Limakotilot ja niiden limat

 

Limakotiloiden "naama" on varsin inhimillinen pienine nappisilmineen ja koirankorvamaisine tuntosarvineen. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus.

Etana ja kotilo. Sama elukka, kotilo on etana, jolla on kalkkikuori kotinaan. Etanoita ja kotiloita löytyy Suomesta kymmeniä, mutta kaikkia lajeja tai lajiryhmiä ei vielä tunneta kunnolla. Vaikka laji olisi yleinen, se saattaa silti olla vielä tieteellisesti epämääräinen, jos lajinsisäinen ulkonäön eli habituksen vaihtelu on suurta. Tai sitten kyseessä on monta eri lajia, jotka on vain niputettu yhdeksi lajiksi. Kuka tietää?

Jätä sukellustikkaat yhdeksi yöksi veteen rehevässä lahdessa ja sadat limakotilot ovat munineet sitkeänlimaiset vihreät munakotelonsa niihin! Sormilla munia ei saa millään irti, niin sitkaita, limaisia ja tiukasti kiinni ne ovat. Kololevien (Blidingia) irrottamiseen ostettu taltta toimi hyvin limakotiloiden muniin. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus.

Toivottavasti pian tiedetään. Vuonna 2024 Velmu-ohjelmassa otettiin jo runsaasti limakotilonäytteitä (ja menihän siellä muitakin kotiloita, se täytyy myöntää), ja nyt hommaa jatketaan. En tiedä, tehtiinkö kahden vuoden takaisille kotiloille DNA-sekvensointia eli DNA:n selvitystä, mutta ainakin näytteiden mikroskopoinnin perusteella meidän keräämämme "limakotilot" olivat kaikenlaisia eri lajeja. Tänä vuonna kaikille näytteille tehdään varmasti DNA-määritys, eli nyt päästään ehkä vielä eteenpäin vuoden 2024 tuloksista.

Snorklaamalla limakotiloita löytyy helpoiten. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus.

Limakotiloita (Lymnaeidae) on Suomessa joitakin lajeja, joista yksi suurimpia on muunnoslimakotilo (Radix balthica). Nyt siis tutkitaan, onko tämä Radix -porukka kaikki yhtä ja samaa lajia, vai mitä tämän lajiryhmän sisällä oikein piileskelee.

Limakotiloita ja levää. Nyt pitäisi erotella kotilot näyteputkiin. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Kotilo on juuri menossa parturiin - pinseteillä poistetaan ylimääräistä levää kilvestä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Limakotiloita löytää helpoiten snorklaamalla tai kahlaamalla matalassa rantavedessä suojaisassa ja melko ravinteikkaassa, suojaisassa lahdessa tai fladassa (laguunissa). Myös aivan rehevöitynyt pikku vesistö käy. Mitä enemmän hajoavaa kasvimateriaalia, ja kenties myös kuollut lintu tai pari, ja sitä helpommin limakotiloita usein löytyy.

Siinä on meidän mielestämme selkeä limakotilo, ryömimässä rakkohaurun pinnalla. Limakotiloilla ja muillakin kotiloilla on radula-niminen hiekkapaperimainen karkea kieli, jolla ne raapivat pinnoilta kuten kiviltä, kasvilta tai rakkohaurulta bakteereja ja pieniä rihmaleviä. Ne syövät myös mitä tahansa kasvimassaa, elävää tai hajoavaa. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus.

Suuret kotilot ovat usein rihmalevien epävapaaehtoinen kiinnittymisalusta. Kotiloiden kuoressa saattaa kasvaa useiden senttimetrien mittainen tupsu yhtä tai kahta rihmalevää. Kotilon hydrodynaamisuus varmasti kärsii, mutta eivätpä ne muutenkaan kauhealla kiireellä paikasta toiseen kulje. DNA-näytteenottoa varten parturoimme kuoret mahdollisimman tarkkaan.

Kotiloparturit käynnissä! Kotiloilta parturoidaan ylimääräiset levät niiden kotilon päältä, etteivät ne sotke DNA-määritystä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

DNA-näytteitä tulossa ulkosaariston maastomajoituksen mökkilattialla. Ergonomia on niin hyvä kuin sen pystyi sateisena ja tuulisena päivänä saamaan. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Näytteet säilötään etanoliin ja DNA-määritys tehdään talvella maastokauden jälkeen. Odotan nyt jo innolla tuloksia, niin eri näköisiä kotiloita näytteistä löytyy, kaikki kuitenkin meidän ymmärryksemme mukaan Radix-sateenvarjon alla. 

Parin vuoden päästä Suomessa julkaistaan uusi kymmenen vuoden välein tehtävä uhanalaisuusarviointi, ja näitä tietopuute- ja epämääräisyyslajeja pyritään vähentämään ennen arviointia.

Essi Keskinen

Kotilot värjäävät läpinäkyvän etanolin nopeasti ruskeaksi. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Mistä kaikki alkaa ja mihin se päättyy

 

Kuvakaappaus LajiGIS-tietokannasta lajin seurantakohteista eli Eliölajit havaintopaikoista. Osa seurantakohteista on hävinnyt (-), osa epävarmoja (?) ja suurin osa olemassa (+). Ensimmäinen ja viimeisin lajin havaintopäivämäärä näkyvät seuraavissa sarakkeissa. Jos päivämäärä on sama, laji on havaittu vain tuon ainoan kerran, tai paikalla on käyty vain sen kerran. 

Kun jostain löytyy uhanalainen kasvilaji tai niiden populaatio, paikalle perustetaan digitaalisesti ns. seurantakohde ympäristöhallinnon yhteisenä käyttämään LajiGIS-tietokantaan. Se tarkoittaa sitä, että kohteella pyritään käymään vähintään kymmenen vuoden välein tarkastamassa, mitä populaatiolle kuuluu. Seurantakohde tarkoittaa myös sitä, että jos alueelle on suunnitteilla jotakin, mikä saattaisi vahingoittaa uhanalaista lajia, suunnitelma täytyy tutkia tarkoin, samoin kuin lajin seurantakohde.

Nelilehtivesikuusessa on punainen varsi ja kiehkurassa neljä lehteä. Se voi kasvaa vedessä, mutta myös märällä maalla, esimerkiksi märällä rantaniityllä. Kuva: Alejandra Parra / Metsähallitus

Luonnossa asiat eivät ole staattisia eivätkä edes pysy paikoillaan. Kasvitkin liikkuvat siinä mielessä, että vanhoja kuolee ja uusia syntyy, ja jos elinympäristö on muuttamassa muotoaan tai paikkaansa, lajisto muuttaa pikkuhiljaa sen mukana. Esimerkiksi matalilla maankohoamisrannoilla pohjoisella Perämerellä meri pakenee niin nopeasti, että kymmenessä vuodessa aiempi seurantakohde on saattanut ruovikoitua ja muuttua lähes maaksi ja vesikasvin populaatio on karannut kauemmas aiemmalta paikaltaan. Jossain vaiheessa tullaan siihen pisteeseen, että laji on saattanut hävitä aiemman seurantakohteen paikalta siirryttyään uuteen paikkaan.

Kuvakaappaus LajiGIS-tietokannasta nelilehtivesikuusen seurantakohteelta. Kohde on luotu eli laji löydetty täältä vuonna 2001, minkä jälkeen kohteella on käyty muutaman vuoden välein. Seurantaväli on hyvin lyhyt sattumalta - tämä kohde sijaitsee Ulko-Krunnin saaressa Perämeren tutkimusaseman vieressä, ja siksi tätä nelilehtivesikuusiniittyä käydään usein esittelemässä saaressa ensi kertaa käyville tai ihailemassa muuten vain. Jokainen kartoituskerta kannattaa kuitenkin merkitä muistiin populaation tilan seuraamiseksi.

Se, milloin populaatio voidaan tuomita digitaalisesti hävinneeksi, onkin sitten yhtä veteen piirrettyä viivaa. Luonnossa tilanne on elänyt vuosi vuodelta, populaatio on kenties siirtynyt pikkuhiljaa kohti ulappaa pysytellen koko ajan juuri siinä optimaalisessa syvyydessä ja poissa vaikkapa järviruo’on jaloista. Populaatio ei siis ole missään vaiheessa hävinnyt ja muuttanut vaan ainoastaan siirtynyt maanpuoleisten yksilöiden kuoltua ja uusien versottua populaation syvemmänpuoleiseen laitaan.

Upossarpion kauniinvihreä ruusuke kasvaa muutaman kymmenen senttimetrin syvyydessä hiekka- tai silttipohjalla. Kuva: Manuel Deinhardt / Metsähallitus

Digitaalisesti seurantakohdetta ei siirrellä pikkuhiljaa minnekään. Usein seurantakohde on vain GPS-piste, vaikka laji levittäytyisikin pisteen ympärille. Seurantakohde voi olla myös tarkoin määritelty polygoni tai vaikkapa epämääräisemmin määritelty tietyn kokoinen neliö populaation ympärillä. Epämääräisiä neliökilometrin kokoisia seurantakohteita on syntynyt vanhoista digitoiduista aineistoista. Joku on v. 1956 käynyt jossain ja maininnut havainneensa siellä sen ja sen uhanalaisen lajin. Vasta tietokoneaikana seurantakohde on viety digitaalisessa muodossa tietokantaan, mutta yleensä vanhemmat havainnot eivät ole niin tarkkoja, että niistä pystyttäisiin määrittelemään pistettä - siksi laajempi neliö.

Vanhat havainnot uhanalaisista lajeista ovat koordinaateiltaan epätarkempia, siksi tämäkin seurantakohde on 1 x 1 km kokoinen. Lajia on etsitty viimeiset kerrat vuosina 2001 ja 2012, jolloin sitä ei ole löytynyt. Jos lajia ei löydy myöskään tänä kesänä, olisin valmis tekemään asiantuntijapäätöksen ja merkitsemään tämän seurantakohteen lakanneeksi eli populaation hävinneeksi.

Tällaiset vanhat suuret neliöt käyvät jossain vaiheessa tarpeettomiksi, kun maa kohoaa tai sukkessio edistyy ja populaatio siirtyy luonnon muutoksen mukana kauemmas alkuperäiseltä havaintopaikalta. Jos kohdelaji on vaikkapa upossarpio, joka elää vajaan puolen metrin syvyisellä hiekkapohjalla, ja nyt sata vuotta myöhemmin samalla alueella kasvaa reidenpaksuista lepikkoa ja upossarpiot löytyvät puolen kilometrin päästä mereltä, voidaan varmuudella sanoa, että nyt vanha seurantakohde on turvallista merkitä hävinneeksi (”ympäristö muuttunut lajille elinkelvottomaksi”), mutta uusi seurantakohde on jo varmasti perustettu sinne, mistä laji nykyisin löytyy.

Monet uhanalaisista vesikasveista löytyvät kahluusyvyydestä. Pelastautumispuku ja vesikiikari ovat silloin näppäriä työvälineitä. Kuva: Suvi Saarnio / Metsähallitus

Liian hätäisesti lajin seurantakohdetta ei kuitenkaan voi merkitä hävinneeksi. Moni laji saattaa elää niin että yhtenä vuonna sitä löytyy runsaasti, sitten saattaa mennä pari vuotta niin, että versoja ei löydy lainkaan. Esimerkiksi tähtimukulaparta on kuuluisa siitä, että se leikkii kuurupiiloa kartoittajien kanssa joinakin vuosina. Täytyy odotella kärsivällisestä ja käydä tarkistamassa alue useana vuotena, jos yhden kerran ei tärppääkään.

Pistemäisen seurantakohteen tarkastaminen paikan päällä on helppoa, mutta vanhojen havaintojen (tässä nelilehtivesikuusi vuodelta 1958) laajojen laatikoiden tarkastaminen on hankalampaa. Mitä todennäköisimmin tämä populaatio on vielä olemassa, mutta se on pystytty myöhempinä vuosina tarkentamaan koordinaattipisteeksi. Vanhaa suurta seurantakohdelaatikkoa ei kuitenkaan usein lähdetä merkitsemään "loppuneeksi", koska paikka on vain tarkentunut, ei hävinnyt.

Ei ole olemassa kirjoitettuja yleispäteviä sääntöjä siitä, milloin populaation eli digitaalisesti seurantakohteen voi merkitä hävinneeksi, vaan asiantuntijat päättävät tästä tapauskohtaisesti. Jos laji kasvoi vain pienellä alueella jossakin rannassa ja sitten ranta ruopataan kokonaan ja siihen rakennetaan vierasvenesatama, voitaneen sanoa varmasti, että populaatio on hävinnyt. Mutta jos muutos on vähittäistä, on vaikeampaa sanoa se hetki, jolloin lappu lyödään yhdelle luukulle ja seurantakohteeseen merkitään: ”Seurantakohteen tila: hävinnyt”. Häviäminen pitää perustella - onko populaatio hävinnyt (miksi?) vai siirtynyt. Tästä syystä hävinneiden populaatioiden eli seurantakohteiden tulkintakin on asiantuntijatyötä - onko ”sama” populaatio edelleen voimissaan ja elossa, mutta siirtyneenä luontaisen kehityksen mukaisesti digitaaliselta seurantakohteelta jonnekin, vai onko koko populaatio todella hävinnyt alueelta jonkin radikaalimman muutoksen (esimerkiksi rantarakentaminen) takia.

Suomessa lajien uhanalaisuusarviointi tehdään kymmenen vuoden välein. Silloin ilmestyy ns. Lajien punainen kirja, josta löytyvät uusimmat uhanalaisuuden asiantuntija-arviot suuresta osasta Suomen lajistoa. Nyt ollaan siinä vaiheessa tätä kymmenen vuoden kiertoa, että pikkuhiljaa aletaan aktivoitua seuraavaa arviointikierrosta varten.

Niin kauan kuin upossarpiot kasvavat matalalla hiekkapohjalla, ne luultavasti pärjäävät hyvin tällä alueella. Kun jossain vaiheessa maankohoaminen nostaa merenpohjaa niin että kasvit jäävät kuiville, ne eivät välttämättä pysty siirtymään kapean hiekkasärkän pohjoispuolelle, koska siellä vesisyvyys saattaa olla lajille liikaa. Siinä vaiheessa tämä populaatio saattaa hävitä tältä alueelta, koska elinympäristö käy sille vääränlaiseksi.

Valtakunnallisen vedenalaiskartoituksen Velmun mukana päästään tänä vuonna kartoittamaan joitakin Suomen rannikon uhanalaisten vedenalaislajien seurantakohteista.  Uhanalaisia lajeja on etsitty Velmussa myös mallinnettujen levinneisyyskarttojen avulla, nyt tarkistetaan todellisia aiempia havaintoja. Tällä kertaa mukaan on valikoitunut kohteita, joilla ei olla käyty vähintään kymmeneen vuoteen eikä populaatioiden tuoreinta eli nykytilaa siis tiedetä. Samalla kartoitetaan lähialueita, joilla ei olla Velmu-ohjelman aikana koskaan ennen käyty, eli alueita, joiden vedenalaisluonnosta ei tiedetä juuri mitään.

Kenttäkautta odotellessa!

Essi Keskinen

P.S. Jos kiinnostaa, kuinka vuoden 2022 uhanalaiskartoituksissa kävi, käy kurkkaamassa blogi täältä.

Kaikki Itämeritieto samalta sivulta

 

Parhaimmillaan Itämeren pinnan alla on äärimmäisen kaunista. Kuva: Paula Ruokolainen / Metsähallitus

Itämeri voi huonosti, mutta sen meriluonto, lajit ja luontotyypit, ovat suojelemisen arvoisia. Helpointa on puolustaa ja haluta suojella sellaista, minkä tuntee ja mistä tietää jotain. 

Vaikka suuren osan suomalaisista on helppoa saavuttaa Itämeri, mennä esimerkiksi Mattolaiturin rantaan Helsingissä, hiihtää merijäällä Kemin edustalla tai kävellä Ruissalon rannoilla Turussa, pinnan alle näkeminen on silti suurimmalle osalle vaikeaa. Vain harva meistä sukeltaa, eivätkä kaikki edes snorklaa. Vaikka kävisi mökkisaunasta uimassa tai veneilisi koko kesän, pinnan alle on silti hankala nähdä.

Mikä siis avuksi, jos haluaa oppia tuntemaan Itämeren, sen lajit ja luontotyypit, sen uhat, sen kulttuuriperinnön ja retkeilyvinkit, paremmin? Tietysti Itämeri.fi -sivusto, josta löytyy kaikki, mitä halusit tietää Itämerestä, ja vielä vähän. 

Kuvapankissa voi selailla satoja upeita kuvia Itämerestä, elinympäristöihin ja luontotyyppeihin ja niiden tilaan voi tutustua täällä, ja kilpailunhaluinen testaa tietonsa täällä. Tiesitkö esimerkiksi, että Suomesta löytyy riuttoja, tai mikä niiden ekologinen tila on tällä hetkellä? (No tiesit tietysti, jos olet lukenut tätä blogia aiemmin, nyt vain saat toisenkinlaisen katsauksen riuttoihin.) Tai haluatko nopeasti saada katsauksen Suomen eri merialueiden lämpötilaan ja meriveden korkeuteen? Mikäs sen helpompi paikka kuin tarkastaa se täältä? Tai kaipaatko uusia retkikohteita veneilyyn tai muuhun retkeilyyn? Kurkistappa tänne.

Sivuston taustalla on laaja organisaatioiden välinen yhteistyö. Luontodirektiivitietojen ja visualisointien kehittämisen sivustolle on rahoittanut Euroopan meri-, kalatalous- ja vesiviljelyrahasto EMKVR. Sisällöt on tuotettu Suomen ympäristökeskuksen, Metsähallituksen, Luonnonvarakeskuksen ja Luonnontieteellisen keskusmuseon yhteistyönä LUOTI-projektissa (Luontodirektiivin tietokokonaisuudet Itämeriportaalissa).

Jos haluat tietää enemmän LUOTI-projektista, tutustu siihen täällä, muutan hyppää suoraan Itämereen!

Essi Keskinen

Viime kesän parhautta eli Tiedän mitä tein viime kesänä

 

Rakkohauru on ehkä kivunnut kohti pintaa veden samentumisen myötä, mutta parhaimmillaan se on kyllä kaunis ruskolevä. Tällä kertaa rihmalevätkään eivät peitä hienoa rakkohauruniittyä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Siirtymä maastokaudesta toimistoon on ollut helppo tänä syksynä - ei määräänsä enempää ahdistusta, luopumisen tuskaa tai muuta angstia siitä, että pitää taas jättää kesän maastotyöt ja fyysinen elämä taakse ja siirtyä tietokoneen taakse etätöihin. Siirtymää helpottaa aina se, että talven toimistotöissäkin on puolensa - saa asua kotona ja näkee sekä miestä että kavereita useammin, saa nukkua omassa sängyssä ja vessassa käyminen on niin paljon helpompaa kuin veneessä pelastautumispuvussa. 

Siirtymää helpottaa myös se, että yksi ensimmäisiä työtehtäviä toimistoon palatessa on kesän valokuvien läpikäynti ja järjestäminen kuvapankkia varten. Kenttäkauden aikana tulee aina otettua useista sadoista useisiin tuhansiin valokuviin, joista parisen sataa parasta kuvaa ja videota viedään kuvapankkiin vuosittain. On kiva käydä kuvamassaa läpi ja muistella samalla, mitä kaikkea kesän aikana on tullut tehtyä ja nähtyä.

Aurinkoisella ilmalla sukeltaminen on mukavampaa kuin sateisella niin kauan kun operoidaan matalassa. Aurinko paistaa pohjalle asti ja pinnan alla on valoisaa ja kaunista. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Yksi parhaista asioista kenttäkaudella 2025 oli sukeltaminen. Joinakin kesinä on sukelluskartoituksia tehty vähemmän, joinakin kesinä kaikki kartoitukset on tehty vain vesikiikarilla ja kahlaamalla. Tänä kesänä kaikki tapahtui sukeltamalla, ja vaikka tiimikaverini olivatkin innokkaita sukeltamaan mahdollisimman paljon ja annoin heidän sukeltaa enemmän kuin sukelsin itse, pääsin silti tekemään lukuisia sukelluslinjoja. Nyt kaikki data viime kesältä on jo viety ympäristöhallinnon käyttämään LajiGIS tietokantaan ja on siellä käytettävissä. Lajitietokeskuksen Luomuksen www.laji.fi -sivustolta tiedot löytyvät myös, ja joskus ensi vuoden puolella myös Velmun karttapalvelusta (valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelma).

Rakkohaurut, meriajokkaat ja korvameduusat kaunistavat vedenalaista luontoa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Sukeltaminen sinänsä on jo mukavaa, mutta parasta on tietysti se, kun sukellus kohdistuu hienolle vedenalaiselle alueelle. Tänä kesänä etsittiin paikallisesti erityisen merkittäviä merialueita (PEMMA) ja siksi monet alueista olivatkin aivan upeita (mahtui mukaan myös kauheita, kuolleita ja levämössön peittämiä alueita). Yksi meriajokkaan, rakkohaurun ja tuhansien korvameduusojen kyllästämä sukellus jäi mieleen yhtenä kauneimmista Itämerellä koskaan tekemistäni sukelluksista (vaikka mikään ei kyllä peittoa Perämeren savilabyrinttiä kymmenen vuoden takaa). 

Meriajokasniityt on vaarantunut luontotyyppi. Uuden niityn löytäminen on aina riemun paikka. Kuva: Paula Ruokolainen / Metsähallitus

Uhanalaisten lajien löytäminen on tietysti aina hienoa, mutta lähinnä niitä löytyy Perämerestä. Viime kesänä uhanalaisuuksien joukkoon päätyivät lukuisat uudet havainnot meriajokasniityistä. Meriajokas lajina on silmälläpidettävä, mutta niittynä luontotyyppi on vaarantunut. Osa niityistä oli myös varsin tiheitä ja komeita, vaikka osa olikin peittynyt ajelehtivaan rihmalevään. Kauneimmillaan meriajokasniityt ovat elo-syyskuussa, kun korvameduusat ruuhkautuvat ilmatilaan ja suurin osa irtonaisesta levästä on jo toivottavasti lähtenyt pois.

Mikäs se on tässä kelissä sukeltaa! Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Heinäkuun tyynet toivat lohtua kammottavan tuulisen kesäkuun jälkeen. Kyllä oli mahtavaa katsella säätiedotusta, joka lupaili 2-3 m/s ja Luontoäiti antoi yhden metrin sekunnissa, vaikka se sitten tarkoittikin sinileväkukintoja. Mutta olihan se työ vain niin paljon helpompaa kun ankkuri ei irronnut aallokossa, tikkaiden kiipeämistä ei tarvinnut pelätä ja SUP-laudalla pääsi kiitämään tyyntä pintaa pitkin kuin ei mitään.

Kalkskärin auringonlaskut ovat legendaarisia. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kalkskärin saarta ympäröivät rakkohaurut olivat erityisen puhtaita rihmalevistä myös heinäkuun kuumimpaan aikaan. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Yksi kauneimmista paikoista, joissa olen koskaan ollut, osui heinäkuun alkuun. Asuimme viikon Metsähallituksen saarella Kalkskärissä. Saari kuuluu kansallispuistoon, mutta sinne on maihinnousukielto muilta kuin luvan saaneilta. Saarelta löytyy kaksi vanhaa kalastajien mökkiä, joissa yövyimme ilman sähköjä, vettä tai saunaa. Vaikka fasiliteetit olivat alkeelliset tai vähintäänkin rustiikkiset, maisemat maksoivat kaiken takaisin tuhatkertaisesti. Pieni kallioinen kivikkoluoto aavan horisontin reunalla Turunmaan ulkosaaristossa tarjosi mitä upeimpia auringonalaskuja ja spektaakkelimaisia tyyniä iltoja. Yleensä otin kirjan mukaan ja asettauduin lämpimään kallionkoloon lukemaan, mutta huomasin vain lähinnä tuijottelevani merelle äimistyksen vallassa. Miten missään voi olla näin kaunista?! Sielu lepäsi.

Kun talvi nyt hiipii hivuttautuen kohti ja jossain vaiheessa tietokonetyöt alkavat kyllästyttää, pakenen mielessäni Kalkskärin iltaruskokallioille ja ulkosaariston kirkkaisiin korvameduusavesiin.

Essi Keskinen

Vuoden viimeinen

Suomestakin löytyy komeita vedenalaisia pystyseinämiä. Kuva: Paula Ruokolainen / Metsähallitus

Velmun (Valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon inventointiohjelma) PEMMA-kartoitukset (paikallisesti merkittävä vedenalainen merialue) saatiin aikataulussa päätökseen, huolimatta kesäkuun tuulista! 

Sukeltajan rannetietokone valaisee kuin taskulamppu, vaikka näin kirkkaissa vesissä ei lamppua tarvitakaan.  Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus

Korvameduusat ovat kasvaneet aikuisiksi ja alkavat pian kuolla ennen talven tuloa. Kuva: Paula Ruokolainen / Metsähallitus

Heinäkuussa kukkivat sinibakteerit eli sinilevät ja elokuussa siirryttiin lähemmäs mannerrantoja ja näkyvyys huononi huomattavasti. Alkukesän 9,5 m Secchi-syvyydestä (näkösyvyys eli kuinka syvälle näkee valkoisen 30 cm halkaisijaltaan olevan levyn) päästiin pahimmillaan reilun metrin Secchi-syvyyteen.

Korvameduusojen sukuelimet loistavat kauniin vaaleanpunaisina meduusan kellon keskellä. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus

Loppukesästä ja alkusyksystä korvameduusat näyttävät lisääntyvän vesissä kun ne kasvavat pikkuruisista poikasista aikuisiksi, lisääntyviksi yksilöiksi. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus

Kun pakolliset Velmu-sukelluslinjat oli suoritettu, käytiin vielä tekemässä yksi kirkkaan veden PR-sukellus. Viimeisellä maastoviikolla vieraina kävi liettualaisia dokumentaristeja, jotka haastattelivat ja kuvasivat toivon mukaan ensi vuonna julkaistavaa The Sea Begins Here -dokumenttielokuvaa varten, ja tarvitsivat siihen videokuvaa kirkkaassa vedessä. Ulkosaariston Kalkskäristä löytyi kirkasta vettä, pystyseinämiä ja tuhansittain korvameduusoja.

Ulkosaaristossa voi loppukesällä olla hyvinkin kirkas vesi, ja tuhansittain korvameduusoja. Videot: Paula Ruokolainen ja Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus.

Essi Keskinen

Riuttasukellusta

Kempela karkaa paikalta sukeltajan tuppautuessa liian lähelle. Kampeloita löytää usein sinisimpukkapedeiltä, ja sinisimpukoita usein riutoilta. Sinisimpukat ja niiden seassa seikkailevat selkärangattomat maistuvat hyvin kampeloille. Video: Paula Ruokolainen / Metsähallitus

Kun sanoo sukeltavansa riutalla, tulevat tietysti heti mieleen tropiikin koralliriutat. Itämeren riutat eivät ole eloperäisiä kuten koralliriutat, vaan geologisia muodostelmia, eli kivikasoja tai kallioita, jotka nousevat pohjasta kohti pintaa.

Sinisimpukat kamppailevat elintilasta bakteerikasvuston kanssa. Ohuet punertavat säiemäiset syanobakteerit ovat yleensä Spirulina-nimistä lajia. Rehevissä olosuhteissa syanobakteerit ja muut bakteerikasvustot pääsevät leviämään. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus.

Riuttojen lajisto on pääsääntöisesti erilainen kuin saarten rantojen lajisto. Tärkein tekijä sille, mitä pohjassa kasvaa, on pohjan koostumus - ollaanko tässä nyt kalliolla, hiekalla, kivikossa vaiko kenties täysin pehmeällä pohjalla. Riutat muodostuvat lähinnä kovasta pohja-aineksesta (kallio, lohkareet, kivikot), joten esim. pohjaan juurtuvia putkilokasveja on turha odottaa. Sen sijaan lajisto koostuu erilaisista kiviin kiinnittyneistä levistä, sinisimpukoista, simpukoiden pintaan kiinnittyneistä äyriäisistä kuten leväruvesta ja merirokosta, ja kaikkien näiden houkuttelemista selkärankaisista. Myös kivinilkka (siis se käärmemäinen pohjakala, joka synnyttää eläviä poikasia ja jonka ruodot muuttuvat vihreiksi, jos se keitetään) viihtyy sinisimpukoilla, samoin kuin monet katkat ja siirat.

Kivinilkka kurkistaa rihmalevien, sinisimpukoiden ja pienten kotiloiden joukosta. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus.

Tämän kesän Velmu-kartoituksissa (valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelma) ollaan etsitty paikallisesti erityisen merkittäviä merialueita eli PEMMA-alueita. Sukelluksia on tehty saarten rannoille ja riutoille. Jokaiselle riutalle tehdään aina kaksi sukellusta, mahdollisuuksien mukaan yleisimmän tuulen (lounas) puolelle ja suojan (koillinen) puolelle. Käytännössä olemme vetäneet riutan matalimman kohdan yli kaksi sadan metrin kartoituslinjaa ja sukeltaneet ne kerralla - kaksi yhden hinnalla -sukellus siis. Riuttoja on sukellettu ennenkin, mutta silloin haluttiin lähinnä vain tutustua lajistoon - nyt etsitään arvokkaita riuttoja.

Riutalla viihtyvät mm. sinisimpukat, jotka voivat kiinnittyä rihmiollaan suoraan kallioon, tai muodostaa pehmeän höttökerroksen päälle ns. "patjan". Video: Paula Ruokolainen / Metsähallitus

Riutoilta on myös löytynyt leviä, joista on vain vähän aiempaa tietoa (DD eli data deficient -luokitus) tai joiden taksonomia eli lajijako on epäselvä. Hauskasti nimetyt töpöpunaröyhelö ja sarvipunaliuska eroteltiin joskus toisistaan morfologian eli ulkonäön perusteella, mutta sittemmin on herännyt epäilys, että lajit vain muuntelevat paljon, eikä todellinen lajintunnistus onnistu ilman DNA-näytettä. Niinpä olemme ottaneet näistä lajeista näytteitä, joista otetaan sekä DNA-näytettä varten kuivatettava palanen, että herbaarioksi säästettävä kuivanäyte. Levät ovat yllättävän kauniita myös litistettynä ja kuivattuna.

Levät ovat kuin kauniita maalauksia herbaarionäytteinä. Kuva: Paula Ruokolainen / Metsähallitus

Riuttojen luonteen vuoksi ne sijaitsevat yleensä keskellä ei mitään. Muutama tämän kesän riutta on ollut väylän vieressä ja merkattuna väylämerkillä, osa on ollut vain karikoita merikortissa. Riuttoja sukellettaessa täytyy siis aina olla tyyntä, koska minkään saaren suojassa ei koskaan olla. Heinäkuussa säät ovat suosineet ja riuttasukelluksia on tehtailtu urakalla.

Viimeisten parin päivän ehdottomasti heinoin saalis on ollut herkkä ja kauniin aniliininpunainen (vai fuksianpunainen?) ruusulevä, jota näkee vain harvoin. Liekö kyse vuodenaikaisuudesta vai paikasta, tällä viikolla ruusulevää on löytynyt jo useasti, mutta aikaisemmin tänä kesänä ei vielä kertaakaan.

Ruusulevä on kaunis, hento punalevä, joka sukeltajien mukaan "liikkuu eri tavalla" vedessä. Nämä habitus-jutut eli "se nyt vain näyttää itseltään" kuulostavat maallikon korvaan typeryyksiltä, mutta niin se vain on - jokin näyttää vedessä "ihan itseltään", kun sitä on katsellut tarpeeksi kauan. Kuva: Paula Ruokolainen / Metsähallitus

Sinileväriutat eli syanobakteerikukinnat ovat haitanneet näkyvyyttä erityisesti pintavedessä, mutta syvemmällä näkyvyys paranee. Termokliinin eli lämpötilan harppauskerroksen alla 6-8 m syvemmällä puolella on yleensä jo hyvin kirkasta vettä. 

Riuttoja on hyvä sukeltaa täysin tyynellä, koska saarten suojaa ei yleensä juuri ole. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Myös korvameduusat ovat tehneet ilmestymisensä. Meduusan toukat kiinnittyvät kivi- ja kalliopintoihin ja kasvavat siellä, kunnes alkavat "haaroa" - polyyppimaisesta korvameduusan aihiosta lähtee pikkuriikkisiä meduusoja uimasilleen kiinnittyneen vaiheen jälkeen. Nämä pienet pikkurillin kynnen kokoiset meduusat ilmestyivät pintavesiin pari viikkoa sitten, ja nyt vauvan kämmenen kokoiset meduusat jo sykkivät menemään pitkin poikin merta. Syksyn tullen aikuisen nyrkin kokoisiksi ehtivät korvameduusat lisääntyvät ja sen jälkeen niistä aika jättää - kuolevia korvameduusoja voi kertyä rykelmittäin suojaisiin lahtiin, missä ne tulevat meduusaelämänsä tiensä päähän.

Korvameduusat ovat osa planktonia eli virtojen vietävissä olevia eläimiä, vaikka ne pystyvätkin jonkinlaiseen itsenäiseen liikkumiseen. Video: Paula Ruokolainen / Metsähallisut

Vielä ei olla kuitenkaan syksyssä, ja Velmun PEMMA-kartoitukset jatkuvat vielä syyskuun alkuun asti! Toivotaan suotuisien vähätuulisten kelien jatkumista ja syanobakteerikukintojen vähenemistä.

Essi Keskinen

Löytämisen riemu

Meriajokasniitty kohoaa rihmalevämatolta. Versojen väleissä piileskelee siloneuloja, särmäneuloja ja tokkoja. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Matalassa rantavedessä rakkohaurut kurkottelevat pintaan asti. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Eilinen sukellus oli niitä mukavimpia, mitä meribiologi tai tutkimussukeltaja pääsee tekemään. Sukelluksella löytyi uhanalainen luontotyyppi, jota ei aiemmin ole ollut tiedossa tämän saaren rannasta.

Maastokaudella 2025 saaristomerellä tehdään Velmu-kartoitusten (valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuudeninventointiohjelma) Pemma-inventointeja (paikallisesti ekologisesti merkittävätmerialueet). Minä ja tiimini työskentelemme hyvin kaukana ulkosaaristossa – Korpoströmistä suunnataan lounaaseen ja ajetaan kahtakymmentä solmua tunti, sitten päästään lähelle meidän kesäkuista pelikenttää.

Lehopunoslevä muistuttaa korealaisia mungpapunuudeleita. Kesäkuun alussa tätä levää näkee paljon, mutta se häviää usein lähes kokonaan kesän ja kasvukauden edistyessä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Eilen illalla vedettiin erään saaren rantaan SUP-laudalla 100 m mittainen sukelluslinja. Ranta oli melko matala ja siksi sitä ei uskallettu lähestyä veneellä. Minä lähdin sukeltamaan, tämän kesän ensimmäiselle dyykille.

Linja alkoi hiekkapohjana, jonka alta muutaman senttimetrin syvyydestä löytyi kaivamalla tiivistä savea. Kasvillisuus oli lähinnä ohutta, jouhimaista jouhilevää. Kaikkea peitti paksu irtonaisesta rihmalevästä koostuva matto.

Jouhilevät ponnistavat paksusta rihmaleväkerroksesta. Taustalla piileskelee myös ahvenvitaa, joka on lähes kokonaan levän peitossa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Puolivälissä linjaa näytepisteille alkoi ilmaantua meriajokkaita. Meriajokas on yksi harvoja todella mereisiä putkilokasveja, joka ei pärjää alle 5 promillen suolapitoisuudessa. Suomen rannikolta meriajokasta löytyy Sipoosta Rauman edustalle asti. Parhaiten tämä silmälläpidettävä siemenkasvi pärjää Saaristomerellä ja Hankoniemen edustalla, missä sille löytyy sopivia 1-8 m syvyisiä lähinnä hiekkaisia pohjia.

Linjan puolivälistä noin metrin syvyydelle asti pääsin sukeltamaan meriajokasniityn yläpuolella. Vaikka itse kasvi on määritelty ”vain” silmälläpidettäväksi, luontotyyppinä meriajokasniityt on arvioitu vaarantuneiksi. Täyttääkseen meriajokasniityn tuntomerkit, luontotyypin kasvillisuudesta vähintään 50 % täytyy olla meriajokasta. Eilisellä linjalla näin oli, paitsi että kaikkea peitti paksu irtonainen rihmalevämatto. Tällaiset rehevöitymisen seurauksena syntyneet paksut, liikkuvat rihmalevämatot ajautuvat tuulten mukana suojaisille rannoille ja lahtiin ja peittävät muun kasvillisuuden alleen. Pahimmillaan rihmalevämatto voi estää muun kasvillisuuden yhteyttämisen, ja tässä piileekin yksi meriajokasniittyjä uhkaavista vaaroista.

Liikkuvat levälautat kulkevat tuulten mukana, mutta ovat melko pysyviä lahdenpohjukoissa ja muissa suojaisissa paikoissa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Koska ajelehtivat rihmalevämatot ovat nimensä mukaisesti ajelehtivia, ne saattaa löytää tänään tästä ja huomenna toisenlaisella tuulella tuolta. Siksi tätä varsin merkittävää kasvimassaa ei tarvitse ottaa huomioon määriteltäessä luontotyyppiä meriajokasvaltaiseksi.

Meriajokas on ns. avainlaji, joka muodostaa avainelinympäristön. Tämä tarkoittaa sitä, että monet muut lajit ovat joko riippuvaisia tai vähintään hyötyvät meriajokkaista. Meriajokkaiden juuret sitovat pohjasedimenttiä paikoilleen (samalla kun niiden juuristo sitoo hiiltä) ja ne tarjoavat suoja- ja ruokailupaikkoja monille selkärangattomille eläimille ja kaloille.

Rakkohauru on Suomen rannikon suurin ruskolevä. Sen rakkojen tehtävänä on kannatella levän haaroja kohti valoa. Kuva: Paula Ruokolainen / Metsähallitus.

Eilisellä meriajokasniityllä kasvoi myös ainakin hapsivitaa, hauraa ja ahvenvitaa. Sieltä täältä versojen lomasta sinkoili tokkoja, ja lähes joka kerta, kun työnsin rihmalevämattoa syrjään, häiritsin siloneulaa. Merkitsin jokaiselle näytepisteelle 5-10 siloneulaa – enemmän kuin olen koskaan missään tavannut yhdellä paikalla. Myös kivinilkkoja oli paljon, samoin kuin kolmipiikkejä, hietakatkarapuja ja leväsiiroja. Kaikkialla hiekassa meriajokkaan versojen välissä oli eri kokoisia sinisimpukoita ja monia eri lajin kotiloita, jotka raapivat karkealla kielellään bakteeri- ja leväkasvustoa muiden kasvien lehdiltä.

Leväsiira kiipeilee tutkimusmittanauhan päällä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Siloneuloja löytyy usein meriajokasniityiltä kymmenittäin. Ne maastoutuvat hyvin meriajokkaan pitkien lehtien väliin. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Särmäneula on siloneulan isompi serkku. Sen tunnistaa pidemmästä ja särmikkäämmästä kuonosta sekä pienestä selkä- ja peräevästä. Kapea ja pitkä hieman merihevosta muistuttava kala kasvillisuuden joukossa meren pohjassa.

Maastomajoitukseen pääsyn jälkeen tarkistin heti, onko tältä paikalta havaittu meriajokasta aiemminkin. Ei ole – samasta saaristosta sitä on kyllä löytynyt vuoden 2019 Velmu-kartoituksissa, mutta tämän saaren rannasta ei koskaan.

Meriajokasniityt on rauhoitettu luonnonsuojelulailla. Rauhoitusta varten meriajokaspohja täytyy ensin löytää, sitten rajata ja sen jälkeen ELY-keskus voi sen suojella. Nyt ensimmäinen askel eli löytäminen on tehty.

Essi Keskinen

Hietatokko ja mutatokko maastoutuvat meren pohjalle niin että vain silmä on yleensä nähtävillä. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus

PEMMA - paikallisesti merkittävät meriluontoalueet

Harmaakarin riutta on nykyisin määritelty PEMMA-alueeksi Helsingin edustalla. Värikkäältä riutalta löytyy ensisilmäyksillä ainakin meriahdinpartaa, suolilevää, rakkohaurua ja joitakin lyhyitä puna- ja ruskoleviä. Kuva: Lassi Karvonen / Metsähallitus.

"Paikallisesti ekologisesti merkittävien vedenalaisten meriluontoalueiden tunnistaminen: Esimerkki pääakupunkiseudulta" -julkaisu näki päivänvalon 2024. Pari vuotta sitten Velmu-kartoituksissa (valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelma) keskitytiin Suomenlahdella Helsingin Helmiin ja Espoon Erikoisuuksiin eli paikallisesti merkittäviin meriluontokohteisiin. Mutta minkälainen haarukointi on tarvittu, että ollaan päästy näin alueelliselle tasolle meriluontoarvojen määrittelyssä?

Helsingin Helmet ja Espoon Erikoisuudet rajattiin vuoden 2022 maastokauden tulosten ohjaamina. Kuvakaappaus Velmun karttapalvelusta.

Vuonna 2019 YK:n biologista monimuotoisuutta koskevan yleissopimuksen tieteellis-teknisessä kokouksessa tunnistettiin ympäri maailmaa ekologisesti ja biologisesti merkittäviä merialueita (tässä esimerkiksi Itämeren pohjoisin EBSA-alue englanniksi esiteltynä). Suomen merialueille tunnistettiin neljä EBSA-aluetta, kaksi Pohjanlahdelle, yksi Saaristomerelle ja Ahvenanmaalle ja yksi Suomenlahdelle.

Harmaakarin PEMMA-alueelta löytyy myös merinisäkkäitä. Utelias harmaahylje on tullut katsomaan, mitä ne sukeltajat oikein melskaavat. Kuva: Petra Saari / Metsähallitus.

EBSA-alueita hienopiirteisempiä ovat Suomen kansalliset ekologisesti merkittävät merialueet, EMMAt. EMMA-alueet eivät ole hallinnollisia tai suojelullisia rajauksia, vaan ne kertovat siitä, että alue on meriluonnoltaan erityisen merkittävä. Sieltä saattaa löytyä esimerkiksi kalojen kutualueita, uhanalaista lajistoa, erityistä geodiversiteettiä tai se voi olla harvinaisen luonnontilainen. Rajaus siis kertoo potentiaaliselle merialueen käyttäjälle, että nyt ollaan tekemisissä erityisen arvokkaan merialueen kanssa. EMMA-alueita on käytetty mm. erilaisten meritoimintojen ohjaamiseen ja aluerajaukseen merialuesuunnittelussa. EMMA-raportteja voi selata näistä linkeistä:

- Syken julkaisema virallinen EMMA-raportti

- Metsähallituksen julkaisema kuvitettu ja kuvaileva raportti joistakin EMMA-alueista

- Syken avoimen datan kautta löytyvät EMMA-rajaukset

Mikäs se on tehdessä sukellustöitä tyynessä illassa, kun räpylöiden alla aukeaa upea riutta. Uppoluoto löytyy Helsingin edustan ulapalta. Kuva: Jyri Tirronniemi / Metsähallitus.

Teisti ei ole harvinainen, mutta ei se erityisen yleinenkään ole. Sen saattaa useimmiten bongata sinisimpukkakoloniasta, mutta viihtyy tämä pohjakala myös sorapohjilla pohjaeläimiä etsien, kuten tässä Uppoluodossa. Kuva: Jyri Tirronniemi / Metsähallitus.

Levärupi on päässyt valtaamaan haarukkalevän täysin - tämähän näyttää jo melkein trooppiselta kalkkikivikorallilta! Uppoluodon PEMMA-alueelta löytyy mm. punaisia rihmaleviä ja paljon haarukkalevää. Kuva: Jon Ögård / Metsähallitus.

Kun kansalliselta EMMA-tasolta mennään vielä alueellisemmalle ja paikallisemmalle tasolle, vastaan tulevat paikalliset EMMAt eli PEMMAt. Vuoden 2022 maastokartoituksissa Helsingin ja Espoon edustalla Velmu-kartoitukset keskitettiin yksinomaan PEMMA-alueiden kartoittamiseen. Työ toteutettiin niin, että maastokartoitukset, lähinnä sukellukset, snorklaukset ja vesikiikarein tehtävät inventoinnit, keskitettiin alueille, joilta arveltiin löytyvän erityisen paljon vedenalaisia luontoarvoja, tai jotka olivat vielä täysin tuntemattomia, mutta joille mallit antoivat odottaa vedenalaisia luontoarvoja. Kun aineistot myöhemmin analysoitiin, ne käytiin asiantuntijoiden kanssa läpi, ja kaiken tunnetun datan ja asiantuntijalausuntojen avulla luotiin Suomen ensimmäiset PEMMA-alueet. Raportti löytyy täältä ja rajaukset voi ladata täältä.

Kilkki on syvempien pohjien puhtaanapitolaitos. Sille kelpaa ravinnoksi kaikki orgaaninen, mikä sattuu satamaan merenpohjaan ylemmistä vesikerroksista. Kuva: Lassi Karvonen / Metsähallitus.

Tänä kesänä PEMMA-alueiden etsintä siirtyy Saaristomerelle. Syke ja Metsähallitus yhdessä paikallisten kuntien, kaupunkien ja ELY-keskuksen kanssa tekevät maastokaudella vedenalaiskartoituksia vielä vähemmän tunnetuilla, mutta potentiaalisesti arvokkailla merialueilla. Tarkoitus on tehdä satoja sukelluslinjoja aivan ulkosaaristosta syvälle sisäsaaristoon ja lahdenperukoihin asti. Suurin osa työstä tehdään sukeltamalla, mutta matalilla alueilla riittää snorklaus tai vesikiikarin käyttö.

Punalevät töpöpunaröyhelö ja sarvipunaliuska ovat niin muuntelevaisia, että nykyisin niitä ei enää erotella silmämääräisesti toisistaan. Punalevät hehkuvat kameran salaman valossa syvän punaisina Harmaaluodon riutalla. Kuva: Jon Ögård / Metsähallitus.

Maastotyöt aloitetaan kesäkuun alussa ja saadaan valmiiksi syyskuun puoliväliin mennessä. Jos siis näet Metsähallituksen veneen tai oransseihin pelastautumispukuihin pukeutuneita luontokartoittajia Saaristomerellä tänä kesänä, he saattavat hyvinkin olla etsimässä uusia PEMMA-alueita.

Essi Keskinen

P.S. Jos pidät podcastien kuuntelusta, otappa kokeiluun nämä Metsähallituksen meritiimin meriluonnon suojelusta kertovat podcastit: Vedenalaisen varjelijat.

Harmaakarin riutalta löytyy mielin määrin haarukkalevää ja sitä kiinnittymisalustanaan käyttävää pikkuriikkistä yhteisöllistä äyriäistä, levärupea (valkoinen pitsi oranssinpunaisen haarukkalevän päällä). Kuva: Karl Weckström / Metsähallitus.

Harmaakarin riutan matalammilta osilta löytyy kauniinvihreää ja notkeaa suolilevää. Kuva: Lippi Vertio / Metsähallitus.

Sukelluslinja kulkee rihmalevän ja rakkohaurun välistä Länsi-Toukin PEMMA-alueen riutalla. Kuva: Aleksi Leinikki / Metsähallitus.

Ahvenet ovat uteliaita ja ovat tulleet tarkistamaan, mitä sukeltaja tekee niiden valtakunnassa Länsi-Toukin riutalla. Kuva: Anna Lyssenko / Metsähallitus.