Koululaiset mereen

Mikäs sen parempi kohderyhmä Itämeren suojelusta kertomiselle kuin koululaiset? Nuorissa on tulevaisuus ja nuoret sitä merta suojelevat sitten kun meistä tämänhetkisistä meribiologeista aika jättää. Tämän hetken nuoret ovat niitä, jotka käyttävät Itämeren ekosysteemipalveluja tulevaisuudessa ja pääsevät hyötymään nykyisestä sini(vihreästä) kasvusta.

Kukaan ei osaa suojella sellaista mitä ei ymmärrä ja mistä ei tiedä mitään. Tällä ajatuksella Perämeren meritiimi on jo monena kesänä tehnyt yhteistyötä Perämeren rannikon koulujen kanssa ja vienyt koululaisia joko rannalle tai kirjaimellisesti Perämereen. 

http://metsahallitusmerella.blogspot.fi/2015/09/perameri-road-show-eli-koululaiset.html 

http://metsahallitusmerella.blogspot.fi/2014/08/paivani-murmelina-ei-vaan-opettajana.html 

Tämänvuotisetkaan yläkoululaiset eivät pettäneet - "Onks mun meikit levinneet?" ja "Yök! Tän hihat on jo märät!" -huudoista huolimatta nuoret eivät jättäneet käyttämättä tilaisuutta käydä pelastautumispuvussa meressä tiirailemassa vesikiikarin läpi hiekkarannan kasvillisuutta (ahvenvitoja, hentovitoja, letkuleviä, rihmaleviä).

Moni halusi kokeilla päälleen sukellusliiviä ja -pulloa ja hengittää regulaattorista. Kaikille oli yllätys, että sukeltajan varustus painaa niin paljon.

Omakohtaiset elämykset ovat aina niitä, jotka jäävät parhaiten mieleen. Se, että pääsee itse kahlaamaan mereen ja katsomaan vesikiikarilla, voi hengittää regusta ja kokeilla sukeltajan kirjoituslevylle kirjoittamista. Siinä sivussa saa nuoren päähän ujutettua edes hiukan tietoa - Perämeressäkin on paljon lajeja, mutta sieltä puuttuvat mereiset eteläsuomalaiset lajit kuten rakkohauru, sinisimpukka ja merirokko, meren vedenalaista luontoa kartoitetaan jotta sitä pystyttäisiin paremmin suojelemaan ja Itämeren suojelu on jo lähtenyt tehoamaan - meri ei enää ole samanlainen läpinäkymätön leväpuuro kuin vielä viisitoista vuotta sitten.

Samalla päästiin kertomaan merialuesuunnittelusta ja sen kansainvälisistä ulottuvuuksista. Perämeri on suhteellisen pieni merialue ja Suomi jakaa sen Ruotsin kanssa. Vesi ja lajit eivät kuitenkaan ymmärrä pysähtyä rajalla, vaan jatkavat vellomistaan valtioista välittämättä. Interreg Nord -rahoitteisessa SEAmBOTH - Saumaton Perämeri -hankkeessa Ruotsin kanssa tehdään yhteistyötä ja luodaan rajat ylittäviä karttoja tulevaisuuden merialuesuunnittelun tueksi. Koululaisia naurattivat nykyiset kartat, joissa jopa vesi loppui Ruotsin rajaan.

Parhaimman kiitoksen sain kasiluokkalaiselta tytöltä. Hän huikkasi lähtiessä "Kiitti, oli tosi mielenkiintoinen päivä! Edes mun isoveli ei ole saanut kokeilla mitään tällaista!"

Essi Keskinen

Minun mereni

Itämeremme on minulle rakas. Asun aivan sen rannalla, lähes kaikki lapsuusmuistoni liittyvät siihen ja lopulta tein siitä ammatinkin. Merellä mökkeillään, veneillään, kalastetaan tai vain nautitaan olosta. Metsähallituksen hommissa olen saanut kiertää rannikkoamme viisi kesää ja valokuvia on karttunut matkan varrelta muutamia tuhansia. Hauskojen sattumusten, pelastautumispukufiilistelyjen tai kenttäruokien kehumisen sijaan ajattelin esitellä teille palasen sielunmaisemaani, tuokiokuvia minun mereltäni.

- Jamina 

Luontokartoittajan työpäivä videona!

Tänä kesänä olemme kartoittaneet Itäisellä Suomenlahdella paljon matalia sisälahtia eli tuttavallisemmin fladoja. Fladakartoitukset eivät sinällään eroa muusta kartoittamisesta kovinkaan paljoa, sillä aikaa kuluu paljon kartoituspaikalle siirtymiseen, lastaamiseen, purkamiseen ja linjojen vetämiseen. Päivät venyvät usein normaalia toimistopäivää pidemmäksi, mutta näin kiinnostavassa työssä ja hyvällä työporukalla se ei haittaa ollenkaan. Fladakartoitukset eivät ole kaikille tuttuja, joten päätin koota videopäiväkirjamaisen kuvauksen fladapäivästä. Videolla näkyy allekirjoittaneen lisäksi luontokartoittajamme Teemu ja suunnittelijamme Petra. Aina kaikki fladakartoitukset eivät suju yhtä mallikkaasti kuin videolla, vaan joudumme taistelemaan SUP-laudan ja linjanarujen kanssa läpi rantapusikoiden ja metsien. Fladan reunaan saavuttaessa meitä saattaa odottaa upottavassa ruovikossa mudan läpi tarpominen, suppailijaa pyörittävä kova tuuli tai jäätävät sadekuurot. Kaikesta kuitenkin selviydytään oikealla asenteella ja hyvillä varusteilla. 

Mutaisin fladaterkuin

Jyri, puolisukeltava luontokartoittaja

Nattens mysterier

Valsörarnas fyr i månskenet  Bild: Niclas Fritzén

Växtlighetskarteringarna tog slut men Kvarken fladas fladdermus-studier är i full fart. Snart i nästan tre veckors tid har en grupp biologer försökt få tag på den mysteriösa trollpipistrellen vars migrationsrutt till dato är ett frågetecken. Jag var lyckligt lottad och fick följa med dem i två nätter.

Valsörarna har jag besökt redan flera gånger detta år och även övernattat på den biologiska stationen men det häftiga nattelivet var mig inte bekant. Jag kom fram på måndagen med Niclas som är ansvarig för projektets fladdermus del. Nicklas har på våren satt upp passivdetektorer på 10 olika ställen i Finland och tillsammans med Anniina från Länsstyrelsen Västerbotten  även 10 stycken på den svenska sidan. Dessa passivdetektorer har hela sommaren samlat in information av förbi susande fladdermöss, ifall det fanns vilka.

Nu var det alltså dags att få svar på gåtan. Gruppen som redan varit en längre tid på Valsörarna var lätt frustrerad eftersom det som de helst ville ha tag på, trollpipistrellen, hade inte ännu dykt upp. Denna kväll hade fällorna förflyttats till ett annat ställe och jag fick hjälpa att ställa upp dem. Jag som trodde att marinbiologer inte gör något annat än släpar på en massa tunga grejer som är omöjliga att bära och jobbar på konstiga sätt och tider… Men det gör även fladdermusfolket! Fällorna kan väga upp till 20kg och är av omöjliga former och längder. Det kräver an massa kraft och fantasi för att ställa upp fällorna. Första byten brukar vara biologerna själv som endera går/snubblar i fällorna eller blir under de ramlande konstruktionerna. Man behöver ett och annat hjälpmedel för att få upp dessa fällor och allt från metspö till tältpinnar används.

Jobbet börjar då det blir mörkt, annars har man fåglar i fällorna. Beroende på fällan måste de endera tömmas varje timme (harpfälla) eller med 15 minuters mellanrum (slöjnät). På Valsörarna användes både och; detta innebär att under hela mörka tiden från kl. 21 på kvällen till 06.00 på morgonen måste fällorna besökas var femtonde minut. Det lät ju mycket spännande i mina öron eftersom jag redan vaknat 06.00 på morgonen. Natten gick ut på det, att med jämna mellanrum patrullerades vid fällorna i stor förhoppning om att något flugit i fällorna. Jag sto ut med väntande till klockan 01.00 då jag hittade en mysig soffa i huset vid fyren där jag kröp ihop och slumrade. Jag vaknade lite nu och då för att höra att inget än hittats i fällorna. Femtiden på morgonen kom Nicke och berättade att nu flyger det trollpipistreller. Den lilla jäveln kurvade i 15 minuter ovanför oss. Den svängde alltid just före fällan vilket antyder på det att den dock märker fällan rätt bra. Nicke även ställde upp sig på en hös stege med en håv för att möjligen på detta sätt få fast den men nej… En timme senare traskade vi tillbaka till stationen för att sova. Trollpipistreller är inte så vanliga i Finland. Jag som slumrade på soffan och kollade inga fällor blev alltså väckt för att se en av dem. På stationen hade bl. a Kati som sysselsatt sig redan i längre tid med fladdermöss vakat hela natten; hon har aldrig sett en trollpipistrell i Finland förr, usch vad jag skämdes min goda tur.

Niclas och Kati ställer upp en liten harpfälla  Bild: Roosa Mikkola

Det här konstiga fladdermusbiologerna är till största delen redan vakna före kl. 12. Jag förstår inte hur de orkar. Tröttheten kanske märks på de rastlösa skämten och deras underhållande humor. Man måste vara en viss slags människa för att stå ut att vara 4 veckor på en öde ö med ett par andra människor och vara vaken hela natten.

På morgonen efter ett par timmas sömn beslöt Eeva att kolla fladdermusholkarna. Där hittade hon en taigafladdermus som hon sedan tog in till stationen för ringmärkning. Jag har inte på en lång tid varit så imponerad av något som av hennes hanterande av en fladdermus. Djuret väger kring 10gr och är så skört. Man måste hantera det med handskar och hålla de så i handen, att den inte biter. Djuret skall vägas, könet och tänderna kontrolleras. Längden på underarmen skall mätas och det skall tittas efter parasiter. Sättet hon hanterade fladdermusen var häpnande; självsäkra fasta grepp men ändå så att djuret inte kommer till skada. Det är ju inte precis så att djuret är lugnt i handen och njuter av uppmärksamheten. Man kunde se att hon hade gjort det många, många gånger.

Eeva ringmärker en taigafladdermus  Bld: Roosa Mikkola

Inte vem som helst får fånga fladermöss. Det kräver mycket mer än vad man kan tänka sig. För att ansöka tillstånd för ringmärkning måste man ha avlagt ett prov som består av flera olika delar; kännedom om lagstiftning gällande fladdermöss, artkännedom samt hantering. Man måste även ha övat hantering gemensamt med någon som har erfarenhet och man måste också ha kunskap om att ta loss fåglar och fladdermöss ur nät.

På kvällen var det dags igen att sätta upp fällorna och börja patrullera. Denna gång blev jag kvar på stationen med Kati och Johanna. Tröttheten började trycka så jag gav igen upp efter midnatt och gick och sova. Vid något skede vaknade jag dock och hörde hur Kati sa i radiotelefonen att hon kommer. Johanna som var och kolla fällorna hade hittat en fladdermus! Kati gick ner för att hjälpa till. Johanna är vid det stadie att hon övar att hantera fladdermöss och fick därför inte själv ta fladdermusen ur fällan. Med Katis understöd hämtades den lilla fladdermusen till stationen för artbestämning. Det handlade sig om en taigafladdermus. Johanna fick hantera fladdermusen medan Kati hela tiden sa vad som skulle göras och hur. Det var fint att få se hur en proffs arbetar och hur en lärling blir lärd. Johanna hanterade fladdermusen mycket väl och efter artbestämningen fördes den tillbaka dit den fångats ifrån. Det var sängdags för oss tre medan gruppen från fyren skulle ännu gå i soluppgången två kilometer tillbaka till stationen. När vi vaknat ett par timmar senare kom det fram att andra gruppen igen bara sett trollpipistreller men de fortfarande vägrade bli fångade.

Efter lite till sömn var dags för mig att återvända till fastlandet. På lång tid har jag inte fått lära mig så många nya intressanta saker som under dessa dagar. Det är obetalt att få följa med proffs vid sitt arbete och få suga ur dem den kunskap de har.

Förra natten efter att jag lämnat gruppen fick de äntligen trollpipistreller! Två stycken hittades i fällorna. Jens och Roosa som de blev och heta, har nu båda en radiosändare på ryggen som hoppeligen kommer att avslöja hemligheter om  trollpipistrellernas  migrationsrutt. Nu fick Kati äntligen se och ringmärka trollpipistreller i Finland, tre veckors frustrerande väntande och kontrollering vid tomma fällor betalade sig. Kati var dock inte den ända som äntligen fick se det hon ville. Under tre års tid på hösten har seglaren Heikki befunnit sig av slump på Valsörarna samtidigt som fladdermusforskarna. Varje gång har han varit med ett par nätter i hopp om att få se en fladdermus. Han har säkert tänkt att de inte finns eftersom då han har varit med har fällorna alltid varit tomma, men nu fick även han också se ren ringmärkning av en fladdermus. Succé för alla parter.

 Jag kan inte tacka nog gruppen som orkade visa och förklara, svara på alla mina frågor och vara så entusiastiska om sitt arbete. Om ni läsare bara någon gång har möjligheten att följa detta arbete i en natt kan jag hjärtligt rekommendera det. Man måste bara ha lite förstånd för de människor som utgör detta arbete… efter att vara vaken så många nätter i rad och inte sova tillräckligt gör en lite galen… Eller kanske det var det redan från början… J

Roosa

Ansiktsbild av trollpipistrellen Roosa där ringen syns (den lilla pricken som syns i örat är ett fladdermuskvalster) Bild: Niclas Fritzén

På natten har man tid... ja för allt möjligt med alla tänkbara sätt  Bild: Kati Suominen

Tanduppsättningen hos en taigafladdermus (Myotis brandtii). Vassa tänder behövs för att krossa bytesinsekternas kitinskal  Bild: Niclas Fritzén

Mitä meribiologiharjoittelija oikeasti tekee ja osaa?

(Kuvat: Metsähallitus / Tiina Ellonen, Tuuli Pietinen ja Jyri Tirroniemi)

Mikä sinusta nyt oikeasti sitten tulee? Tämä on kysymys, joka on tullut erittäin tutuksi opiskeluaikana kaikissa sukujuhlissa ja vanhoja ystäviä tavatessa. Vastaus on yleensä biologi ja jotain epäselvää muminaa monista mahdollisuuksista. Biologian opiskeluhan ei varsinaisesti valmista suoraan ammattiin. Sen takia harjoittelu on tärkeä osa opiskelua, vaikkakaan ei pakollinen. Tänä kesänä olen harjoittelijana Metsähallituksen Itäisen Suomenlahden tiimissä oppinut paljon sitä, mitä biologi oikeasti tekee – siis ainakin merellä.  

Yleinen oletus biologeista (tässä luontokartoittajista) on, että osataan kaikki mahdolliset lajit ulkoa tai toisaalta osataan vastata, miten esimerkiksi ilmastonmuutos saataisi torjuttua. Anna L kertoi jo aiemmassa blogikirjoituksessa lajintunnistuksesta. Se onkin yksi tärkeimmistä asioista, joita luontokartoittaja tekee. Mitä kaikkea muuta tämä työ vaatii?

Työtehtäväni ovat olleet vaihtelevia. Olen päässyt naruttamaan sukelluksia, seulomaan hiekkanäytteitä, kuvaamaan merenpohjaa, tekemään toimistohommia (tietojen kirjaamista yms.) ja ehkä kaikkein eniten vetämään linjoja sukeltajille soutamalla ja sup-lautailemalla. Koko kesän veneellä työskentelyn jälkeen voin myös sanoa oppineeni jonkin verran veneilyyn, navigointiin ja solmuihin liittyviä asioita. Konkreettisten taitojen lisäksi mm. joustavuutta (kenttämajoituksessa eläminen) ja ryhmätyöskentelytaitoja tarvitaan. Jälkimmäinen tosin on ollut äärimmäisen helppoa näin mahtavan tiimin kanssa! Niin, tässä kohtaa piti muistaa kehua myös Petran kokkailuja. 

Pääosa ajasta menee merellä. (Kuva: Metsähallitus / Tiina Ellonen)

Allekirjoittanut seuloo Petran kanssa näytteitä Myan kannella (Kuva: Metsähallitus / Teemu Mustasaari)

Vaihtuvat olosuhteet vaativat mukautumista. Kova tuuli voi pilata kentälle lähdön ja aina ei teknologia pelaa, mutta kuten Itäisellä Suomenlahdella todetaan, ne ovat vain haasteita. Haasteille vastapainoa tuovat upeat maisemat ja ajoittain näyttäytyvä aurinko.
Mitä siis biologi tekee? En vieläkään osaa vastata muuta kuin että kaikkea maan ja taivaan väliltä, mutta ainakin se on kivaa. Iso kiitos siis koko ISL-tiimille mahtavasta kesästä.

-Tiina

Kenttämajoituksessa on puolensa! (Kuva: Metsähallitus / Tiina Ellonen)

Harjoittelijan mietteitä

Kenttäkauden lähestyessä loppuaan pysähdyn peilin eteen, reflektoin elämääni hetken ja epätodelliselta tuntuvia ajatuksia tulee päähäni: ” Onko tämä viimeisiä kertoja tälle kesää, kun pakkaan makuupussia matkaan? Entä viikon ruokalistan laatiminen kenttäolosuhteisiin? Nuudelit, ruisleipää vai molempia? Tarkoittaako tämä sitä, että lähtiessäni ovesta pihalle minun ei tarvitse pakata reppuun vaihtovaatteita, jos satun kastumaan työpäivän aikana? Joudunko jättämään vaihtelevat ja monipuoliset työtehtävät ja palaamaan tunkkaisiin luentosaleihin?”

                     

Harjoittelijan näkökulmasta meritiimissä tehdyt työtehtävät eivät usein tuntuneetkaan työtehtäviltä. En tarkoita tällä sitä, että työpäivän alkaessa olisin napannut lähimmän Poacaen suupieleen ja heittäytynyt kalliolle ottamaan aurinkoa, kun muut tiimin jäsenet selkä vääränä kuljettavat paineilmakompressoria läpi mudan, hyttysten ja rantakasvien. Vaan sitä, että työskentely luonnossa, merellä, rannikoilla, puhtaassa ulkoilmassa ja mahtavien työkavereiden kanssa ei tuntunut välillä työnteolta lainkaan. Olipa kyseessä koko päivän mittainen videoaineiston kerääminen, rantojen kahlaaminen, uhanalaislajien etsintä, kaluston siirtäminen tai sukeltajien avustaminen, päällimmäisinä olotiloina olivat aina rauhallisuus ja tyytyväisyys majoitukseen palattaessa. 

                     

Tietysti harjoitteluun kuului useita haasteitakin. Annan esimerkin: Kävin vähän aikaa sitten Inarissa poimimassa hillaa jänk(h)ällä. Totesin että onpas täällä vähän sääskiä. Krunneilla oli enemmän. Kesän aikana itselleni kävi entistä selvemmäksi, että luonnossa työskentely tarjoaa aina omat haasteensa. Välillä tuulen ja sateen keskellä saattoi hieman palella, toisaalta taas koko päivän mittainen auringonpaiste ja meren pinnasta tuleva heijastus saattoi läkähdyttää. Yhteydenpito mereltä ja saaristosta oli välillä hieman hankalaa. Se saattoi vaatia kävelyn saaren toiseen päähän tai kiipeämisen usean kymmenen metrin korkuiseen torniin. Tekniikan kanssa olevat ongelmat saattoivat olla haastavia, tai jopa mahdottomia, korjata maasto-olosuhteissa. Ja tietysti ne Krunnien sääsket ja muut hyönteiset. Toivon edelleen sydämeni pohjasta onnea ja menestystä Krunnien hyönteissyöjille. Tiedän että edellytyksiä on olemassa.

                      

 Ja että mitäkö opin? Lajituntemukseni sekä merellisten lajien elinympäristöjen ja vuorovaikutussuhteiden ymmärrykseni kehittyi huimasti harjoittelun aikana. Käytännön osaamiseni aineiston keräämisessä, merellä työskentelyssä ja jopa pitävien solmujen tekemisessä on aivan eri luokkaa kuin aloittaessani. Ymmärrän paljon paremmin mitä käytännön vaatimuksia ja haasteita merellä työskentelyyn sisältyy ja kuinka näihin vaatimuksiin ja haasteisiin voi varautua. Ryhmätyöskentelytaitoni paranivat huomattavasti ja koen olevani entistä valmiimpi työskentelemään ihmisten kanssa nopeasti vaihtuvissa olosuhteissa. Oli myös hieno huomata, kuinka paljon sydämellisiä ja ystävällisiä ihmisiä on kiinnostunut ainutlaatuisesta merialueestamme, arvostaa sitä ja on valmiita tekemään töitä sen eteen.

                     

Haluan vielä kiittää tiimin kaikkia jäseniä mahtavasta harjoittelusta, mutta etenkin tiimin vetäjää Essiä. Essi oli parhaimpia tiiminvetäjiä, jonka kanssa olen saanut kunnian työskennellä! Puhumattakaan ruuista joita hän loihti koko tiimille! Ruokahaluni kasvaessa lineaarisesti läpi kesän, Krunnien sänky saavutti oman kantokykynsä rajat ja (kuten ekologiasta tiedämme) romahti hyvin nopeasti kahteenkin otteeseen. Syytän edelleen patjaa, en elopainoani. Get fit, stay fit.

-          Mikko Saviranta, Harjoittelija, Oulun Yliopisto

Luontokartoittajan iltapähkinät

Etelä-Suomen superliikkuva 31-kartoitustiimimme on viettänyt kolme antoisaa viikkoa Porin seudulla yhdessä Korpoströmin tiimin kanssa.

On ollut jännittävää lähteä aamuisin merelle, sillä Selkämeri on tähän asti ollut itselleni tuntematonta merenpohjaa. Mitä ennennäkemätöntä tällä kertaa tulee vastaan?

Tiimimme on paiskinut töitä fladoissa ja jokisuistoissa ja jokainen paikka on ollut ainutlaatuinen. Molemmat ympäristöt ovat osoittautuneet uskomattoman monipuoliseksi sekoitukseksi makean ja murtoveden lajistoa.

Iloitsemme aina, kun näemme fladoissa näkinpartaisia. Kirkkaassa vedessä on myös kiva työskennellä. Kuvassa punanäkinparta Chara tomentosa. Kuva: Metsähallitus / Anna Soirinsuo

Torstaina tuli vesirajassa vastaan suolaleinikki, Ranunculus cymbalaria, joka kasvaa Suomen rannikolla vain Selkämeren pohjoisosassa, Porista Merikarvialle saakka.

Suolaleinikki Ranunculus cymbalaria. Kuva: Metsähallitus / Anna Lyssenko

 

Allekirjoittanut lähdössä fladaan. Kuva: Metsähallitus / Jamina Vasama

Päivittäin kuljetamme kartoitusalueemme monimuotoisuudesta riippuen noin 50 purkillista kasvinäytteitä mökkitoimistoomme. Sitten varsinainen iltahupi vasta alkaa eli kasvien tunnistus!  

Kasvin olemuksen perusteella erottaa tietyt lajit, mutta joskus kasvi on jäänyt kehityksessään vähän puolitiehen ja harvemmin sillä on kukinto silloin, kun sitä kaipaisi määrityksessä. Ymmärsinhän kirjan tuntomerkit oikein? Onko se harmahtava vai sinertävä? Vai jättäisikö sen vain sukutasolle? Fladojen kasvit myös risteytyvät välillä keskenään, tehden illoistamme hauskan hämmentäviä. Tahtoisin hehkuttaa jokaista hienoa kasvilöytöämme, mutta niitä on aivan liian monta.

Pystykeihonlehti Sagittaria sagittifolia ja ratamosarpio Alisma plantago-aquatica, joilla on kolmenlaisia lehtiä. Joskus löytyy pientä vihiä lehden kärjessä kuten keskimmäisessä kuvassa, tai tuttu suonitus kuten kolmannessa kuvassa. Kuvat: Metsähallitus / Heini Ukkonen

Keihonlehti vai palpakko? Molemmat kasvavat toisinaan veden alla upoksissa, jolloin lehdet ovat saman näköiset, kuten ensimmäisessä kuvassa. Olemme huomanneet, että palpakon uposlehti on litteä ja parkettikuvioinen, keihonlehden uposlehdet taas mehevämmät. Jos kumpaakaan lajia ei tule pitkään aikaan uudelleen vastaan, sormituntuma alkaa unohtua ja tiimi pähkäilee taas, että kumman kasvin uposlehdet tällä kertaa?

Joskus pystykeihonlehdelle kasvaa tunnistettavat päällyslehdet ja määritys helpottuu. Kuva: Metsähallitus / Jamina Vasama

 

Kaitapalpakko Sparganium angustifolium armahti kartoittajaa tunnistettavilla hedelmillä! Kuva: Metsähallitus / Anna Lyssenko

Viime kesänä kollegani Heini piirsi vihkoonsa vedestä poimimani mysteerikasvin lehden. Se oli erikoinen tummine terävine kulmineen. Lähetimme kasvin asiantuntijalle tunnistettavaksi muiden uusien kasvien mukana. Kiitos hyvin säilytetyn muistiinpanon kasvin tullessa tänä kesänä Heinille vastaan hän muisti heti, mistä on kyse. Luhtalitukka! On palkitsevaa, kun tällaiset palaset loksahtelevat paikoilleen! 
 

Sehän on se Cardamine pratensis eli luhtalitukka! Hyvin pieni sellainen. Kuvat: Metsähallitus / Heini Ukkonen ja teoksesta Bilder ur Nordens Flora.

Myös eri luikkalajeja on ollut oivaltavaa vertailla samanaikaisesti, eikä kukinnon puuttuminen aiheuta enää kauhua.

 

Opin perjantaina, että mutaluikka Eleocharis mamillata on lötkömpi ja vaaleampi, kun taas meriluikka E. uniglumis on jäykkävartinen ja tumma.

Nyt uusin elämyksin varustettuina kiitämme Korpoströmin tiimiä yhteisistä hetkistä Selkämerellä ja jatkamme matkaa kohti kenttäkauden viimeistä stoppia. Saaristomeri kutsuu kolmeykkösiä! 

-Anna L, 31

 

Tiimit pakkaamassa lähtöaamuna Ouran saaristossa Merikarvialla. Löydättekö kuvasta kolmannen veneen? Oikealla seisova Jamina ei suinkaan seiso veden päällä vaan tiimi 31:n pienessä Arenaria -veneessä (ei näy kuvassa), joka on kulkenut mukanamme Kotkasta asti.