Tanssii kalojen kanssa

Hieta- ja liejutokko sulautuvat hyvin ympäristöönsä. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus

Vaikka Metsähallituksen meritiimi ei kartoitakaan kaloja osana Velmu-kartoituksia (valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnonmonimuotoisuuden inventointiohjelma), kaloja tulee silti pinnan alla vastaan. Ohjeena on, että ne voi kirjata ylös, mutta jos ne jättää pois, kukaan ei nurise. Kalat kun vaihtavat paikkaa, toisin kuin juurillaan pohjaan kiinnittyneet putkilokasvit tai kallioon kiinnittyneet sinisimpukat ja merirokot.

Tänäkin kesänä vastaan on tullut muutamia lajeja. Katsotaanpa hiukan, mitä ulkosaaristosta on löytynyt. Aiemminkin kaloja on tullut vastaan, niistä voi lukea blogeja täältä tai englanniksi täältä.

Siloneula maastoutuu hyvin samanväristen rakkohaurujen joukkoon. Kuva: Tiia Suninen / Metsähallitus.

Siloneula näyttää jostain syystä aina hieman ujolta, kyräilevältä ja syylliseltä. Ehkä se johtuu suuresta silmästä ja välttelevästä olemuksesta. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Särmäneula muistuttaa sukulaistaan merihevosta yllättävän paljon, jos sen pääsee näkemään läheltä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Sympaattiset siloneula (Nerophis ophidion) ja särmäneula (Syngnathus typhle) ovat suomalaisia merihevosten sukulaisia. Ne ovat melko heikkoja uimareita ja elävät esimerkiksi meriajokkaiden ja jouhilevien lomassa pyrstö kasvin ympärille kietoutuneena, pää kohti pintaa. Tässä asennossa kalat huojuvat kasvien mukana ja maastoutuvat vedenalaiselle niitylle lähes täysin. Toisinaan neulat luulevat kalastusverkkoja kasveiksi, jolloin niitä voi nousta muun kalansaariin mukana veneeseen. Ravinnokseen nämä pipettimäisen tai trumpettimaisen suun omistavat pienet kalat käyttävät lähinnä eläinplanktonia, jota ne imaisevat suuhunsa. Neulakalat ovat varsin tasa-arvoisia sukupuolirooliensa suhteen. Naaras asettaa mätimunansa koiraan vatsapoimuun, jossa ne hedelmöittyvät. Koiras kantaa niitä sen jälkeen vatsapoimussaan ja ikään kuin synnyttää kuoriutuneet poikaset vapaaseen veteen.

Mustatäplätokko on vieraslaji Suomen tokkojen joukossa. Sitä löytyy jo ainakin Oulun korkeudelta asti, vaikka se on lähtenyt leviämään Saaristomereltä vasta parisenkymmentä vuotta sitten pitkin Suomen rannikkoa. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus

Tokkoja löytyy Suomesta puolisen tusinaa. Mustatokko, liejutokko, hietatokko ja seitsenruototokko ovat alkuperäisiä Itämeren lajeja, mustatäplätokko ja rohmutokko viimeisten parinkymmenen vuoden aikana saapuneita vieraslajeja. Suomen rannikon lajeista liejutokko on pienin ja mustatäplätokko suurin - se saattaa yltää jopa pariinkymmeneen senttimetriin. Rohmutokko on Suomen uusin, haitallinen vieraslaji, joka elää lähinnä pienvesissä. Mustatäplätoko on jo paikkansa löytänyt Mustanmeren ja Kaspianmeren laji, joka tavattiin Suomesta ensimmäistä kertaa vuonna 2005. Mustatäplätokolla ei ole uimarakkoa, jonka avulla se voisi säädellä uintisyvyyttään, ja siksi se oleilee aina lähinnä pohjalla. Suurin osa tokoista on aktiivisimmillaan hämärässä ja yöaikaan. Tokot syövät pieniä selkärangattomia, pohjaeläimiä kuten simpukoita, muiden kalojen mätiä ja mitä nyt sattuvat löytämään pohjalta.

Kivinilkkoja näkee usein sinisimpukkapedeillä ja myös hiekkapohjilla. Kala päästää sukeltajan usein yllättävän lähelle ennen pakenemista. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus

Kivinilkka (Zoarces viviparus) on hauska laji. Tämä pohjalla elävä muistuttaa isopäistä käärmettä ja sen ulkonäössä on ominaista sen nuolenkärkimäinen pyrstöevä, joka ei erotu selvästi pitkän selkäevän ja peräevän muodostamasta eväreunuksesta. Kalan luut ovat vihreitä, ja väri vain voimistuu kypsennettäessä kemiallisen reaktion johdosta. Kivinilkkaa syödään ainakin joissakin Baltian maissa, joissa siitä tehdään säilykekalaa. Kivinilkan erikoisin ominaisuus on se, että se on Suomen ainoa eläviä poikasia synnyttävä kala - kaikki muut munivat mätimunia. Kivinilkat syövät katkoja, siiroja ym. pohjaeläimiä, joita se napsii usein sinisimpukkapediltä. Myös muiden kalojen mäti ja pienet kalat kelpaavat appeeksi.

Kampelan ilme on yrmeä kun sukeltaja tunkee liian lähelle. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kampela (Platichthys flesus sensu lato) syntyy täysin tavallisen näköisenä, uivana pikkukalana. Saavuttaessaan noin sentin mitan, sen silmä kääntyy jommallekummalle puolelle samalla kun kala itse kääntyy toiselle kyljelle ja asettuu elämään kampelanelämää pohjaan. Kampelat ovat ikään kuin ”oikea- tai vasenkätisiä”: sen silmät ja yläpuoli ovat useimmiten oikealla kyljellä, mutta myös vasenkylkisiä yksilöitä tavataan. Toinen kampeloiden erityispiirre on niiden kameleonttimainen ympäristön värimaailmaan sopeutuminen - hiekkapohjalla ne voivat olla hyvinkin vaaleita, sinisimpukkapedillä lepäillessään tumman laikukkaita. Ravinnoksi sille kelpaavat pohjaeläimet, erityisesti simpukat.

Tämä kolmipiikki lähti uhittelemaan sukeltajalle. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus

Kaikki tuntevat kolmipiikin (Gasterosteus aculeatus) eli rautakalan, piikkarin tai skitarin. Aiemmin sitä pyydettiin runsaasti kalaöljyä varten. Kolmipiikki voi elää sekä suolaisessa että makeassa vedessä. Se on yksi Suomen pienimmistä ja lyhytikäisimmistä kalalajeista - se elää vain noin puolitoistavuotiaaksi. Koiraan kutuasu on erityisen kaunis: kurkku ja etuvatsa muuttuvat punaisiksi, silmien ympäristö siniseksi, kyljet kellertäviksi ja selkä tummanvihreäksi. Kolmipiikkikoiras on oikea tasa-arvoisen lapsenkasvatuksen airut, jollei jopa jo ole mennyt siitä pidemmälle. Koiras rakentaa pohjalle pesän, johon naaraat käyvät munimassa. Koiras hedelmöittää munat ja hoitaa sitten munia, tuulettaa niitä ja kuljettaa homehtuneet ja kuolleet pois. Pesäänsä vartioiva kolmipiikkikoiras on vahva vastustaja - se käy jopa sukeltajan kimppuun suojellessaan pesuettaan.

Tiedot: Laji.fi, Luontoportti, Vieraslajit.fi ja Suomenvapaa-ajan kalastajat

Essi Keskinen

Riuttasukellusta

Kempela karkaa paikalta sukeltajan tuppautuessa liian lähelle. Kampeloita löytää usein sinisimpukkapedeiltä, ja sinisimpukoita usein riutoilta. Sinisimpukat ja niiden seassa seikkailevat selkärangattomat maistuvat hyvin kampeloille. Video: Paula Ruokolainen / Metsähallitus

Kun sanoo sukeltavansa riutalla, tulevat tietysti heti mieleen tropiikin koralliriutat. Itämeren riutat eivät ole eloperäisiä kuten koralliriutat, vaan geologisia muodostelmia, eli kivikasoja tai kallioita, jotka nousevat pohjasta kohti pintaa.

Sinisimpukat kamppailevat elintilasta bakteerikasvuston kanssa. Ohuet punertavat säiemäiset syanobakteerit ovat yleensä Spirulina-nimistä lajia. Rehevissä olosuhteissa syanobakteerit ja muut bakteerikasvustot pääsevät leviämään. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus.

Riuttojen lajisto on pääsääntöisesti erilainen kuin saarten rantojen lajisto. Tärkein tekijä sille, mitä pohjassa kasvaa, on pohjan koostumus - ollaanko tässä nyt kalliolla, hiekalla, kivikossa vaiko kenties täysin pehmeällä pohjalla. Riutat muodostuvat lähinnä kovasta pohja-aineksesta (kallio, lohkareet, kivikot), joten esim. pohjaan juurtuvia putkilokasveja on turha odottaa. Sen sijaan lajisto koostuu erilaisista kiviin kiinnittyneistä levistä, sinisimpukoista, simpukoiden pintaan kiinnittyneistä äyriäisistä kuten leväruvesta ja merirokosta, ja kaikkien näiden houkuttelemista selkärankaisista. Myös kivinilkka (siis se käärmemäinen pohjakala, joka synnyttää eläviä poikasia ja jonka ruodot muuttuvat vihreiksi, jos se keitetään) viihtyy sinisimpukoilla, samoin kuin monet katkat ja siirat.

Kivinilkka kurkistaa rihmalevien, sinisimpukoiden ja pienten kotiloiden joukosta. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus.

Tämän kesän Velmu-kartoituksissa (valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelma) ollaan etsitty paikallisesti erityisen merkittäviä merialueita eli PEMMA-alueita. Sukelluksia on tehty saarten rannoille ja riutoille. Jokaiselle riutalle tehdään aina kaksi sukellusta, mahdollisuuksien mukaan yleisimmän tuulen (lounas) puolelle ja suojan (koillinen) puolelle. Käytännössä olemme vetäneet riutan matalimman kohdan yli kaksi sadan metrin kartoituslinjaa ja sukeltaneet ne kerralla - kaksi yhden hinnalla -sukellus siis. Riuttoja on sukellettu ennenkin, mutta silloin haluttiin lähinnä vain tutustua lajistoon - nyt etsitään arvokkaita riuttoja.

Riutalla viihtyvät mm. sinisimpukat, jotka voivat kiinnittyä rihmiollaan suoraan kallioon, tai muodostaa pehmeän höttökerroksen päälle ns. "patjan". Video: Paula Ruokolainen / Metsähallitus

Riutoilta on myös löytynyt leviä, joista on vain vähän aiempaa tietoa (DD eli data deficient -luokitus) tai joiden taksonomia eli lajijako on epäselvä. Hauskasti nimetyt töpöpunaröyhelö ja sarvipunaliuska eroteltiin joskus toisistaan morfologian eli ulkonäön perusteella, mutta sittemmin on herännyt epäilys, että lajit vain muuntelevat paljon, eikä todellinen lajintunnistus onnistu ilman DNA-näytettä. Niinpä olemme ottaneet näistä lajeista näytteitä, joista otetaan sekä DNA-näytettä varten kuivatettava palanen, että herbaarioksi säästettävä kuivanäyte. Levät ovat yllättävän kauniita myös litistettynä ja kuivattuna.

Levät ovat kuin kauniita maalauksia herbaarionäytteinä. Kuva: Paula Ruokolainen / Metsähallitus

Riuttojen luonteen vuoksi ne sijaitsevat yleensä keskellä ei mitään. Muutama tämän kesän riutta on ollut väylän vieressä ja merkattuna väylämerkillä, osa on ollut vain karikoita merikortissa. Riuttoja sukellettaessa täytyy siis aina olla tyyntä, koska minkään saaren suojassa ei koskaan olla. Heinäkuussa säät ovat suosineet ja riuttasukelluksia on tehtailtu urakalla.

Viimeisten parin päivän ehdottomasti heinoin saalis on ollut herkkä ja kauniin aniliininpunainen (vai fuksianpunainen?) ruusulevä, jota näkee vain harvoin. Liekö kyse vuodenaikaisuudesta vai paikasta, tällä viikolla ruusulevää on löytynyt jo useasti, mutta aikaisemmin tänä kesänä ei vielä kertaakaan.

Ruusulevä on kaunis, hento punalevä, joka sukeltajien mukaan "liikkuu eri tavalla" vedessä. Nämä habitus-jutut eli "se nyt vain näyttää itseltään" kuulostavat maallikon korvaan typeryyksiltä, mutta niin se vain on - jokin näyttää vedessä "ihan itseltään", kun sitä on katsellut tarpeeksi kauan. Kuva: Paula Ruokolainen / Metsähallitus

Sinileväriutat eli syanobakteerikukinnat ovat haitanneet näkyvyyttä erityisesti pintavedessä, mutta syvemmällä näkyvyys paranee. Termokliinin eli lämpötilan harppauskerroksen alla 6-8 m syvemmällä puolella on yleensä jo hyvin kirkasta vettä. 

Riuttoja on hyvä sukeltaa täysin tyynellä, koska saarten suojaa ei yleensä juuri ole. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Myös korvameduusat ovat tehneet ilmestymisensä. Meduusan toukat kiinnittyvät kivi- ja kalliopintoihin ja kasvavat siellä, kunnes alkavat "haaroa" - polyyppimaisesta korvameduusan aihiosta lähtee pikkuriikkisiä meduusoja uimasilleen kiinnittyneen vaiheen jälkeen. Nämä pienet pikkurillin kynnen kokoiset meduusat ilmestyivät pintavesiin pari viikkoa sitten, ja nyt vauvan kämmenen kokoiset meduusat jo sykkivät menemään pitkin poikin merta. Syksyn tullen aikuisen nyrkin kokoisiksi ehtivät korvameduusat lisääntyvät ja sen jälkeen niistä aika jättää - kuolevia korvameduusoja voi kertyä rykelmittäin suojaisiin lahtiin, missä ne tulevat meduusaelämänsä tiensä päähän.

Korvameduusat ovat osa planktonia eli virtojen vietävissä olevia eläimiä, vaikka ne pystyvätkin jonkinlaiseen itsenäiseen liikkumiseen. Video: Paula Ruokolainen / Metsähallisut

Vielä ei olla kuitenkaan syksyssä, ja Velmun PEMMA-kartoitukset jatkuvat vielä syyskuun alkuun asti! Toivotaan suotuisien vähätuulisten kelien jatkumista ja syanobakteerikukintojen vähenemistä.

Essi Keskinen