maanantai 16. joulukuuta 2013

Kaksin rannalla yksinäiset - terveisiä Perämereltä

Lounastaukoni on paperilla joko puolen tunnin tai tunnin mittainen. Mitta riippuu siitä, lyönkö itseni lounaalle kellokortilla (puoli tuntia) vai jätänkö leimaamatta (tunti). Todellisuudessa lounastaukoni on yleensä n. 7-12 minuuttia pitkä, riippuen siitä, kaivanko seuraavan kerroksen kahvion jääkaapista voileivän ja keitän teetä (lyhyempi ruokatauko) vai lämmitänkö henkilöstökeittiön historiallisessa mikroaaltouunissa jotakin edellisen päivän rääppeitä (pidempi ruokatauko). Tauolla ollessani luen viimeisintä Suomen Luonto -lehteä. Yksi lehti kestää yleensä reilusti yli viikon lounastauot.

Johannan ollessa vielä töissä teimme yhdessä sen päätöksen, että koska kumpikaan ei saanut puolta tuntia kulutettua kakkoskerroksen kahviossa vaan palasimme aina tekemään töitä työnantajalle edullisella lounastauolla, käymme pienellä happihypyllä.

Syksy pimeni, vettä alkoi sataa, lunta ei kuulunut, painiskelimme jättiläismäisten Excel-taulukoiden ja mahdottomien dead-linejen kanssa. Johanna alkoi puhua syysmasennuksesta, minä mainitsin kirkasvalolamput. Kunnes sitten sytytti - käymme lounastauolla ensin hiukan kävelemässä ja sitten vasta syömme. Aikaa ei kuitenkaan kulu yli tuota määrämittaista puolen tunnin taukoa ja näemme auringon (=raskaanharmaan pilvikerroksen) ainakin kerran päivässä, kun töihin tullessa ja töistä lähtiessä on pimeää.

Pieni päiväkävely piristi ja sai irrottautumaan työstä, juttelimme niitä näitä emmekä työasioita, pääsimme hagoleenivalojen maailmasta aitoon (joskin suomalaisen alkutalvisen monotonisenharmaaseen) luonnonvaloon, saimme hiukan raikasta ilmaa ja nousimme pois istuma-asennosta, joka tuntuu tällä hetkellä olevan kaiken pahan alku ja juuri.

Johannan työsopimus päättyi ja täällä Oulussa ei ole muita meri-ihmisiä kuin minä. Kävin siis tänään yksin kävelyllä. Ja jo tuntuikin yksinäiseltä! Oulu-joen rannalla katselin niinikään yksinäistä joutsenlasta, joka on jostain syystä jäänyt muista jälkeen ja meloskeli vielä melko likaisenharmaassa höyhenpuvussaan pikkuhiljaa jäätyvässä joessa. Ei kuuluisi joutsenten viipyä Oulun korkeudella viikkoa ennen joulua. Kovin näytti joutsenparka yksinäiseltä ja epäilin sen selviämismahdollisuuksia. Vaikka minullakin oli yksinäinen olo Oulun ainoana meripuolen edustajana, en kuitenkaan epäile selviytymistäni. Eiköhän tästä päästä viikon sisällä joululomalle.

Lounaskävelyni toimi puolittain - pääsin ulos, vietin 31 minuutin mittaisen lounaan, josta 20 minuuttia meni kävelyyn ja 11 minuuttia ankanmaksakastikkeen lämmittämiseen ja puolukkahillon mättämiseen lautasenreunalle.

Työskentelemättömyys tauolla -periaate taas kärsi yksinäisellä kävelylenkillä. Suunnittelin kävelyllä tämän blogin tekstin.

Essi Keskinen

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti