Näytetään tekstit, joissa on tunniste monimuotoisuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste monimuotoisuus. Näytä kaikki tekstit

maanantai 28. syyskuuta 2026

Peitellään vesirutto ikiuneen

 

Pressu kelluu tyynen veden pinnalla suojaisessa laguunissa.
Paksu pressu on ankkuroitu nurkistaan pohjaan ja estää täysin valon pääsyn sen alle jääneiltä kasveilta. Toisessa pressuversiossa on myös pohjaan asti ulottuvat helmat, jotka estävät myös sivulta tulevaa valoa pääsemästä pohjaan. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Aggressiivisesti leviävä vieraslaji kanadanvesirutto jatkaa voittokulkuaan. Se valloittaa järviä, jokisuistoja ja lahtia erityisesti sisävesissä, mutta myös vähäsuolaisessa Perämeressä. Kasvi vie tilaa alkuperäisiltä lajeilta, haittaa virkistyskäyttöä, aiheuttaa yksivuotisena talvisin paksuja mätäneviä kasvimassoja, jotka vievät pienestä vesistöstä hapen, ja kasvaessaan aiheuttavat suuria pH-muutoksia, joihin muilla lajeilla on vaikeaa sopeutua. Toisin sanoen se on varsinainen piina, jos pääsee valloittamaan vesistön kokonaan.

Vesikasvit kurkottelevat pohjalta kohti valoisaa, tyyntä pintaa.
Kanadanvesirutto on kaunis kasvi, joka onkin levinnyt Pohjois-Amerikasta koristekasvina Eurooppaan. Kuva: Lari Järvinen / Metsähallitus

Yksittäinen irrallinen kasvi vaalealla taustalla.
Kanadanvesirutto on yleinen akvaariokasvi. Kuva: Ville Savilampi / Metsähallitus

Jos järvi on täysin kanadanvesiruton peitossa, sitä voi yrittää nuotata, niittää tai ruopata sieltä pois. Lajin viimeinenkin kappale pitäisi kuitenkin saada kokonaan pois, jotta se ei lähtisi lisääntymään pienistä jäljellejääneistä palasista. Lisäksi nuottaamisen kaltaiset menetelmät poistavat samalla kaiken muunkin kasvillisuuden.

Mataliin merenlahtiin, laguuneihin ja fladoihin on kokeiltu erilaisia, muuhun kasvillisuuteen hieman vähemmän kajoavia menetelmiä. Interreg-hanke SeaMoreEco on kokeillut mm. kanadanvesiruton manuaalista poistoa esim. Perämeren kansallispuistossa, pohjalle levitettävää juuttikangasta tukahduttamaan kasvillisuuden, ja pinnalla kelluvaa pressua, joka peittää kasvillisuuden auringonvalolta.  Lue koko englanninkielinen raportti täältä.

Kaksi henkeä kantaa pitkän kepin varassa olkapäillään valtavaa pressurullaa rantaryteikössä.
Monta kymmentä kiloa painava pressun lieve painokettinkeineen kulkee keksin varassa puolen kilometrin matkan kannaksen yli laguuniin. Kuva: Eveliina Lampinen / Pohjois-Suomen Elinvoimakeskus

SeaMoreEco on hankkinut muutamia tukahduttamispressuja, ja niitä haluttiin kokeilla myös kahdessa Kemin edustan saaren laguunissa, jotta myös Metsähallituksen luotsaama Biodiversea LIFE IP -hanke saisi kokemusta tukahduttamispressujen käytöstä. Samalla kokeilu tarjosi lisää tietoja myös SeaMoreEco-hanketta seuranneelle HIDDEN-hankkeelle, joka oli mukana myös tämän kasvukauden pilotissa.  Pilotti toteutettiin vuoden 2026 kasvukaudella. Pressut asennettiin laguuneihin toukokuun lopussa ennen vesikasvillisuuden kasvukauden alkua aiempien kasvillisuustietojen perusteella, ja jätettiin pohjaan ankkuroituina paikoilleen koko kesäksi. Syyskuun lopulla pressut käytiin keräämässä pois. Niiden alta kasvillisuus puuttui kokonaan. Yksivuotisena ja Suomessa siementä tuottamattomana kanadanvesirutto ei heti palaa tyhjennetylle alueelle, kun taas pohjan siemenpankista ja juurakoista nousevat lajit alkavat kasvaa seuraavan kasvukauden alussa. Selkäsaaresta ja Kuukasta ei saatu "ennen - jälkeen" -kasvillisuuskuvia, koska syksyllä vesi oli lähes kahvinmustaa eikä pohjaan nähnyt. Käsikopelolla tunnustelemalla pressun alapuolinen alue oli kuitenkin täysin kasviton.

Leike kuvaparista, jossa vasemmalla kasvaa tiheää kanadanvesiruttoniittyä ja oikealla on täysin kasvillisuudesta tyhjää pohjaa.
SeaMoreEco-projektin kuvat pressulla peitetystä alueesta (oikealla) ja viereisestä kanadanvesiruttoniitystä (vasemmalla). Kuvakaappaus raportista "SeaMoreEco Elodea report, 2025. Elodea species in the northern Gulf of Bothnia - Removal- and Monitoring methods tested in the SeaMoreEco project." Kirjoittajina Eveliina Lampinen, Claes Lönnblad-Björkholm, Anton Pajukoski, Anniina Saarinen, Anders Wallin, Jon Ögård. 

Nyt sekä juuttikankaan että pressujen käsittelystä on omakohtaistakin kokemusta. Juuttikangasta on huomattavasti helpompi käsitellä, koska se ei paina yhtä paljon kuin pinnalla kelluvat paksut pressut. Vedessä pressujen levitys käy helposti, vaivana on lähinnä varusteiden kuljetus kunnostuskohteelle. Moni laguuni tai lahti on niin matala, että veneellä ei paikalle pääse. SUP-laudat ovat suuri apu kuljetuksessa, mutta jos laguunia ei voi edes lähestyä meren puolelta, kuten tuulten takia kävi Kuukan saaressa Perämerellä, pressut, liepeet, ankkurit ja muut tykötarpeet piti kantaa puoli kilometriä kannaksen yli saaren suojaiselta puolelta. Monen kymmenen kilon painoisten kettingeillä varustettujen pressujen ja liepeiden retuuttaminen ensin rantakivikon yli, sitten rantaryteikön poikki, sen jälkeen mättäikköisen suon yli, jälleen rantaryteikön ja viimein järviruokoniityn läpi ei ollut työ, jota haluaisin tehdä liian usein. Itse asiassa kerta taisi riittää minulle.

Kaksi pelastautumispukuista henkilöä valtavan kelluvan pressun ympärillä noin vyötärönsyvyisessä vedessä.
Pressujen reunoja jämäköittävät lasikuituliuskat poistetaan ensimmäisenä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Jotta kanadanvesirutto pystyttäisiin poistamaan laguunista kokonaan, koko pohja pitäisi peittää yhden kasvukauden ajaksi, tai ainakin suurin osa, ja poistaa loput kanadanvesirutosta manuaalisesti. Käytännössä tämä lienee kuitenkin melko teoreettinen mahdollisuus. Runsaita kasvustoja voidaan kyllä vähentää peittämällä, ja samalla pystytään välttämään esim. uhanalaisten lajien hävittäminen. Kuukan laguunista Perämereltä löytyy vaarantunut upossarpio, joka on luonnonsuojelulailla rauhoitettu. Lajin elinpaikat laguunissa tiedetään, ja peittopressut asennettiin kauas upossarpiopopulaatiosta.

Pelastautumispukuiset henkilöt ovat vetäneet monta kymmentä metriä pitkän vajaan parin metrin levyisen pressun suoraksi rantaruovikkoon.
Pressun lieve, joka estää valoa pääsemästä vinoittain kelluvan pressun alle, on reilun parinkymmenen metrin mittainen ja sen alareunassa on painona kettinkiä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kaksi pelastautumispukuista henkilöä pesee katuharjoilla isoa pressua rantavedessä.
Kelluvat pressut ovat kesän aikana keränneet paljon kaikenlaista mujua, kiinnittyneitä rihmaleviä, kotiloita, erilaisten eläinten munakoteloita, ja alapinnalle erityisesti murtovesisientä. Toinen pressuista oli selvästi soveltunut hyvin lintujen levähdyspaikaksi - se oli kauttaaltaan linnunkakassa ja höyhenissä. Katuharjat sopivat hyvin pressun pesemiseen ennen talviteloille laittamista. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Koko taistelua vieraslajeja vastaan ei valitettavasti varmaan tulla voittamaan, mutta pieniä yksittäisiä voittoja voidaan eri menetelmillä saavuttaa eri ympäristöissä. Siksi erilaisten menetelmien pilotointia pitää sinnikkäästi kokeilla, myös mielikuvituksekkaamman kuuloisten. Yksi Suomessa vielä kokeilematon menetelmä on nostaa pienen ja suljetun vesistön suolapitoisuutta niin että makeanveden laji kanadanvesirutto ei siitä selviä, mutta muu kasvillisuus toipuu suolakäsittelyn jälkeen. Valon viemistä kasvillisuudelta ollaan myös kokeiltu luontoon asennetuissa pleksiaitauksissa, joiden vesi on värjätty tummaksi niin että valo ei pääse pohjaan ja kasvien yhteyttäminen kärsii. 

Vieraslajien torjunnassa vain mielikuvitus on rajana.

Essi Keskinen

Rehevä vesikasvi veden alla.
Komea kanadanvesirutto on rehevä ja vihreä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus



perjantai 21. elokuuta 2026

Kaikuja pohjoisesta

Meren pinnalle sataa, vieressä SUP-lauta.
Sataa sataa ropisee. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Porissa satoi. Kalajoella ja Raahessa satoi. Hailuodossa vasta satoikin, ja myös tuuli 16 m/s (keskituuli). Nyt täällä Kemissä ja Torniossa sataa. Sadetta ei tämän kesän elokuussa ole voinut paeta missään päin Suomea.

Olen ennenkin kirjoittanut sateesta eli ei mitään uutta auringon alla:

Sateen pula

Laatikon kokoinen maailma

Henkilö kirkkaanvärisessä pelastautumispuvussa konttaa kalliolla merellä, taustalla taivas sysimusta, vahvat kontrastit.
Dramaattinen Kemin Ajoksen taivas, kun Erika raaputtaa leviä linnunkakkakalliolta. Tämä merestä esiin pistävä kallio on niitä harvoja peruskallioita, jotka ovat näkyvissä Hailuodon pohjoispuolella. Muuten peruskallio on monen metrin moreenikerroksen alla piilossa. Melkoinen maisemanvaihdos kesä-heinäkuun Saaristomereltä. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus

Isäni oli tämän viikon kalakaverinsa kanssa Pohjois-Norjassa. Sielläkin satoi. Sielläkään eivät saaneet saalista. Vaikka yrittämisen puutteesta se ei varmasti ole johtunut. 

Me taas olemme kiertäneet niin monet linnunkakkaiset kivet ja kolunneet niin monet rehevät kivikot, että etelämpänä vähempikin olisi riittänyt, mutta etsimäämme suolilevää, haarovaa tai ei, ei ole löytynyt mistään, ja tyrskyvyöhykkeen leviäkin vain lähinnä yhdeltä Kemin kallioluodolta. Muuten saldo on ollut melko tyhjä. Kemin Mansikkanokan aallonmurtajan päästä löytyi nyt tiedossa olevista tyrskylevistä pohjoisin esiintymä.

Henkilö pelastautumispuvussa kallioluodolla merellä, katsoo vesikiikarilla veden alle, taustalla tuulivoimaloita.
Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Henkilö pelastautumispuvussa kallioluodolla merellä.
Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Tähän mennessä pohjoisimmat haarovat suolilevät eli velmusuolilevä Ulva linza on nyt löydetty Hailuodosta. Ensi viikon Ii ja sen jälkeen Oulu on vielä käymättä läpi. Aiempi tietämys velmusuolilevän levinneisyydestä päättyi Merenkurkkuun, eli levinneisyyttä on venytetty parillasadalla kilometrillä pohjoiseen. Toki DNA-näytteet vasta varmistavat, onko kyseessä tosiaan velmusuolilevä, mutta ainakin näytteenä on kovasti haarovaa suolilevää.

Linnunkakkainen lohkare merellä.
Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Linnunkakkainen lohkare ja sen päällä levää merellä.
Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Henkilö pelastautumispuvussa merellään vierellään lohkare, jolla kasvaa levää.
Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus

Pelastautumispukuinen henkilö raaputtaa lohkareen kyljestä levää merellä.
Pari maalilastaa on jo käytetty pyöreäkärkiseksi, kun tyrskyvyöhykkeen leviä on raaputettu irti kivistä pitkin koko Saaristomeren ja Pohjanlahden rannikkoa.
Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus

Mutta on asioita löydettykin. Mitä pohjoisemmaksi ollaan tultu, sitä enemmän uhanalaista kasvillisuutta on löytynyt. Kemistä löydettiin kaikki etsitty: upossarpio, lietetatar ja paunikko. 

Eilen kävin katsomassa Prännärinniemessä Torniossa lietetatar-esiintymää, josta on vuonna 2016 kirjoitettu, että populaatiosta löytyy muutamia kymmeniä yksilöitä ja esiintymä on hieman alle 10 m pitkä. Nyt kymmenen vuotta myöhemmin esiintymässä oli useita satoja yksilöitä, osittain kukkivia, ja esiintymää tarkastettiin vajaan 300 m verran. Se olisi saattanut jatkua vielä kohti alajuoksua, mutta aika loppui kesken. Ei tietysti ole varmaa, että kymmenen vuotta aikaisemmin versoja olisi ollut vähemmän, ne ovat vain saattaneet jäädä huomaamatta, mutta oli selitys mikä tahansa, on hienoa, että nyt versoja on kirjoilla enemmän ja laajemmalla alalla. Puhutaan kuitenkin erittäin uhanalaisesta lajista, joka on lisäksi EUn luontodirektiivin merkityksellisenä pitämä laji.

Kapea hiekkakannas luikertelee läpi tyynen meren.
Kemin Ajos on selkeä harjusaari. Harjusaarilta löytyy paljon hiekkaa. Ajoksen länsipuolen hiekkamatalat ovat osittain aaltojen mukana liikkuvaa hiekkaa ja putkilokasvien juurtuminen pohjaan on usein vaikeaa. Rannempaa kasvillisuutta löytyy, syvemmältä pelkkää ahvenvitaa, joka kasvaa nopeasti ja pystyy juurtumaan lähes minne tahansa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kirkkaanvihreitä vesikasveja meren pohjalla.
Uposvesitähti on elokuun väriläiskä raikkaan vihreine versoineen ja valkeine vaatimattomine kukkineen. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Tyynellä merellä SUP-laudan päällä kirjoitusalusta ja vesikiikari sekä muita näytteenottovälineitä.
Taas yksi päivä meritoimistossa on tulossa lopuilleen. Kuukan ja Selkäsaaren välisen ruopatun väylän kummaltakin puolelta löytyi paljon vaarantunutta upossarpiota. Poijut merkkaavat väylää muuten vain n. 30-50 cm syvyisessä salmessa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Maastotöitä tehtäessä ehdoton plussa on päästä juttelemaan paikallisten ihmisten kanssa. Matkan varrella olemme jutelleen monen mökkiläisen, paikallisen, paikalle sattuneen eläkeläisen ja venettään tyhjentämään tulleen veneilijän kanssa. Kaikki ovat poikkeuksetta olleet positiivisella mielellä tekemäämme työtä kohtaan, toivottaneet onnea ja lisänneet, että teemme tärkeää työtä. Pari porilaista mökkiläistä on soitellut perään lahden kunnostusasioissa, ja eräs veneilijä osoittautui samaksi, jonka maille olen keväällä asentanut haitallista vieraslajia kanadanvesiruttoa peittävän pressun. 

Puolittain tyynen veden alla, pohjalla näkyy korkeaa kasvillisuutta, veden pinnalla harmaanpainostava pilvimassa.
Haitallinen vieraslaji kanadanvesirutto kurkottelee pintaan ruopatusta venevalkamasta Kemissä. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Olen myös ensin hukannut ja sitten löytänyt täällä Kemissä. Tiistaina kävimme kolmella kohteella ja viimeisellä pakkasin pelastautumispuvun alla käyttämäni välihousut ja villasukat takaisin siniseen kuivapussiin, jossa säilytän sukellusalusvaatteita. Keskiviikkona ajoimme kohteelle, eikä pussi ollutkaan autossa. Kukaan ei muistanut nostaneensa sitä sieltä poiskaan, koska mitään ei tarvinnut laittaa kuivumaan. Mökille palatessa pussi ei ollut missään, eikä myöskään autossa. Niin omituiselta kuin se kuulostaakin, sen oli täytynyt pudota pakettiautosta jossain kohtaa, mutta luonnollisesti ei matkan aikana vaan kohteelta poistuttaessa. Kirjoitin Facebookin Kemin puskaradioon kadonneesta pussukasta ja sehän löytyi heti muutamassa tunnissa! Pussi oli kuin olikin pudonnut laavun parkkipaikalla autosta, ja joku kunnon kansalainen oli vienyt sen laavun katettuun halkolaatikkoon sateelta suojaan. Siellä se odotteli omistajaansa, kun seuraavana aamuna kävimme sen poimimassa. Kiitos vielä kemiläisille avusta!

Pelastautumispukuinen mies aallonmurtajalla, taustalla tuulivoimala.
Aina meribiologit eivät työskentele veden alla. Tässä etsitään tyrskyvyöhykkeen leviä aallonmurtajalta. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Pelastautumispukuinen henkilö puoliksi tyynessä meressä vesikiikarin kanssa.
Tyynellä säällä työskentely on mukavaa ja sade ei haittaa työntekoa, koska pelastautumispuku pitää vettä. Ainoastaan siirtymät pukuun ja puvusta pois ja kaiken märän jälkipyykki ovat harmillisia. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Pelastautumispukuinen henkilö katsoo vesikiikarilla tyynen meren pinnan alle, edustalla lohkareinen aallonmurtaja.
Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Kaksi henkilöä Metsähallituksen logoilla varustetuissa takeissa tekee työtä aallonmurtajan päässä tyynen meren äärellä.
Metsähallitus raaputtamassa linnunkakkakiveä, toinen kirjaamassa toiminnon ylös ja kolmas ottamassa kuvaa koko toimituksesta. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus

Löysimme myös hollantilaisen interreilaajan kävelemässä sateessa kohti Tornion Röyttää. Kummastelimme miestä, kunnes hän ilmaantui Prännärinniemeen kummastelemaan meidän touhuja. Hän oli tullut Tukholmasta pohjoiseen ja Suomen puolelle, koska halusi nähdä Perämeren. Röytänniemestä on hankalaa löytää paikkaa, mistä näkisi merelle, koska sekä syväsatama että Outokummun tehdasalue on suljettu ulkopuolisilta. Prännärinniemen laavulta oli näköala merelle, mutta näköalasta oli turha puhua kaatosateessa ja pilvien roikkuessa meren päällä. Niemeltä näki kyllä merelle mutta ei merta :D 

Itämeren pohjoisin kolkka on nyt kaluttu ja tästä on hyvä lähteä valumaan kohti etelää ja maastokauden loppua.

Essi Keskinen

Kasvi, jossa pyöreitä palluroita.
Vesiherneellä on pyöreät pyyntirakkulat, mutta voivat nämä jotain muutakin olla. Jos joku tietää, kertokoon minulle, mutta hauskan näköisiä palloja joka tapauksessa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus


tiistai 20. tammikuuta 2026

Vieraslajit painolastina Suomen Madeiralla

Akvarellitaideteoksessa abstrakteista viivaroiskeista muodostuu ehkä tanssivia, kepeitä hahmoja.
Vesikirpun kesäjuhlat. Kutsuvieras koukkuvesikirppu. Miten meribiologi ei innostuisi näistä kesäjuhlista? Teos ja kuva: Hanna Holopainen.


Elämä ja työ kuljettavat usein mielenkiintoisiin suuntiin. Vuosi 2026 aloitettiin korkkaamalla Oulu Euroopan kulttuuripääkaupungiksi. Vuosi alkoi myös taiteilijaystäväni Hanna Holopaisen näyttelyllä Suomen Madeira (?) Galleria MABDissa ja yllättävällä kutsulla merisuhdeaiheiseen työpajaan. 

"Suomen Madeira (?) on myös tieteellisen tutkimuksen aineistoa. FM Katariina Vuori sekä FT dos. Marko Marila tarkastelevat näyttelyitä ja niihin liittyviä valmisteluprosesseja tieteellisestä, arkeologian ja kulttuuriperinnön taiteellisten representaatioiden ja uusmaterialistisen teorian näkökulmasta.

Vuori toteuttaa Galleria MABD:n näyttelyn yhteydessä työpajan, missä tarkastellaan osallistujien merisuhdetta Painolastipuistoon liittyvien ja sen herättämien tuntemusten sekä autobiografisen reflektion kautta. Artikkeli julkaistaan Perämeren merisuhdetta käsittelevässä vertaisarvioidussa antologiassa." Näin kertoo kuvataiteilija Holopainen näyttelynsä esittelytekstissä.

Henkilöitä istumassa taidegallerian lattialla kaikenlaisen askartelumateriaalin keskellä.
Jos päädytään työpajaan taidegalleriaan, voi arvata ohjelmassa olevan jotakin luovaa. Tässä inspiroidutaan mm. taidenäyttelyn vieraslajimaalauksista ja Painolastipuistosta. Kaiken keskellä on tietokoneessa Marko Marila, joka osallistui virtuaalisesti lentokoneen jäätyä lähtökaupunkiinsa pakkastalveen hyytyneenä . Kuva: Katariina Vuori.

Löydän usein itseni poikkitieteellisistä ja taiteellisista tilanteista työni yhteydessä, vaikka olen mielestäni kaikkea muuta kuin luova. "Usein tutkimuksessa pyritään objektiivisuuteen ja tunteiden poissulkemiseen. Taiteilijoista taas usein sanotaan, että he ovat herkkiä ja luovia", työpajan fasilitaattori, mm. arkeologi, kirjallisuusterapeutti ja taideohjaaja Katariina Vuori sanoo. "Minä ajattelen, että myös tutkimuspuolella herkkyys, luovuus, tunteet ja leikkisyys voivat olla vahvuus, ja euroja ja raporttirumbaa 'tuottavampia' lähestymistapoja. Että tämmöset luovat hömpsyttelyt voivat joskus tuoda ratkaisuja, joihin ei tällä objektiivisemmalla otteella ole päästy. Luovuushan on hyvin tärkeää ongelmanratkaisussa, ja sitä on toki monenlaista matemaattisesta ns. taiteellisempaan luovuuteen", hän miettii.

Ei kuitenkaan tarvita paljoakaan mielikuvitusta yhdistää Suomen Madeira (?) -näyttelyn eri osiot, Painolastipuisto ja Vieraslajit. Meribiologin päässä ne yhdistyvät yksin tein maailmaa kyntäneisiin uljaisiin purjelaivoihin, jotka yhdistävät Oulua, Raahea, Madeiraa, Kap Hornia, Maustesaaria ja Buenos Airesia. Kun laiva lähti tyhjänä satamasta, mukaan lapettiin annos painolastia, joka perillä vaihdettiin takaisin tuotavaan lastiin. Kivet ja niiden mukana kaikenlaiset siemenet kulkeutuivat ympäri maapalloa - keskiaikaista ja viktoriaanista globalisaatiota (ja tietysti myös kolonisaatiota, lisää woke-omatunto). Nykyisin vieraslajit kulkevat edelleen laivojen painolastivesissä ja alusten rungoissa, mutta kulkeutumista yritetään sentään torjua kaikin keinoin.

Pienistä painolastikivistä koostettu kollaasi, josta taiteilija sanoo näin: "Vertin veljekset Intro ja Ekstro. Eläkkeellä sisämaahan muuttaneet vuosikymmeniä painolasteina merta kyntäneet veljekset. Asustavat pientä mökkiä metsän laidassa. Pihalla itseään suurempaa puunkarahkaa raahailee painolastinakin toiminut koiravanhus. Elo on leppoisaa. Toinen hoitaa puhumisen ja toinen kuuntelee."
Hellyyttävät Vertin veljekset Intro ja Ekstro päätyivät painolastimaannoksesta taidegalleriaan. Teos ja kuva: Hanna Holopainen

Pyysin kuvataiteilija Holopaista kertomaan vähän näyttelynsä taustoista. Hän antoi minulle

"OTTEITA TYÖSKENTELYPÄIVÄKIRJASTA ESSILLE

PAINOLASTI-RESCUE
1.9.2024 Toppila

Seison korkealla maajäännöskukkulalla Toppilan satama-alueella kumppareissani ja kaivan maanisena painolastiaarteita. Kiljun ja esittelen löydöksiäni. Olen ihanassa tilanteessa jossa minulle ei sanota touhottaessani, että koita rauhoittua! Kaikki seurueesta ovat jättäneet tittelit, turhanpätemisen ja tylsän aikuisasenteen kotiin. Siellä me leikitään yhdessä; Minä, pitkäaikainen ystäväni Anna, uusi ystäväni Katariina ja liuta tutkijoita ja muita viisaita. Kumpparit vempuloivat viettävässä kasassa mutta uurastan vaikka koivista menisi tunto. Löydöskokoelmani on uskomattoman hieno! Tämä ei jää tähän. Eikä jäänytkään... "

"[Painolasti)kivet ovat peräisin Toppilan entisen sataman alueelta Oulusta, missä osallistuin arkeologi Katariina Vuoren luotsaamaan painolastikivien rescue-seurueeseen. Painolastikivet ovat muistikkaita Oulun purjelaiva- ja terva-aikakaudelta. Niiden funktio on ollut toimia purjelaivojen vakauttajina. Painolastimaannos oli kierrätystavaraa joka kulki monien laivojen mukana satamasta toiseen. Niiden mukana myös useat vieraslajit ovat kulkeutuneet aikoinaan maasta toiseen. Näyttely käsittelee painolastikiviä symbolisesti sekä inhimillistäen. Kannamme kukin mukanamme monenlaista painolastia. Hyvälaatuinen painolasti pitää kurssissa mutta huonosta kannattaa pyrkiä luopumaan."

"PALUU MADEIRALLE
Taiteen omatoimiresidenssi 11.02.- 25.02.2025

... Aamuisin uintia seitsemältä, sitten yhdistetylle aamiaiselle ja lounaalle aamiaissaliin jonka jälkeen helpottavaa kun ihan heti ei tarvitse miettiä ruokailua. Käveleskelyä hotellin puutarhassa jossa elävien ja kuihtuneiden kasvien havainnointia ja mahdollisuuksien mukaan maahan pudonneiden keräilyä tai ihan vain kyykkimistä niiden äärellä. Sitten aamupäiväunet jonka jälkeen suuntautuminen workshoppeihin tai muihin päähänpistoihin. Ajattelua ja ajattelematta olemista. Iltaisin maalausvälineiden siirtelyä ja papereiden teippaamista pöytään ja irrottamista siitä. Aloittamista ja aloittamatta jättämistä. Öisin ledivaloissaan hehkuvien huippuristeilijöiden bongaamista jotka saapuivat ja lähtivät aivan sopivasti niin, että saatoin seurailla niitä parvekkeeltani. Pohdintaa siitä, että nykyään laivojen matkustajat ovat vähän niin kuin painolastia. Jokainen pakkaa varmaan huomaamattaankin risteilylle kansiasun taskuun varmasti hieman jotain itsestään ja elämästään. Toivottavasti useimmilla se on sitä hyvää painolastia. Sitä joka pitää kurssissa. Musta horisontti nielaisi värivalopalloissaan hehkuvat alukset. Kun heilautti sopivasti kameraa niitä kuvatessaan, sai hiljaisen ilotulituksen. Kotona Oulussa olen usein seissyt öisin parvekkeella ja valokuvaillut ympäristön valosaasteesta pallukoita, Madeiralla pallukoista viiruja...."

Erilaisia esineitä lattialla, mm. valokuva ystävyksistä, märkäpuku, sukelluspäiväkirja, Meripelastuksen T-paita jne.
Tällaisia esineitä työpajalaiset toivat, kun heiltä pyydettiin asioita, jotka kuvaavat heidän merisuhdettaan ja heidän työtään. Itse olisin voinut tuoda vaikka vain pelkän sukellustietokoneen tai -päiväkirjan, koska se on työtäni ja merisuhdettani yhdistävä tekijä. Monien merisuhdetta kuvasi harrastus merellä tai lasten tutustuttaminen mereen. Kuva: Katariina Vuori.

Työpajasta Vuori kertoo näin: "Halusimme tutkia ja kokeilla melko väljällä ja joustavalla lähestymistavalla, millaista jälkeä tulee, kun yhdistetään taide, luonnontieteet, kulttuuriperintö ja luova prosessi. Aluksi teemana oli merisuhde, mutta sitten kun Hannan aloitteesta mukaan tuli teidän ihana ryhmä meribiologeja (ollaan puhuttu teistä meribiologeina, vaikka ehkä muitakin taustoja teillä on ), alkoi työpaja (eli artikkelin näkökulma) supistua luonnontieteelliseen näkökulmaan, eli miten tällainen ideatyöpajatyylinen toiminta toimii erilaisen tiedon ja tiedon tuottamisen tapojen välisillä rajapinnoilla. Mitä tapahtuu, kun Hannan vieraslajeista ja sekä konkreettisista että allegorisista painolasteista koostuva näyttely, ryhmä vedellisten kysymysten kanssa työskenteleviä ja kassillinen askartelumateriaalia kootaan samaan tilaan."

Kaikki työpajaan osallistuneet ovat joko olleet töissä luontokartoittajina kanssani Metsähallituksen meritiimissä Perämerellä, tai olleet kollegoja Oulun yliopiston Perämeren kenttäasemalla tai ELY-keskuksella. Töiden kautta olemme siis tutustuneet, mutta vuosien vieriessä kiintyneet ystäviksi. "Meriporukka", sanotaan myös meidän WhatsUp-ryhmässä. Kaikilla on siis vahva yhteys mereen, ja koulutuksensa ja/tai työnsä kautta myös paljon ajatuksia (erityisesti mereisistä) vieraslajeista ja painolastista. 

Aaltomaisissa kehyksissä villalangoista ja kuivista järviruo'oista askarreltu aitamainen teos.
Johanna Kantanen kertoo teoksestaan näin: "Mulla ei oikeestaan ollu siinä päätä eikä häntää. Aattelin että se sininen lanka on niinku se veden pinta, posliini edustaa roskaa, ruskeat langat ehkä ihmistä miten 'kahlitsee' (kalterit) ja vaikuttaa ympäristöön. Vihreä on kasvillisuutta ja punaiset lajeja - pinnalla olevat ehkä jotain uikkulintuja, kun läheltä katsottuna näyttää niiltä." Kuva: Katariina Vuori

Kehyksissä kävyistä, kuivista kasvinosista ja meriveden värisestä villalangasta taiteiltu installaatio.
Suvi Saarnion teos kuvastaa hänen nykyisen ympäristökonsultin työnsä vesisuhdetta, suhdetta raakkuihin. "Se kuvastaa mun tuoreinta kytköstä veteen eli raakkuja. Kun mää oon niitä kartoittanut vasta pari kertaa. Eli raakut on siellä joen pohjalla ja nuo muut jutut on jotain rantakasvillisuutta" kertoo Saarnio. Kuva: Katariina Vuori

Työpajan jälkeen kokoonnuimme ruuan ja viinin ympärille, kuten niin monta kertaa aiemminkin. Työpaja puhuttelutti. Itse hoksasin ehkä ensimmäisiä kertoja ajatella vieraslajeja "sen kiusatun lapsen" asemassa, hyljeksittyinä ja syrjittyinä ilman omaa syytään. Matkustaminen tuo monelle nykyisin huonon omantunnon sen ilmastovaikutusten takia, mutta ilman historiallista globalisaatiota moni asia olisi kovin toisin. Emme ehkä joisi illanistujaisissa viiniä vaan kenties sahtia, emmekä ainakaan nautiskelisi jakkihedelmiä ja kampasimpukoita. Tammikuussa Suomessa syötäisiin naurista, suolakalaa ja ruisleipää, mitkä nekään eivät olisi huonoja vaihtoehtoja, mutta nykyisin ehkä tärkeintä on, että on ne vaihtoehdot. Monet vieraslajeista ovat kovin kauniita ja siksi päätyneetkin ihmisen kuljettamina koristuksina kuten komealupiini ja kanadanvesirutto. Yksi illanviettäjistä on ryhmässä uusi, hän tuli porukkaan nimenomaan vieraslajitöiden kautta.

Ihminen on lajina aina ollut vaeltaja. Muutenhan me vielä istuskelisimme Afrikassa. Ihmisen vaellustaustaa ajatellen on melko kummallista, että globalisaatiota on alettu käyttää terminä vasta viime vuosikymmeninä. Ihmisten, asioiden ja lajien liikkuvuutta ympäri maapallon on aina ollut, mutta se on ollut hitaampaa. Aiemmin Oulusta (tai kenties Raahesta) purjehdittiin muutamissa viikoissa tai kuukausissa Madeiralle, nyt sinne singahdetaan kahdella lennolla muutamassa tunnissa. Mutta jos matkustamista ja painolastin kulkeutumista ei tapahtuisi, olisivat tämäkin näyttely ja työpaja jääneet syntymättä.

Herkkä akvarelliteos nimeltään "Sirokatkaravun piruetit" näyttää kenties ballerina-hameiselta hahmolta pyörähtelemässä.
Sirokatkarapu on kaunis laji, vaikka onkin Itämerelle vieras. Taiteilija ei kenties koe samanlaista maailmantuskaa kuin meribiologi käsitellessään vieraslajeja taideteoksina? Toisaalta ehkä taidenäyttelyssä biologi voi irrottautua ammattiroolistaan ja ihailla maailmaa kiertäneitä painolastikiviä ja ihmisen kuljettelemia lajeja vain visuaalisesti, ilman sielua painavaa ympäristöahdistusta. Teos ja kuva: Hanna Holopainen

"Ajattelen, että tällainen tieteen ja taiteen välinen yhteistyö, mikä nykyään on kovin pinnalla, kehittyy kokemuksen, yrityksen, erehdyksen ja sattumankin myötä. Eli on tärkeää, että tulee tällaisia kohtaamisia, joista voisi jotakin sitten kehittyä. Ja aina kaikesta ei tarvitse tulla mitään megaluokan juttua, vaan ajattelen, että monessa työssä – ja elämässä ylipäätään – sellainen luova toheltaminen, kokeileminen ja asioiden ilmaiseminen toisin voi lisätä uusien oivallusten lisäksi myös hauskuutta ja hyvinvointia. Ja joskus jollekin voi olla helpompi tuoda vaikka omia ajatuksia esiin näin kuin jossakin palaverihuoneessa", miettii Vuori.

Henkilöitä istumassa lattialla erilaisten askartelutarvikkeiden ja kierrätystavaroiden ympärillä.
Ihan kaikenlaisesta voi askarrella. Omassa työssäni kuvan oikeassa reunassa kahvinpavut seilaavat maailmalta Oulun satamaan, jossa tulee hetken päästä kukkimaan kuivattu kurtturuusu. Kuva: Katariina Vuori

Viimeisen sanan tänään saa itse taiteilija Holopainen, joka muutamalla virkkeellä laittaa meidät biologit ja luontoa lokeroivat kuriin ja järjestykseen.

"Kaikenlaisen tekemisen ja tekemättä jättämisen lopputuloksena on syntynyt monitekniikkateoksia joiden raakamateriaalit, aihiot, kasvit, valokuvat, oivallukset ja ympäripyöristykset muuntautuvat Kuvittelukuvastoksi. Työskentely ja sen motiivit loikkivat pitkillä aasinsilloilla siihen pisteeseen saakka, että kaikki tuntuu aivan loogiselta. On katsojan ja kokijan asia, haluaako hän lähteä leikkiin mukaan.

Pyydän huomioimaan, että tämän Kuvittelukuvaston lajien alkuperää, todenperää tai loppuperää on täysin mahdotonta todentaa. Oletettavasti lukuisat tutkijat ja tiedemiehet ympäri maailman yrittävät edelleen selvittää miten tämä kaikki oikein pääsi tapahtumaan. Kiitän kaikkia mielikuvittelijoita jotka ovat osallistuneet mittavaan kuvittelutyöhön."

Essi Keskinen

torstai 30. lokakuuta 2025

Kalojen kutua korjaamassa

 

Kaksi henkilöä heittää ämpäreillä vettä ojasta metsään syksyisellä saarella.
Ensin tehdään väliaikainen pato, sitten tyhjennetään puro. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Perämeren kansallispuistossa on Pensaskari-niminen saari, josta löytyy komea kluuvi, eli merestä maankohoamisen johdosta irti kuroutunut järvi. Täältä voit kuunnella podcastin fladoista ja niiden kunnostamisesta sekä muusta meriluonnonsuojelusta. Pensaskarin kluuvia vaivaa vieraslaji vesirutto, jota on yritetty poistaa kahtena kesänä, mutta turhaan (lue enemmän blogista). Toinen ongelma on laskuoja, joka on joskus padottu, ja josta merivesi pääsee kluuviin vain veden ollessa hyvin korkealla. Kluuvista löytyy kyllä kaloja, mutta vesi ei vaihdu meren ja kluuvin välillä välttämättä juuri silloin, kun kalojen pitäisi päästä nousemaan sinne kudulle. 

Vasemmalla karttakuva saaresta, jossa on järvi ja nuoli osoittamassa pientä uomaa järvestä merelle, oikealla sama ilmakuvana.
Pensaskarin saari sijaitsee Perärämeren kansallispuiston pohjoisosassa. Kluuvin laskuoja on aikanaan tukittu kokonaan suurilla kivillä (nuoli).

Biodiversea LIFE IP -hankkeen sloganina on "meriluonnon puolesta". Tätä on toteutettu mm. ennallistamisella ja kunnostuksella. Merenkurkussa meriharjusten kutusoraikoita on kunnostettu ja poikasia siirtoistutettu, Akionlahdella kunnostettu kalatietä.

Nyt kunnostettiin sitten Perämeren kansallispuiston Pensaskari-saaren kluuvin laskuoja, ja toiveena on, että tulevaisuudessa kalat pääsisivät helpommin ja useammin nousemaan kluuviin kutemaan.

Pelastautumispukuinen ja kahluuhousuinen henkilö lapioivat kiviä ja soraa kuivalle uomanpohjalle.
Uoma kuivataan väliaikaisen padon avulla pariksi päiväksi ja siihen rakennetaan luonnollisen näköisiä pohjapatoja, joiden korkeus on tarkkaan mitattu kluuvin pintaan nähden. Kluuvi ei saa kuivua, mutta toisaalta veden pitäisi päästä merestä kluuviin. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kluuvista uomaan johtavaan kohtaan rakennettiin väliaikainen pato, jonka avulla uoma saatiin kuivaksi. Uomaan suurista kivistä rakennettu pato avattiin ja siihen rakennettiin kaksi uutta pohjapatoa, joiden yli korkeamman veden on kuitenkin tarkoitus päästä. Padot tehtiin mahdollisimman luonnonmukaisen näköisiksi ja niiden materiaalina käytettiin vain paikalta saatuja kiviä ja maa-ainesta. 

Kaksi pelastautumispukuista henkilöä nostaa kiveä kivennostintyökalulla syksyisen saaren rannalla.

Kolme pelastautumispukuista henkilöä nostaa kiveä kivennostintyökalulla syksyisen saaren rannalla.
Isotkin kivet nousevat suhteellisen kevyesti, kun oikeat työkalut ovat käytössä. Rannan kiviä käytettiin purouoman maisemointiin. Kuvat: Essi Keskinen / Metsähallitus

Talven jälkeen nähdään, mitä jäät tekevä kunnostetulle uomalle, jos mitään, ja kuinka padot pitävät vettä. Työ ei kestänyt omalla, vuokratulla ja vapaaehtoistyövoimalla kuin kaksi päivää, joten myös korjaustoimet on nopeaa toteuttaa, jos padot eivät osoittaudu toivotunlaisiksi ja niitä pitää vielä muokata. Kluuviin ja Pensaskarin eteläpuolelle jäi nyt kaksi loggeria mittamaan vedenkorkeuden muutoksia ja lämpötiloja - loggerit poimitaan pois ennen jäiden tuloa ja viedään taas keväällä takaisin jäiden lähdettyä.

Toivotaan, että yhä useampi kala pääsee suojaisaan kluuviin kutemaan tulevana keväänä.

Essi Keskinen

Muita ennallistamisesta ja kunnostamisesta kertovia blogeja:

Moniongelmainen Akionlahti, ja voiko sitä korjata?

Ojasta allikkoon - miten vesi pysäytetään?

Päiväni kasvinkannattimena

Uuden äärellä - meriajokkaita istuttamassa

Podcast meriajokkaan istutuksesta

Tukea luonnonsuojelulle

maanantai 13. lokakuuta 2025

Puutteellisesti tunnettuja leviä etsimässä

 

Kolmen kuvan kollaasi, joka kuvassa erilaisia leviä joko veden alla tai herbaariossa paperilla.
Mitähän nämäkin ovat? Kustavista syyskuussa otetusta levänäytteestä (ylin kuva) paljastui tarkemmin katsoen kahta hieman erinäköistä levää, joista tehtiin omat herbaarionäytteensä (kuvat alla). Tällaisen merestä museoon -polun kulki tänä vuonna noin 270 levänäytettä.  Kuvat Tytti Wärri / Metsähallitus

Levät ovat vanha ja arvoituksellinen lajiryhmä

Viherleviä on ollut olemassa ainakin 1000 miljoonaa vuotta, ja ne olivat ensimmäisiä monisoluisia eliöitä, jotka sopeutuivat elämään maalla. Näistä vuorovesirannoilla ja yhä kuivemmalla maalla sinnittelevistä levistä kehittyi aikanaan putkilokasveja, ja elämä maalla pääsi vauhtiin. Meriin jääneiden varhaisten levien jälkeläiset ovat jatkaneet levämäistä elämänmenoaan satoja miljoonia vuosia, aina meidän päiviimme asti. Seuraavaksi kun katsot rantavedessä hulmuavia leviä, voit ajatella, että näkymässä on jotain ikiaikaista – ja salaperäistä. Suomen levälajistosta nimittäin tiedetään hätkähdyttävän vähän.

Suomen merialueilla esiintyy noin 110 makrolevälajia eli paljain silmin havaittavan kokoista levää. Näistä enemmän kuin joka kolmas (38 %) jouduttiin toteamaan puutteellisesti tunnetuksi viimeisimmässä lajien uhanalaisuusarvioinnissa vuonna 2019. Suomen eliölajisto tunnetaan yleisesti ottaen huippuhyvin, kun verrataan moniin muihin maailman maihin. Lisäksi Itämeri on muihin meriin verrattuna hyvin vähälajinen, koska kylmä murtovesi on monille lajeille vaikea ympäristö. Ja siitä huolimatta joka kolmannesta levälajista ei tiedetä sen vertaa, että voitaisiin sanoa, onko se elinvoimainen vai äärimmäisen uhanalainen! Sitä luokka puutteellisesti tunnettu nimittäin tarkoittaa. Kun jonkin lajin uhanalaisuutta on yritetty arvioida, mutta sen kohdalla ei voida luotettavasti sulkea pois mitään luokkaa, se päätyy puutteellisesti tunnettujen joukkoon.

Tämä ei tarkoita, että tieto olisi huonoa, vaan sitä, että tietoa on tosi vähän. Tilanne on harmillinen, mutta toisaalta oiva tilaisuus päästä keräämään ihan uutta tietoa, melkein kuin vanhan ajan tutkimusmatkailijat!

Aiemmassa blogitekstissä kerrottiin, että syitä vähäiseen tietomäärään voivat olla esimerkiksi se, että jotkin levät esiintyvät varhain keväällä tai myöhään syksyllä, kun kartoittajia ja luontoharrastajia on merellä vähän, tai se, että niiden lajinmääritys on vaikeaa. Monet puutteellisesti tunnetuista lajeista saattavat olla harvinaisia eli niistä ei kerry tietoa, koska niitä on vain vähän. Tähän ongelmavyyhtiin on tartuttu osana Life IP Biodiversea -hanketta ja vuoden 2024 leväetsinnöistä on kerrottu täällä. Levien tietotason parantamiseksi uurastavat yhteistyössä Metsähallituksen Vesiluontotietotiimi, joka vastaa maastotöistä, ja Luonnontieteellinen keskusmuseo LUOMUS, joka vastaa DNA-näytteisiin perustuvasta lajintunnistuksesta ja joka myös tallentaa kerätyt levänäytteet kokoelmiinsa.

Puutteellisesti tunnettuja levälajeja on siis kymmenittäin, mutta tänä vuonna keskityttiin etenkin Ulva-suvun leviin eli suolileviin. Levien nimi johtuu siitä, että usein yksilöt ovat putkimaisia ja kaasutäytteisiä ja muistuttavat siinä mielessä suolta. Väri on kuitenkin raikkaan vihreä ja levät voivat olla hyvin kauniita, jolloin väkisinkin tuntuu, että suomenkielinen nimi ei ihan tee niille oikeutta. Senkin takia yleensä puhutaan latinankielisen nimen mukaan Ulvista. Suomen Ulva-lajeista yksi, Ulva intestinalis (isosuolilevä), on yleinen ja arvioitu elinvoimaiseksi, kun taas kaikki muut Suomen Ulvat ovat puutteellisesti tunnettuja.

Kauniita leviä veden alla matalassa, aurinkoisessa vedessä.
Ulvien rakenne on usein putkimainen, ja levän tuottama happi voi jäädä putken sisään hopeanhohtoisiksi kaasukupliksi, jotka sekä nostavat levää kohti valoa että antavat sille tunnusomaisen ulkonäön. Kuva: Niklas Turva / Metsähallitus.

Vuonna 2024 kerätty aineisto paljasti, että kaksi puutteellisesti tunnettua lajia, suolileviin kuuluva Ulva linza (velmusuolilevä) sekä varhain keväällä, jo jään alla kasvava laji Monostroma grevillei (tötterösalaattilevä) olivat Saaristomerellä yleisiä ja molempien yksilöitä löytyi Itäisen Suomenlahden perukoilta saakka. 

Vuonna 2025 etsittiin levinneisyysalueiden pohjoisrajoja

Ensimmäisen vuoden hyvien tulosten rohkaisemana etsintöjä jatkettiin ja laajennettiin. Tänä vuonna tavoitteena oli selvittää:

-            Monostroma grevillein levinneisyysalueen pohjoisraja

-            Monostroma grevillein yleisyys levinneisyysalueensa sisällä

-            Monostroma grevillein esiintymisen vuosittainen vaihtelu

-            Ulva linzan levinneisyysalueen pohjoisraja

-            Löytyykö muita puutteellisesti tunnettuja Ulva-lajeja kuin Ulva linza?

Levinneisyysalueiden rajojen selvittämiseksi pakattiin maaliskuussa pakettiauto ja lähdettiin ajelemaan pitkin Pohjanlahden rannikkoa sopivilla paikoilla pysähdellen. Päätavoitteena oli etsiä Monostroma grevilleitä, mutta myös Ulva-näytteitä kerättiin, vaikka ajankohta olikin niille vähän varhainen. Monostroma grevilleitä löytyi lopulta Kaskisista saakka, mutta ei sen pohjoisempaa, ja Kaskisten esiintymä vaikutti irralliselta, sillä sen eteläpuolella oli taas pitkä Monostromaton alue, ennen kuin seuraavat levät löytyivät. Onneksi Ulvaa kasvoi jo monin paikoin runsaasti, eikä kartoittajien tarvinnut ihan tyhjin käsin palata Merenkurkusta.

Henkilö pelastautumispuvussa, kaulassa roikkuvat varusteet ovat ohuessa jääriitteessä.
Maaliskuiseen maastotyöhön tarvitaan paksulti vaatteita ja normaali määrä eli ärsyttävän paljon muita varusteita. Vaatteissa ja kamerassa näkyvä vaalea töhnä ei ole suolaa eikä hiekkaa, vaan jäähileitä. Märät varusteet jäätyivät heti kun nousi vedestä, ja niin tuntuivat jäätyvän kädetkin. Maastolomakkeiden käsialassa ei ollut kehumista. Kuva: Kevin O’Brien / Metsähallitus.

 

Vasemmalla levä veden alla, oikealla herbaariopaperilla.
Itämeren kenties pohjoisimmat, tai vähintään pohjoisimmat tähän saakka tunnetut Monostroma grevilleit löytyivät Kaskisilta. Vasemmalla Monostroma grevillei epäselvänä vihreämpänä kohtana keskellä kuvaa kellertävien rihmalevien ympäröimänä, ja oikealla sama levätupas valmiina herbaarionäytteenä. Kuvat: Tytti Wärri / Metsähallitus.

Pohjanlahdella kartoittamisen aikana etelässä meri suli sen verran, että Metsähallituksen vene saatiin vesille ja Monostroma grevilleitä lähdettiin etsimään Saaristomereltä. Levää etsittiin samoilta paikoilta, missä sitä havaittiin edellisvuonna, ja muutamilta uusilta paikoilta. Ja sitähän löytyi aivan kaikkialta! Vuosi 2024 ei siis vaikuttaisi olleen mitenkään poikkeuksellisen hyvä, vaan Monostroma grevillei näyttäisi olleen yleinen ja runsaslukuinen myös tänä vuonna. Tuntuu jopa vähän hassulta, että lajista on ollut vain 80 aiempaa havaintoa. Toisaalta, kun potkii jäätä pois tieltä, että pääsee käsiksi levään, eikä koko merellä näytä olevan ketään muuta, tuntuu ymmärrettävältä, että lajista ei ole kertynyt havaintoja. Siinä vaiheessa, kun kevät etenee sen verran, että saaristossa alkaa liikkua ihmisiä, kaunis ja heleä Monostroma grevillei on jo päättänyt elinkiertonsa siltä vuodelta tai peittynyt tympeänruskean yksivuotisen Pylaiella-rihmalevän alle.

Kolmeen osaan jaettu kuva, kaikissa levä veden alla kivikkopohjalla, nuoli osoittaa osassa tiettyä levää muiden levien joukossa.
Jo jään alla kasvunsa aloittava Monostroma grevillei saa varhain keväällä nauttia elintilasta, kirkkaista vesistä ja kilpailijoiden puuttumisesta. Huhtikuun edetessä se alkaa haalistua kärjistä alkaen ja aaltojen voima repii haurastuvan, alun perin salaatinlehtimäisen levän ohuiksi suikaleiksi. Lopulta yksivuotiset rihmalevät peittävät näkyvistä haalistuneet, rispaantuneet Monostroma grevillein jäänteet. Kuvat: Vasemmalla ja oikealla ylhäällä Tytti Wärri / Metsähallitus, oikealla alhaalla Kevin O’Brien / Metsähallitus.

Muutamalta paikalta löytyi myös kauniin kirkkaanvihreää ja hiusta ohuempaa rihmamaista viherlevää, jota arveltiin joksikin Ulothrix- tai Urospora -suvun lajiksi. Niistä useat ovat puutteellisesti tunnettuja, joten näistäkin tuskastuttavan ohuista rihmoista yritettiin saada jotain näytteeksi. Yksittäiset levärihmat näyttivät - sikäli kun niitä pystyi näkemään – halvasta akryylivaatteesta irtoavilta kuiduilta, niin ohuita ja niin loistavan, keinotekoisen vihreitä ne olivat. Mietin näytteitä kuivatessani, että onnea vaan laboratorion väelle, kun yrittävät löytää näytepussista kuivatun murusen tätä rihmaa ja käsitellä sitä jotenkin. Mutta laboratoriossa osataan hommat, ja näistäkin näytteistä saatiin eristettyä DNA:ta, jonka perusteella rihmat edustavat kahta eri lajia, joista toinen saattaa olla Suomelle uusi laji. Lopullisia analyysejä ja tuloksia odotellessakin voi jo todeta, että aina kannattaa yrittää!

Ohutta rihmalevää kasvaa kivellä aivan pinnan alapuolella.
Tässä hulmuaa jokin Urospora-suvun laji eli viherhius. Yksittäiset rihmat ovat kietoutuneet toisiinsa ja muodostavat lankamaisia tai rastamaisia kimppuja, jotka on helppo nähdä niiden loistavan vihreän värin vuoksi. Yksittäiset rihmat ovat lähes näkymättömiä. Kuva: Kevin O’Brien / Metsähallitus

Kesän ja syksyn kartoituksissa kerättiin punaleviä ja lisää Ulvia

Kesällä kenttäsesonki on kuumimmillaan, ja kaikilla kädet täynnä töitä. Muiden töiden ohessa Saaristomeren ulko-osia kartoittanut tiimi keräsi kuitenkin myös Ulva-näytteitä, joiden joukossa voisi hyvin piillä yllätyksiä. Suomen merialueiden suolaisimmat vedet löytyvät Ahvenanmereltä ja Saaristomeren ulko-osista, ja monet eteläiset Ulva-lajit vaativat suolaista vettä. Mikäli Suomen merialueilla jossain piileskelee jännittäviä, eteläisiä Ulvia tai eksoottisia vieraslajeja, ne saattaisivat löytyä juuri noilta alueilta. Lisäksi tiimi otti muutamia näytteitä punalevästä, joka on joko Coccotylus truncatus (töpöpunaröyhelö) tai Phyllophora pseudoceranoides (sarvipunaliuska). Näiden lajien erottaminen toisistaan on hankalaa, ja siksi ne ovat molemmat jääneet puutteellisesti tunnetuiksi. Pilottinäytteiden avulla selvitetään, miten hyvin näiden punalevien erottaminen onnistuu DNA:n avulla.

Syksyllä kerättiin vielä lisää Ulvia Selkämereltä ja Läntiseltä Suomenlahdelta. Yhteensä tänä vuonna kerättiin noin 270 näytettä, kun viime vuonna näytteitä saatiin 170. Tuloksia DNA:han perustuvasta lajintunnistuksesta odotetaan loppuvuoden aikana. Jos saaliiksi saatiin puutteellisesti tunnettuja lajeja, niiden esiintymistä koskeva tieto karttuu. Jos taas näytteet olisivat enimmäkseen elinvoimaista, yleistä lajia Ulva intestinalis, tämäkin tieto olisi hyödyllinen. Jos satojen näytteiden joukossa, jotka on kerätty eri puolilta rannikkoa erilaisista ympäristöistä, ei vieläkään löydy esimerkiksi lajia Ulva clathrata (sammaluolilevä), alkaa näyttää siltä, ettei se voi meillä ainakaan kovin yleinen olla. Näiden lajihavaintojen – tai niiden puutteen – toivotaan olevan avuksi, kun seuraava lajien uhanalaisuusarviointi julkaistaan 2030. Ja mitä lajia levät ovatkaan, näytteet jäävät Luonnontieteellisen keskusmuseon kokoelmiin ja asettuvat osaksi aikasarjaa, joka alkaa jo 1800-luvulta, sillä niinkin vanhoja levänäytteitä kokoelmissa on. Ties mitä tulevaisuuden tutkijat keksivät näillä näytteillä tehdä. Itämeri elää tällä hetkellä monenlaisten muutosten aikaa, kun ilmasto, lajisto, ravinnekuorma ja muut ihmispaineet muuttuvat ja muuttavat merta. Eri aikoina kerätyt näytteet yleisistäkin lajeista voivat auttaa tulevaisuudessa ymmärtämään esimerkiksi ilmastonmuutoksen vaikutuksia.

Tytti Wärri

Kolme eri näköistä levää herbaariopapereilla.
Furuskäriltä, Hankoniemen eteläpuolelta löytyi syksyllä useita erinäköisiä Ulvia. Tässä esimerkkinä ohutta haarovaa, leveää haaratonta ja kummallista välimuotoa. Aiemman kokemuksen perusteella kaksi vasemmanpuolisinta olisivat Ulva linza ja oikeanpuolimmainen Ulva intestinalis, mutta vasta DNA-näytteiden tutkiminen sen aikanaan paljastaa. DNA-näytteen tarkka kohta on osoitettu ja kuvattu ennen näytteen ottamista. Vaikka DNA-näytteiden analysointi vaatii hienoa tekniikkaa ja huippuosaamista, sitä edeltävä maastotyö ei ole mitään rakettitiedettä. Kuvissa näkyvä DNA-osoitinnuoli on askarreltu margariinirasian kannesta. Kuvat: Tytti Wärri / Metsähallitus.


Hankelogoja: Life-, Natura 2000 ja Biodiversea-logot.
Hanke on saanut rahoitusta Euroopan unionin LIFE-ohjelmasta. Aineiston sisältö heijastelee sen tekijöiden näkemyksiä, eikä Euroopan komissio tai CINEA ole vastuussa aineiston sisältämien tietojen käytöstä.