"Tulos se on negatiivinenkin tulos"

 

Ja tästä sitten pitäisi etsiä nelilehtivesikuusi... Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Tasan ei käy onnen lahjat. Tässä taustat:

Tällä viikolla Metsähallituksen meritiimin Velmu-tiimi eli minä, Erika ja Floriaan, olemme aloittaneet uuden elämän. Sukellukset Saaristomerellä päättyivät ja aloitimme liikkuvan elämän vain pakettiauton ja SUP-lautojen kanssa. Pehmeänä laskuna oltiin tämä viikko Porin ja Luvian seudulla, jossa meillä oli lainavene kahden päivän meritöitä varten. Tämän jälkeen veneet unohdetaan kokonaan.

Loppukesän jatkamme tyrskyvyöhykkeen levien etsintää, selkärangatonnäytteiden ottamista ja puutteellisesti tunnettujen levien herbaario- ja DNA-näytteiden ottamista. Samalla aloitimme uhanalaisten vesikasvilajien vanhojen populaatioiden perkaamisen. Jos paikalla ei ole käyty 10-20 vuoteen, käymme tarkastamassa sen. Samalla teemme ns. Velmu-pisteitä eli neljän neliömetrin laajuisia kasvillisuuskartoituksia paikkoihin, joissa Velmu ei ole ennen käynyt.

Uhanalaisia lajeja ja tyrskyvyöhykkeitä kohti! SUP-lauta on mitä kätevin kulkuväline kivikkoisessa ja matalassa Luvian saaristossa. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus.

Työnjako meni luontevasti niin, että minä etsin uhanalaisia ja muut etsivät erityisesti tyrskyvyöykkeen lajeja. Kaikki tekevät Velmu-pisteitä.

No mitenkä etsinnät sitten ovat sujuneet? Tyrskyvyöhykkeen kololeviä (Blidingia) ja viherlätkiä (Prasiola) on löytynyt joka uhanalaispaikalta pilvin pimein, kun taas kymmenestä tarkastetusta uhanalaispaikasta vain kahdelta on löytynyt etsittyä uhanalaista lajia. Minä en siis juuri ole saanut onnistumisen elämyksiä vaan lähinnä mennyt pettymyksestä toiseen, kun taas toisilla on löytämisen riemu ollut katossaan.

Tyrskyvyöhykkeen leviä on löytynyt! Tästä aiotaan myös kuvata pätkä sosiaaliseen mediaan, kun Erika raaputtaa levää lastalla irti kalliosta. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Floriaan yritti lohduttaa, että ”tulos se on negatiivinenkin tulos”, ja vielä tärkeä sellainen, mutta eipä se paljon lämmitä, että alueella aikaisemmin olleita uhanalaisia lajeja ei enää ole, ja useassa tapauksessa niiden elinympäristökin oli hävinnyt ruovikoitumisen myötä. Olen itsekin hokenut samaa negatiivisen tuloksen tärkeyttä monelle graduohjattavalleni, mutta kyllä se positiivisen tuloksen saaminen kuitenkin on paljon mukavampaa.

Tässä on riemun ja onnistumisen paikka, kun etsittyä tyrskyvyöhykkeen levää on jälleen löytynyt. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus.

...tässä puolestaan minun työmaani - etsi täältä nelilehtivesikuusi, joka viimeksi on nähty täällä 1990-luvulla. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Mietin myös samalla, moniko Luvian saaristossa vieraillut on luullut suola-arhoa (Honkenya pebloides) nelilehtivesikuuseksi, koska kauempaa katsottuna ne ovat äärimmäisen hämäävästi samannäköisiä. Sekä Floriaan että Erika kysyivät minulta ensimmäiset suola-arhot nähtyään, onko laji nelilehtivesikuusta. Ei ollut, mutta siksipä he kysyivätkin, kun kumpikin oli hieman epävarma. Nelilehtivesikuuseen törmää rutiininomaisesti lähinnä pohjoisella Perämerellä.

Onnistumisen paikka! Tästä löytyy populaatio vesikuusia, joukossa varmasti nelilehtivesikuusia, mutta todennäköisesti myös rannikkovesikuusta, joka aiemmin katsottiin nelilehti- ja lamparevesikuusten risteymäksi. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Lähempi tarkastelu paljastaa, että suola-arhon lehdet lähtevät varresta vastakkaisina pareina aina 90 asteen kulmassa edelliseen pariin nähden, mutta nelilehtivesikuusen lehdet lähtevät kaikki samasta paikasta kaikkiin (neljään tai viiteen) ilmansuuntaan. Lisäksi suurimmalla osalla nelilehtivesikuusista niiden varsi on punainen, mitä suola-arholla ei kyllä koskaan ole.

Tyypillisen näköinen nelilehtivesikuusi (vaikka lehtiä olisikin 3-5). Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Toivon, että olen väärässä, ja että kaikki nelilehtivesikuusista Luvian saaristosta ilmoittaneet ovat tunnistaneet lajin oikein, eivätkä ole erehtyneet lajintunnistuksessa. Joissakin paikoissa nelilehtivesikuusen versoista ja niiden sijoittumisesta maastoon annetut kuvaukset sopisivat hyvin niihin suola-arhoesiintymiin, joita paikoilta nykyisin löytyi.

Äkkikatsomalta tästä löytäisi vesikuusikasvuston. Tarkempi havainnointi kuitenkin paljastaa kasvit suola-arhoiksi. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

En siis saanut tämän viikon aikana muita onnistumisen elämyksiä kuin yhden täysin varman havainnon nelilehtivesikuusipopulaatiosta, jota ei oltu löydetty v. 2013, kun paikalla on viimeksi käyty, ja yhden puolikkaan onnistumisen tunteen löytäessäni käsittämättömän pienen palasen uhanalaista paunikkoa paikalta, josta viimeksi lajia on löydetty joitakin satoja. Muuten alueet loistivat tyhjyyttään uhanalaisista lajeista. Iloitsin sitten kollegoideni löydöistä - tiimityössähän tässä ollaan. Lisäksi se todella on tärkeä tieto, jos uhanalaisen lajin elinympäristö on muuttunut aikojen saatossa niin paljon, että laji todella on pysyvästi hävinnyt paikalta, ja voidaan sitten poistaa tarkastettavien alueiden listalta.

Essi Keskinen

Tästä sitä nelilehtivesikuusta löytyi 1990-luvulta, ja vielä ilmeisesti 2013 viimeksi. Nyt paikalla oli vain haisevaa, mätänevää levää ja tiheää järviruovikkoa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Sää suosi kun oltiin Luvian ulkosaaristossa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Puutteellisesti tunnettuja leviä etsimässä

 

Mitähän nämäkin ovat? Kustavista syyskuussa otetusta levänäytteestä (ylin kuva) paljastui tarkemmin katsoen kahta hieman erinäköistä levää, joista tehtiin omat herbaarionäytteensä (kuvat alla). Tällaisen merestä museoon -polun kulki tänä vuonna noin 270 levänäytettä.  Kuvat Tytti Wärri / Metsähallitus

Levät ovat vanha ja arvoituksellinen lajiryhmä

Viherleviä on ollut olemassa ainakin 1000 miljoonaa vuotta, ja ne olivat ensimmäisiä monisoluisia eliöitä, jotka sopeutuivat elämään maalla. Näistä vuorovesirannoilla ja yhä kuivemmalla maalla sinnittelevistä levistä kehittyi aikanaan putkilokasveja, ja elämä maalla pääsi vauhtiin. Meriin jääneiden varhaisten levien jälkeläiset ovat jatkaneet levämäistä elämänmenoaan satoja miljoonia vuosia, aina meidän päiviimme asti. Seuraavaksi kun katsot rantavedessä hulmuavia leviä, voit ajatella, että näkymässä on jotain ikiaikaista – ja salaperäistä. Suomen levälajistosta nimittäin tiedetään hätkähdyttävän vähän.

Suomen merialueilla esiintyy noin 110 makrolevälajia eli paljain silmin havaittavan kokoista levää. Näistä enemmän kuin joka kolmas (38 %) jouduttiin toteamaan puutteellisesti tunnetuksi viimeisimmässä lajien uhanalaisuusarvioinnissa vuonna 2019. Suomen eliölajisto tunnetaan yleisesti ottaen huippuhyvin, kun verrataan moniin muihin maailman maihin. Lisäksi Itämeri on muihin meriin verrattuna hyvin vähälajinen, koska kylmä murtovesi on monille lajeille vaikea ympäristö. Ja siitä huolimatta joka kolmannesta levälajista ei tiedetä sen vertaa, että voitaisiin sanoa, onko se elinvoimainen vai äärimmäisen uhanalainen! Sitä luokka puutteellisesti tunnettu nimittäin tarkoittaa. Kun jonkin lajin uhanalaisuutta on yritetty arvioida, mutta sen kohdalla ei voida luotettavasti sulkea pois mitään luokkaa, se päätyy puutteellisesti tunnettujen joukkoon.

Tämä ei tarkoita, että tieto olisi huonoa, vaan sitä, että tietoa on tosi vähän. Tilanne on harmillinen, mutta toisaalta oiva tilaisuus päästä keräämään ihan uutta tietoa, melkein kuin vanhan ajan tutkimusmatkailijat!

Aiemmassa blogitekstissä kerrottiin, että syitä vähäiseen tietomäärään voivat olla esimerkiksi se, että jotkin levät esiintyvät varhain keväällä tai myöhään syksyllä, kun kartoittajia ja luontoharrastajia on merellä vähän, tai se, että niiden lajinmääritys on vaikeaa. Monet puutteellisesti tunnetuista lajeista saattavat olla harvinaisia eli niistä ei kerry tietoa, koska niitä on vain vähän. Tähän ongelmavyyhtiin on tartuttu osana Life IP Biodiversea -hanketta ja vuoden 2024 leväetsinnöistä on kerrottu täällä. Levien tietotason parantamiseksi uurastavat yhteistyössä Metsähallituksen Vesiluontotietotiimi, joka vastaa maastotöistä, ja Luonnontieteellinen keskusmuseo LUOMUS, joka vastaa DNA-näytteisiin perustuvasta lajintunnistuksesta ja joka myös tallentaa kerätyt levänäytteet kokoelmiinsa.

Puutteellisesti tunnettuja levälajeja on siis kymmenittäin, mutta tänä vuonna keskityttiin etenkin Ulva-suvun leviin eli suolileviin. Levien nimi johtuu siitä, että usein yksilöt ovat putkimaisia ja kaasutäytteisiä ja muistuttavat siinä mielessä suolta. Väri on kuitenkin raikkaan vihreä ja levät voivat olla hyvin kauniita, jolloin väkisinkin tuntuu, että suomenkielinen nimi ei ihan tee niille oikeutta. Senkin takia yleensä puhutaan latinankielisen nimen mukaan Ulvista. Suomen Ulva-lajeista yksi, Ulva intestinalis (isosuolilevä), on yleinen ja arvioitu elinvoimaiseksi, kun taas kaikki muut Suomen Ulvat ovat puutteellisesti tunnettuja.

Ulvien rakenne on usein putkimainen, ja levän tuottama happi voi jäädä putken sisään hopeanhohtoisiksi kaasukupliksi, jotka sekä nostavat levää kohti valoa että antavat sille tunnusomaisen ulkonäön. Kuva: Niklas Turva / Metsähallitus.

Vuonna 2024 kerätty aineisto paljasti, että kaksi puutteellisesti tunnettua lajia, suolileviin kuuluva Ulva linza (velmusuolilevä) sekä varhain keväällä, jo jään alla kasvava laji Monostroma grevillei (tötterösalaattilevä) olivat Saaristomerellä yleisiä ja molempien yksilöitä löytyi Itäisen Suomenlahden perukoilta saakka. 

Vuonna 2025 etsittiin levinneisyysalueiden pohjoisrajoja

Ensimmäisen vuoden hyvien tulosten rohkaisemana etsintöjä jatkettiin ja laajennettiin. Tänä vuonna tavoitteena oli selvittää:

-            Monostroma grevillein levinneisyysalueen pohjoisraja

-            Monostroma grevillein yleisyys levinneisyysalueensa sisällä

-            Monostroma grevillein esiintymisen vuosittainen vaihtelu

-            Ulva linzan levinneisyysalueen pohjoisraja

-            Löytyykö muita puutteellisesti tunnettuja Ulva-lajeja kuin Ulva linza?

Levinneisyysalueiden rajojen selvittämiseksi pakattiin maaliskuussa pakettiauto ja lähdettiin ajelemaan pitkin Pohjanlahden rannikkoa sopivilla paikoilla pysähdellen. Päätavoitteena oli etsiä Monostroma grevilleitä, mutta myös Ulva-näytteitä kerättiin, vaikka ajankohta olikin niille vähän varhainen. Monostroma grevilleitä löytyi lopulta Kaskisista saakka, mutta ei sen pohjoisempaa, ja Kaskisten esiintymä vaikutti irralliselta, sillä sen eteläpuolella oli taas pitkä Monostromaton alue, ennen kuin seuraavat levät löytyivät. Onneksi Ulvaa kasvoi jo monin paikoin runsaasti, eikä kartoittajien tarvinnut ihan tyhjin käsin palata Merenkurkusta.

Maaliskuiseen maastotyöhön tarvitaan paksulti vaatteita ja normaali määrä eli ärsyttävän paljon muita varusteita. Vaatteissa ja kamerassa näkyvä vaalea töhnä ei ole suolaa eikä hiekkaa, vaan jäähileitä. Märät varusteet jäätyivät heti kun nousi vedestä, ja niin tuntuivat jäätyvän kädetkin. Maastolomakkeiden käsialassa ei ollut kehumista. Kuva: Kevin O’Brien / Metsähallitus.

 

Itämeren kenties pohjoisimmat, tai vähintään pohjoisimmat tähän saakka tunnetut Monostroma grevilleit löytyivät Kaskisilta. Vasemmalla Monostroma grevillei epäselvänä vihreämpänä kohtana keskellä kuvaa kellertävien rihmalevien ympäröimänä, ja oikealla sama levätupas valmiina herbaarionäytteenä. Kuvat: Tytti Wärri / Metsähallitus.

Pohjanlahdella kartoittamisen aikana etelässä meri suli sen verran, että Metsähallituksen vene saatiin vesille ja Monostroma grevilleitä lähdettiin etsimään Saaristomereltä. Levää etsittiin samoilta paikoilta, missä sitä havaittiin edellisvuonna, ja muutamilta uusilta paikoilta. Ja sitähän löytyi aivan kaikkialta! Vuosi 2024 ei siis vaikuttaisi olleen mitenkään poikkeuksellisen hyvä, vaan Monostroma grevillei näyttäisi olleen yleinen ja runsaslukuinen myös tänä vuonna. Tuntuu jopa vähän hassulta, että lajista on ollut vain 80 aiempaa havaintoa. Toisaalta, kun potkii jäätä pois tieltä, että pääsee käsiksi levään, eikä koko merellä näytä olevan ketään muuta, tuntuu ymmärrettävältä, että lajista ei ole kertynyt havaintoja. Siinä vaiheessa, kun kevät etenee sen verran, että saaristossa alkaa liikkua ihmisiä, kaunis ja heleä Monostroma grevillei on jo päättänyt elinkiertonsa siltä vuodelta tai peittynyt tympeänruskean yksivuotisen Pylaiella-rihmalevän alle.

Jo jään alla kasvunsa aloittava Monostroma grevillei saa varhain keväällä nauttia elintilasta, kirkkaista vesistä ja kilpailijoiden puuttumisesta. Huhtikuun edetessä se alkaa haalistua kärjistä alkaen ja aaltojen voima repii haurastuvan, alun perin salaatinlehtimäisen levän ohuiksi suikaleiksi. Lopulta yksivuotiset rihmalevät peittävät näkyvistä haalistuneet, rispaantuneet Monostroma grevillein jäänteet. Kuvat: Vasemmalla ja oikealla ylhäällä Tytti Wärri / Metsähallitus, oikealla alhaalla Kevin O’Brien / Metsähallitus.

Muutamalta paikalta löytyi myös kauniin kirkkaanvihreää ja hiusta ohuempaa rihmamaista viherlevää, jota arveltiin joksikin Ulothrix- tai Urospora -suvun lajiksi. Niistä useat ovat puutteellisesti tunnettuja, joten näistäkin tuskastuttavan ohuista rihmoista yritettiin saada jotain näytteeksi. Yksittäiset levärihmat näyttivät - sikäli kun niitä pystyi näkemään – halvasta akryylivaatteesta irtoavilta kuiduilta, niin ohuita ja niin loistavan, keinotekoisen vihreitä ne olivat. Mietin näytteitä kuivatessani, että onnea vaan laboratorion väelle, kun yrittävät löytää näytepussista kuivatun murusen tätä rihmaa ja käsitellä sitä jotenkin. Mutta laboratoriossa osataan hommat, ja näistäkin näytteistä saatiin eristettyä DNA:ta, jonka perusteella rihmat edustavat kahta eri lajia, joista toinen saattaa olla Suomelle uusi laji. Lopullisia analyysejä ja tuloksia odotellessakin voi jo todeta, että aina kannattaa yrittää!

Tässä hulmuaa jokin Urospora-suvun laji eli viherhius. Yksittäiset rihmat ovat kietoutuneet toisiinsa ja muodostavat lankamaisia tai rastamaisia kimppuja, jotka on helppo nähdä niiden loistavan vihreän värin vuoksi. Yksittäiset rihmat ovat lähes näkymättömiä. Kuva: Kevin O’Brien / Metsähallitus

Kesän ja syksyn kartoituksissa kerättiin punaleviä ja lisää Ulvia

Kesällä kenttäsesonki on kuumimmillaan, ja kaikilla kädet täynnä töitä. Muiden töiden ohessa Saaristomeren ulko-osia kartoittanut tiimi keräsi kuitenkin myös Ulva-näytteitä, joiden joukossa voisi hyvin piillä yllätyksiä. Suomen merialueiden suolaisimmat vedet löytyvät Ahvenanmereltä ja Saaristomeren ulko-osista, ja monet eteläiset Ulva-lajit vaativat suolaista vettä. Mikäli Suomen merialueilla jossain piileskelee jännittäviä, eteläisiä Ulvia tai eksoottisia vieraslajeja, ne saattaisivat löytyä juuri noilta alueilta. Lisäksi tiimi otti muutamia näytteitä punalevästä, joka on joko Coccotylus truncatus (töpöpunaröyhelö) tai Phyllophora pseudoceranoides (sarvipunaliuska). Näiden lajien erottaminen toisistaan on hankalaa, ja siksi ne ovat molemmat jääneet puutteellisesti tunnetuiksi. Pilottinäytteiden avulla selvitetään, miten hyvin näiden punalevien erottaminen onnistuu DNA:n avulla.

Syksyllä kerättiin vielä lisää Ulvia Selkämereltä ja Läntiseltä Suomenlahdelta. Yhteensä tänä vuonna kerättiin noin 270 näytettä, kun viime vuonna näytteitä saatiin 170. Tuloksia DNA:han perustuvasta lajintunnistuksesta odotetaan loppuvuoden aikana. Jos saaliiksi saatiin puutteellisesti tunnettuja lajeja, niiden esiintymistä koskeva tieto karttuu. Jos taas näytteet olisivat enimmäkseen elinvoimaista, yleistä lajia Ulva intestinalis, tämäkin tieto olisi hyödyllinen. Jos satojen näytteiden joukossa, jotka on kerätty eri puolilta rannikkoa erilaisista ympäristöistä, ei vieläkään löydy esimerkiksi lajia Ulva clathrata (sammaluolilevä), alkaa näyttää siltä, ettei se voi meillä ainakaan kovin yleinen olla. Näiden lajihavaintojen – tai niiden puutteen – toivotaan olevan avuksi, kun seuraava lajien uhanalaisuusarviointi julkaistaan 2030. Ja mitä lajia levät ovatkaan, näytteet jäävät Luonnontieteellisen keskusmuseon kokoelmiin ja asettuvat osaksi aikasarjaa, joka alkaa jo 1800-luvulta, sillä niinkin vanhoja levänäytteitä kokoelmissa on. Ties mitä tulevaisuuden tutkijat keksivät näillä näytteillä tehdä. Itämeri elää tällä hetkellä monenlaisten muutosten aikaa, kun ilmasto, lajisto, ravinnekuorma ja muut ihmispaineet muuttuvat ja muuttavat merta. Eri aikoina kerätyt näytteet yleisistäkin lajeista voivat auttaa tulevaisuudessa ymmärtämään esimerkiksi ilmastonmuutoksen vaikutuksia.

Tytti Wärri

Furuskäriltä, Hankoniemen eteläpuolelta löytyi syksyllä useita erinäköisiä Ulvia. Tässä esimerkkinä ohutta haarovaa, leveää haaratonta ja kummallista välimuotoa. Aiemman kokemuksen perusteella kaksi vasemmanpuolisinta olisivat Ulva linza ja oikeanpuolimmainen Ulva intestinalis, mutta vasta DNA-näytteiden tutkiminen sen aikanaan paljastaa. DNA-näytteen tarkka kohta on osoitettu ja kuvattu ennen näytteen ottamista. Vaikka DNA-näytteiden analysointi vaatii hienoa tekniikkaa ja huippuosaamista, sitä edeltävä maastotyö ei ole mitään rakettitiedettä. Kuvissa näkyvä DNA-osoitinnuoli on askarreltu margariinirasian kannesta. Kuvat: Tytti Wärri / Metsähallitus.

Hanke on saanut rahoitusta Euroopan unionin LIFE-ohjelmasta. Aineiston sisältö heijastelee sen tekijöiden näkemyksiä, eikä Euroopan komissio tai CINEA ole vastuussa aineiston sisältämien tietojen käytöstä.

Toivon Agenda 2030

YK:n kestävän kehityksen tavoitteet kiteytyvät Toivon agenda 2030 -tavoitteissa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Oulun kaupunki järjesti 8-9.5.2025 Toivon agenda 2030 -tapahtuman kaikille Oulun koululaisille. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Varmasti sekä palkitsevimpia että voimia vievimpiä työpäiviä ovat yleisötapahtumat. Niin paljon kuin nautinkin siitä, että lapset ja nuoret innostuvat Perämerestä, Itämeren suojelusta ja vedenalaisesta luonnosta, illalla olen aivan naatti ja poikki. Mutta hyvällä tavalla. 

Oulun kaupungin sivistys- ja kulttuuripalvelut on järjestänyt Toivon Agenda -tapahtumia useina vuosina. Tänä vuonna Metsähallitus osallistui Pohjois-Pohjanmaan ELY-keskuksen SEaMoreEco -hankkeen kanssa koko kahden päivän ajan. Torstaina tapahtumapaikalla kävi 2000 päiväkoti- ja alakouluikäistä lasta, perjantaina tuhat yläkoululaista, lukiolaista ja ammattikoululaista. Kahdessa päivässä siis 3000 lasta ja nuorta. Oli siinä hulinaa.

Lavalla pyöri erilaista ohjelmaa melkein koko ajan, ja koko tapahtuman aukioloajan, klo 9 - 15, Metsähallituksen ja ELY-keskuksen pöydällä kävi kova hyörinä. Ainoastaan lounaaksi ehti istahtaa hetkeksi alas ja kuulla omat ajatuksensa, muuten oli koko ajan joku jonottamassa mikroskoopille tai pelaamaan muistipeliä.

Yltäkylläinen messupöytä houkuttelee lapsia ja nuoria luokseen. ELY-keskuksen uusi vedenalainen robottikamera (sininen laite oranssin laatikon päällä) kiinnosti monia, mutta muistipeliä pelattiin eniten. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Tällä edustuksella tapahtumaan osallistuttiin. ELY-keskukselta SeaMoreEco -hankkeesta Anton Pajukoski, Metsähallitukselta Essi Keskinen. Kuva: Henna Anunti.

Pienemmät lapset saivat muistokseen varmasti lähinnä muistikuvan siitä, että Perämerestä löytyy paljon erilaisia lajeja ja mikroskooppi on jännä juttu, isommille nuorille pystyi jo sitten kertomaan hieman enemmän siitä, mitä me meribiologit työssämme teemme, miksi ja miten. 

Pikkulasten kanssa sekä mikroskooppi että muistipeli olivat täysi hitti. Arvuuteltiin ELY-keskuksen kollegan kanssa, mahtaisiko teini-ikäisiä nuoria enää seuraavana päivänä kiinnostaa muistipeli, mutta eipä olisi tarvinnut miettiä - peliä pelattiin koko päivä ja kovalla innolla. Olen nyt pelannut muutaman sadan lapsen ja nuoren kanssa varmaan 300 peliä muistipeliä kahden päivän aikana. 

Erityisesti nuorten kanssa lajikorttien kääntämisen yhteydessä mukaan sai sopivasti ujutettua myös faktoja: "Nämä kaikki kuvat on otettu Velmu-kartoitusten (Valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelma) yhteydessä tai muissa meidän vedenalaiskartoituksissa." "Tämä on upossarpio. Se on uhanalainen vesikasvi, ja se on muuten tuossa ELY-keskuksen vetämässä SeaMoreEco -hankkeen logossakin, sen takia, että varmaan 80 % kasvin yksilöistä löytyy täältä pohjoiselta Perämereltä." "Päivän fakta: tämä kivinilkka tässä on Suomen ainoa kala, joka synnyttää eläviä poikasia eikä muni mätimunia." "Tämä on kanadanvesirutto. Se on vieraslaji, joka pääsi yli 100 vuotta sitten karkuun Kaisaniemen kasvitieteelliseltä puutarhalta ja nyt se on vallannut monet lammet ja pienemmät järvet, ja Perämerestäkin sitä löytyy jokisuistoista ja makeista sisälahdista. Sekä Biodiversea-hankkeessa että SeaMoreEco -hankkeessa ennallistamisessa on mietitty myös keinoja hävittää kanadanvesiruttoa, koska se saattaa vallata koko vesistön ja estää muita lajeja kasvamasta."

ELY-keskuksen kanssa yhteisesti tehdyt muistipelikortit olivat hitti sekä lasten että nuorten kanssa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Muistipeli upposi kaikenikäisiin. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Mikroskooppi on yllättävän tehokas keino saada lapset ja nuoret kiinnostumaan. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Kestävän kehityksen Toivon Agenda -tavoitteet oli hienosti leivottu tapahtuman ohjelmaan sisään. Meidän pöytämme edusti numeroita 14, 15 ja 17 eli "Säilyttää meret ja merten tarjoamat luonnonvarat sekä edistää niiden kestävää käyttöä" (=Vedenalainen elämä), "Suojella maaekosysteemejä, palauttaa niitä ennalleen ja edistää niiden kestävää käyttöä; edistää metsien kestävää käyttöä; taistella aavikoitumista vastaan; pysäyttää maaperän köyhtyminen ja luonnon monimuotoisuuden häviäminen" (=Maanpäällinen elämä) ja "Tukea vahvemmin kestävän kehityksen toimeenpanoa ja globaalia kumppanuutta" (=Yhteistyö ja kumppanuus).

Oppilaat saivat osallistua Toivon Agenda 2030 -bingoon, jossa pysty- tai vaakariville piti saada vähintään neljä ruksia, ja sitten pystyi osallistumaan leffalippujen arvontaan. Ruksin sai, kun kävi pisteellä, joka edusti jotakin seitsemästätoista tavoitteesta, ja teki pisteellä määrätyt tehtävät. Meidän pisteemme edusti vedenalaista elämää (luonnollisesti, meribiologeja kun ollaan ja meriluonnonsuojelua tehdään), maanpäällistä elämää (kollegamme sekä Metsähallituksella että ELY-keskuksella tekevät vastaavaa suojelutyötä, mutta veden pinnan yläpuolella) ja yhteistyötä ja kumppanuutta, koska olihan meitä samalla pisteellä ja samoissa hankkeissa kaksi organisaatiota, ja lisäksi teemme molemmat paljon yhteistyötä ruotsalaisten kollegojen kanssa, koska jaamme yhteisen Perämeren. Pisteellä piti vähintään katsella lajeja mikroskoopilla ja lupilla tai pelata lajimuistipeliä, ja samalla sai kuunnella selostusta vedenalaisen luonnon kartoituksesta ja meriluonnon ennallistamisesta.

Bingoarvontalapun sai jättää, kun pystyyn tai vaakaan kertyi vähintään neljä ruksia. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Muukin ohjelma oli loistavasti räätälöity kummankin päivän kohdeyleisölle. Pienempien lasten päivänä nauratti vatsastapuhuja Sari Aalto mm. Kakkis-hahmollaan, mutta kuitenkin esim. meren roskaantumisesta puhuen. Teinien päivänä katselimme tankotanssijaa ja kuuntelimme pohjoisen suomiräpin tähteä Stepaa. Kumpanakin päivänä jaettiin myös palkintoja Tool Camp -ongelmanratkaisutöistä, kuultiin esimerkiksi luontotoimittajan esitys ja nähtiin ja kuultiin nuorten itsensä esittämiä kappaleita ja tanssiesityksiä, jotka tavalla tai toisella liittyivtä Toivon Agenda 2030 -tavoitteisiin. Itseäni meinasi suorastaan itkettää kun koulun bändi esitti upeasti John Lennonin kappaleen Imagine.

Vatsastapuhuja Sari Aalto toi esityksessään esiin mm. Itämeren roskaantumisongelman. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Mitä me tehtiin lapsena koulun hauskoina tapahtumapäivinä? Käytiin läheisessä eläinpuistossa katsomassa käärmeitä pienissä, likaisissa terraarioissa, ja takapihalla oli karuselli ja pomppulinna.

Oli taas ilo ja kunnia jutella niin monien fiksujen, kiinnostuneiden ja innostuneiden lasten ja nuorten kanssa. Viime keväänä pääsin osallistumaan YK:n kestävän kehityksen Itämeri-nuorisoleirille, ja siellä tuli sama tunne: kyllä nuorison varaan uskaltaa jättää tulevaisuuden, jos sitä ei nyt ennen heidän aikuistumistaan ehditä pilata aivan kokonaan.

Essi Keskinen

P.S. Näissä hanke- ja organisaatio-T-paidoissa edustin:

Metsähallituksen työntekijänä Metsähallitus-T-paidassa... Kuva: Anton Pajukoski / ELY-keskus

...Velmu-kartoittajana... Anton Pajukoski / ELY-keskus

... ja Biodiversea-hankkeessa mm. ennallistamassa meriluontotyyppejä. Anton Pajukoski / ELY-keskus

Valtavan monilajinen mutapohja

 

Keiholehtien ja lahnaruohojen ruusukkeet saavat niitylle lisäkseen uposvesitähdet ja vidat. Kuva: Suvi Saarnio / Metsähallitus

Mutapohjat voivat olla hyvin hämmentäviä. Välillä 1 m syvällä pehmeällä suojaisalla mutapohjalla ei kasva mitään, ei siis yhtikäs mitään, ja siihen ei tunnu olevan mitään kunnollista syytä. Välillä päällepäin täysin samannäköisellä pohjalla saattaa kasvaa valtava niitty vain yhtä lajia, esimerkiksi mukulanäkinpartaa (ja silloin puhutaankin jo uhanalaisestaluontotyypistä, suojaisat näkinpartaispohjat, joka on Suomessa arvioitu vaarantuneeksi). Ja välillä, joskus, kun tähdet osuvat kohdilleen ja elämä hymyilee meribiologille (tai ei hymyile, jos olisi kova kiire, ja työ pitäisi silti saattaa huolellisesti loppuun saakka), päästään mutapohjaiselle sekaniitylle, josta löytyy heittämällä kymmenen, viisitoista lajia putkilokasveja, ja rihmalevät päälle.

Eskonlahden vesikasvillisuuslinjalta löytyi lähes kaksikymmentä putkilokasvilajia. Vesi on tummanruskeaa, mutta kirkasta. Kuva: Saara Luukkonen / Metsähallitus

Tuollainen upea niitty löytyi Simon Eskonlahdelta, johon kesällä 2023 perustettiin Perämeren merenhoidon seurantalinjoja. Lahden pohjalta löytyi mutaa, kuten toivottiinkin, ja vaikka veteen mentiin pelastautumispukujen ja SUP-lautojen ja vesikiikareiden kanssa pienestä venevalkamasta, ruoppauksia ei oltu pitkään aikaan enää tehty ja lahti melkein umpeenkasvanut monilta rantaosuuksilta. Alueella oli aikanaan käyty tekemässä Velmu-kartoituksia (valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelma), ja sen, ja SEAmBOTH-hankkeen kartoitusten, avulla tämä mutapohjainen pieni helmi löytyi seurantoja varten. Lue enemmän pohjoisen Perämeren vesikasvillisuuskartoituksista täältä.

Eskonlahti sijaitsee Simossa, mannerrannalla, joten paikalle pääsee autolla

Eskonlahden linja on täysin vaakasuoralla, mutapohjaisella lahdella, josta löytyy reilu tusina putkilokasvia monelta linjan pisteeltä.

Eskonlahden mutalinjan lajilistalta löytyvät "ne tavalliset epäillyt", jotka pohjoisella Perämerellä usein tulevat vastaan erityisesti mannerrantojen lahdissa. Monet lajeista ovat sopeutuneet lähinnä makeaan veteen (tylppövita, sätkimet, keiholehdet, lahnaruoho, vesiherne, saukonsammal erityisesti).

100 m mittainen linja alkoi rantaruovikosta ja jatkui parin pienen ruovikkolaikun kautta pidemmälle lahteen. Syvyys ei vaihdellut vajaasta metristä lainkaan, vesi oli kirkasta, vaikkakin rooibosteen väristä humusaineista johtuen, ja pohjaan oli helppo nähdä vesikiikarilla. Siellä täällä pohjaa täplittivät yksittäiset ahvenvidat, mutta varsinainen kasvimassa koostui sirppikeiholehden pohjaruusukkeista ja niistä ylös pintaan kiemurtelevista hiuksenohuista lehtiruodeista. Sirppikeiholehti on pystykeiholehden ja kelluskeiholehden risteymä, jota esiintyy erityisesti pohjoisella Perämerellä. Siellä emeritusmuseonhoitaja ja kasvitieteilijä Tauno Ulvisen (osallistuin hänen 90-vuotispäivilleen vajaat viisi vuotta sitten) mielestä ei esiinny kumpaakaan yksittäistä lajia puhtaana, vaan kaikki yksilöt olisivat risteymää, sirppikeiholehteä.

Hyvin monilajinen ja monipuolinen mutapohja Paskaletossa pohjoisella Perämerellä. Video: Metsähallitus.

Luikkia on monenlaisia ja eri kokoisia. Niiden erottaminen toisistaan vaatii vähintään luppia tai mikroskooppia, sekä rutkasti asiantuntemusta. Kuva: Niina Kurikka / Metsähallitus

Pikku- ja hentoluikat muodostavat ruohikkomaisia niittyjä matalille pehmeille-, siltti- tai hiekkapohjille. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Lähes pohjaa peittävien keiholehtiruusukkeiden joukossa kukkii uposvesitähtiä, sieltä löytyy pieniä niityllisiä muutaman sentin mittaista, ruohomaista luikkaa, rannempana myös suurempia luikkia. Ärviöitä pistää esiin sieltä täältä ja kiemurtelee kohti pohjaa. Välillä joukosta löytyy muutama mukulanäkinparta ja yksittäisiä lahnaruohoruusukkeita. Pikkuriikkiset vesirikon pisaranmuotoiset lehdet täplittävät pohjaa siellä täällä. Myös makeanveden vesisammal ja vesiherne tekevät esiintymisen, samoin reheviä vesiä indikoiva ristilimaska, jota usein löytyy rehevistä, seisovista fladoista (fladat muuten ovat maankohoamisen vuoksi merestä hiljalleen umpeen kuroutuvia laguuneja tai lahtia, joilla on lopussa meren kanssa vain pieni yhteys matalan kynnyksen kautta. Lue enemmän fladoista tästä SEAmBOTH-hankkeen englanninkielisestä blogista).

Pohjoisella Perämerellä esiintyy pystykeiholehden ja kelluskeiholehden risteymää sirppikeiholehteä. Nämä lehdet muistuttavat enemmän kelluskeiholehteä, mutta eivät ole kuitenkaan tyypillisiä - eiköhän tämäkin ole risteymä. Kasvin lehtiruusukkeet ovat tiukasti pohjassa ja jokaisesta ruusukkeesta johtaa ohut lehtiruoti kelluslehteen. Kuva: Ville Savilampi

Tällaisissa runsaissa ja rehevissä linjoissa on kova tekeminen, mutta lajiston perkaaminen on silti aina yhtä mielenkiintoista ja palkitsevaa.

Essi Keskinen

Ahvenvita on varsinainen jokapaikanhöylä. Sen löytää suuresta osasta Suomea ympäröivää Itämerta. Se pystyy kasvamaan kaikenlaisilla pohjilla kovia pohjia lukuun ottamatta, suojaisissa ja aallokkoisissa paikoissa, ja hyvin erilaisissa ravinteisuuksissa ja lämpötiloissa. Kuva: Pekka Lehtonen / Metsähallitus

Tutustu erilaisiin vesikasvillisuuslinjoihin näistä blogeista:

Vesisammallinja Perämerellä

Luonnontilainen monotoninen näkinpartaismutapohja

Mosaiikkimainen pohja Merenkurkussa

Uhanalaisia lajeja tasaisella hiekkapohjalla

Pystysuora kallioriutta

Hyvin monilajinen mutapohja

Tyhjä hiekkapohja

Rakkohauruniittyinen riutta

Kun lajista ei ole tietoa

 

Mitä suolilevää tämä mahtaa olla? DNA sen paljastaa. Kuva: Tytti Turkia / Metsähallitus

Wikipedia kertoo, että lajin ” …Uhanalaisuus määritellään siten, että eliölajiin tai sen populaatioon kohdistuu lopullisen häviämisen vaara. Kansainvälisen luonnonsuojeluliiton (IUCN) uhanalaisuusluokituksessa varsinaiset uhanalaiset lajit kuuluvat luokkiin VU (vaarantunut), EN (erittäin uhanalainen laji) ja CR (äärimmäisen uhanalainen laji).” Uhanalaisten lajien lisäksi ovat myös elinvoimaiset (LC), hävinneet ja erilaiset arviointiin soveltumattomat (mm. vieras- ja tulokaslajit). Tässä blogissa meitä kiinnostavat kuitenkin ns. DD-lajit eli puutteellisesti tunnetut (data deficient) lajit.

Vuonna 2019 Suomen lajien uhanalaisuus arvioitiin viime kerran. Kriteeristö on sama kuin kansainvälisen IUCN:n (Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto). Kuvakaappaus: Hyvärinen, E., Juslén, A., Kemppainen, E., Uddström, A. & Liukko, U.-M. (toim.) 2019. Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2019. Ympäristöministeriö & Suomen ympäristökeskus. Helsinki. 704 s.

Luonnonsuojelun erityisasiantuntija Tytti Turkia LIFE IP Biodiversea -hankkeesta kertoo, että ”puutteellisesti tunnetulla tarkoitetaan lajia, joka on jouduttu jättämään arvioimatta Suomen lajien uhanalaisuusarvioinnissa. Puutteellisesti tunnetut eivät siis välttämättä ole uhanalaisia, vaan niistä ei tiedetä riittävästi. Yksi mahdollinen syy havaintojen vähäiseen määrään on, että lajia ei esiinny tavanomaisella kenttäkaudella, kesällä.”

Heti jäidenlähdön jälkeen huhtikuussa merivesi oli 1-asteista. Tämä on yksi syy, miksi kenttäkausi alkaa vasta kesäkuulta. Kuva: Tytti Turkia / Metsähallitus

Muita syitä sille, että laji luokitellaan harmilliseen DD-kategoriaan, voivat olla esim. vaikea tunnistettavuus (lajintunnistus vaatii erityisosaamista tai erityisen hyvää mikroskooppia tai lajin morfologia muuntelee niin paljon, että yksilön tunnistaminen maastossa ilman DNA-tunnistusta on vaikeaa tai mahdotonta) tai erikoinen fenologia (Tieteen termipankki tietää kertoa, että fenologia on ”Tutkimusala, joka selvittää biologisten ilmiöiden suhdetta ilmastotekijöihin, erityisesti vuodenaikaisvaihteluun.”) Kaikkien tuntema fenologia-esimerkki on jokakeväinen leskenlehti, jonka kukat ilmaantuvat ensin, ja vasta kukkien kuihtumisen jälkeen saapuvat lehdet. Moni ei tunne leskenlehden lehteä, ainoastaan kukan, koska nämä eivät (yleensä) esiinny samaan aikaan ja siksi kukat ja lehdet on vaikea mieltää samaksi lajiksi. Samalla tavalla jotkin vedenalaisetkin lajit voivat muunnella vuodenaikojen mukaan.

Näytteistä otettiin kuvat myös niiden löytöpaikoilta eli habitaateilta eli elinympäristöistä. Kuva: Tytti Turkia / Metsähallitus

Yksi syy lajin tietovajeeseen voi olla yksinkertaisesti se, että näytteitä on vaikea saada. Kun aloitin Metsähallituksen meribiologina Perämerellä vuonna 2006, vellamonsammal oli luokiteltu alueellisesti uhanalaiseksi (RT), koska siitä ei ollut montaa havaintoa Perämerestä. Kun minä ja kollegani aloimme sukeltaa Perämeressä, kävi ilmi, että vellamonsammalta löytyy lähes 95 % todennäköisyydellä jokaiselta sukelluskohteelta, jossa on kivikkoa 1-7 m syvyydellä. Vellamonsammal on niin pieni, että se ei näy videolla, se kasvaa sen verran syvällä, että sitä ei löydä kahlaamalla, ja se on niin hyvin kiinni kivissä ja pieni, että ei tule ylös haralla. Ainoa mahdollisuus löytää se on siis sukeltaa, eikä Perämeressä ennen Velmu-kartoitusten alkua oltu sukellettu systemaattisesti vesikasvillisuuden kartoittamiseksi. Seuraavassa uhanalaisarvioinnissa vellamonsammal putosi pois uhanalaisten listalta, kiitos runsaan Velmu-aineiston. Laji olisi siis RT-luokituksen sijaan voinut alun perin olla myös DD, puutteellisesti tunnettu, mutta tätähän ei tiedetty, vaan sen kuviteltiin olevan harvinainen.

https://metsahallitusmerella.blogspot.com/2019/03/punainen-kirja.html

Minne mennään seuraavaksi? Toimistossa lajin aiemmat havainnot on katsottu kartalta ja valittu sopivia paikkoja, joita käydään katsomassa maastossa DD-lajien metsästyksessä. Kuva: Tytti Turkia / Metsähallitus

LIFE IP Biodiversea-hankkeessa päätettiin pyrkiä karsimaan tietopuutteita nimenomaan vuodenaikaisuuteen ja vaikeaan määritettävyyteen liittyvissä ongelmissa.

” Tästä syystä Biodiversean maastotiimi on liikkeellä heti jäiden lähdettyä etsimässä kevätleviä. Etsinnässä on etenkin tötterösalaattilevä Monostroma grevillei. Se vaatii suolaista vettä, joten tiimi liikkuu Saaristomeren ulkosaaristossa. Sukeltajat käyttävät kuivapukuja, mutta +1-asteinen vesi tuntuu silti kylmältä. Tötterösalaattilevältä vaikuttavaa levää on löydetty useasta paikasta, mutta havainnot varmistuvat vasta DNA-näytteiden tutkimisen jälkeen, koska lajia on hyvin vaikea erottaa muista samannäköisistä lajeista, etenkin itämerensalaattilevästä Monostroma balticumista pelkästään mikroskooppisten tuntomerkkien avulla.Sekvensoinnin eli DNA:han perustuvan lajintunnistuksen tekee  Luonnontieteellinen keskusmuseo Luomus, jolle toimitetaan myös herbaarionäytteet” Turkia kertoo.

Sama suolilevä herbaarionäytteenä... Kuva: Tytti Turkia / Metsähallitus

...maastossa Bredskärenin rannassa... Kuva: Anna Lyssenko / Metsähallitus

...ja lautasella ennen herbaarioon ja DNA-sekvensointiin vientiä. Kuva: Tytti Turkia / Metsähallitus

Viime talvena Turkia teki karttatarkasteluja siitä, mistä esim. tötterösalaattilevää on aiemmin löytynyt. Keväällä jäiden lähdettyä etsittiin tötterösalaattilevää ja viime viikolla lokakuussa Biodiversean tiimi on käynyt etsimässä suolileviä samoilta paikoilta, eli paikoilta, joista laji todennäköisimmin löytyisi. Hyvin on tärpännyt, oletettua tötterösalaattilevää ja suolileviä on löytynyt n. 175 näytettä.

Biodiversean DD-maastotyöporukka ei kevään ja syksyn aikana päässyt kertaakaan saunaan, koska huone oli ihan muussa käytössä. Kuva: Tytti Turkia / Metsähallitus

Suuren näytemäärän hyvät ja huonot puolet: paljon näytteitä DNA-testausta ja herbaariota varten, paljon näytteitä käsiteltäväksi, kuivattavaksi ja dokumentoitavaksi illalla maastotyöpäivän jälkeen. Kuva: Tytti Turkia / Metsähallitus

Turkia naureskelee, että työ sopii hänelle teestä pitävänä kissaihmisenä kuin nakutettu. Hän selittää, että DNA-näytteet säilötään ensin yhden kupin paperisiin teehaudutuspusseihin, jotka imevät hyvin kosteutta, ja sen jälkeen ne haudataan kissanhiekkaan, joka edelleen imee kosteutta itseensä. Herbaarioon säästettävät näytteet puolestaan on helppo saada kauniisti paperille esim. muoviselta maalitelatelineeltä. Maalikotelo täytetään vedellä, näyte päästetään sinne kellumaan ominpaan asentoonsa, veteen näytteen alle ujutetaan paperi ja näyte vedetään sievästi paperille kaltevaa liuskaa pitkin. Jos märän ja lötkön, veden alla kauniisti hulmuilevan levänäytteen vain lätkäisee kuivalle paperille, tuloksena on lähinnä nuuskamälliä muistuttava läjä. Koko lajin habitus eli ulkonäkö sen luontaisessa ympäristössä menetetään. Siksi vedenalaiset lajit täytyy onkia paperille veden alla.

Välillä maastotöitä pääsee tekemään uskomattoman upeissa maisemissa ja erityisesti säässä... Kuva: Tytti Turkia / Metsähallitus

...välillä vähän heikommassa säässä. Kuva: Anna Lyssenko / Metsähallitus

Meribiologisissa töissä käytetään muutenkin paljon ns. käsikauppatavaraa, joka on normaalisti käytössä kaikkialla muualla paitsi luonnonsuojelussa. Näytteet on hyvä kerätä kaupan hevi-pusseihin tai pesupusseihin, harsopusseihin, joissa on valmiiksi hyvä, suljettava suuaukko, tai minigrip-pusseihin, jotka nimetään yksilöllisesti. Sukeltajan poiju on yleensä koiran flex-talutushihnan päässä, koska silloin pallo on juuri sukeltajan yläpuolella eikä vaju tuulen mukana ”alavirtaan”. Leikkuulauta on äärimmäisen kätevä kirjoitusalusta, koska siinä on valmiiksi kädensija ja siihen mahtuu teippaamaan A4-kokoisen kartoitusprotokollan.

Meribiologinen työ on todellakin välineurheilua. Eikä tässä ole vielä edes SUP-lautoja, kumivenettä tai sukellusvälineitä. Kuva: Tytti Turkia / Metsähallitus

Marraskuussa odotellaan DNA-näytteiden tuloksia Luomukselta ja silloin toivottavasti tiedetään, mitä lajia sitä on tullut kerättyä. Tämä hanke on siinä mielessä tutkijalle hyvin kiitollinen, että mikä tahansa tulos (paitsi liian vähäinen määrä DNA:ta tai muu DNA-määrittämiseen liittyvä epävarmuus) on hyödyllinen – jos lajit ovat sitä, mitä niiltä odotettiinkin, tulos on hyvä, jos lajit ovat jotain muuta, tulos on hyvä, jos eri näköiset lajit ovat samaa lajia, tulos on hyvä ja jos saman näköiset lajit ovat eri lajeja, sekin on hyvä tulos. Hyvä tulos on myös laadukas absence -data eli varmistettu tieto siitä, että lajia EI esiinny jossakin, eikä lajin puuttuminen johdu siitä, että sitä ei vain olisi löydetty tai tunnistettu.

Näytepussit uusiokäytetään, kunnes ne vuotavat tai niiden suljin ei enää toimi. Dalskärin levänäyte kuvattuna "luonnollisessa elinympäristössään". Kuva: Tytti Turkia / Metsähallitus

Joka tapauksessa tieto lisääntyy ja ensi kesänä, jolloin kartoituksia on tarkoitus jatkaa aiemman tiedon pohjalta laajemmalla maantieteellisellä alueella, kaikkia tänä vuonna kertyneitä oppeja voidaan käyttää hyväksi. Ensi kesänä näytteenottosyvyyttä on myös tarkoitus syventää – tänä kesänä monet näytteet kerättiin kahlaamalla ja vesikiikaroimalla rannalta tai snorklaamalla, ensi kesänä on tarkoitus sukeltaa vielä enemmän.

Parhaimmillaan maastotyö on aivan ihanaa. Erityisesti loppusyksyä ovat vaivanneet kovat tuulet, keväällä tyyniäkin sentään löytyi. Kuva: Tytti Turkia / Metsähallitus

Lajien uhanalaisuusarviointi tehdään Suomessa kymmenen vuoden välein. Ollaan siis hieman arviointivälin puolivälin jälkeisellä ajalla eli seuraavaan arviointiin on vielä sen verran aikaa, että nyt saatavat tulokset voivat vaikuttaa. Ehkä jokin nykyinen DD-laji löytyy seuraavassa arvioinnissa jostain muusta kategoriasta.

Essi Keskinen

Hanke on saanut rahoitusta Euroopan unionin LIFE-ohjelmasta. Aineiston sisältö heijastelee sen tekijöiden näkemyksiä, eikä Euroopan komissio tai CINEA ole vastuussa aineiston sisältämien tietojen käytöstä.

Bärkskärin levänäyte löytyi tästä rannasta. Kuva: Tytti Turkia / Metsähallitus

Bärskärin levänäyte herbaarioon menossa. Kuva: Tytti Turkia / Metsähallitus

Bärskärin levänäyte lautasella ennen DNA-näytteeksi lähtöä. Kuva: Tytti Turkia / Metsähallitus