torstai 6. heinäkuuta 2017

Suurten tunteiden tulkki

Kolme henkeä veneessä ja pilvipoutainen taivas heijastuvat tyynen meren pinnalta

Meri saa aikaan tunteita. Meri kaivaa meistä esiin tunteita. Meri heijastelee suuria tunteita.  Kuukausi sitten kirjoitin valtavasta vapaudentunteesta ja  siitä riemusta,  kun pääsin pitkästä aikaa merelle http://metsahallitusmerella.blogspot.fi/2017/06/oodi-vapaudelle.html

Pelastautumispukuja ja muita varusteita ripusteltuna pitkin avointen ovien päälisiä
Varusteet kuivumassa toimistolla sen jälkeen kun meri on kastellut kaiken kovassa tuulessa ja sateessa.
Viime viikkoina meri on herättänyt paljon muitakin tunteita. Eilen aamulla koin puhdasta kauhua, kun lähdimme 11 m/s pohjoistuulessa Ulkokrunnin pohjoiseen avautuvasta lahdesta Maia-veneellä merelle. Poijun paino on edelleen hukassa, ja Maia oli kahdella ankkurilla ja yhdellä kettingillä ankkuroituna matalikolle. Tutkin illalla kolmea eri merisäätiedotetta, joista kaksi ennusti tuulen nousevan vasta puoliltapäivin ja yksi ennusti sen nousevan 9 m/s pohjoistuuleksi jo aamulla. Koska ilta venyi myöhäiseksi, päätimme luottaa myöhäisempien tuulivaroitusten ennusteeseen ja lähteä aikaisin aamulla eikä yötä myöten kotiin.

Neljä henkeä pelastautumispuvuissa kahlaa kohti isompaa venettä ja työntää mukanaan pikkuvenettä lastattuna täyteen varusteita
Maia on ankkurissa kun poijusta katkesi kettinki, ja lastaaminen hoidetaan Pirkalla.

Aamulla taivas oli mustanpuhuva ja meri vaahtosi valkoisena. Merisää kertoi, että tuulta oli jo aamuseitsemältä 11 m/s. Tavarat saatiin Pirkka-alumiiniveneellä kahlattua Maian kupeelle ja nosteltua kyytiin metrisessä aallokossa. Lähteminen oli lievästi sanottuna jännittävää - ankkurit irrotettiin yksi kerrallaan ja kaksi miestä veti Maiaa niin syvälle kuin pystyivät. Potkuri veteen ja miehet laitojen yli veneeseen, koska perästä ei enää voinut nousta kyytiin kun potkuri jo pyöri. Olin kauhuissani, varma että jonkun sormi jää jonkin väliin, potkuri iskee jotakuta ohimoon, Maia hyökkää päälle, jotakin painavaa tai täysin korvaamatonta putoaa veteen tai Maia iskeytyy kiveen aallokossa. Kaikki meni kuitenkin hyvin, kaikki saatiin hoidettua ja pääsimme maihin. Kauhu jätti suun kuivaksi ja tykyttävän päänsäryn mutta myös syvän huojennuksen tunteen kun kaikki kuitenkin järjestyi.

Narun päässä vedetään pikkuvenettä merellä, taivaalla on uhkaavat mustat pilvet
Pirkka lähdössä pakoon ukkosmyrskyä.

Tiistaina adrenaliini sai vallan. Tiedän, että "adrenaliini" ei ole tunne, mutta siltä se kuitenkin tuntui. Pirkka oli töissä toisella saarella näköetäisyydellä, tytöt kahlasivat toisella näköetäisyyden saarella, ja minä olin Maian ankkurivahtina tulkitsemassa videoita. Kaikista säätiedotteista huolimatta horisonttiin ilmaantui äkäisenmusta ukkospilvi, joka alkoi lähestyä matalalla jyminällä ja kovalla vauhdilla. Molemmilla etätiimeillä oli vedenkestävä venepuhelin matkassaan, mutta minun vuosien ikäinen iPhoneni ei suostunut lähettämään evakuointiviestejä! Sen akkukin kestää vain tunnin ilman lataamista, joten jouduin roikuttamaan puhelinta invertterin perässä koko ajan. Yritin soittaa (kenttää oli), mutta puhelut eivät yhdistyneet. Vihdoin viimein sain Pirkan kiinni ja se lähti evakuoimaan tyttöjä saarelta. Pääsimme juuri maihin kun aivan valtava ukkosmyräkkä salamineen ja mahtavine jyrinöineen kävi päälle, käsittämätön kaatosade alkoi ja meri vaahtosi valkoisena. Ville ja minä ankkuroimme Maiaa kaiken tämän luonnonnäytelmän keskellä, yritimme saada ankkurin pitämään kun Maia tempoi joka suuntaan ja vettä tuli sekä merestä että taivaalta. Välillä tunsin jopa vihaa ja kiukkua, kun kaiken täytyy koko ajan olla niin hankalaa! Miksei mikään voi onnistua tänä kesänä helposti?!

Kirkkaanvihreä rantakasvillisuus on hurjassa kontrastissa mustanpuhuvan taivaan kanssa, horisontissa vene
Maia ankkurissa ukkosmyrskyn jälkeen.

Turhautumista olen kokenut sukeltaessani kerta toisensa jälkeen kadonneen poijunpainon perään kun kaiussa näkyneet "painot" ovat osoittautuneet kiviksi.

Viime viikolla tunsin sekä pohjatonta surua että pelkoa. Tuuliennusteen mukaan illalla piti olla lähes tyyntä 1-2 m/s. Maia jätti Pirkan tekemään töitä avoimelle merialueelle ja lähti maihin hakemaan poijua. Jonkun ajan päästä puhelin soi ja Pirkalta ilmoitettiin, että tuuli oli kaikista ennusteista huolimatta äkkiä nostanut vaahtopäät merelle ja pienen aluksen piti lähteä kohti lähintä saarta. Lupasin tulla noutamaan Pirkan ja veneilijät niin pian kuin pääsemme poijunhakureissulta. Matkan varrelta laitoin viestejä Pirkan venepuhelimeen ja yritin soittaa, mutta sieltä ei vastattu. Näin mielessäni kauhukuvia nurinkääntyneestä Pirkasta ja meren pohjalla makaavasta repusta, jossa puhelin on, pinnalla pelastautumispuvuissa kelluvista Villestä ja Essi L:stä. Huoli painoi suunnattomana, minä vastuullisena olin jättänyt miehistön vaaralliseen tilanteeseen.

Vene aallokossa
Maia ankkurissa.


Kun vihdoin viimein Pirkka saatiin puhelimen päähän ("emme tulleet ajatelleeksi että joku soittaisi, puhelin oli repussa, eihän meillä ollut mitään hätää"), koin niin valtavan huojennuksen siitä että mitään ei ollutkaan tapahtunut, että en tiedä, olenko juuri koskaan ollut niin helpottunut mistään. Pirkka oli hyvin päässyt saaren suojiin ja putputteli sieltä meitä vastaan. Saimme Essi L:n ja Villen kyytiin ja Pirkan hinaukseen ja lähdimme kohti Ulkokrunnia. Äkkiarvaamatta iski vielä yksi tunne - suru. Ystäväni nukkui pois juhannuksena, ja vasta nyt mieleen jotenkin iskeytyi, että hän ei ole enää tulossa takaisin. Essille ja Villelle ei ollut käynyt kuinkaan, he tulivat takaisin, mutta ystäväni ei. Alkoi itkettää, ihan kamalasti. Ei pystynyt auttamaan. Ajoin Maiaa ja itkin poismennyttä ystävää. Aurinko oli laskemassa, ilta oli kaunis, meri kiilteli. Tuuli nostaa joka tapauksessa usein kyyneleitä silmiin.

Meri itsessään ei välttämättä aiheuta kaikkia näitä tunnekuohuja, mutta nostaa niitä esiin.

Essi Keskinen

Kaksi henkeä pelastautumispuvuissa veneen kannella ihmettelee vedenalaista videokameraa

Pikkuruinen vene kiitää taivaanrannasta kohti
Pirkka, merten uljas alus!

Kaksi henkeä pelastautumispuvuissa pienessä veneessä tulossa kohti isoa venettä
Pirkka, joka sai nimensä Pirkka-tonnikalapurkista.

Veneen keula halkoo tyyntä merta
Miksei aina voi olla tällainen sää?!?

Kolme henkeä pelastautumispuvuissa veneen kyydissä

Pelastautumispukuinen henkilö kivellä istumassa syömässä eväitä rannalla
Evästauko.

Pelastautumispukuisia henkilöitä veneen kyydissä
Maian lastaamista kerrankin tyynessä!

Kolme henkeä tutkii taskulampuilla ja kännyköiden valoilla seiniä
Hyttysjahti illalla ennen nukkumaanmenoa. Missään muualla hyttyset eivät kestä tuulta, sadetta ja suoraa auringonpaistetta kuin Krunneilla! Missään muualla ne eivät ole yhtä kestäviä ja rohkeita! Missään muualla ne eivät pistä goretexin läpi!


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti