Meriuposkuoriaisten saarivalloitus

 

Meriuposkuoriaispariskunta pääsi hetkeksi petrimaljalle mikroskoopin alle. Lupilla ja mikroskoopilla tarkastellaan kuoriaisen selkäkilpeä ja peräpään piikkejä. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Kesäkuu on ollut pohjoisella Perämerellä erityisen tuulinen. Kysy vaikka keneltä tahansa veneilijältä, jonka jossakin vierasvenesatamassa tapaat. Tai kysy Perämeren Velmu-tiimiltä - voimme kaikki kolme vannoa, että kesäkuussa on tuullut sekä kovaa että usein, ja vielä ennakoimattomasti. Tuuliennusteet eivät päde päivää pidemmälle ja suunnitelmia pitää muuttaa koko ajan.

Eräänä turhautumisen hetkenä päätimme lähteä kartoittamaan Suunnitelma C:tä eli "jos jää aikaa kaikelta muulta". Satakarin itäpuoli oli ainoa lähellä oleva suojaisa saarentaus 9 m/s länsituulella.

Kumivene ja lähes täysin äänetön sähköperämoottori ovat hyviä työvälineitä. Kaksi SUP-lautaa kulkee hinauksessa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Satakarin itäpuolelta löytyi yllättäen uporkuoriaispari. Luontokartoittaja Sara tarkasteli ahvenvitaa lähempää ja kappas! Lehden alapuolelta löytyi pariskunta toisiinsa kiinni takertuneina, kuten uposkuoriaiset usein kuljeskelevat. 

Suomesta löytyy kolmea eri uposkuoriaislajia, jotka erottaa toisistaan mm. selkäkilven värityksen ja perän piikkien avulla. Varovaisen mikroskooppitarkastelun jälkeen lajinmääritykseksi varmistui Macroplea pubipennis, meriuposkuoriainen.

Meriuposkuoriaiset löytyvät usein pariskunnittain. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Meriuposkuoriainen on jännä laji. Se on koko Suomessa rauhoitettu, vaikka nykyisin se on uhanalaisstatukseltaan enää silmälläpidettävä. Kiireellisesti ja erityisesti suojeltujen lajien listalta se pääsi vuoden 2019 uhanalaisarvioinnissa, jolloin sen status muuttui vaarantuneesta silmälläpidettäväksi. Laji löytyy kuitenkin EU:n luontodirektiivin II-liitteestä Suomen natura-lajina. Viimeksi mainittu tarkoittaa, että Suomeen on perustettu natura-alueita nimenomaan tätä lajia suojelemaan.

Jos meriuposkuoriaisten levinneisyyteen olisi tutustunut esimerkiksi 20 vuotta sitten, sen olisi sanottu esiintyvän lähinnä Espoonlahdella, lukuun ottamatta muutamia hyvin harvoja täysin yksittäisiä havaintoja esim. Hailuodosta 1900-luvun alusta. Jossakin vaiheessa kymmenisen vuotta sitten meriuposkuoriaisen levinneisyysalue alkoi laajeta, toisin sanoen sitä alettiin löytää myös Espoonlahden ulkopuolelta. Perämeren Velmu-tiimi löysi sitä vuonna 2017 Hailuodosta, ja heti pari vuotta myöhemmin löytyivät Ruotsin ensimmäiset meriuposkuoriaiset (blogi englanniksi). 

Meriuposkuoriaist saavat kuninkaallisellekin kelpaavan kuljetuksen takaisin mikroskoopin alta. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Vielä hieman myöhemmin valmisteltiin Hailodon ja Oulunsalon välisen kiinteän yhteyden eli pengersillan rakentamista ympäristövaikutusten arviointimenettelyllä, minkä yhteydessä Hailuodon rannat kammattiin tarkasti meriuposkuoriaisen varalta. Löytyihän sitä. Massoittain. Kukaan ei vain varmaan ollut aiemmin etsinyt sitä.

Suomen ympäristökeskus innostui ja laati meriuposkuoriaisesta levinneisyysmallin. Malli kertoo todennäköisyyden, jolla lajin ennustetaan löytyvän tietystä paikasta. Vuonna 2022 Velmu-kartoituksissa etsittiin meriuposkuoriaista kaikkialta Suomen rannikolta. Lue löydöksistä täältä. Perämeren rannikolla konsultti onnistui ja löysi kuoriaisia lähes kaikilta mallin ennustamilta alueilta pohjoisen Perämeren mannerrannoilta. Nyt tiedetty levinneisyysrajan pohjoispääty on noussut jo Kemin Ajoksen korkeudelle asti - siitä eteenpäin kukaan ei ole vielä tarkistanut.

Tämänhetkinen tieto meriuposkuoriaisen levinneisyydestä pohjoisen Perämeren rannikolla. Muilta kuin Hailuodon saarelta ei ole vielä etsitty. Violetti merkintä on Satakarin saari, josta meriuposkuoriaisia löytyi maanantaina. 

Meriuposkuoriaista on etsitty mannerrannalta, koska alueille on helppo päästä autolla ja kahlata rannassa pelastautumispuvussa tai kahluuhousuissa. Saarilta ei ole systemaattisesti etsitty, koska niille pääseminen vaatii järeämpää logistiikkaa ja on kaikin puolin hankalampaa. Levinneisyyden todennäköisyysmalli kuitenkin antaa ymmärtää, että myös saarten rannat olisivat otollista elinympäristöä meriuposkuoriaiselle. 

Nyt löydetty pariskunta on Hailuodon saarta lukuun ottamatta ensimmäinen pohjoisen Perämeren saarilöytö. Oli tuulisestä säästä siis jotakin hyötyäkin. 

Ehkä tulevaisuudessa joku kartoittaa saarten rannat systemaattisesti ja meriuposkuoriaisen levinneisyysalue yltää mannerrantalta myös merelle.

Essi Keskinen, meribiologi

Meriuposkuoriaiset pääsivät takaisin suunnilleen sinne, mistä ne oli poimittukin. Meriuposkuoriaiset syövät ja käyttävät elinympäristönään mm. ahvenvitaa ja ärviöitä. Tältä paikalta löytyi ahvenvitaa. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Moniongelmainen Akionlahti, ja voiko sitä korjata?

 

Akionlahti on suuri merestä irti kuroutunut kluuvijärvi. Kuva: Anton Pajukoski / POP-ELY (SeaMoreEco)

Akionlahdella on monta ongelmaa. Rehevöityminen on niistä yksi pahimpia, mutta myös vieraslajit vaivaavat. Oireina rehevöitymisestä ovat mm. veden samentuminen, runsaista ravinteista kielivä kasvillisuus kuten karvalehti, levittäytyvät järviruokoniityt ja talvinen hapettomuus. Monet ojitusojat johtavat vesiään Akionlahteen, joka on yhteydessä mereen vain kahden kapean uoman kautta. Vedenvaihto mereen on vähäistä.

Akionlahdelle on pesiytynyt vieraslaji kanadanvesirutto, joka helposti ottaa ylivallan kaikesta muusta kasvillisuudesta. Sen mätänevät kasvimassat aiheuttavat hapettomuutta ja peittävät alleen kaiken muun. Lisäksi se saa aikaiseksi äkillisiä pH-vaihdoksia, joita muiden kasvien voi olla vaikea sulattaa. 

Pohjaan asennettavaan juuttikankaaseen leikataan reikiä, että kankaan alle ei jää ilmakuplia. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Järviruoko levittäytyy matalilla rannoilla ja saa aikaan umpeenkasvua. Samaa tekee leveäosmankäämi, joka on alkanut lisääntyä vahvasti Akionlahdella. 

Akionlahdella on kuitenkin vahva biologinen arvonsa. Se on kluuvijärvi, fladasta seuraava askel kohti järveä. Fladat ovat maankohoamisen seurauksena merestä irti kuroutuvia lahtia, ja kluuvi on jo lähes irti merestä. Akionlahden vesitilannetta parantamaan on kluuviin aikanaan avattu myös toinen uoma, mikä johti siihen ongelmaan, että kuivaan aikaan lahti kuivui lähes umpeen kaiken veden paetessa mereen. Myöhemmin uomiin rakennettiin pohjapadot niin että kaikki vesi ei pääse karkaamaan kuivinpaankaan vuodenaikaan.

SUP-lautojen armada valmiina lähtöön! Akionlahdella näppärin kulkuväline on SUP-lauta, jolla pystyy kuljettamaan sekä juutikankaat että tarvittavat kivet. Kuva: Eveliina Lampinen / POP-ELY

Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Akionlahti on Natura2000 -verkoston luonnonsuojelualue. Alueella on monia Natura-luontotyyppejä  ja ne edustavat rannikon maankohoamisrannan erilaisia sukkessiohabitaatteja. Alue on hyvin tärkeä sekä lintujen muutolle että pesimiselle, sieltä löytyy uhanalaista vesikasvillisuutta (rauhoitettu upossarpio) ja uhanalaisia lintuja ja kluuvi on erittäin tärkeä kalojen kutualue. Heti lahden ulkopuolelta mereltä löytyy rauhoitettu meriuposkuoriainen. Akionlahden rantaniittyjä hoidetaan laiduntamalla.

Paikalliset asukkaat tulevat helposti juttelemaan ja kertovat, kuinka heidän lapsuudessaan 60-70 -luvuilla lahti oli kirkasvetinen ja hiekkapohjainen, siellä oli syviä kohtia, joihin lapset hyppivät uimaan ja kalansaaliit olivat suuria. Nyt näkyvyys ei ylitä kymmentä senttimetriä, pohja on pehmeää ja pöllyävää eikä mistään löydy syvää kohtaa. Kalastus on vähentynyt lähes olemattomiin.

Talvisia kalakuolemia ja keväistä kalojen kutunousua helpottamaan Oulun kaupunki, Suomen vapaa-ajan kalastajat, Pohjois-Pohjanmaan ELY-keskus ja Metsähallitus tekivät kevyitä toimenpiteitä toisella mereen johtavista uomista muutama vuosi sitten. Vuonna 2021 asennetut ohjuriaidat on sittemmin poistettu niiden toimimattomuuden vuoksi, ja koska jäät liikuttelivat niitä. Nousua helpottava kivikkouoma on paikoillaan.

Työmaata kohti menossa! Kuva: Anton Pajukoski / POP-ELY

Ensin lahdelta etsittiin vesiruttoesiintymät, jotka voitaisiin peittää. Kluuvia kartoitettiin jo vuosi sitten, mutta tänä kesänä karvalehti on syrjäyttänyt monet vesiruttokasvustot. Lopulta juuttikankaille kuitenkin löytyi sopivat paikat ja ne asennettiin pohjaan. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Nyt suomalais-ruotsalainen yhteistyöprojekti SeaMoreEco on ottanut yhdeksi pilottikunnostuskohteekseen Akionlahden. Tarkoitus on kokeilla kahden erilaisen peittämis- tai tukahduttamismenetelmän avulla vieraslaji kanadanvesiruton poistamista. Koska kluuvista löytyy myös rauhoitettua upossarpiota, esimerkiksi koko lahden nuottaaminen vesiruton poistamiseksi ei tule kysymykseen. Lisäksi kanadanvesirutto ei ole (vielä?) vallannut koko kluuvia, vaan sitä löytyy runsaina kasvustoina sieltä täältä.

Kanadanvesiruton poistamista käsin pilotoitiin Perämeren kansallispuistossa 2021-2022, mutta valitettavasti vesirutto oli jo päässyt asettumaan Pensaskarin kluuviin liian vahvasti.

Metsähallituksen vesiluontotiimin Velmu-kenttätiimi Perämereltä pääsi auttamaan POP-ELYä juuttikankaiden asettelemisessa pohjalle. Muutamien neliömetrien kokoisilla kankailla kokeillaan, voidaanko tiheitä vesiruttokasvustoja tukahduttaa estämällä niiltä pääsy valoon ja yhteyttämiseen. Juuttikankaat painettiin pohjaan ja kiinnitettiin kivillä ja niiden annetaan olla pohjalla kahden kasvukauden ajan - peiton alle kurkataan siis ensi kertaa ensi vuoden syksyllä.

Tukholman satamaan jumittuneet kelluvat pressut asennetaan myöhemmin. Ne ankkuroidaan paikoilleen pehmeään pohjaan niin että pressu kelluu kluuvin pinnalla ja valolta suojattavan alueen reunat peittyvät pohjaan asti ulottuvilla "verhoilla". Tarkoitus on sama kuin juuttikankailla - estää valon pääsy ja yhteyttäminen kasveilta. 

Juuttikangas asennetaan pohjaan ja kiilataan sinne kivillä. Kuva: Eveliina Lampinen / POP-ELY

Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kaikkia menetelmiä täytyy testata ennen kuin voidaan sanoa, mikä toimii ja mikä ei, ja minkälaisissa olosuhteissa. Juuttikangasta on myös asennettu pohjoisempaan Tukkikarin kluuviin, josta löytyy hyvin laajasti uhanalaista upossarpiota vieraslaji kanadanvesiruton joukosta.

Juttelin erään paikallisen asukkaan kanssa. Hänen mielestään teimme ihan höpöjä ja että "eihän tuo nyt tietenkään toimi!" Yritin perustella, että kaikkia menetelmiä pitää testata pienimuotoisesti ennen kuin niiden toiminnasta tai toimitattomuudesta voidaan sanoa yhtään mitään. Erityisesti alueilla, joilla operoidessa voi törmätä uhanalaisiin lajeihin ja luontotyyppeihin, varovaisuus on paikallaan.

Pari vuotta sitten käynnistyi Suomen suurin meriluonnonsuojeluun tähtäävä IP LIFE -hanke Biodiversea, jota luotsaa Metsähallitus. Yksi hankkeen vahvoista kärjistä on meriluontotyyppien kunnostaminen. Sitä varten SeaMoreEcon pilottikokeilussakin ollaan kuulolla ja oppimassa mahdollisia menetelmiä maastossa.

Akionlahti on hyvin rehevä. Sieltä löytyy valtavasti esim. ristilimaskaa. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Ja tältä se vesirutto sitten näyttää! Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Juuttikankaat asetettiin pohjaan kivien avulla. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Parin vuoden sisällä nähdään, toimiiko jompi kumpi tukahduttamismenetelmistä vai ei. Kustannukset menetelmän testaamiseen eivät ole olleet erityisen isot. Pilotointeja erilaisista kunnostusmenetelmistä kuitenkin tarvitaan nyt kun EU:n ennallistamisasetuskin vasta hyväksyttiin.

Essi Keskinen

P.S. Jos ennallistaminen tai kunnostus ovat termeinä vieraita, niin ne olivat itsellenikin vielä vähän aikaa sitten. Jos haluat vielä syventää tietämystäsi, tässä tämänhetkinen tietämys Itämeren meriluontotyyppien kunnostamisesta ja ennallistamisesta.

P.S. 2 Myös siirtoistutus voi olla ennallistamista.

Katsaus menneiden keväiden suunnitteluun

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Ainakin varusteet on saatu jo saaren rantaan. Kuva: Lari Järvinen / Metsähallitus

Tämä on viimeinen viikkoni toimistolla, ensi viikolla minä ja tiiminä lähdemme pakkaamaan maastovarusteita ja valmistautumaan fyysisesti tulevaan maastokauteen.

Tuli mieleen kurkata, minkälaisia valmisteluja aiempina vuosina on päätynyt blogiin asti. Velmu-ohjelma eli valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelma on tänä vuonna tehnyt töitä jo 20 vuoden ajan. Minä olen tehnyt meribiologin ja tutkimussukeltajan töitä 19 vuoden ajan, joista 18 vuotta Velmun parissa. Onnea Velmu 20 v ja onnea oman Velmuni täysi-ikäistyminen!

Meren pohjalta päivänvaloon – Velmu 20 v

2010 oli ensimmäinen blogivuosi, ja heti löytyi blogi siitä, miten meribiologi odottelee innolla jäiden lähtöä pakkaillessaan sukellusvarusteita autoon.

.2011 toukokuun alussa meri on vielä ollut jäässä pohjoisella Perämerellä. Tänään on 29.5.2024 ja Perämeren pohjoisosista lähtivät viimeiset jäät käytännössä tällä viikolla. 

Vedenalainen luontopolku on pystytetty Perämeren kansallispuistoon ja sää hellii sukeltajia. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Toukokuussa 2012 minua ovat työllistäneet vääränlaiset happipullojen kierteet ja työhaastateltavat, jotka haistattelivat puhelimessa, "koska en kumminkaan anna heille sitä työtä". En ole varsinaisesti päässyt mukaan kesän tiimin valintaan enää pitkään aikaan, mutta näitä ikäviä, ilmeisesti työvoimatoimiston väkisin patistamia, vastentahtoisia työnhakijoita en kyllä ikävöi. Muistan sen erään, joka oli kirjoittanut CV:nsä ruutupaperille lyijykynällä ja kun kyselin sähköpostilla, miten lajintunnistus onnistuu, vastaus oli "No kai ne levät nopee vois opetella". 2013 olen ollut valitsemassa työntekijöitä ja työharjoittelijoita kesäksi ja iloinnut jo valmiiksi työharjoittelijoiden ohjaamisen tuomasta riemusta. Toisaalta 2014 minua ovat kuormittaneet kaikki ne, jotka eivät päässeet meidän tiimiin.

Toukokuussa 2014 sen aikainen Pohjanmaan meritiimi teki opintomatkan Ruotsiin. Reissussa pohdittiin paljon myös tasa-arvoa. Matkalta kertyi paljon sukelluskokemusta tiimin uusille sukeltajille ja upeita vedenalaiskuvia, mielenkiintoisista tasa-arvokeskusteluista puhumattakaan.

Tunikaatit ovat alkeellisia selkärangattomia,jotka kasvavat suolaisemmissa merissä yhdyskuntina. Suomen rannikolta ei tunikaatteja löydy. Niitä nähdäkseen pitää hakeutua esim. Ruotsin länsirannikolle. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Puna- ja viherlevien kirjo on Smögenissä Ruotsin länsirannikolla upea aivan laiturin kupeessakin! Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

2015 Itämerelle oli saapunut Tanskan salmista suolapulssi, ja sen mahdollisia seurauksia haluttiin kartoittaa kiinteillä sukelluslinjoilla. Pohjanmaan meritiimi perusti 2015 linjat Perämerelle ja Merenkurkkuun. Ne sukellettiin ensimmäisten parin kesän aikana 2-3 kertaa maastokauden aikana, että saataisiin tietoa myös vuodenaikaisista vaihteluista lajistossa. Viimeisen kerran linjat sukellettiin 2018/2019. Nykyisin nämä kiinteät linjat ovat enää muisto vain. 

2016 huhtikuussa kollegani.Heidi Arponen kirjoitti siitä ihanasta hetkestä, kun veneet pitkän talvilevon jälkeen pääsevät taas vesille. 

Vene on saatu poijuun ja on aika mennä yöpuulle. Kuva: Johanna Kehus / Metsähallitus

Maastokauden valmistelut ja tiimin rekrytointi on jotenkin viivästynyt vuonna 2017. Tuo vuosi oli muutenkin itselleni erityisen raskas ja väärällä tavalla työntäyteinen, mutta siitä selvittiin, kuten myös maastokaudesta. Asioilla on tapana järjestyä aina jotenkin.

Vuonna 2017 alkoi myös kolmivuotinen Interreg-hanke SEAmBOTH, jota vedin yhdessä ruotsalaisten kollegojen kanssa. Hankkeessa mm. kerättiin kolmen vuoden ajan Velmu-menetelmällä vedenalaiskartoitustietoa.

Keväällä 2018 ollaan huhtikuussa suunniteltu maastokauden suunnittelemista. Kuulostaa tutulta.

Perämeren pohjoisosan ja Suomen ja Ruotsin yhteistyön kattava SEAmBOTH -hanke oli vedettävänäni vuosina 2017-2020. Keväällä 2019 hankkeesta osallistuttiin posterilla Pietarissa pidettäviin vuotuiseen GeoHab eli habitaattikartoituksen ja -mallinnuksen seminaariin. Sieltä lähes suoraan lähdettiin maastoon. Eipä vielä 2019 tiedetty, että seuraavana vuonna puhkeaisi maailmanlaajuinen pandemia, jonka takia kongressi- ja muut vierailut kaikkialle pysähtyivät lähes kahdeksi vuodeksi. Vielä vähemmän tietoa (ainakin allekirjoittaneella) oli siitä, että Venäjä pian aloittaisi sotilaserikoistoimensa Ukrainassa ja yhteistyö Venäjän kanssa pysähtyi osaltani tähän Pietarin kongressiin. Onneksi sieltä jäi elämän mittaiset muistot.

Suvin mallisuoritus haran heittämisestä lajiston varmentamiseksi. Kuva: Eveliina Lampinen / Metsähallitus

Keväällä 2020 olen vetänyt loppuun SEAmBOTH-hanketta samalla kun maailmaa riepotteli koronaepidemian alkaminen. Hankkeen loppuseminaari 20.2.2020 oli yksi viimeisiä yhteisiä tilaisuuksia, jossa näin työkavereitani ja kollegoitani. Sitten maailma sulkeutui. Ei ihme, että  huhtikuussa 2020 olen kaivannut lohtutyötä, joka tuo turvallisuudentunnetta omituiseen ja uuteen arkeen eristyeneenä työkavereista ja muusta maailmasta. Kenttätyötkin kilpistyivät tuolta kesältä hyvin vähiin pienen tiimin tekemiin Velmu-kartoituksiin Suomenlahdella ja Saaristomerellä. Tämä oli itselleni tähän mennessä ainoa kesä Metsähallituksen meribiologin 18-vuotisella urallani, että en päässyt lainkaan maastotöihin kesällä. Syksyllä pääsin lähes säälittävän tuntuisesti vajaan viikon mittaiselle armolahjalta tuntuvalle kenttäkeikalle eteläiseen Merenkurkkuun. Parempi sekin kuin ei mitään, mutta vaikealta tuntui.

Vuoden 2021 kevättä kurittivat sekä edelleen jatkuva korona että Oulun toimiston palaminen .Maastoon pääsin jälleen, mutta hämmentävästi Saaristomerelle Seiliin. Sinne sitten kuljin lähes joka viikonloppu Oulusta koko kolmen kuukauden maastokauden ajan. Tänä kesänä eteläisessä Suomessa kartoitettiin Velmun toimesta riuttoja. Toisaalta oli antoisaa ja kiinnostavaa työskennellä muuallakin kuin Perämerellä, toisaalta lajisto ei ollut yhtä hyvin hanskassa ja kotimatka pitkä. Seilin saari kesällä oli tietysti upea.

Saaristomerellä 2021 tiimini käytössä oli moottorivene Aurelia, joka oli koko Saaristomeren kattamiseen aivan liian pieni ja hidas. Siirtymisiin meni kohtuuttomasti aikaa, mutta toisaalta työt saatiin tehtyä määräaikaan mennessä. Kuva: Pirita Anttila / Metsähallitus

Maastokauden 2022 pääsin viettämään jo hiukan lähempänä Oulunkotia, Merenkurkussa ja pohjoisella Selkämerellä. Velmu-kartoituksissa keskityttiin uhanalaisista lajeista tehtyjen levinneisyysmallien maastovarmennukseen. Työ oli mielenkiintoista, mutta pohjatyö olisi pitänyt tehdä tarkemmin - harasimme kilometritolkulla eri jokien alajuoksuja ja ruopattuja jokisuistoja, vaikka monen lajin kohdalta olisin voinut sanoa heti suoraan, että tästä sitä ei ihan varmasti löydy. No, tulipa nyt sitten virallisestikin todettua. 

Viime vuonna tiimini teki sekä Velmu-töitä että perusti merenhoidon seurantalinjoja Merenkurkkuun ja Perämerelle. Velmu-kartoituksissa käytiin katsomassa Zonation-työkalulla määriteltyjä "hyvien" ja "huonojen" luontoarvojen laguuneja. Kesä oli mitä mielenkiintoisin, vaikkakin kovin työntäyteinen. Kilometrejäkin karttui, sillä työsarkaa riitti Korsnäsistä Tornioon.

Komeat suojaisat näkinpartaisniityt on nyt suojeltu luonnonsuojelulailla. Merenhoidon seurantalinjoille osui muutamia hyvin edustavia näkinpartaisniittyjä. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Juuri nyt olen siis viimeisiä päiviä toimistossa. Maastokausi 2024 on suunniteltu. Tarkoituksena on Velmun töinä lähteä sukeltamaan hiekkasärkille ja harjusaarten vedenalaisille osille pohjoisella Perämerellä - aivan kotinurkilla siis! Suunnittelutyötä on tehty koko kevät ja kaiken pitäisi nyt olla valmiina. Maastossahan sen sitten huomaa, onko kaikkea tullut ajatelleeksi. Tämän kevään suunnittelun vastapainoksi sain vetää Itämeriaiheista työpajaa kansainvälisellä nuortenleirillä. Kokemus oli upea ja antoi toivoa tulevaisuuteen.

Velmun 20-vuotisen taipaleen aikana tämä on seitsemästoista kevät, jolloin suunnittelen Velmu-töiden maastokartoituksia kesäksi. Vuonna 2020 en saanut tehdä maastotöitä, ja vuonna 2005 ennen Metsähallitukselle tuloani tein töitä nykyisen Metsähallituksen-kollegani Kevinin kanssa Åbo Akademin ja Metsähallituksen yhteisessä meriajokashankkeessa. Velmu oli silloin tekemässä lähes ensimmäisiä maastopilottikokeiluitaan Saaristomerellä. Siellä minäkin sain kuulla syksyllä Ouluun avautuvasta Metsähallituksen meribiologin työpaikasta, jota sitten hain ja sain ja jossa edelleen istun. 

Pitkälle on tultu ja moni asia maastotöiden tekemisessä, menetelmissä ja varusteissa on muuttunut. Yksi asia kuitenkin on ja pysyy - maastokautta suunnitellaan aina keväisin.

Essi, meribiologi

Yhteinen Itämeri - UNESCOn Baltic Sea Project Hailuodossa

Kuka käyttää Itämerta -työpajassa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

 "We still have hope!" "Meillä on vielä toivoa!"

Nämä ovat sanat, jotka haluan tuoda itselleni kotiin UNESCOn Baltic Sea Projectin järjestämältä kansainväliseltä Itämerileiriltä Hailuodosta.

Muutama tusina yläkoulu- ja lukioikäisiä nuoria monesta eri maasta Itämeren ympäriltä kokoontui ensin Ouluun, sitten Liminganlahdelle ja viimein Hailuodon Marjaniemeen lähes viikon kestävälle vuosittaiselle Itämerileirille. 

Minua pyydettiin mukaan työpajoja vetämään jo hyvissä ajoin syksyllä. Nuorissa on tulevaisuus ja ympäristökasvatus on tärkeää, mutta erityisesti tänä vuonna pääsin vielä mainostamaan Velmu-ohjelman (valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelma) 20-vuotista taivalta.

Vedin kolme työpajaa, joihin nuoret saivat itse omien mielenkiinnon kohteidensa ohjaamina osallistua. Kaksi työpajoista pidettiin englanniksi, yhdelle osallistui vain suomenkielisiä opiskelijoita.

Työpajojen nimi oli "Who uses the Baltic Sea?" "Kuka käyttää Itämerta?" Tarkoituksena oli eri lajien, luontotyyppien, sidosryhmien, aktiviteettien ja intressien kautta perehtyä Itämeren lajistoon, ekologiaan, ekosysteemipalveluihin, ongelmiin ja ihmispaineisiin, ja pikku hiljaa kääntää katse ja puhe kohti merialuesuunnittelua. Huomata, että Itämerta käyttävät monet, ja vielä useammat asuvat siinä. Että asioita voi katsoa monelta kantilta ja eri silmin - esimerkiksi hylkeet tai merimetsot näyttäytyvät hyvin erilaisina, jos katsojana on luonnonsuojelija, ammattikalastaja tai mökkiläinen. Että merituulivoima voi toisaalta olla ainoita täysin päästöttömiä energiantuotantomuotoja, mutta vasta sitten, kun tuotantoalue on jo rakennettu, ja silloinkin luonnon ja ihmisten viihtyvyyden, puhumattakaan merten ammattilaiskäyttäjien kuten kalastajien, tankkeriliikenteen tai puolustusvoimien intressien kanssa kompromississa. Että maailma ei ole ristiriidaton ja että useimmiten asiat joudutaan hoitamaan kompromissien kautta.

Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Oli äärimmäisen palkitsevaa päästä juttelemaan fiksujen, innostuneiden, valistuneiden, mielipiteensä kertovien ja kiinnostuneiden nuorten kanssa, päästä vastaamaan heidän kysymyksiinsä ja ihmettelyihinsä. Minun on edelleen vaikea uskoa, millainen englannin kielen ja yleissivistyksen taso nykyisillä nuorilla on - toki täytyy muistaa, että Hailuodon leirillä elimme siinä kiinnostuneiden ja kestävän kehityksen mukaisesti orientoituneiden nuorten valikoituneessa joukossa, joka oli itse hakenut leirille, ja päässyt karsinnoista läpi. Nämä eivät olleet keitä tahansa nuoria, ja toki leirille pääsy myös edellytti esimerkiksi tarvittavaa englanninkielen taitoa. Kuitenkin se, kuinka nuoret keskustelivat sekä keskenään että meidän aikuisten kanssa vaikeista asioista englanniksi, teki taas kerran syvän vaikutuksen.

Postereissa nuoret vastasivat ennalta annettuihin kysymyksiin esim. työpajan kotiinviemisistä, mielenkiintoisista tai ristiriitaisista asioista.

Suomen koordinaattorina toiminut Kellon koulun opettaja Mervi Sonninen kertoi, että leiripalautteessa eräs nuori oli kirjoittanut, että hän vie täältä kotiin ymmärryksen siitä, että hän voi tehdä jotain. Että hän voi vaikuttaa. Että toivoa vielä on.

Niin paljon kuin nykyisin puhutaan ilmastoahdistuksesta ja -masennuksesta, niin paljon kuin meitä pommitetaan apokalyptisilla tulevaisuudennäkymillä, sodilla, ilmastotuholla, Itämeren meriluonnon menetyksellä ja kaikella kauheudella, olen silti samaa mieltä kuin nämä nuoret - vielä on toivoa. Voin tehdä jotain. Ja erityisen paljon minuun valavat toivoa tällaiset tulevaisuuden vaikuttajat ja tekijät, joiden kanssa sain kaksi päivää tehdä töitä ja keskustella. 

Nuorissa on tulevaisuus. Suuret kiitokset ja kumarrus.

Essi Keskinen, meribiologi

P.S. Kurkkaa Instasta @hailuoto.unesco_bsp

Jäät olivat edelleen Hailuodossa komeat, ja erityisesti ulkomaisille oppilaille Hailuoto antoi parasta eksotiikkaansa. Nuoret kävivät mm. kävelemässä jäällä pimeän tullen ja hämmästelivät sitä, kuinka paljon lumi ja jää valaisevat yölläkin - taskulamppua ei tarvittu. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Jäät olivat edelleen Hailuodossa komeat, ja erityisesti ulkomaisille oppilaille Hailuoto antoi parasta eksotiikkaansa. Nuoret kävivät mm. kävelemässä jäällä pimeän tullen ja hämmästelivät sitä, kuinka paljon lumi ja jää valaisevat yölläkin - taskulamppua ei tarvittu. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Jäät olivat edelleen Hailuodossa komeat, ja erityisesti ulkomaisille oppilaille Hailuoto antoi parasta eksotiikkaansa. Nuoret kävivät mm. kävelemässä jäällä pimeän tullen ja hämmästelivät sitä, kuinka paljon lumi ja jää valaisevat yölläkin - taskulamppua ei tarvittu. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Marjaniemen majakassa pääsi myös vierailemaan. Kuva: Essi Keskinen / Meribiologi

Välillä kompastuttaa

 

Metsähallitus ylläpitää kuvapankkia, josta saa tarvittaessa kuvia ja videoita lähinnä luonnonsuojelutarkoituksiin. Yleisölle avoimia kuvia voi etsiä Itämeri.fi -sivustolta osoitteesta https://itameri.fi/fi-FI/Itameri_kuvina#/

Viime syksynä aloitin minulle uuden urakan, kuvien ja videoiden asiasanoittamisen ja viemisen kuvapankkiin. Metsähallitus ylläpitää paljolti ympäristöhallinnon käyttämää kuvapankkia, josta voi ammentaa kuvia raportteihin, esityksiin, nettisivuille jne. Osittain samoja kuvia on yleisölle avoimella Itämeri.fi -sivustolla eli osoitteessa https://itameri.fi/fi-FI/Itameri_kuvina#/

Valokuviin liitetään asiasanoja, jotta oikean kuvan etsiminen lähes 20 000 tarjokkaan joukosta onnistuisi. 

En ollut aiemmin lisännyt asiasanoja kuviin, mutta pikku harjoittelun jälkeen se onnistui hienosti Lightroom -ohjelmalla. Asiasanat paikoilleen ("Metsähallitus, Meritiimi, Perämeri, kansallispuisto, ahvenvita, SUP-lauta, ihminen, työ" jne) ja kuvat Kuvapankkiin, no problem.

Sitten videoiden kimppuun. Aloitin työn samalla tavalla Lightroomilla kuin still-kuvienkin nimeämisen. Nimeäminen onnistui hienosti, mutta sitten tulikin tenkkapoo. Asiasanat eivät tallentuneet videoiden metatietoihin eli en saanut niitä "tarttumaan" videoihin. Samanlainen tallennus kuin still-kuville ei tuottanut tulosta, asiasanat loistivat poissaolollaan ja näkyivät vain Lightroom-ohjelmassa.

Kuvapankissakin on mahdollista asiasanoittaa videoita, jopa massoittain, mutta siellä tiedoston pikkukuva on niin pikkuruinen, että video täytyy joka tapauksessa avata jossain muualla ensin. Muutenkin ohjelma on melko kökkö massa-asiasanoituksen suhteen.

Oikeaa ohjelmaa etsimään siis. Mistään ei meinannut tärpätä, kunnes vihdoin Meritiimin sisäisestä kuvien asiasanoituksen ohjeistuksesta löytyi tieto Adobe Bridgestä.

Tiedustelut siitä, mistä Bridgen saa, asennus ja voilá! Eikun asiasanoittamaan!

Merenkurkkulaista näkinpartaisniittyä ihmettelemässä. Tekstityksen saa näkyville oikeasta alanurkasta. Video ei välttämättä avaudu kaikissa mobiililaitteissa. Video: Metsähallitus

Asiasanoitus onnistui taas, mutta nyt päätin yrittää metatietojen tallennusta jo varhaisessa vaiheessa. Sepäs ei sitten taas onnistunutkaan. Kaikenlaisia muita tiedostomuotoja sai tallennettua muutetuin metatiedoin, mutta elävä kuva ei löytynyt sallittujen tiedostomuotojen joukosta. 

Pitkälliset Teams-keskustelut viestinnän väen kanssa, ei apuja. Google apuun: sieltä löytyi tieto, että vuonna 2022 Adobe Bridgestä on poistunut ominaisuus sorkkia videoiden metatietoja.

Uutta tiedustelukierrosta kehiin. Vihdoin ehdotettiin ottamaan yhteyttä WebOpettaja Esa Riuttaan, jonka lukuisia opetusvideoita olen itsekin katsellut. Sieltä neuvottiin yksinkertainen keino - resurssihallinnassa tämä onnistuu, myös monta kuvaa kerrallaan! Ei siis tarvita mitään ohjelmia vaan hiiren oikeaa näppäämällä saa auki tiedoston Ominaisuudet, josta löytyy välilehti Tiedot, jonne avainsanoja voi syöttää. Myös useisiin videoihin kerrallaan. Nämä myös pysyvät ja solahtavat näppärästi Kuvapankkiin.

Heureka! Työstämään siis!

Resurssihallinnassakin videoiden asiasanoittaminen onnistuu, joskaan käyttöliittymä ei ole välttämättä se kaikkein näppärin. 

Videoiden asiasanoituksessa on se huono puoli, että tiedoston pikkukuvaa katsellessa ei välttämättä lainkaan tiedä, mitä video pitää sisällään. Perinteiset still-kuvat on helppo asiasanoittaa myös pienemmistä kuvista - what you see is what you get. Päätin aloittaa niistä videoista, jotka olin jo katsonut ja asiasanoittanut Lightroomissa.

Avasin siis Lightroomin ja resurssihallinnan vierekkäin ja ajattelin, että kun videot ovat tiedostoniminä listassa, pystyn valitsemaan kerrallaan monta kuvaa, jos niissä on samat asiasanoitukset. Tämä olisikin ollut liian helppoa ollakseen mahdollista - Lightroomissa kuvissa on aina näkyvillä vain se videon aloituskuva, ei tiedostonimeä. Tiedostoja ei siis saa näkyville niin, että olisi vain tiedostojen nimilista.

No, ei se mitään, laitetaan tiedostot kuitenkin aakkosjärjestykseen ja sitten tarkistetaan varmuuden vuoksi, että pikkukuvat näyttävät samoilta.

Uskokaa tai älkää, nämä kaksi videota ovat yksi ja sama, vaikka aloituskuva antaisikin olettaa aivan muuta. 

No eiväthän ne näytä! Kävi ilmi, että Lighroom näyttää tiedoston pikkukuvassa videon absoluuttisen aloitusruudun, kun taas resurssihallinnassa näyttökuva ei ole ensimmäinen ruutu vaan näkymä jostakin ensimmäisen sekunnin ajalta. Video saattaa siis olla sama, vaikka se Lightroomissa alkaisi pinnalta ja resurssihallinnassa näyttäisi jo valmiiksi pinnanalaista kivikkoa. 

Nyt siis täytyy vain luottaa siihen, että videot ovat samassa järjestyksessä. Välillä usko pettää ja kumpikin video pitää avata ja tarkistaa, ja kyllä ne samat ovat, vaikka alkavastkin eri kuvista.

Tuskien taival siis, ja odotan edelleen, mistä seuraava taivas on repsahtamassa niskaan, mutta ehkä tämä tästä. On kuitenkin tärkeää saada asiasanat paikoilleen, koska videoiden etsiminen lähes kirjaimellisesti heinäsuovasta melkein 20 000 kuvan ja videon joukosta ei ole mahdollista.

Vaikeuksien kautta voittoon!

Essi Keskinen

P.S. Kommentti päivää kirjoittamisen jälkeen. Voittoon ei päästykään, koska kävi ilmi, että video, jolla olin kokeillut metadatojen siirtymistä, nappasikin avainsanat Kuvapankista aiemmin syötettyjen listalta, eivätkä ne siis siirtyneetkään mukana! Takaisin lähtöruutuun siis. Ainoa mahdollisuus on sanoittaa videoita itse Kuvapankissa. 

P.S.2. Kaksi päivää blogin kirjoittamisen jälkeen: Olen saanut jälleen uuden ohjeen, jolla voin yrittää taklata ongelmaa eli vien videot Kuvapankkiin, jossa valitsen ne, vien tiedot Exceliin, muokkaan asiasanat Excelissä ja vien Excelin takaisin. Tämä on nyt kokeilussa...

P.S. 3. Ei toiminut. Selvitellään.

P.S. 4 - päivitetty 12.12.2024 - Excel-operaatio toimii, se vain piti tehdä hieman eri tavalla. Vaikeuksien kautta jonkinlaiseen voittoon!

Aivoille karkkia

Aurinko siilautuu näkinpartaisniitylle Perämerellä. Kuva: Helmi Mentula / Metsähallitus

Osallistuin Aalto-yliopisto maisteriopiskelijan Kaisa Rooverin vetämään työpajaan Monilajisesti kestävä Itämeri 2050 -työpaja 1. Homma liittyi merialuesuunnittelun seuraavaan kierrokseen ja merialuesuunnittelun visioon vuodelle 2050.

En tiennyt, mitä työpajalta piti odottaa, eikä osallistujalistastakaan voinut päätellä mitään - listalta löytyivät mm. Amazon-hyönteistieteilijä ja maantieteilijä, joiden kanssa satuin olemaan samoissa polttareissa yli kymmenen vuotta sitten. Esittäytymiskierroksella ilmeni, että osallistujien joukossa oli myös taiteilija, ekonomi ja valokuvaaja, vain muutamia esittäytymisiä mainitakseni.

Merialuesuunnittelun visio vuodelle 2050 näkee sekä ihmisen että Itämeren hyvinvoivana hyödyntämässä kestävää sinistä kasvua. Kuva: kuvakaappaus Miro-ohjelmasta.

Työpajan tarkoituksena oli pohtia merialuesuunnittelukierroksen visiota vuodelle 2050 Itämeren kestävästä sinisestä kasvusta, hyvinvoivasta meriluonnosta ja hyvinvoivasta ihmisestä. Jos visio olisi toteutunut, millaisia uutisotsikoita nähtäisiin vuonna 2050 ("Sinileväkukinnat jääneet historiaan", "Rihmaleväviljelmät poistavat xx määrää hiiltä vuodessa Itämerestä" jne) ja millainen maailmankuva ihmisillä olisi. 

Pohdinta johti seuraavaan kysymykseen - miten tästä maailmankuvasta päädyttäisiin vaihtoehtoiseen monilajisesti kestävään visioon. Vain oma mielikuvitus oli rajana eikä omasta vihreästä luonnonsuojelijan kuplasta tarvinnut välttämättä poistua kohtaamaan kaikkien ihmisten kuvittelemia eri elämien realiteetteja.

Keskustelu oli vilkasta ja mielenkiintoista, poikkitieteellisyys virkistävää, visiointi ja spekulaatio innovoivaa ja inspiroivaa. Toivottavasti työpajan vetäjä sai rönsyilevästä keskustelusta ja maailmoja syleilevistä Miro-taululle kirjoitetuista post-it -lappusista jotakin tolkkua.

Useinkaan en jaksa innostua mistään visionäärisestä työstä. Olen monien asioiden suhteen hyvin realisti, joskus jopa hieman kyynisyyteen kallistuja, vaikka samalla kuitenkin elän omassa kirkkaanvihreänä loistavassa luonnonsuojelukuplassani. Tulevaisuutta visioidessa joudutaan usein keskittymään monen oman kuplani ulkopuolisen arjen tärkeimpiin asioihin kuten talouden kasvuun, ihmisten materialistisen hyvinvoinnin lisääntymiseen tai globalisoitumisen helpottamiseen. 

Välillä on hyvin huojentavaa, rentouttavaa ja inspiroivaa visioida tulevaisuutta juuri niin kuin sen itse ymmärtää oikeaksi. Että ihminen on osa luontoa ja yksi sen miljoonista eläimistä ja että ekosysteemien hyvä terveys kaikkine lajeineen päivineen on ihmiskunnan ainoa keino eteenpäin. Kyllähän minä tämän tiedän ainoaksi oikeaksi totuudeksi, mutta samalla tavoin joku toinen esim. materialistisessa kapitalistikuplassaan tietää oikeaksi, että jatkuva taloudellinen kasvu on mahdollista ja että sen vuoksi täytyy uhrata luonnon resursseja, ne kun ovat siellä ihmisen käytettävissä, koska mehän olemme luomakunnan herroja. Kun mietitään eteenpäin maapallon ja ihmiskunnan tulevaisuutta ja luodaan siitä visioita, en voi rehellisesti sanoa, että minusta kaikissa muissa kuplissaan elävien ihmisten pitäisi vain lyödä hanskat tiskiin oman visionsa kanssa ja myöntää, että me viherkuplalaiset olisimme ainoat oikeassa olijat. Vaikka uskonkin, että niin se asia on, ymmärrän kuitenkin sen verran, että en väittäisi muiden totuuksia (ainakaan kokonaan) vääriksi. 

Tältä pohjalta oli juuri siksi niin hienoa päästä keskustelemaan Itämeren tulevaisuudenvisiosta niiden muiden ihmisten kanssa, joiden mielestä ihmisen pitäisi ymmärtää palauttaa itsensä ruotuun ja osaksi luontoa, aloittaa vuoropuhelu kaiken elonkirjon kanssa ja unohtaa jatkuva taloudellinen kasvu ikuisiksi ajoiksi.

Kiitos hienosta ja ajatuksia herättävästä työpajasta!

Essi Keskinen