Riuttasukellusta

Kempela karkaa paikalta sukeltajan tuppautuessa liian lähelle. Kampeloita löytää usein sinisimpukkapedeiltä, ja sinisimpukoita usein riutoilta. Sinisimpukat ja niiden seassa seikkailevat selkärangattomat maistuvat hyvin kampeloille. Video: Paula Ruokolainen / Metsähallitus

Kun sanoo sukeltavansa riutalla, tulevat tietysti heti mieleen tropiikin koralliriutat. Itämeren riutat eivät ole eloperäisiä kuten koralliriutat, vaan geologisia muodostelmia, eli kivikasoja tai kallioita, jotka nousevat pohjasta kohti pintaa.

Sinisimpukat kamppailevat elintilasta bakteerikasvuston kanssa. Ohuet punertavat säiemäiset syanobakteerit ovat yleensä Spirulina-nimistä lajia. Rehevissä olosuhteissa syanobakteerit ja muut bakteerikasvustot pääsevät leviämään. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus.

Riuttojen lajisto on pääsääntöisesti erilainen kuin saarten rantojen lajisto. Tärkein tekijä sille, mitä pohjassa kasvaa, on pohjan koostumus - ollaanko tässä nyt kalliolla, hiekalla, kivikossa vaiko kenties täysin pehmeällä pohjalla. Riutat muodostuvat lähinnä kovasta pohja-aineksesta (kallio, lohkareet, kivikot), joten esim. pohjaan juurtuvia putkilokasveja on turha odottaa. Sen sijaan lajisto koostuu erilaisista kiviin kiinnittyneistä levistä, sinisimpukoista, simpukoiden pintaan kiinnittyneistä äyriäisistä kuten leväruvesta ja merirokosta, ja kaikkien näiden houkuttelemista selkärankaisista. Myös kivinilkka (siis se käärmemäinen pohjakala, joka synnyttää eläviä poikasia ja jonka ruodot muuttuvat vihreiksi, jos se keitetään) viihtyy sinisimpukoilla, samoin kuin monet katkat ja siirat.

Kivinilkka kurkistaa rihmalevien, sinisimpukoiden ja pienten kotiloiden joukosta. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus.

Tämän kesän Velmu-kartoituksissa (valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelma) ollaan etsitty paikallisesti erityisen merkittäviä merialueita eli PEMMA-alueita. Sukelluksia on tehty saarten rannoille ja riutoille. Jokaiselle riutalle tehdään aina kaksi sukellusta, mahdollisuuksien mukaan yleisimmän tuulen (lounas) puolelle ja suojan (koillinen) puolelle. Käytännössä olemme vetäneet riutan matalimman kohdan yli kaksi sadan metrin kartoituslinjaa ja sukeltaneet ne kerralla - kaksi yhden hinnalla -sukellus siis. Riuttoja on sukellettu ennenkin, mutta silloin haluttiin lähinnä vain tutustua lajistoon - nyt etsitään arvokkaita riuttoja.

Riutalla viihtyvät mm. sinisimpukat, jotka voivat kiinnittyä rihmiollaan suoraan kallioon, tai muodostaa pehmeän höttökerroksen päälle ns. "patjan". Video: Paula Ruokolainen / Metsähallitus

Riutoilta on myös löytynyt leviä, joista on vain vähän aiempaa tietoa (DD eli data deficient -luokitus) tai joiden taksonomia eli lajijako on epäselvä. Hauskasti nimetyt töpöpunaröyhelö ja sarvipunaliuska eroteltiin joskus toisistaan morfologian eli ulkonäön perusteella, mutta sittemmin on herännyt epäilys, että lajit vain muuntelevat paljon, eikä todellinen lajintunnistus onnistu ilman DNA-näytettä. Niinpä olemme ottaneet näistä lajeista näytteitä, joista otetaan sekä DNA-näytettä varten kuivatettava palanen, että herbaarioksi säästettävä kuivanäyte. Levät ovat yllättävän kauniita myös litistettynä ja kuivattuna.

Levät ovat kuin kauniita maalauksia herbaarionäytteinä. Kuva: Paula Ruokolainen / Metsähallitus

Riuttojen luonteen vuoksi ne sijaitsevat yleensä keskellä ei mitään. Muutama tämän kesän riutta on ollut väylän vieressä ja merkattuna väylämerkillä, osa on ollut vain karikoita merikortissa. Riuttoja sukellettaessa täytyy siis aina olla tyyntä, koska minkään saaren suojassa ei koskaan olla. Heinäkuussa säät ovat suosineet ja riuttasukelluksia on tehtailtu urakalla.

Viimeisten parin päivän ehdottomasti heinoin saalis on ollut herkkä ja kauniin aniliininpunainen (vai fuksianpunainen?) ruusulevä, jota näkee vain harvoin. Liekö kyse vuodenaikaisuudesta vai paikasta, tällä viikolla ruusulevää on löytynyt jo useasti, mutta aikaisemmin tänä kesänä ei vielä kertaakaan.

Ruusulevä on kaunis, hento punalevä, joka sukeltajien mukaan "liikkuu eri tavalla" vedessä. Nämä habitus-jutut eli "se nyt vain näyttää itseltään" kuulostavat maallikon korvaan typeryyksiltä, mutta niin se vain on - jokin näyttää vedessä "ihan itseltään", kun sitä on katsellut tarpeeksi kauan. Kuva: Paula Ruokolainen / Metsähallitus

Sinileväriutat eli syanobakteerikukinnat ovat haitanneet näkyvyyttä erityisesti pintavedessä, mutta syvemmällä näkyvyys paranee. Termokliinin eli lämpötilan harppauskerroksen alla 6-8 m syvemmällä puolella on yleensä jo hyvin kirkasta vettä. 

Riuttoja on hyvä sukeltaa täysin tyynellä, koska saarten suojaa ei yleensä juuri ole. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Myös korvameduusat ovat tehneet ilmestymisensä. Meduusan toukat kiinnittyvät kivi- ja kalliopintoihin ja kasvavat siellä, kunnes alkavat "haaroa" - polyyppimaisesta korvameduusan aihiosta lähtee pikkuriikkisiä meduusoja uimasilleen kiinnittyneen vaiheen jälkeen. Nämä pienet pikkurillin kynnen kokoiset meduusat ilmestyivät pintavesiin pari viikkoa sitten, ja nyt vauvan kämmenen kokoiset meduusat jo sykkivät menemään pitkin poikin merta. Syksyn tullen aikuisen nyrkin kokoisiksi ehtivät korvameduusat lisääntyvät ja sen jälkeen niistä aika jättää - kuolevia korvameduusoja voi kertyä rykelmittäin suojaisiin lahtiin, missä ne tulevat meduusaelämänsä tiensä päähän.

Korvameduusat ovat osa planktonia eli virtojen vietävissä olevia eläimiä, vaikka ne pystyvätkin jonkinlaiseen itsenäiseen liikkumiseen. Video: Paula Ruokolainen / Metsähallisut

Vielä ei olla kuitenkaan syksyssä, ja Velmun PEMMA-kartoitukset jatkuvat vielä syyskuun alkuun asti! Toivotaan suotuisien vähätuulisten kelien jatkumista ja syanobakteerikukintojen vähenemistä.

Essi Keskinen

Itämeren revontulet - Northern Plights

Sukeltaja etenee kohti poijua ja linjan alkua leväpuurossa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Maailman merien päivänä 8.6 John Nurmisen Säätiö lanseerasi Northern Plight -kampanjan. Ironisella "Itämeren revontulia" (Northern Lights -> Northern Plights eli Pohjoiset Vitsaukset) -kampanjalla halutaan herätellä ihmisiä Itämeren rehevöityneeseen tilaan, sinilevä- eli syanobakteerikukintoihin ja Itämeren tilaan yleensä. Taivaalta katsottuna pahat sinibakteerikukinnat muistuttavat erehdyttävästi revontulia, joten vertaus on osuva.

Sinibakteerikukinta on noussut pintaan. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Me osuimme tuohon puuroon eilen Jurmon itäpuolella kaukana ulkomerellä. Heinäkuun alusta alkaneet tyynet ja lämpimät, usein jopa tilastollisesti helteiset (kun päivän aikana mitattu ylin lämpötila on vähintään 25,1 astetta C) säät alkoivat vaikuttaa. Kesäkuun tuulten jälkeen (katso blogi) työtilanne on helpottunut, mutta meren tilanne heikentynyt. Olemme Saaristomeren ulkomerellä tekemässä Velmun (valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelma) alaisuuteen kuuluvia PEMMA-kartoituksia (paikallisesti erityisen merkittävät merialueet). Työt tehdään sukeltamalla, eli pääsemme näkemään vedenalaisen luonnon tämänhetkisen tilan päivittäin.

Beggiatoa-bakteeri elää hapettomilla pohjalaikuilla myös matalilla pohjilla. Kuva: Paula Ruokolainen / Metsähallitus

Sinibakteereja on aina vesipatsaassa, mutta jos tuulee, tai lämpötilat pysyttelevät kovin matalina, tai jos ravinteita ei ole ylen määrin, mitään massakukintoja ei muodostu. Tyynellä säällä levät pääsevät kellumaan pinnalle ja näkyvät paremmin. Lämmin ja tyyni sää ja runsaat ravinteet ovat olosuhteita, joissa sinibakteerikukinnat pääsevät kukoistamaan. Kuten nyt, parin viikon tyynen hellejakson jälkeen.

Ravinteita valuu Itämereen kaikkia vesistöjä pitkin erityisesti maa- ja metsätalouden aiheuttamina. Vaikka maatalouden päästöjä onkin saatu viime vuosina hyvin kuriin, ne ovat silti vaikuttava tekijä Itämeren rehevöitymisessä. Metsänhakkuut, vanhojen ojitusten, eroosiolle alttiiden avohakkuiden ja muiden metsätalouteen liittyvien toimenpiteiden vaikutus ravinteiden huuhtoutumiseen on vasta tajuttu aivan viime vuosina. 1.7.2025 alkaen rahtilaivat eivät saa enää päästää jätevesiään Suomen aluevesille, mutta aluevesirajojen ulkopuolella niitä ei pidättele mikään laki. Päästölähteitä on siis monia.

Bakteerikasvusto ja sinibakteerit valtaavat yleensä alaa mätänevillä kasvinjätteillä tai hapettomilla pohjilla. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus

Yksi pahimmista rehevöitymiseen johtavista ongelmista on kuitenkin Itämeren sisäinen kuormitus. Tämä tarkoittaa sitä, että vuosikymmenten saatossa pehmeisiin pohjasedimentteihin erityisesti syvänteisiin on kertynyt valtavasti ravinteita, jotka pysyisivät siellä, jos pohjat pysyisivät hapekkaina. Hapettomista pohjista vapautuu fosforia, kun rauta ei enää sido sitä pohjaan, ja näin "vanhat synnit" pääsevät uuteen kiertoon. Hapettomiin pohjiin taas vaikuttavat esim. syvänteisiin valuvat kuolleet rihmalevämassat, joiden mätäneminen kuluttaa pohjalta hapen, ja se, että uusia suolapulsseja, joiden mukana Itämereen virtaa happirikasta vettä, saadaan nykyisin vain harvoin ja satunnaisesti. Kun happirikasta, hyvin suolapitoista ja kylmää vettä virtaa sisään Tanskan salmista, se valuu suoraan Itämeren syvimpiin kohtiin ollessaan raskaampaa kuin Itämeren vähäsuolaisempi murtovesi. Tämä happirikas vesi korvaa hapettomien pohjien ravinteikkaan ja hapettoman veden, joka virtaa muualle kumpuamiseksi nimitettynä ilmiönä. Kumpuamisessa tätä hyvin syvien pohjien kylmää vettä saattaa yhtäkkiä virrata matalillekin rannoille niin että uimavedet voivat yhdessä yössä viiletä jopa kymmenisen astetta. Hapeton pohjavesi on siis korvattu ja fosfori alkaa taas sitoutua pohjamutiin, mutta kumpuamisen vaikutuksesta pohjan ravinteet pääsevät koko vesipatsaan ja sen levien käyttöön.

Aivan ulkomerelläkin esiintyy sinibakteerikukintoja, jos olosuhteet ovat otolliset. Tarvitaan vain tyyni ilma, mieluiten lämmintä, ja paljon ravinteita. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Rehevöitymiseen johtavia yhteisvaikutuksia on siis paljon, eikä ongelmasta päästä eroon nopeasti, koska sisäinen kuormitus jatkaa voittokulkuaan vielä kymmeniä, jollei satoja vuosia. Epätoivoon ei kuitenkaan pidä vaipua, koska uusien ravinteiden pääsyä Itämereen voidaan vähentää, ja on vähennettykin huomattavasti. Kasvispainotteinen ruokavalio yhdistettynä julkisen liikenteen suosimiseen ja ylikulutuksen välttämiseen auttaa Itämerta yksilön tasolla. Suuremmassa mittakaavassa lainsäädäntö on se keino, jolla kansallisella tasolla säädellään ravinteiden vähenemistä vesistöistä.

Ajelehtiva rihmalevämatto peittää meriajokasniityn lähes kokonaan. Rihmalevät haittaavat muun kasvillisuuden yhteyttämistä ja niiden kuollessa hajoava levämassa kuluttaa pohjasta happea ja voi aiheuttaa paikallisesti hapettomia vain rikkibakteereille kelpaavia alueita. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kesäkuun alussa Saaristomeren ulkosaariston näkösyvyys eli Secchi-syvyys eli se syvyys, jolta 30 cm halkaisijaltaan oleva valkoinen levy häipyy näkyvistä pinnalta katsottaessa, oli huikeat 9,5 m. Viime viikolla mittasimme 7-8 m Secchi-syvyyksiä. Eilen saatiin huonoin tähän mennessä, vain 3 m. Toki kolmen metrin Secchi-syvyys on ruhtinaallinen verrattuna esim. sisäsaariston lahdenperukoiden alle metriseen näkösyvyyteen, mutta nyt puhutaan kuitenkin ulkosaaristosta, jossa pitäisi olla Suomen kirkkaimmat vedet.

Rihmalevien peittämät rakkohaurut kurkottelevat kohti pintaa ja valoa kuin suurkaupungin pilvenpiirtäjäviidakossa. Kuva: Paula Ruokolainen / Metsähallitus

Ei enää. Tämän vuoden leväkukinnat ovat alkaneet. Muistelun vuoksi kaivoin myös yhden vanhan blogin, jossa saman ongelman äärellä voivotellaan kymmenen vuotta aiemmin.

Ja vielä muistutuksen vuoksi: sinibakteerit ja rihmalevät kuuluvat luonnollisena osana Itämeren vedenalaiseen luontoon. Niistä tulee ongelma vasta, kun ravinteita on liikaa ja lajit pääsevät kasvamaan kaiken muun päälle vieden yhteyttämismahdollisuuden peittämiltään ja alleen jättämiltään muilta kasveilta ja leviltä. Luonnon tasapaino järkkyy rehevöitymisen seurauksena ja tämä suosii tiettyjä lajeja kuten sinibakteereja ja rihmaleviä.

Essi Keskinen

Harvinaisuuksien etsintää ihmispaineiden keskellä

 

Merisätkimen kauniin yksinkertaiset kukat pinnistävät pintaan käyvän rihmalevämassan joukosta. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Tänä kesänä valtakunnallinen vedenalaiskartoituksen inventointiohjelma VELMU etsii uhanalaisia lajeja muualtakin kuin Perämereltä, josta niitä on perinteisesti löydetty (ks. vaikka blogit http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2020/05/emmat-esittelyssa-uhanalaiset-lajit.html tai http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2018/07/harvinaisuuksia-bongaamassa.html).

Merenkurkun kolmen naisen tiimi on nyt kiertänyt viisi meille suunnattua polygonia, joista lajeja etsitään (ks. blogi). Yhtään uhanalaista lajia ei ole löytynyt, enkä kyllä ole erityisen yllättynyt. Olemme mm. yrittäneet etsiä paunikkoa, nelilehtivesikuusta ja lietetatarta. Kaikki nämä lajit tarvitsevat matalan, rakentamattoman lieju- tai mutarannan tai nelilehtikuusen tapauksessa myös avoin kostea rantaniitty käy. Ainoat avoimet rannat ovat olleet niitettyjä mökkirantoja leikattuine nurmineen - muuten kaikki rannat ovat olleet metrien tai jopa satojen metrien levyisten järviruovikkojen peitossa, tai muuten umpeenkasvaneita (kaislikko tai osmankäämikkö). Kun karja lakkasi laiduntamasta rantaniittyjä ja samaan aikaan Itämeri rehevöityi ja umpeenkasvu alkoi, sopivat kasvupaikat monelle uhanalaiselle vesilajille ovat hävinneet.

Rihmalevät riehaantuvat ravinteista ja lämmöstä matalissa lahdissa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Meriuposkuoriainen kaipaa ravintokasvia (hapsivita, ahvenvita, ärviä tai jokin muu isokokoinen putkilokasvi) ja hieman suojaisaa hiekka- tai mutapohjaista lahtea. Ne lahdet, joissa olemme käyneet, ovat olleet niin sameavetisiä, että kasvillisuutta ei ole löytynyt vähänkään syvemmiltä alueilta lainkaan. Yhdestä lahdesta löysimme kyllä neljä Macroplea-suvun toukkaa, eli meriuposkuoriaisen löytyminen oli jo lähellä. Macroplea-lajejpienia on kolme, mutta toukkia ei erota toisistaan kuin DNA:n perusteella.

Pieni välivedessä keijuva eli kelluva ristilimaska pitää suojaisista seisovista vesistä ja rehevistä lahdista tai fladoista. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Olemme yrittäneet välttää kartoituspisteiden tekoa vasta ruopatuille väylille ja rannoille tai selvästi rakennetuille rannoille. Välillä tällaista kohtaa ei tahdo löytyä suurestakaan lahdesta. Mökkitontit rajoittuvat toisiinsa ja jokaisen oma nurmikko yltää tehtyyn hiekkarantaan tai kivettyyn satama-altaaseen asti, josta sitten on ruopattu väylä keskelle lahtea. Tai mökkitonttien reunoille jää sen verran luonnontilaista rantaa, että muutama kymmenen metriä ruovikkoa on armollisesti jätetty seisomaan tonttien rajoille. Yritä tässä sitten etsiä ”luonnontilaista Merenkurkun lahtea”.

Jokaisen mökkiläisen pienruoppaus kumuloituu lahtea kohti yllättävän suureksi osaksi pohjaa.

Mökkiä mökin vieressä, ja jokaisella oma venevalkama ja ruoppaus. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Suurin ihmisvaikutus Itämereen on kuitenkin ravinteilla eli rehevöitymisellä (katso vaikka tämä blogi, tai sitten tämä). Tänään Norrifjärdenin lahdella Moikipäässä oli jo reilusti sinilevää eli sinibakteereja. Veden pinnalle oli myös kertynyt paksusti käymään lähtenyttä rihmalevämassaa, ja pinnan alta löytyi paksua levämattoa. Kaikkea peitti paksu kerros joko epifyyttisiä eli päällysleviä tai irtonaista rihmalevää.

Merinäkinparta ilmentää reheviä vesiä, kuten rihmalevätkin. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Luonnontilaisten alueiden etsintä on siis vaikeaa, kuten on uhanalaisten lajienkin. Ihmispaineet ulottuvat lähes joka kolkkaan Itämerta. Onneksi kohdalle silloin tällöin sattuu helmiä kuten uhanalainen luontotyyppi suojaiset näkinpartaisniityt, jota ihailimme tänään eräässä lahdenpohjukassa.

Essi Keskinen

Kun pohjalla lepäävä rihmalevämatto alkaa käydä, se nousee kaasujen ansiosta pintaan. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Joskus on hyvä pysähtyä

Veden alla tuntuu kuin olisi eristyksissä kaikesta. Äänet tuntuvat katoavan ja laimenevan. Sukeltaessa suurin melu syntyy oman hengityksen kuplista ja ohi ajavista moottoriveneistä. Toisinaan huomaa olevansa keskellä täydellistä hiljaisuutta. Keskellä eräänlaista harmoniaa, vierailulla toisessa maailmassa. Vaikka olen töissä, tunnen sukeltaessani, kuinka sykkeeni laskee ja stressi alenee. Olen yksin hetken, vain minä ja luonto. Siinä ohessa raapustan kasvillisuustietoja paperille.

Ihmisten maailmassa pörisee ja hurisee jatkuvasti. Kiire, kiire, kiire - ole tehokkaampi - ole tehokas - ole kone! YT-neuvottelut, määräaikaistyöt, pitkäaikaistyöttömyys, ilmastonmuutos, saasteet, maahanmuutot, elintasojen erot, terrorismi, ahdistus, rahan menoa, ajan arvoa mittaan rahassa, pör pör pör, hur hur hur. Tällaisena aikana, kirjoitetaan yhä enemmän elämäntaito-oppaita, pidetään kursseja meditoinnista ja mindfullnessista. Vaikka maailman hurina on muuttunut kiireellisemmäksi, ihminen on sama. Ihmiset tarvitsevat vastapainoksi lepoa.

Luonnon merkitys vastapainona on noussut monissa tutkimuksissa esiin. Stressaantunut ihminen löytää lääkkeen metsän hajuista ja äänimaailmasta, immuniteetti paranee laittamalla kädet metsämultaan ja sammaleisiin. Tärkeää on osata pysähtyä ja kuunnella. Koskettaa ja hengittää. Etsiä kauneutta, vaikka ihan pienistä asioista. Meren suolaisella tuoksulla on aivan omanlaisensa asema elämässäni. Miellän siihen sinisiä, rauhoittavia värejä, aallon keinuvia ääniä ja tuulen pehmeää kosketusta kasvoillani.

Työssäni kohtaan hyvin erilaisia ympäristöjä. Parhaimmillaan näkyvyys on erittäin hyvä, vesi on puhdasta rehevöitymiseltä - ja toisinaan harmittaa valtavasti, ettei kameraa tullut mukaan. Pahimmillaan meri-ilma on haissut käyneelle, pilaantuneelle hernekeitolle läheisen tehtaan takia. Toisinaan näkyvyys on yhtä huono, kuin yrittäisi nähdä jotain maitokahvin läpi. Toisinaan ympäristö on täynnä roskia, tai pohjalla kohtaa useita kuolleita kaloja. Joskus äänettömyydestä ei ole aavistustakaan, sillä vieressä kulkee veneilijöiden suosima väylä. Jokainen sukellus ei ole nautinto. Mutta toisinaan tällaisestakin ympäristöstä löytää jotain, jonka eteen voi pysähtyä hetkeksi.

Lymnaeidae -kotilo. Kuvaaja Elli Leinikki /Metsähallitus

Syanobakteeripalloja. Elli Leinikki /Metsähallitus

Myriophyllum sibiricum, kalvasärviä. Aleksi Leinikki/Metsähallitus

Idotea balthica, leväsiira. Elli Leinikki/Metsähallitus

Vaikka onkin erinomaista, että nyt on siirretty enemmän katseita kohti luontoa ja ihmisen hyvinvointiin, jota luontosuhde voi tukea, on myös vastuu luonnosta meistä jokaisella. Vastuu siitä, minkälaisia valintoja tekee kuluttajana, tukijana, luonnossa ja kaupungissa ulkoilijana, arjessa eläjänä, on meistä jokaisella. Tukeeko toimintasi ympäristön hyvinvointia ja omaa hyvinvointiasi, vai karkaavatko roskasi, saasteesi ja välinpitämättömyytesi ympäristöön? Istu hetkeksi tuijottamaan kivellä kasvavaa sammalta tai kurkista pinnan alle - ja päätä suojella omaa hyvinvointiasi. Uskalla pysähtyä ja katsoa.

Toimistopäivänkin voi välillä luvan kanssa keskeyttää pullakahvin ohessa pelailulla ;) 



Syksyisiä toimistoterveisiä
toivottaa,

Tuuli Pietinen
Suunnittelija,
Korpoström

Sinileväkukinnat muistuttavat Itämeren heikosta tilasta

Suomenlahdella sinilevien määrä on vähentynyt muutaman viikon takaisesta ja valtavia lauttoja ei enää juurikaan ole. Kuitenkin edelleen sinilevää on havaittavissa sekoittuneena meriveteen ja tämä näkyy erillisinä ”hippuina” vesimassassa. Vaikka ainakin toistaiseksi laajat lautat ovat aallokon ja tuulen  johdosta hajonneet, välillä pieniä pintakukintoja silti osuu merillä liikkuessa eteen. Parempi silti näin, sillä muutama viikko sitten ei pääkaupunkiseudun edustan merialueella löytynyt sinilevätöntä vettä lainkaan.

Sinilevien massaesiintymät eli sinileväkukinnat ovat erittäin harmillisia ja rajoittavat suuresti veden käyttöä sekä ovat myös esteettinen haitta. Hyvin runsaat esiintymät ovat myös esteenä luontokartoittajien työlle, sillä ne haittaavat näkyvyyttä vedessä ja pahimmassa tapauksessa estävät sukeltamisen. Aivan puuroisissa vesissä, joissa näkyvyys on erittäin huono ja sinilevämyrkyt mahdollisia, ei sukelleta. Lievästi sinileväisissä vesissä on kuitenkin välillä välttämätöntä sukeltaa, jotta kartoitustyö saadaan hoidettua. Tällöin olemme erittäin varovaisia ja sukelluksilla pidetään regulaattori visusti suussa ja maski silmillä. Näin mahdollisesti myrkyllisten sinilevälajien muodostamista lautoista ei pääse myrkkyjä sukeltajan silmiin ja hengitysteihin. Sinileväinen vesi on ollut helteillä myös erittäin piinaava kumppani. Mikä olisikaan ihanampaa kuin hikisenä töiden lomassa pulahtaa hetkeksi veteen viilentymään! Mutta pahimpien sinilevälauttojen ympäröimänä ei auta muu kun kärvistellä veneessä kuumissaan ja harmitella Itämeren huonoa tilaa.

Sinilevälautta. Kuva: Jamina Vasama / Metsähallitus

Sinilevälajeja on maailmassa noin kaksi tuhatta ja ne kuuluvat normaaliin eliöstöön sekä järvissä että merissä. Sinilevät eivät nimestään huolimatta ole leviä vaan itseasiassa bakteereja. Ne ovat vanhimpia eliöitä maapallolla.  Ongelman ne muodostavat vain kun otolliset olosuhteet saavat ne lisääntymään räjähdysmäisesti. Sinileville otolliset olosuhteet koostuvat pitkistä lämpimistä jaksoista, jolloin niiden kasvu ja jakautuminen on nopeaa, mutta tärkeämpi kasvuun vaikuttava tekijä on veden ravinnepitoisuus. Eli käytönnössä tärkeimpien ravinteiden, typen ja fosforin, suuri määrä vedessä. Ja niitähän Itämerestä löytyy. Itämeren valuma-alueella asuu lähes 90 miljoonaa ihmistä ja maataloustuotantoa on paljon. Maatalous onkin suurin Itämeren ravinnekuormittaja. Tämän vuoden sinilevälauttojen suureen määrään on vaikuttanut myös vuonna 2016 alkanut kumpuaminen eli fosforirikkaan veden nouseminen syvänteistä pintaveteen. Laajoja sinilevän massakukintoja muodostavat Itämeressä pääsääntöisesti kaksi lajia: Aphanizomenon flos-aquae ja Nodularia spumigena. Tämän lisäksi massaesiintymistä löytyy usein myös Anabaena lemmermannii –sinilevälajia, vaikkakin sen määrä on usein pienempi. Sinilevät eivät myöskään kuki, vaikka yleisesti puhutaan sinileväkukinnoista. Nehän ovat bakteereja, joten niiden solut ainoastaan jakaantuvat itsensä kopioiksi ja lisääntyvät näin niin valtavasti, että tulevat silmillä nähtäviksi lauttamassoiksi.  

Sinilevää veden pinnassa. Kuva: Maiju Lanki / Metsähallitus.

 Kuva: Maiju Lanki / Metsähallitus

Kun epäilee sinilevää olevan vedessä voi kepillä koittaa tökkiä vettä. Jos levä ei tartu keppiin, voi kyseessä olla sinilevää. Jos levä taas tarttuu keppiin, on kyseessä oletettavasti täysin harmitonta rihmalevää. Vettä voi ottaa myös juomalasiin, sekoittaa ja antaa sen seistä noin tunnin ajan. Sinileväsoluilla on omat kellukkeensa, kaasurakkuloita, joiden avulla ne nousevat juomalasissa pintaan. Kuva: Jamina Vasama / Metsähallitus

Sinilevät voivat tuottaa haitallisia hermo- ja maksamyrkkyjä ja vaikka kaikki lauttoja muodostavat sinilevälajit eivät tuotakaan myrkkyjä, on sinilevälauttoihin aina suhtauduttava varauksella, sillä myrkyllisyyttä ei voida varmistaa muuta kuin laboratoriotesteillä. Älä siis ui sinileväisessä vedessä tai juo tai käytä sitä löyly- tai tiskivetenä. Erityisen huolellinen kannattaa olla pienten lasten ja lemmikkieläinten kanssa, jotka ovat herkkiä myrkyille ja voivat juoda sinileväistä vettä. Liian hysteeriseksi ei kannata kuitenkaan tulla ja lopettaa uimista ja veden käyttöä kokonaan. Kun sinilevää on haitallinen määrä vedessä, sen kyllä huomaa paljailla silmillä vihreänä, kellertävänä tai sinisenä mattona tai puurona vedessä. Vältä tällöin veden käyttöä ja runsaan esiintymän jälkeen odota päivä tai pari myös lautan kadottua varsinkin suojaisissa lahdissa, jotta mahdolliset sinilevämyrkytkin ehtivät kadota vedestä.

Kuvassa Anabaena lemmermannii –sinilevälaji. Tällä soluketjuja muodostavalla mielenkiintoisella lajilla on kolmenlaisia soluja. Yhteyttäviä soluja, typensidontaan erikoistuneita soluja sekä niin kutsuttuja kestosoluja, jotka kestävät kylmyyttä, kuivuutta ja huonoja kasvuolosuhteita. Ne voivat säilyä vuosia ”nukuksissa” ja kun olot ovat suotuisat kasvulle, ne aloittavat jakautumisen ja uuden kukinnan. Kuva: Essi Lakso.

Lopuksi vielä: Mitä voin tehdä itse Itämeren rehevöitymisen parantamiseksi? Itämeren suurin ravinnekuormittaja on maatalous ja maatalouden peltopinta-alasta yli 70% käytetään lihantuotantoon eli käytännössä eläinten rehuksi. Lihansyönnin vähentämisellä voi siis oikeasti auttaa ja pienikin lihansyönnin vähentäminen on aina eteenpäin. :)

Luontokartoittaja Essi Lakso

Lähteet: 

jarviwiki.fi
luontoportti.com/suomi/fi/itameri/sinilevat
ely-keskus.fi/web/ely/levatilanne