EMMAt esittelyssä: Kulttuurihistoria - Perämeren kansallispuisto eteläinen

Selkä-Sarven vartiotorni siirtyi Metsähallitukselle rajavartiolaitokselta. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Perämeren kansallispuisto on Itämeren pohjoisin kansallispuisto. Sieltä löytyy yllättäen myös Suomen valtakunnallisessa vedenalaiskartoitusohjelmassa VELMUssa kerätyn tiedon mukaan kaikkein monipuolisin vesikasvillisuus ja eniten lajeja (lisää vesikasvillisuuskartoituksista Saumaton Perämeri SEAmBOTH -hankkeen blogista englanniksi täältä). Ihmekös se, että lajeja on paljon, kun osa lajeista on sopeutunut murtoveteen ja osa makeaan veteen (lisää makeanveden lajeista englanninkielisestä blogista täältä), jota virtaa jättiläismäisistä Kemi- ja Torniojoista aina Perämeren kansallispuistoon asti. Näistä joista virtaavan veden määrä on yhteensä yli neljänneksen koko Perämereen laskevasta jokivesien määrästä. Alueella viihtyvät myös molemmat Itämeren hyljelajit, itämerennorppa ja harmaahylje eli halli. Molemmat myös poikivat alueella. Norppa tarvitsee lisääntyäkseen tarpeeksi kiinteän jään tarpeeksi pitkäksi aikaa, ja ilmastonmuutoksen myllerryksessä Perämeri on niitä harvoja alueita Itämerestä, joka edelleen lähes varmasti jäätyy joka vuosi.

Vaikka Perämeren kansallispuisto edustaa pohjoisinta Itämerta, sen kasvillisuus ei suinkaan ole vähäistä. Koko Suomen rannikolta eniten lajeja VELMU-kartoituksissa on löydetty juuri Perämeren kansallispuistosta. Tätä selittävät murtovesi-, makeanveden- ja jokisuistolajien löytyminen samalta alueelta, samoin kuin reilut parikymmentä lajia vesisammalia ja pari uhanalaista vedenalaista putkilokasvilajia. Video: Metsähallitus.

Selkä-Sarven eteläpäädyn kalastajakylässä on parhaimmillaan asunut jopa kolmisensataa henkeä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Yksi syy Perämeren kansallispuiston kahden EMMA-rajauksen (eteläinen ja pohjoinen) nimeämiseen voisi olla kulttuurihistoria. Enemmän vedenalaisesta kulttuuriperinnöstä pääset lukemaan täältä. 

Perämeren kansallispuiston eteläisen saariryhmän suurin saari Selkä-Sarvi nousi merestä niin, että 1500-luvulla sitä on käytetty kalastuksen kausitukikohtana. Parhaimmillaan 1,5 km mittaisella saarella asui jopa 300 henkeä pyytämässä lohta ja silakkaa. Saaren eteläpään kylässä kalat säilöttiin suolaamalla ne puutynnyreihin. Kyläläisillä oli myös mukanaan eläimiä, jotka pitivät saaren keskiosan nummen avoimena. Nykyisin nummea hoidetaan siellä laiduntavien lampaiden avulla.

Kieltolain aikaan 1920-1930 -luvuilla Selkä-Sarvi oli pohjoiskalotin pirtutrokareiden reitin varrella yksi tärkeimmistä kohteista. Pirtu saapui saarelle veneillä ja täältä sitä jaettiin ympäri pohjoista Skandinaviaa kesäisin veneellä ja talvisin suksilla. Trokariperheet asuivat saarella, kalastivat ja salakuljettivat pirtua, jota kerrotaan yhä löytyvän salakellareista saaren kivisestä maaperästä.

Näkinsammalet ovat Perämeren vesisammalista kookkaimpia ja helpoimmin huomattavia. Niitä löytyy neljää eri lajia, vaikka isonäkinsammal onkin ehdottomasti yleisin. Virtaavista vesistäkin tutut näkinsammalet muodostavat Perämeren kansallispuiston kivikkopohjilla 1,5-6 m syvyydessä komeita puskia ja toimittavat riutoilla mm. eteläisempien rakkohaurujen ja muiden Perämerestä puuttuvien suurten makrolevien virkaa. Kuva: Suvi Saarnio / Metsähallitus.

Pieni ja huomaamaton vellamonsammal (1-4 cm korkea) luokiteltiin aiemmin alueellisesti uhanalaiseksi, mutta kun Metsähallituksen meritiimi alkoi sukeltaa kansallispuistossa ja muualla Perämeressä, kävi ilmi, että vellamonsammal löytyy lähes aina 1-7 m syvyiseltä kivikkopohjalta kun sitä vain etsii. Se ei näy drop-videoissa eikä pienikokoisena ja haaromattomana yleensä tule myöskään haran mukana, joten ainoa keino löytää se on sukeltaminen. Vuoden 2019 uhanalaisarvioinnissa vellamonsallam pudotettiin uhanalaisten luokasta hyvinvoivaksi. Kuva: Jalmari Laurila / Metsähallitus.

Selkä-Sarvessa myös kummittelee. Sarven Muori soutelee sumussa veneellään ja käy keittelemässä kahvia kalastajille tai koputtelee oviin. On hän kuulemma herättänyt luodolle nukahtaneen kalastajankin, jonka vene oli aikeissa karata. Sarven Muori ei ole lainkaan pahansuopa, vaikka lapsia hänellä onkin peloteltu. Muorilla lienee todenperäinen maallinen hahmonsa saarilla kieltolain aikoihin hukkuneessa kalasajan vaimossa.

Maasarven fladasta löytyy mm. vaarantunutta upossarpiota sekä tusinan verran muita putkilokasvilajeja. Suojaisat fladat lämpenevät keväisin ympäröivää vesialuetta nopeammin ja toimivat kalojen kutupaikkoina. Kuva: Pekka Lehtonen / Metsähallitus.

Selkä-Sarven fladat pitävät sisällään mm. vaarantuneen vesipaunikon, ja paljon muuta kasvillisuutta. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Vaarantunut vesipaunikko (lisää paunikosta englanninkielisestä blogista täältä) asustelee huomaamattomana Selkä-Sarven fladan pohjalla. Kuva: Manuel Deinhardt / Metsähallitus.

Perämeren kansallispuisto pääsi EMMA-rajausten (ekologisesti merkittävät vedenalaiset merialueet) joukkoon kahdella eri alueella - eteläinen alue ylsi statukseen monipuolisen vesikasvillisuutensa, luonnontilaisuutensa ja maankohoamisrannikon maisemien myötä. Kulttuurihistoriallisesti saaristo on arvokas esimerkki Perämeren kalastuskulttuurista 1500-luvulta aina 1960-luvulle asti. Ja löytyypä Sarven saaristosta pari hylkyäkin. Kansallispuiston lounaispuolelta muutama vuosi sitten paikallisten sukeltajien toimesta löytynyt Hylkyloukuksi nimetty alue, jolta löytyy useita vanhoja hylkyjä. Hylkyloukun kartoituksesta ja vuonna 2013 pidetyistä Hylkytalkoista voit lukea blogista enemmän täältä.

Perämeren kansallispuiston eteläisen osan EMMA-rajaus osittain jäässä olevalla merellä. Perämeri jäätyy keskimäärin puoleksi vuodeksi kerrallaan, mutta ilmastonmuutoksen myötä jääpeite pikkuhiljaa pienenee ja jääaika lyhenee. Vuoden 2019-2020 talvella Perämeri ei jäätynyt kokonaan. Siitä voi lukea englanninkielisen blogin ja katsoa videon täältä. Kartta: VELMU.

Nykyisin Perämeren kansallispuisto johtaa tilastoja vähiten kävijöitä keräävänä kansallispuistona. Tätä kunniapaikkaa on kiittäminen siitä, että kansallispuisto sijaitsee kokonaan merellä eikä sinne pääse millään julkisilla liikennevälineillä. Taksiveneet ja yleisöristeilyt kuljettavat veneettömiä retkeläisiä ihmettelemään saarten upeaa historiaa ja hienoa maankohoamismerimaisemaa.

Essi, meribiologi

Lampaat hoitavat perinnebiotooppeja monilla Perämeren kansallispusiston saarilla. Saarilla ovat aiemmin laiduntaneet kalastajaperheiden lampaat, jotka ovat pitäneet kasvillisuuden kurissa. Kuva: Teemu Uutela / Metsähallitus.

Pikkujärvisimpukka (enemmän pikkujärvisimpukasta englanninkielisestä blogista täältä) viihtyy hyvin Perämeren kansallispuiston vähäsuolaisessa murtovedessä. Sifonsa eli suuaukkonsa kautta se vetää sisäänsä vettä, josta onkii suuaukkoa ympäröivillä lonkeroilla happea ja ravintohiukkasia. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Selkä-Sarven rannat edustavat maankohoamissaaristoa parhaimmillaan. Vedenkorkeus saattaa parin päivän sisällä vaihdella jopa reilut kaksi metriä, jolloin rantaniitty joko peittyy veteen tai merenpohjaa saattaa paljastua kymmeniä metrejä. Kuva: Antti Pekkala / Metsähallitus.

Selkä-Sarvi on n. 1,5 km mittainen ja sen pohjoiskärjestä suojasatamasta kulkee kilometrin mittainen pitkospolku saaren eteläpäädyn kalastajakylään (kuvan katselusuuntaan). Saaren länsirannalla (kuvassa oikealla) on muodostumassa paljon uusia fladoja eli maankohoamisen myötä merestä irti kuroutuvia pieniä laguuneja. Fladoista voi lukea englanninkielisestä blogista enemmän täältä. Kuva: Ville Savilampi / Metsähallitus.

Sekapohjalla tarkoitetaan merenpohjaa, josta löytyy sekä kiviä että pehmeitä pohjasedimenttejä eli hiekkaa, silttiä, soraa tai mutaa. Tällaisessa ympäristössä vesikasvillisuus on monimuotoista. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Yksi perustamissyy Perämeren kansallispuistolle oli maankohoamisrannikon maiseman ylläpito. Kansallispuiston saarten rannat ovat hyvin matalia ja kivikkoisia ja rantautuminen on mahdollista vain kahdessa suojasatamassa ja parissa muussa paikassa. Kuva: Teemu Uutela / Metsähallitus.

Perämeren kansallispuiston maankohoamissaariston rannat ovat usein karuja ja kivikkoisia, vaikka veden alla avautuvatkin tiheät vesikasviniityt. Kuva: Sjef Heijnen / Metsähallitus.

Kilkkejä löytyy Perämeren kansallispuiston syviltä pehmeiltä pohjilta. Syvän pohjan habitaateista voi lukea englanniksi enemmän täältä. Kuva: Suvi Saarnio / Metsähallitus

Kiisket ovat uteliaita ahventen serkkuja, jotka eivät juuri pelkää sukeltajia tai heidän valojaan. Kuva: Suvi Saarnio / Metsähallitus.

Pensaskari löytyy pohjoisemmasta Perämeren kansallispuistosta (toinen EMMA-alue). Sieltä löytyy mm. vanhoja verkonkuivatustelineitä ja pieni kotiseutumuseo, joka esittelee kalastusvälineistöä. Nykyisin Pensaskarin perinnebiotooppeja hoidetaan lampaiden voimin ja Perämeren kansallispuisto on kirinyt lammaspaimenviikkojen tavoiteltuun joukkoon. Kuva: Suvi Saarnio / Metsähallitus.

Perämeren kansallispuiston riutoilta löytyy murtovesisientä ja polyyppeja. Polyypit ovat Kaspian- ja Mustanmeren alueelta kulkeutuneita kaspianpolyyppeja (Cordolyphora caspia), koska Itämeren alkuperäinen laji murtovesipolyyppi ei viihdy näin vähäsuolaisessa murtovedessä. Perämeren kansallispuiston eteläosissa suolapitoisuus on parin promillen luokkaa ja putoaa alle yhden promillen pohjoista kohti siirryttäessä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Jäikö tiedonnälkä? Lue lisää tietoa täynnä olevista EMMA-teemablogeista:

Kiviset & soraset eli vedenalainen geodiversiteetti rannikollamme:

http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2020/07/emmat-esittelyssa-geodiversiteetti_10.html 

Mitä luonnontilaisuus tarkoittaa Itämerellä? Onko se edes mahdollista?

http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2020/09/emmat-esittelyssa-teema-luonnontilaisuus.html

Tutustu Itämerta uhkaaviin ihmispaineisiin:

http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2020/07/emmat-esittelyssa-ihmispaineet.html

Missä Itämeren kalat oikein syntyvät?

http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2020/07/emmat-esittelyssa-kalantuotantoalueet_10.html

Niin siis mikä EMMA?

http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2020/05/emmat-esittelyssa-mika-ihmeen-emma.html

Ai pinnan allakin on luontotyyppejä?

http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2020/05/emmat-esittelyssa-luontotyypit.html

Merenpohjalla on monimuotoisia eliöyhteisöjä! http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2020/06/emmat-esittelyssa-merenpohjien.html

Myös pinnan alla on uhanalaisia lajeja:

http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2020/05/emmat-esittelyssa-uhanalaiset-lajit.html

Perämeren kansallispuisto - Haparanda Skärgårds national park -puistoparista pääsee lukemaan blogin englanniksi täältä: https://seamboth.com/2018/05/25/national-parks-of-the-bothnian-bay/ 

EMMAt esittelyssä: vedenalainen kulttuuriperintö

 

Sukeltaja vanhalla puuhylyllä. Kuva: Olli Mustonen / Metsähallitus

Kyllähän se säväyttää ja värisyttää ihan joka kerta kohdata veden alla jotain historiallista. Kokemusta vahvistaa yleensä se, että havaitset esimerkiksi hylyn vasta, kun sukellat sen kohdalla. Jos kohde on suuri, sydämesi lyö ehkä pari ylimääräistä lyöntiä, kunnes totut näkemääsi.

EMMA-viestintäkampanjassa olemme esitelleet Ekologisesti Merkittäviä vedenalaisia MeriluontoAlueita (EMMA) ja niiden tunnistamiseen ja rajaamiseen käytettyjä kriteerejä. Kriteerejä on kuvailtu eri teemojen alla; jonkun alueen erityispiirre on sen luonnontilaisuus tai geodiversiteetin huomattava edustavuus, jotkut alueet taasen ovat erityisen tärkeitä lajien elinkierrossa. Viimeisenä teemana esittelemme vedenalaista kulttuuriperintöä, jota ei EMMA-alueita arvioitaessa käytetty kriteerinä, mutta joka nivoutuu vahvasti aihepiirin ympärille.

Ukonmaa 1 -niminen hylky sijaitsee aivan rantavedessä Upinniemen saaristossa Ukonmaan ja Mätässaaren välisessä kapeikossa. Kartoitusmielessä hylky on helpompi saavuttaa maalta kuin mereltä käsin. Kesällä, kun vesi on sameampaa, rihmalevän peittämä hylky saattaa silti jäädä huomaamatta. Kuva: Helena Lunden / Metsähallitus

Sanotaan, että Itämeri on kulttuuriperinnön aarreaitta ja uusia historiallisia hylkyjä löytyy vuosittain. Tämä johtuu usein Itämeren vallitsevista olosuhteista; kylmä, pimeä, vähäsuolainen ja -happinen ympäristö säilöö hylkyjä jopa tuhansien vuosien ajan. Puuta tuhoava laivamato (Teredo navalis) ei myöskään viihdy kylmässä murtovedessä.

"Itämeren vedenalainen kulttuuriperintö merkitsee minulle yhteyttä omaan historiaan ja niihin ihmisiin, jotka ovat eläneet ennen meitä." - Riikka Tevali, meriarkeologi, Museovirasto

Vedenalainen kulttuuriperintö kattaa muutakin kuin vedenalaisia alusten hylkyjä, esineitä, lasteja ja rakennelmia. Ihmisen toiminnasta syntyneitä jäännöksiä ovat myös merenkulkuun, merisotaan ja kalastukseen liittyvät satamapaikat, rakennusten jäännökset ja rakennelmat keskiajalta aina 1900-luvulle asti. Ulkosaarilla rakennelmat ovat tyypillisesti kivistä ja lohkareista koottuja. 

Vanhan sahan peruja Perämeren Kuusiluodon saaren rannalla. Saha aloitti toimintansa jo vuonna 1901 ja saareen syntyi vilkas sahayhdyskunta. Lapin sota ja Tornion maihinnousu kuitenkin ratkaisi Kuusiluodon kohtalon, kun saksalaisten tykistön ammukset sytyttivät tulipalon, joka tuhosi yhdyskunnan asunnot. Veden alla sukeltajaa on vastassa hämmentävästi sahausjätettä, jota kutsutaan rimamöljäksi. Sahajätettä heitettiin rantavyöhykkeeseen ja rimojen päälle aseteltiin kiviä painoksi, jotta ne pysyivät pohjassa siihen asti kunnes vettyivät. Kuva: Suvi Saarnio / Metsähallitus

Museoviraston ylläpitämässä muinaisjäännösrekisterissä on tällä hetkellä yli 2000 vedenalaista kohdetta, joista noin 800 on rauhoitettuja muinaisjäännöksiä. Muinaismuistolaki suojaa sekä maanpäällisiä että vedenalaisia muinaisjäännöksiä. Vanhat laivanhylyt on rauhoitettu iän perusteella ja hylky tai sen osa, jonka voidaan olettaa uponneen yli 100 vuotta sitten, on kiinteä muinaisjäännös. Tämänkaltaisesta hylkylöydöstä on aina ilmoitettava Museovirastolle.

Porkkala on maamme suurin hylkykeskittymä, sillä alue on kautta aikain ollut tärkeä läpimenoalue ja siellä on myös käyty sotaa. Kartan hylkysymbolit esittävät kesällä 2016 Metsähallituksen toimesta viistokaiutettuja hylkykohteita. Vihreä viiva rajaa Kirkkonummen saaristo -nimistä Natura-aluetta, jonka sisällä hylkyjen viistokaiutus pääosin toteutettiin. Kartta: Joonas Hoikkala / Metsähallitus

Viistokaikukuva St. Nikolai laivan hylystä. Hylky löydettiin vuonna 1948 ja sillä on muinaismuistolain perusteella määrätty suoja-alue, joka on halkaisijaltaan 600 metrin laajuinen ympyrä, jonka keskellä hylky sijaitsee. Suoja-alueella sukeltaminen ja ankkurointi on kielletty ilman Museoviraston lupaa. Kuva: Metsähallitus

Metsähallituksen lakisääteisiin tehtäviin kuuluu velvollisuus vaalia hallussaan olevaa kulttuuriomaisuutta. Näkyvin osa kulttuuriperintöä valtion alueilla ovat vanhat arvokkaat rakennukset ja muinaisjäännökset. Vähemmän näkyvän osan muodostavat vedenalaiset ja vedenrajaiset kulttuuriperintökohteet, joita valtion vesialueilta on löytynyt tähän mennessä 188. Puolet kohteista on rannikkovesien hylkyjä ja toinen puoli on sisävesien uittopatoja, kanavarakenteita, liistekatiskoja ja kohonneen järvenpinnan alle jääneitä esihistoriallisia asuinpaikkoja. Joukossa on Lapin Ylä-Pulmankijärveen vuonna 1944 pakkolaskun tehneen saksalaisen Junkers-lentokoneen hylkykin.

Suurimpana valtion maa- ja vesiomaisuuden haltijana Metsähallitus vastaa moninaisten kulttuuriperintökohteiden säilymisestä: niin kansallispuistojen vedenalaisista liistekatiskan osista (kuva yllä) kuin veden äärellä olevista kalliomaalauksista. Kuvat: Jari Ilmonen (kuva yllä) ja Sirke Seppänen / Metsähallitus

Metsähallituksen Luontopalvelut osallistui kuluvana syksynä päättyneeseen BalticRIM-hankkeeseen, jonka päämääränä oli mm. integroida merellinen ja vedenalainen kulttuuriperintö osaksi merialuesuunnittelua. Hankkeessa tehtiin Saaristomerellä ja Selkämerellä arkeologinen inventointi, jossa ideana oli etsiä kohteita sukeltamalla ja viistokaiuttamalla samanaikaisesti, kun kohteita etsittiin myös saarista. Näin hyödynnettiin sitä havaintoa, että monin paikoin arkeologiset kohteet liittyvät saumattomasti rantavyöhykkeeseen ja merenpohjan rakenteisiin ja hylkyihin. Monipuolinen tiedonkeruu on myös kustannustehokasta. Esimerkiksi historiallisen satamapaikan rakennetta ja toimintoja ei voi riittävästi ymmärtää pelkästään joko maissa tai merenpohjassa tehtyjen havaintojen perusteella.

"Vedenlaisen kulttuuriperinnön tekee erityisen mielenkiintoiseksi ja jännittäväksi historia tai tarina, joka herättää kohteen tai paikan jälleen eloon". -Ari Laine, erikoissuunnittelija, Metsähallitus/BalticRIM-hanke

Vedenpäällisiä kulttuuperintöarvoja ovat mm. kalastajakylät sekä kalastukseen liittyvät rakenteet, kuten kuvan vasemmassa laidassa olevat verkkojen kuivaustelineet Pensaskarin saaressa Perämeren kansallispuistossa. Kuva: Suvi Saarnio / Metsähallitus

Merenpinnan alainen ympäristö limittyy ja rinnastuu maanpäälliseen myös ihmisen kokemuksen tasolla. Sukelluksen nykytekniikka mahdollistaa vedenalaisen maiseman vahvan havainnoinnin, kokemisen ja muille välittämisen. Sukeltaja mieltää ja tulkitsee vedenalaista maisemaa vuosisatojen kuluessa kerrostuneiden ihmisen tuottamien jälkien, rakenteiden ja poikkeavuuksien perusteella.

"Koen kulttuuriperinnön moniaistisesti maisemana, jossa yhdistyvät menneisyys, nykyisyys, tulevaisuus sekä aineettomat ja materiaaliset kulttuuri- ja luontoarvot.” -Sallamaria Tikkanen, intendentti, Museovirasto

Metsähallitus vaalii hallussaan olevaa kulttuuriperintöä, mutta myös yhteensovittaa retkeilykohteiden tärkeitä luonto- ja kulttuuriarvoja virkistystoiminnan kanssa. Etenkin vapaa-ajan veneily ja veneiden ankkurointi helposti vaurioittavat vedenalaisia hylkyjä ja muinaismuistoja. Virkistyssukeltamisen suosio on myös kasvanut ja tuonut vedenalaisen kulttuuriperinnön lähemmäksi tavallista ihmistä. Hylyt saattavat paikallisesti lisätä myös alueen luonnon monimuotoisuutta toimimalla lähes kuin keinotekoinen riutta tarjoten suojaisia piilopaikkoja vaikkapa kaloille.

Alko-hylky sijaitsee Porkkalan Träskön saaren pohjoispuolen niemenkärjestä hieman itään päin ja on yksi meriarkelogisen seuran ylläpitämän Porkkalan Hylkypuiston nähtävyyksistä. Kyseessä on tasasaumaisen puurunkoisen aluksen hylky noin 8 metrin syvyydessä. Alus sai vuodon matkallaan kotisatamasta Paraisilta Helsinkiin ja upposi kalkkilastissa 21.5.1880. Hylky toimii erinomaisena elinympäristönä alustaan kiinnittyville lajeille, kuten sinisimpukalle, merirokolle ja polyypeille. Kuva: Ari Laine / Metsähallitus

Suomen mereiset kansallispuistot ja muut suojelualueet eivät ole ainoastaan luonnonsuojelun näkökulmasta arvokkaita, vaan alueet ovat mielenkiintoisia myös maamme historian kannalta. Kulttuuriperinnön vaaliminen ja vedenalaisen luonnon suojelu kulkevatkin usein käsikkäin, toinen toistaan edistäen. 

Kulttuuriperintö on osa menneisyyttä, osa meitä. Mikä tekisi Ekologisesti Merkittävistä vedenalaista MeriluontoAlueista vieläkin arvokkaampia? Vastauksen luit varmastikin jo rivien välistä. Arvokkaiden luonto- sekä kulttuuriperintöalueiden päällekkäisyyksien selvitystyö odottaa vielä tekijäänsä.

Aija Nieminen (meribiologi) ja Tapani Tuovinen (arkeologi)

***

Lue lisää tietoa täynnä olevista EMMA-teemablogeista:

Tästä kaikki alkoi: niin siis mikä ihmeen EMMA?

Vedenalaiset luontotyypit

Merenpohjan monimuotoiset eliöyhteisöt

Lisätietoa Itämerta uhkaavista ihmispaineista

Myös pinnan alla on uhanalaisia lajeja

Itämeren tärkeät kalantuotantoalueet

Itämeren luonnontilaiset alueet

Itämeren geodiversiteetti

EMMAt esittelyssä: Geodiversiteetti - Viirit, Pyhtää

 

Pitkäviirin pohjoiskärjessä on pitkä hiekkasärkkä, joka kertoo, että olemme harjusaarella. Hiekkainen maisema jatkuu myös pinnan alla. (Kuvat: Ari O. Laine / Metsähallitus ja Maiju Lanki / Metsähallitus)

Oletko tullut ajatelleeksi, että sama pinnanmuotojen moninaisuus, jonka näemme maan päällä, jatkuu myös pinnan alla? Saaret ovat oikeastaan mäkien huippuja, ja rantavyöhykkeet rinteitä. Jos saari on kallioinen ja jyrkkärantainen tai vaikkapa siirtolohkareiden peittämä, samankaltainen maisema jatkuu melko todennäköisesti myös pinnan alla. Elottoman luonnon moninaisuutta kutsutaan vedenalaiseksi geodiversiteetiksi.

Itäisellä Suomenlahdella saariston geologia muuttuu itä-länsi-akselilla melko nopeasti. Virolahdella ja Haminan edustalla on kallioisia saaria, jyrkkiä rantoja ja syviä vesiä, mutta mitä lännemmäs kuljetaan, sitä matalammaksi ja kivikkoisemmaksi maisema muuttuu. Viimeisimmän jääkauden jäljet ovat hyvin nähtävillä niin silokallioiden kuin lukemattomien siirtolohkareidenkin muodossa, ja alueella on myös muutamia harjusaaria, jotka ovat kuin maantieteen oppikirjasta. Kallioperän osalta Itäinen Suomenlahti kuuluu Viipurin rapakivimassiiviin, ja juuri rapakiven ansiosta alueen kivet ovat usein kuin jättiläisen leikkaamia kuutioita. Maankohoaminen on täällä hitaampaa kuin muilla merialueillamme, vain noin 3 mm vuodessa.

Luonnonvoimien kuutioiksi lohkomaa rapakivikalliota Mustaviirissä. (Kuva: Petra Pohjola / Metsähallitus)

Itäisen Suomenlahden suuret siirtolohkareet ovat kiipeilijän unelma, mutta veneilijän painajainen. (Kuva: Hanna-Kaisa Lakka / Metsähallitus)

Pyhtään ulkosaariston uloimmissa osissa sijaitsevat Pitkäviirin ja Mustaviirin saaret kuuluvat koillis-lounaissuuntaiseen harjujaksoon. Tällä paikalla on siis viime jääkauden aikaan virrannut jäätikköjoki! Alue saikin EMMA-statuksen (ekologisesti merkittävä vedenalainen meriluontoalue) paitsi monimuotoisen meriluontonsa ja luonnontilaisuutensa vuoksi, myös monipuolisen geologiansa ansiosta. Pitkäviirin ja Mustaviirin saaret sekä lähiluodot vesialueita lukuun ottamatta kuuluvat Itäisen Suomenlahden kansallispuistoon.

Viirien EMMA-alue sijaitsee Pyhtään uloimmassa saaristossa. Se on kooltaan reilut 22 neliökilometriä, ja alueen keskisyvyys on 11,8 metriä. Alue kuuluu Syteskeriä lukuun ottamatta suureen Itäisen Suomenlahden saaristo ja vedet -Natura-alueeseen. (Kartta: VELMU) 

Lähes kahden kilometrin pituinen Pitkäviiri on matala, pääosin koskemattomana säilynyt pitkittäisharju hiekkarantoineen, siirtolohkareineen ja laajoine rantamatalikkoineen. Saaren pohjoispäässä vaanii varomatonta veneilijää lähes kilometrin mittainen, kapea hiekka-sorasärkkä, joka matalalla vedellä on pinnan päällä, ja toisinaan taas kokonaan veden peitossa. Särkän itäpuolelta on aikoinaan otettu merisoraa, mikä näkyy edelleen jyrkkänä hiekkarinteenä ja syvänä kuoppana. Pitkäviirin kasvillisuus on mäntyvaltaista, mutta hienoilla hiekkarannoilla elää mm. erittäin uhanalainen piikkikasvi meriotakilokki sekä hyvin harvinainen kovakuoriainen, pulskasantiainen, jonka seuraavaksi itäisin esiintymä on Hangossa.

Pitkäviirin pohjoispään hiekkasärkkää pitkin voi leppeillä kesätuulilla kahlata. (Kuva: Maiju Lanki / Metsähallitus)

Pitkäviirin harjusaaren länsirannalla ovat edustettuina kaikki geologiset raekoot hienosta hiekasta jättimäisiin siirtolohkareisiin. (Kuva: Petra Pohjola / Metsähallitus)

Rannan hiekka ja kivikko jatkuu pinnan alle, mutta täällä kiviä peittävät pienet merirokko-äyriäiset. (Kuva: Ari O. Laine / Metsähallitus)

Pitkäviirin eteläpuoliset saaret ja luodot ovat kallioisia ja kivikkoisia. Mustaviiri on suurehko, metsäinen saari, jonka pohjoisosat ovat kivikkoisia, ja muut rannat pääosin hienoja kallioita. Muinaisranta eli pirunpelto muistuttaa Itämeren aiemmista vaiheista. Pinnanpäällisten luontotyyppien moninaisuus ilahduttaa, ja onpa saarella myös perinnebiotooppi: vuosittain talkoilla hoidettu niitty, joka vie ajatukset vuosikymmenten takaiseen aikaan, jolloin saarella asui Grönholmien perhe. Mustaviirissä on myös UNESCOn maailmanperintökohde, nimittäin Hammerfestistä Mustallemerelle ulottuvan Struven ketjun Suomen eteläisin kolmiomittauspiste, joka nykyisellään on vain vaatimaton reikä kalliossa. Kolmiomittausketjun avulla määritettiin maapallon mittoja ja muotoja 1800-luvulla. Kulttuurihistoriallista merkitystä on myös yhdellä maan komeimmista jatulintarhoista, joka sijaitsee Mustaviirin pohjoisosassa.

Mustaviirin muinaisrantaa... (Kuva: Petra Pohjola / Metsähallitus)

...ja Viirien nykyistä rantaa. Kivet hioutuvat pyöreiksi aaltojen syleilyssä. (Kuva: Ari O. Laine / Metsähallitus)

Syteskerin (Söderskär) matala ja vähäpuustoinen kalliosaari on tunnettu monipuolisesta merilinnustostaan. Viirien EMMA-alueella on myös muutamia luotoja ja kareja. Mustaviirin eteläpuolella sijaitseva Kolmikivi on saanut nimensä kolmesta kallioisella luodolla jököttäneestä jättimäisestä siirtolohkareesta; yksi lohkareista kuitenkin hävisi eräänä talvena jäiden valtavan voiman seurauksena, ja niinpä luodolla on nimestään huolimatta enää kaksi suurta kiveä. Harjujakso näkyy myös pinnan alla: saaria ja luotoja ympäröivä pohja muodostuu sorasta ja satunnaisista siirtolohkareista. Melko tasainen soraharju houkuttelee siikoja ja meritaimenia, ja alue onkin ollut perinteisesti tärkeä kalastusalue.

Vedenalaisen luonnon loistoa Mustaviirin luoteiskärjessä: meriahdinpartaa, kalvomaista punalevää sekä levärupea ja merirokkoja. (Kuva: Maiju Lanki / Metsähallitus)

Entäpä vedenalainen luonto? Alueella on edustettuna kaikki ulkosaariston pohjanlaadut, ja niinpä eliöstökin on poikkeuksellisen monimuotoinen. Pitkäviirin pohjoispäässä, särkän kainalossa on matala hiekkarantainen lahti, jossa kasvaa edustavia näkinpartaisniittyjä ja laaja kirjo vedenalaisia putkilokasveja. Putkilokasveja, kuten vitoja ja hauroja, löytyy myös kaikista hiukankaan suojaisemmista hiekka- ja sorapoukamista Pitkä- ja Mustaviirin ympäristössä. Aallokolle alttiimmilla paikoilla kasvaa jouhilevää. 

Pienet mukulanäkinpartalevät elävät Pitkäviirissä haasteellisessa ympäristössä hienolla hiekkapohjalla, aaltojen heilutettavina. Ne ankkuroituvat pohjaan pienillä juuria muistuttavilla ritsoideilla. (Kuva: Maiju Lanki / Metsähallitus)

Merisätkin kukkii Mustaviirin pohjoisosan poukamassa. (Kuva: Maiju Lanki / Metsähallitus)

Ahvenvitoja hiekkapohjalla Mustaviirin ja Kaiskeri-luodon välisessä salmessa. (Kuva: Ari O. Laine / Metsähallitus)

Mustaviirin, Syteskerin ja luotojen rantavyöhykkeet ovat sekapohjaa, lohkareikkoa tai kalliota, joissa kasvaa monipuolisesti ulkosaariston viher-, rusko- ja punaleviä. Alueella on poikkeuksellisen hienoja ja puhtaita rakkohaurukasvustoja, jotka eivät kalpene läntisille serkuilleen kuin enintään koonsa puolesta. Rakkohauruvyöhykkeen syvemmällä puolella kasvaa usein punalevävyöhykkeen sijaan itäiselle Suomenlahdelle tyypillinen meriahdinpartamatto. Alueen ainutlaatuisuudesta kertoo myös se, että täällä esiintyvät kaikki ulkosaaristossa mahdolliset Natura-luontotyypit eli ulkosaariston luodot ja saaret (1620), harjusaaret (1610), vedenalaiset hiekkasärkät (1110) ja vedenalaiset riutat (1170).

Puhtaat rakkohaurukasvustot hulmuavat Viirien alueen kovilla pohjilla. (Kuva: Petra Pohjola / Metsähallitus)

Kauniin pehmeä rihmalevävyöhyke toimii kalojen lastentarhana. (Kuva: Maiju Lanki / Metsähallitus)

Historiallisia jälkiä ja yksittäisiä kansallispuistoon kuuluvia rakenteita lukuun ottamatta Viirien EMMA-alue on hyvin luonnontilainen. Kulkijoita on melko vähän, sillä saaret sijaitsevat kaukana meren ja säiden armoilla, ja rantautuminen saariin on haastavaa. Parhaillaankin meri tuoksuu, aallot lyövät rantakivikkoon ja helisevät hiekkarannalla, ja tuuli humisee männiköissä. Sulje silmäsi ja voit kuvitella olevasi yhdellä Itäisen Suomenlahden hienoimmista saarista.

-            -  Maiju Lanki, meribiologi

Ihminen on vain vieras vakiasukkien rinnalla. (Kuva: Maiju Lanki / Metsähallitus)

***

Jäikö tiedonnälkä? Lue lisää tietoa täynnä olevista EMMA-teemablogeista:

Kiviset & soraset eli vedenalainen geodiversiteetti rannikollamme:

http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2020/07/emmat-esittelyssa-geodiversiteetti_10.html 

Mitä luonnontilaisuus tarkoittaa Itämerellä? Onko se edes mahdollista?

http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2020/09/emmat-esittelyssa-teema-luonnontilaisuus.html

Tutustu Itämerta uhkaaviin ihmispaineisiin:

http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2020/07/emmat-esittelyssa-ihmispaineet.html

Missä Itämeren kalat oikein syntyvät?

http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2020/07/emmat-esittelyssa-kalantuotantoalueet_10.html

Niin siis mikä EMMA?

http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2020/05/emmat-esittelyssa-mika-ihmeen-emma.html

Ai pinnan allakin on luontotyyppejä?

http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2020/05/emmat-esittelyssa-luontotyypit.html

Merenpohjalla on monimuotoisia eliöyhteisöjä! http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2020/06/emmat-esittelyssa-merenpohjien.html

Myös pinnan alla on uhanalaisia lajeja:

http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2020/05/emmat-esittelyssa-uhanalaiset-lajit.html

#metsahallitusmerella
#luontotyypit
#meriEMMAt
#metsahallitus
#VELMUohjelma

#itameri

 

EMMAt esittelyssä: Geodiversiteetti - Ouran saaristo

 

Omalaatuisen Ouran saariston tavoittamista luontoäiti ei ole tehnyt meille helpoksi. Mitä pohjoisemmaksi veneellä Selkämerta kulkee, sitä kivikkoisemmiksi ja matalammiksi sen vedet muuttuvat. Merenkävijän kulku käy haasteelliseksi. On pysyttävä merkityillä väylillä tai tunnettava vedet kuin omat taskunsa. Arvaamattoman lisämausteen alueelle tuovat pohjakiviä siirtelevät ahtojäät. Ja jos pääseekin veneellään luovimaan matalikkojen ja salakavalien vedenalaisten kivilabyrinttien halki, rannassa odottavat piikikkäät tyrnipensaikot ja tiheät katajikot. Jos pääsee rantautumaan, voi huomata joutuneensa vaikeakulkuiseen saareen, joka koostuu vain suurista kivistä ja lohkareista. 

Ouran saariston EMMA-alue sijaitsee Merikarvian ulkosaaristossa, aavan ulkomeren reunalla. Kartta: Lasse Kurvinen/Metsähallitus. 

Ouran saaristo on kuitenkin kaiken vaivanäön väärti.  Ainutlaatuinen ulkosaariston saariryhmä koostuu sadoista pienistä saarista ja luodoista, joilla on näennäisestä karuudestaan ja vähäpuustoisuudestaan huolimatta hyvin monimuotoinen luonto niin pinnan alla kuin päälläkin. Pienipiirteisessä saarten mosaiikissa kukoistavat monenlaiset elinympäristöt, joiden kasvilajisto on hyvin vaihtelevaa. Yhtäälle muodostuu avointen kalliorantojen lajistoa, toisaalle suojaisten lahdenpohjukoiden elinympäristöjä tai kuivaa nummimaista varpukasvillisuutta. Uloimmat pikkuluodot ovat karuja ja vähälajisia, suurempien saarten keskiosista taas löytyy jopa reheviä, soistuneita painanteita.  

Ouran saaristo EMMA-alue kuuluu Natura 2000 -verkostoon ja on myös HELCOM MPA -merisuojelualue. Osa saarista kuuluu Selkämeren kansallispuistoon. Kuva: Heidi Arponen/Metsähallitus.

Kivikkorannat ja tiheät tyrnipensaikot suojaavat saaria rantautumiselta. Kuva: Heidi Arponen/Metsähallitus.

Geologialtaan Ouran saariston EMMA-alue on omintakeinen ja monimuotoinen. Kallioperä muodosttuu dioriitista ja kiilleliuskeesta. Aluetta peittää hyvin lohkareinen moreenikerros, jonka vuoksi saaret ovat lähes kauttaaltaan louhikkoa, mutta joukosta löytyy myös kallio- ja somerikkosaariakin. Louhikkoisuus näkyy veden allakin: pohjat ovat kivikkoisia ja pinnan alla risteilee pohjasta kohoavia kivikkoharjanteita. Ouran saariston vedenalaiset ulkoriutat muodostuvat valtavista kivenlohkareista. Vesialueet ovat pääsääntöisesti matalia ja maankohoamisen vuoksi alueella on runsaasti pehmeäpohjaisia matalia lahtia ja useita fladoja ja kluuvialtaita. 

Kiviä on kaikenkokoisia, nyrkinkokoisista aina valtaviin siirtolohkareisiin saakka. Kiviä ja lohkareita on myös salakavalasti pinnan alla, minkä vuoksi saarten seassa veneily vaatii tarkkuutta -ja varapotkurin matkaan mukaan. Kuva: Anniina Saarinen/Metsähallitus.

Kivikkorantojen lisäksi Ouran saariston EMMA-alueelta löytyy maankohoamisen loiventamia hiekka- ja somerikkorantoja. Kuva: Anniina Saarinen/Metsähallitus.

Vedenalainen monimuotoisuus on Ouran saariston EMMA-alueella runsasta. Saaristoalueen matalat, pehmeäpohjaiset lahdet ja laguunit ylläpitävät huikeaa vesikasvien ja levien lajikirjoa. Ouran saariston sisäosien suojaisissa fladoissa ja laguuneissa on mm. punanäkinparran, karvanäkinparran ja mukulanäkinparran muodostamia tiheitä näkinpartaisniittyjä. Hapsivita, merinäkinruoho ja merihapsikka muodostavat myös paikoin laajoja kasvustoja lahdelmiin. Lisäksi lahdissa viihtyvät mm. ahvenvita, kalvas- ja kiehkuraärviä, merihaura sekä hapsi- ja pikkuluikka. Ouran saaristossa kasvaa myös kaksi vesisammallajia ja edustava joukko erivärisiä levälajeja.  

Matalissa, pehmeäpohjaisissa merenlahdissa viihtyvät niin vesikasvit kuin näkinpartaislevätkin. Kuvassa tähkä-ärviää (Myriophyllum spicatum) sekä puna- ja mukulanäkinpartoja (Chara tomentosa ja aspera). Kuva: Joonas Hoikkala/Metsähallitus.

Uhanalaiseksi luokiteltu nelilehtivesikuusi (Hippuris tetraphylla) on matalien merenrantojen kasvi. Se on harvinaistunut vähentyneen rantalaidunnuksen seurauksena. Kuva: Jamina Vasama/Metsähallitus. 

Ouran saariston pohjoisosien avoimille kivikkopohjille luonteenomaisia ovat laajat rakkohaurukasvustot. Alueen kivikkoisilla hiekka- ja savipohjilla kasvavat merisätkin, tähkä-ärviä, useita vitalajeja, kiertohapsikka ja monia näkinpartaislajeja. 

 

Ourien lohkareisilla ulkoriutoilla loistavat värikkäät monimuotoiset punaleväyhteisöt. Alueelta on löydetty ainakin seitsemää eri punalevälajia, esimerkiksi haarukkalevää, punahelmilevää, musta- ja purppuraluulevää sekä punanukkia.

Ouran saaristo on tärkeä elinalue monelle uhanalaiselle kasvilajille. Saarten rannoilla voi törmätä esimerkiksi uhanalaiseen nelilehtivesikuuseen. EMMA-alueen merenpohjilla on myös uhanalaisia ja taantuvia eliöyhteisötyyppejä. Haura- ja hapsikkapohjat sekä merinäkinruohopohjat on luokiteltu silmälläpidettäviksi, punalevä- ja rakkohaurupohjat taas uhanalaisiksi luontotyypeiksi.

Meriveden suolapitoisuuden vähentyessä rakkohaurut (Fucus vesiculosus) muuttuvat kitukasvuisemman näköisiksi. Selkämerellä voi samoilta alueilta löytää sekä leveälehtisiä että varreltaan kapoisempia kasvustoja. Kuva: Heidi Arponen 

Ulkosaariston avoimet kivikkoriutat ovat valoa vaativien punalevien ja rakkohaurujen suosiossa. Kuva: Heidi Arponen. 

Ruskeita pallomaisia kasvustoja muodostava meriruskomyhky (Leathesia marina) on yksi Ouran saariston EMMA-alueen erikoisimpia ruskoleviä. Kuvassa se muodostaa helminauhoja hapsividan haaroihin. Kuva: Heidi Arponen/Metsähallitus.

Ouran saaristo on tärkeä ja monipuolinen alue erityisesti meri- ja saaristolinnuille. Alueella ei ole yksittäisiä suuria lintuluotoja, vaan saaristolinnusto jakautuu tasaisemmin alueen pienille kiville ja karikoille.  

Ouran EMMA-alueella tapaa mm. merihanhia, lapasotkia, pilkkasiipiä, merikotkia ja merikihuja. Kivikkoinen ympäristö sopii hyvin pesäpaikoiksi riskilöille. Saarten suojaiset ja matalat lahdet ovat rauhallisia elinalueita puolisukeltajille, kuten sinisorsille, taveille, haapananoille ja lapasorsille. Pääosa vesilinnuista on kuitenkin sukeltajasorsia, joista haahka, tukkasotka sekä iso- ja tukkakoskelo ovat runsaslukuisia.  Alueelle ovat levittäytyneet myös kyhmyjoutsen ja kanadanhanhi. Lokkilintuja on saariston alueella paljon. Eniten pesii kalalokkeja, mutta myös harvinaistunut selkälokki, merilokki, kala- ja lapintiira sekä räyskä kuuluvat linnustoon. Alueella on myös kahlaajia, kuten karikukko, rantasipi ja tylli.

Maankohoamisen johdosta Ouran saaristossa on merestä irtikuroutuvia fladoja ja kluuvijärviä. Kuvassa  Hamskerin, Hevosluodon ja Skrakan saarten välissä olevia matalia laguuneita ylhäältä ilmasta kuvattuina. Kuva: Heidi Arponen/Metsähallitus.

Ouran saariston EMMA-alueella on vähän vapaa-ajan asutusta. Saaristoalueen luonnontilaisuutta lisää sen vaikeakulkuisuus ja etäisyys rannikosta. Kuva: Heidi Arponen/Metsähallitus.

Selkämerellä on vuosisatojen mittainen arvokas kalastuskulttuuri. Saarilla ja rannoilla tämä näkyy muun muassa muinaisina veneenpitopaikkoina, verkkojen kuivatuspaikkoina,

jatulintarhoina, yöpymispaikkoina ja kalastukseen liittyvien rakennusten raunioina. Myös Ouran EMMA-alueella on arkeologisia kohteita, jotka ovat osa ulkosaarten vanhinta kalastuskulttuuria: Hamskerin saaresta voi löytää useita kalastajien yöpymispaikkoina käytettyjä tomtning-jäännöksiä ja kivikehän, jonka ikä ja käyttötarkoitus ovat tuntemattomia. 

Merenkulun historiasta muistuttavat merenpohjilta löytyvät hylynkappaleet ja puuankkureiden jäänteet. Saarten vanhasta laidunkäytöstä taas kertovat mm. lohkareikkojen ja katajikkojen lomissa sinnittelevät harvinaiset noidanlukkokasvit.

Historiallinen Ouran pooki on koko saariston tunnusmerkki. Kuva: Heidi Arponen

Ouraluodon luotsiasema ja satama. Luotsiasemalla oli luotsaustoimintaa vuoteen 1968 saakka. Kuva: Heidi Arponen/Metsähallitus.

Osa merenkulun kulttuuriperintöä ovat Ouran pooki Pookikarilla ja Ouraluodon luotsiasema. Ouran pooki rakennettiin 1850 -luvulla. Tämän valottoman tunnusmajakan tehtävänä oli luotsata merenkulkijoita turvallisesti avomereltä Merikarvian satamaan. Ensimmäinen luotsitupa kohosi Ouraluotoon vuonna 1851 ja nykyinen luotsiasema on rakennettu sen paikalle 1937. Luotsiaseman pihassa säilynyt ns. ryssänkasarmi rakennettiin alun perin 1916 saaressa asemapaikkaa pitäneille venäläisille sotilaille majoitusrakennukseksi. 

Tyynen illan sininen hetki Ouran saaristossa. Kuva: Heidi Arponen.

Jos Ourilla saarten ja luotojen määrä on silmiinpistävää, on hiljaisuus taas korvin kuultavaa. Ouran saariston EMMA-alue on sijaintinsa ja vaikeakulkuisuutensa takia säilynyt varsin luonnontilaisena saaristoalueena.  Ouran saaristossa luonnonäänet hallitsevat äänimaisemaa ja ihmistoiminnasta peräisin olevan melun määrä on vähäinen.

Heidi Arponen, meribiologi

Aikaisemmat EMMA-teemablogit löydät täältä:

Mikä on EMMA?

http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2020/05/emmat-esittelyssa-mika-ihmeen-emma.html

Luontyypit pinnan alla

http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2020/05/emmat-esittelyssa-luontotyypit.html

Merenpohjan monimuotoiset eliöyhteisöt

http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2020/06/emmat-esittelyssa-merenpohjien.html

Roskia, melua ja muita ihmispaineita

http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2020/07/emmat-esittelyssa-ihmispaineet.html

Uhanalaiset merilajit

http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2020/05/emmat-esittelyssa-uhanalaiset-lajit.html

Missä kalat kutevat? 

http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2020/07/emmat-esittelyssa-kalantuotantoalueet_10.html

Luonnontilaisuus merialueilla

http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2020/09/emmat-esittelyssa-teema-luonnontilaisuus.html

Kiviset&Soraset eli vedenalainen geodiversiteetti

http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2020/07/emmat-esittelyssa-geodiversiteetti_10.html