"Tulos se on negatiivinenkin tulos"

 

Ja tästä sitten pitäisi etsiä nelilehtivesikuusi... Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Tasan ei käy onnen lahjat. Tässä taustat:

Tällä viikolla Metsähallituksen meritiimin Velmu-tiimi eli minä, Erika ja Floriaan, olemme aloittaneet uuden elämän. Sukellukset Saaristomerellä päättyivät ja aloitimme liikkuvan elämän vain pakettiauton ja SUP-lautojen kanssa. Pehmeänä laskuna oltiin tämä viikko Porin ja Luvian seudulla, jossa meillä oli lainavene kahden päivän meritöitä varten. Tämän jälkeen veneet unohdetaan kokonaan.

Loppukesän jatkamme tyrskyvyöhykkeen levien etsintää, selkärangatonnäytteiden ottamista ja puutteellisesti tunnettujen levien herbaario- ja DNA-näytteiden ottamista. Samalla aloitimme uhanalaisten vesikasvilajien vanhojen populaatioiden perkaamisen. Jos paikalla ei ole käyty 10-20 vuoteen, käymme tarkastamassa sen. Samalla teemme ns. Velmu-pisteitä eli neljän neliömetrin laajuisia kasvillisuuskartoituksia paikkoihin, joissa Velmu ei ole ennen käynyt.

Uhanalaisia lajeja ja tyrskyvyöhykkeitä kohti! SUP-lauta on mitä kätevin kulkuväline kivikkoisessa ja matalassa Luvian saaristossa. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus.

Työnjako meni luontevasti niin, että minä etsin uhanalaisia ja muut etsivät erityisesti tyrskyvyöykkeen lajeja. Kaikki tekevät Velmu-pisteitä.

No mitenkä etsinnät sitten ovat sujuneet? Tyrskyvyöhykkeen kololeviä (Blidingia) ja viherlätkiä (Prasiola) on löytynyt joka uhanalaispaikalta pilvin pimein, kun taas kymmenestä tarkastetusta uhanalaispaikasta vain kahdelta on löytynyt etsittyä uhanalaista lajia. Minä en siis juuri ole saanut onnistumisen elämyksiä vaan lähinnä mennyt pettymyksestä toiseen, kun taas toisilla on löytämisen riemu ollut katossaan.

Tyrskyvyöhykkeen leviä on löytynyt! Tästä aiotaan myös kuvata pätkä sosiaaliseen mediaan, kun Erika raaputtaa levää lastalla irti kalliosta. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Floriaan yritti lohduttaa, että ”tulos se on negatiivinenkin tulos”, ja vielä tärkeä sellainen, mutta eipä se paljon lämmitä, että alueella aikaisemmin olleita uhanalaisia lajeja ei enää ole, ja useassa tapauksessa niiden elinympäristökin oli hävinnyt ruovikoitumisen myötä. Olen itsekin hokenut samaa negatiivisen tuloksen tärkeyttä monelle graduohjattavalleni, mutta kyllä se positiivisen tuloksen saaminen kuitenkin on paljon mukavampaa.

Tässä on riemun ja onnistumisen paikka, kun etsittyä tyrskyvyöhykkeen levää on jälleen löytynyt. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus.

...tässä puolestaan minun työmaani - etsi täältä nelilehtivesikuusi, joka viimeksi on nähty täällä 1990-luvulla. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Mietin myös samalla, moniko Luvian saaristossa vieraillut on luullut suola-arhoa (Honkenya pebloides) nelilehtivesikuuseksi, koska kauempaa katsottuna ne ovat äärimmäisen hämäävästi samannäköisiä. Sekä Floriaan että Erika kysyivät minulta ensimmäiset suola-arhot nähtyään, onko laji nelilehtivesikuusta. Ei ollut, mutta siksipä he kysyivätkin, kun kumpikin oli hieman epävarma. Nelilehtivesikuuseen törmää rutiininomaisesti lähinnä pohjoisella Perämerellä.

Onnistumisen paikka! Tästä löytyy populaatio vesikuusia, joukossa varmasti nelilehtivesikuusia, mutta todennäköisesti myös rannikkovesikuusta, joka aiemmin katsottiin nelilehti- ja lamparevesikuusten risteymäksi. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Lähempi tarkastelu paljastaa, että suola-arhon lehdet lähtevät varresta vastakkaisina pareina aina 90 asteen kulmassa edelliseen pariin nähden, mutta nelilehtivesikuusen lehdet lähtevät kaikki samasta paikasta kaikkiin (neljään tai viiteen) ilmansuuntaan. Lisäksi suurimmalla osalla nelilehtivesikuusista niiden varsi on punainen, mitä suola-arholla ei kyllä koskaan ole.

Tyypillisen näköinen nelilehtivesikuusi (vaikka lehtiä olisikin 3-5). Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Toivon, että olen väärässä, ja että kaikki nelilehtivesikuusista Luvian saaristosta ilmoittaneet ovat tunnistaneet lajin oikein, eivätkä ole erehtyneet lajintunnistuksessa. Joissakin paikoissa nelilehtivesikuusen versoista ja niiden sijoittumisesta maastoon annetut kuvaukset sopisivat hyvin niihin suola-arhoesiintymiin, joita paikoilta nykyisin löytyi.

Äkkikatsomalta tästä löytäisi vesikuusikasvuston. Tarkempi havainnointi kuitenkin paljastaa kasvit suola-arhoiksi. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

En siis saanut tämän viikon aikana muita onnistumisen elämyksiä kuin yhden täysin varman havainnon nelilehtivesikuusipopulaatiosta, jota ei oltu löydetty v. 2013, kun paikalla on viimeksi käyty, ja yhden puolikkaan onnistumisen tunteen löytäessäni käsittämättömän pienen palasen uhanalaista paunikkoa paikalta, josta viimeksi lajia on löydetty joitakin satoja. Muuten alueet loistivat tyhjyyttään uhanalaisista lajeista. Iloitsin sitten kollegoideni löydöistä - tiimityössähän tässä ollaan. Lisäksi se todella on tärkeä tieto, jos uhanalaisen lajin elinympäristö on muuttunut aikojen saatossa niin paljon, että laji todella on pysyvästi hävinnyt paikalta, ja voidaan sitten poistaa tarkastettavien alueiden listalta.

Essi Keskinen

Tästä sitä nelilehtivesikuusta löytyi 1990-luvulta, ja vielä ilmeisesti 2013 viimeksi. Nyt paikalla oli vain haisevaa, mätänevää levää ja tiheää järviruovikkoa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Sää suosi kun oltiin Luvian ulkosaaristossa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Limakotilot ja niiden limat

 

Limakotiloiden "naama" on varsin inhimillinen pienine nappisilmineen ja koirankorvamaisine tuntosarvineen. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus.

Etana ja kotilo. Sama elukka, kotilo on etana, jolla on kalkkikuori kotinaan. Etanoita ja kotiloita löytyy Suomesta kymmeniä, mutta kaikkia lajeja tai lajiryhmiä ei vielä tunneta kunnolla. Vaikka laji olisi yleinen, se saattaa silti olla vielä tieteellisesti epämääräinen, jos lajinsisäinen ulkonäön eli habituksen vaihtelu on suurta. Tai sitten kyseessä on monta eri lajia, jotka on vain niputettu yhdeksi lajiksi. Kuka tietää?

Jätä sukellustikkaat yhdeksi yöksi veteen rehevässä lahdessa ja sadat limakotilot ovat munineet sitkeänlimaiset vihreät munakotelonsa niihin! Sormilla munia ei saa millään irti, niin sitkaita, limaisia ja tiukasti kiinni ne ovat. Kololevien (Blidingia) irrottamiseen ostettu taltta toimi hyvin limakotiloiden muniin. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus.

Toivottavasti pian tiedetään. Vuonna 2024 Velmu-ohjelmassa otettiin jo runsaasti limakotilonäytteitä (ja menihän siellä muitakin kotiloita, se täytyy myöntää), ja nyt hommaa jatketaan. En tiedä, tehtiinkö kahden vuoden takaisille kotiloille DNA-sekvensointia eli DNA:n selvitystä, mutta ainakin näytteiden mikroskopoinnin perusteella meidän keräämämme "limakotilot" olivat kaikenlaisia eri lajeja. Tänä vuonna kaikille näytteille tehdään varmasti DNA-määritys, eli nyt päästään ehkä vielä eteenpäin vuoden 2024 tuloksista.

Snorklaamalla limakotiloita löytyy helpoiten. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus.

Limakotiloita (Lymnaeidae) on Suomessa joitakin lajeja, joista yksi suurimpia on muunnoslimakotilo (Radix balthica). Nyt siis tutkitaan, onko tämä Radix -porukka kaikki yhtä ja samaa lajia, vai mitä tämän lajiryhmän sisällä oikein piileskelee.

Limakotiloita ja levää. Nyt pitäisi erotella kotilot näyteputkiin. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Kotilo on juuri menossa parturiin - pinseteillä poistetaan ylimääräistä levää kilvestä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Limakotiloita löytää helpoiten snorklaamalla tai kahlaamalla matalassa rantavedessä suojaisassa ja melko ravinteikkaassa, suojaisassa lahdessa tai fladassa (laguunissa). Myös aivan rehevöitynyt pikku vesistö käy. Mitä enemmän hajoavaa kasvimateriaalia, ja kenties myös kuollut lintu tai pari, ja sitä helpommin limakotiloita usein löytyy.

Siinä on meidän mielestämme selkeä limakotilo, ryömimässä rakkohaurun pinnalla. Limakotiloilla ja muillakin kotiloilla on radula-niminen hiekkapaperimainen karkea kieli, jolla ne raapivat pinnoilta kuten kiviltä, kasvilta tai rakkohaurulta bakteereja ja pieniä rihmaleviä. Ne syövät myös mitä tahansa kasvimassaa, elävää tai hajoavaa. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus.

Suuret kotilot ovat usein rihmalevien epävapaaehtoinen kiinnittymisalusta. Kotiloiden kuoressa saattaa kasvaa useiden senttimetrien mittainen tupsu yhtä tai kahta rihmalevää. Kotilon hydrodynaamisuus varmasti kärsii, mutta eivätpä ne muutenkaan kauhealla kiireellä paikasta toiseen kulje. DNA-näytteenottoa varten parturoimme kuoret mahdollisimman tarkkaan.

Kotiloparturit käynnissä! Kotiloilta parturoidaan ylimääräiset levät niiden kotilon päältä, etteivät ne sotke DNA-määritystä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

DNA-näytteitä tulossa ulkosaariston maastomajoituksen mökkilattialla. Ergonomia on niin hyvä kuin sen pystyi sateisena ja tuulisena päivänä saamaan. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Näytteet säilötään etanoliin ja DNA-määritys tehdään talvella maastokauden jälkeen. Odotan nyt jo innolla tuloksia, niin eri näköisiä kotiloita näytteistä löytyy, kaikki kuitenkin meidän ymmärryksemme mukaan Radix-sateenvarjon alla. 

Parin vuoden päästä Suomessa julkaistaan uusi kymmenen vuoden välein tehtävä uhanalaisuusarviointi, ja näitä tietopuute- ja epämääräisyyslajeja pyritään vähentämään ennen arviointia.

Essi Keskinen

Kotilot värjäävät läpinäkyvän etanolin nopeasti ruskeaksi. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.