Uhanalaisten luontotyyppien keskellä

Punanäkinparrat ja merinäkinruohot kurkottavat kohti pintaa. 

Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Suojaisat näkinpartaisniityt on määritelty uhanalaiseksi luontotyypiksi vuonna 2018. Enemmän Itämeren uhanalaisista luontotyypeistä voi lukea netistä.

Merenkurkussa työskentelyssä on se hieno etuoikeus, että usein pääsee snorklaamaan ja suppaamaan uhanalaisten luontotyyppien parissa. Viime viikon vietimme Raippaluodossa Västerfjärdenin lahtea kartoittaen. Suurimman osan lahden pohjasta peittävät nimenomaan suojaisat näkinpartaisniityt eli uhanalainen luontotyyppi.

Näkinpartaisniityltä löytyy usein myös kookasta hapsivitaa. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Suojaisalla tarkoitetaan tässä yhteydessä sitä, että alue ei ole suoraan tuulille alttiina vaan se on esimerkiksi lahti tai laguuni (flada) tai hiekkasärkän suojaama alue, jota aallot eivät suoraan pääse myllertämään. Näkinpartaisniitty saattaa koostua monista eri näkinpartaislajeista, mutta se voi olla myös yhden lajin dominoima.

Västerfjärdenissä vaihtelivat punanäkinparran valloittamat hieman syvemmät pohjat ja mukulanäkinparran kansoittamat matalat pohjat. Vesi oli kristallinkirkasta ja pohjaan asti näki helposti vielä yli kahden metrin syvyydelle (ei kuulosta ehkä kummoiselta, mutta kokeileppa tätä kun olet viimeiset viikot viettänyt jokisuistoissa, joissa näkyvyys loppuu kymmenen sentin syvyyteen).

Muutamat inventointipisteet on jo viety LajiGISiin (pinkit pisteet), loput odottavat vielä tallentamista maastolomakkeilta Excel-taulukoihin ja niistä tietokantaan. Kuva: Metsähallitus

Näkinpartaisniityt ovat kauniita. Mukulanäkinparta on kirkkaan heleänvihreää 10-20 cm korkeaa niittyä, jossa kesän edetessä pystyy paljain silmin näkemään kirkkaanoranssit lisääntymiselimet. Punanäkinparta on suurta ja robustia, jopa puolimetriseksi kasvavaa näkinpartaa, joka nimensä mukaisesti voi olla kauniin punaista (se voi olla myös kirkkaan vaaleanvihreää). Näkinpartaisten ominainen tuoretta kurkkua muistuttava tuoksu tulee nenään kauempaakin, jos näytteitä nostaa pintaan.

Näkinpartaisniityt muodostavat tärkeän elinympäristön monelle lajille (mm. selkärangattomille ja pikkukaloille), ne stabiloivat eli sitovat pehmeää mutapohjaa paikoilleen ja kirkastavat vettä käyttämällä siitä ravinteita ja hillitsemällä pohjan pöllyämistä.

Näkinpartaisniittyä parhaimmillaan, tässä tapauksessa Mikkelinsaarilta. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Näkinpartaisten kanssa voi usein kasvaa myös monia muita lajeja. Merinäkinruoho viihtyy hyvin pehmeillä ja ravinteisilla pohjilla ja kertoo rehevistä vesistä. Hapsivita ja ahvenvita ovat vitojen perheeseen kuuluvia jokapaikanhöyliä, jotka usein pistävät esiin näkinpartaisten välistä. Myös merisätkimen löytää usein punanäkinpartojen kansoittamalta pohjalta.

Koska suojaisat näkinpartaisniityt ovat uhanalaisia (vaikka niittyjen yksittäiset lajit eivät olekaan), Metsähallituksen meritiimi on myös kokeillut punanäkinpartaisten siirtoistutusta (siitä voit lukea enemmän täältä).

Päivän työt alkamassa Västerfjärdenissä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Merenkurkun siirtolohkareet ovat aina yhtä vaikuttavia. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Suojaiset näkinpartaisniityt viihtyvät monenlaisissa lahti- ja laguuniympäristöissä kaikenlaisilla pohjilla täysin pehmeästä muta- ja liejupohjasta siltti-, hiekka- ja sekapohjille, mutta ne voi tuhota nopeasti ruoppauksella tai varomattomalla ankkuroinnilla. Jos siis mietit, pitäisikö mökkiranta ruopata, vaikka sieltä löytyy näkinpartaisia, harkitse ennemmin vaikka pidemmän laiturin rakentamista tai mökkinaapurin kanssa yhteistä laituria. Ihmispaineiden vaikutuksesta merilajeihin ja -luontotyyppeihin voit lukea enemmän vaikka täältä.

Essi Keskinen

Punanäkinparrat voivat olla nimensä mukaisesti punaisia. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Merinäkinruoho on hieman piikikäs, hapero vesikasvi, joka pitää mutapohjasta ja runsaista ravinteista. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Harvinaisuuksien etsintää ihmispaineiden keskellä

 

Merisätkimen kauniin yksinkertaiset kukat pinnistävät pintaan käyvän rihmalevämassan joukosta. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Tänä kesänä valtakunnallinen vedenalaiskartoituksen inventointiohjelma VELMU etsii uhanalaisia lajeja muualtakin kuin Perämereltä, josta niitä on perinteisesti löydetty (ks. vaikka blogit http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2020/05/emmat-esittelyssa-uhanalaiset-lajit.html tai http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2018/07/harvinaisuuksia-bongaamassa.html).

Merenkurkun kolmen naisen tiimi on nyt kiertänyt viisi meille suunnattua polygonia, joista lajeja etsitään (ks. blogi). Yhtään uhanalaista lajia ei ole löytynyt, enkä kyllä ole erityisen yllättynyt. Olemme mm. yrittäneet etsiä paunikkoa, nelilehtivesikuusta ja lietetatarta. Kaikki nämä lajit tarvitsevat matalan, rakentamattoman lieju- tai mutarannan tai nelilehtikuusen tapauksessa myös avoin kostea rantaniitty käy. Ainoat avoimet rannat ovat olleet niitettyjä mökkirantoja leikattuine nurmineen - muuten kaikki rannat ovat olleet metrien tai jopa satojen metrien levyisten järviruovikkojen peitossa, tai muuten umpeenkasvaneita (kaislikko tai osmankäämikkö). Kun karja lakkasi laiduntamasta rantaniittyjä ja samaan aikaan Itämeri rehevöityi ja umpeenkasvu alkoi, sopivat kasvupaikat monelle uhanalaiselle vesilajille ovat hävinneet.

Rihmalevät riehaantuvat ravinteista ja lämmöstä matalissa lahdissa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Meriuposkuoriainen kaipaa ravintokasvia (hapsivita, ahvenvita, ärviä tai jokin muu isokokoinen putkilokasvi) ja hieman suojaisaa hiekka- tai mutapohjaista lahtea. Ne lahdet, joissa olemme käyneet, ovat olleet niin sameavetisiä, että kasvillisuutta ei ole löytynyt vähänkään syvemmiltä alueilta lainkaan. Yhdestä lahdesta löysimme kyllä neljä Macroplea-suvun toukkaa, eli meriuposkuoriaisen löytyminen oli jo lähellä. Macroplea-lajejpienia on kolme, mutta toukkia ei erota toisistaan kuin DNA:n perusteella.

Pieni välivedessä keijuva eli kelluva ristilimaska pitää suojaisista seisovista vesistä ja rehevistä lahdista tai fladoista. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Olemme yrittäneet välttää kartoituspisteiden tekoa vasta ruopatuille väylille ja rannoille tai selvästi rakennetuille rannoille. Välillä tällaista kohtaa ei tahdo löytyä suurestakaan lahdesta. Mökkitontit rajoittuvat toisiinsa ja jokaisen oma nurmikko yltää tehtyyn hiekkarantaan tai kivettyyn satama-altaaseen asti, josta sitten on ruopattu väylä keskelle lahtea. Tai mökkitonttien reunoille jää sen verran luonnontilaista rantaa, että muutama kymmenen metriä ruovikkoa on armollisesti jätetty seisomaan tonttien rajoille. Yritä tässä sitten etsiä ”luonnontilaista Merenkurkun lahtea”.

Jokaisen mökkiläisen pienruoppaus kumuloituu lahtea kohti yllättävän suureksi osaksi pohjaa.

Mökkiä mökin vieressä, ja jokaisella oma venevalkama ja ruoppaus. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Suurin ihmisvaikutus Itämereen on kuitenkin ravinteilla eli rehevöitymisellä (katso vaikka tämä blogi, tai sitten tämä). Tänään Norrifjärdenin lahdella Moikipäässä oli jo reilusti sinilevää eli sinibakteereja. Veden pinnalle oli myös kertynyt paksusti käymään lähtenyttä rihmalevämassaa, ja pinnan alta löytyi paksua levämattoa. Kaikkea peitti paksu kerros joko epifyyttisiä eli päällysleviä tai irtonaista rihmalevää.

Merinäkinparta ilmentää reheviä vesiä, kuten rihmalevätkin. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Luonnontilaisten alueiden etsintä on siis vaikeaa, kuten on uhanalaisten lajienkin. Ihmispaineet ulottuvat lähes joka kolkkaan Itämerta. Onneksi kohdalle silloin tällöin sattuu helmiä kuten uhanalainen luontotyyppi suojaiset näkinpartaisniityt, jota ihailimme tänään eräässä lahdenpohjukassa.

Essi Keskinen

Kun pohjalla lepäävä rihmalevämatto alkaa käydä, se nousee kaasujen ansiosta pintaan. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Mediaa suppilaudalta

 

SUP-lauta ja Julia tulevat hinauksessa kun ukkospilvi värjää taivaan dramaattisesti. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Kun tekee töitä SUP-laudalla, kaikki kastuva on pakattu vedenkestäviin pussukoihin ja syvälle pelastautumispuvun uumeniin. Kun puhelin soi uumenissa, sen esiinkaivamiseen menee aikaa. Tällä viikolla kannatti kuitenkin vastata, kun pääsi molemmilla kerroilla lehteen sitaatin tai parin verran.

Ensimmäisellä kerralla olin vielä ankkurissa edellisellä VELMU-pisteellä eli kartoituspisteellä kun puhelin soi. Soitto tuli Ilta-Sanomista ja kyseessä oli Kokkolan edustalla kuvattu video oletetusta ryhävalaasta. Annoin ennakkohaastattelua SUP-laudalta ja lupasin katsoa videon maastomajoitukseen päästyäni.

Illalla katsoin videon enkä nähnyt siinä ryhävalasta, mutta lehteen päädyin kuitenkin. 

Toimittaja ottamassa kuvia juttua varten. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Seuraavana päivänä olimme kovaa kyytiä evakuoitumasta mereltä ukkosmyrskyn edeltä. Taivas takanapäin oli sysimusta ja tuuli yllytti meren vaahtopäiksi. SUP-laudalla kulki kovaa kohti kotisatamaa kun tuuli siivitti selästä. 

Puhelin soi.

Linjan päässä oli sanomalehti Keskipohjalainen ja kysyi samasta Kokkolan videosta. Kohteliaaseen tapaan toimittaja aloitti "Soitanko pahaan aikaan?" Sanoin että ei ollenkaan, tässä vaan SUP-laudalla töissä, mutta nyt kun on puhelin esillä, jutellaan vaan. Juteltiin, tuuli yltyi, työnsi kohti ruovikkoa, alkoi sataa kaatamalla. Puhelin oli tietysti vedenkestävässä pussukassa eli ei hätää sen puoleen, mutta yhdellä kädellä en pystynyt melomaan ja olin kovaa kyytiä menossa sataman ohi ja rantaruovikkoon. Sateen keskeltä saapui tiimin toinen luontokartoittaja Erika SUP-laudallaan ja tarjosi hinausköyttä. Otin kiitollisena köyden vastaan ja tuulta ja sadetta - ja mitä niitä muita elementtejä on - vastaan taistellen Erika veti minut rantaan samalla kun annoin haastattelua Keskipohjalaiselle.

Välillä merellä myös sataa ... Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

... ja tuulee. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Jos jotakuta mietityttää, miksi annan valaslausuntoja, sen täytyy johtua siitä, että virallisesta tittelistäni "suojelubiologi" huolimatta olen brändännyt itseni meribiologiksi. Meribiologille soitetaan, kun on kysymyksessä valas. Ohjasin kyllä toimittajan ottamaan yhteyttä ihan oikeisiinkin valasbiologeihin, koska heitäkin löytyy Suomesta. En siis ollut kommentteineni ainoana "asiantuntijana".

Tämän kesän VELMU-tiimi eli valtakunnallista vedenalaiskartoitusta tekevät Metsähallituksen meritiimiläiset ovat muutenkin olleet median valokeilassa viime aikoina. YLE uutisoi näkyvästi ("Tutkijat etsivät ny rannikolta superharvinaisuuksia - toiveena löytää muun muassa meriuposkuoriainen tai tähtimukulaparta") ja muutkin mediat ovat soitelleet ja käyneet maastovierailuilla.

Dramaattinen taivas hetkeä ennen sadetta. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Tämä sadepilvi ajoi minua takaa Närpiössä. Ehdin melkein alta pois, kunnes toimittaja soitti. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Ajan antaminen medialle on tärkeää, koska media kertoo kansalle. Kun kansa ymmärtää, mitä olemme tekemässä ja miksi, työmme on paljon helpompaa ja Itämeren suojelu mahdollisempaa.

Seuraa siis mediaa ja somea, jos vaikka löytäisimme tänä kesänä joitakin uhanalaisia lajeja. Tällä viikolla Korsörsfjärdenistä löytyi ikävä kyllä vain tuore vieraslaji hentokarvalehti, jota on aiemmin löydetty vain Merenkurkun ulkosaaristosta, Ahvenanmaalta ja Suomenlahden ulkosaaristosta.

Hapsivita muodostaa pusikoita, joista etsitään tänä kesänä uhanalaista meriuposkuoriaista. Kuva: Julia Honkanen / Metsähallitus

Kolmipiikki photobombaajana - otin kuvaa vesikasvillisuudesta kun innokas kolmipiikki singahti takavasemmalta ja taltioitui kuvaan. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Muuten olemme löytäneet vain kaunista, joskin ihmispaineiden kanssa kamppailevaa meriluontoa. Mökkejä ja niiden ruopattuja rantoja on niin paljon, että luonnontilaista rantaa ei meinaa löytyä eteläisen Merenkurkun / pohjoisen Selkämeren lahdista etsimälläkään. Pieni pätkä niittämätöntä ja ruoppaamatonta järviruokoa (kansan suussa "kaislikkoa") on jätetty merkkaamaan mökkitonttien rajoja, mutta muuten hyvin monet lahdet on muutettu varsinaisiksi "mökkilandioiksi" - kesämökkiä toisensa perään, ja jokaisella oma pieni hiekkaranta ja oma pieni venevalkama. Rehevöitymisen ohella rantarakentaminen ja ruoppaaminen ovat meriluonnolle suuria uhkia. Onneksi luonnontilaisiakin alueita vielä on jäljellä, niitä vain ei tunnu osuneen Merenkurkun tämänvuotiselle VELMU-kartoituskiertueelle.

Essi Keskinen

Hapsivitaniityllä. Video ei välttämättä näy mobiililaitteissa. Video: Julia Honkanen / Metsähallitus

Kaurismäkeläistä tunnelmaa suljetun paviljongin sisäänkäynnillä. Parkkipaikka sopi hyvin meritiimin pakettiautolle. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

"Tuonne tein viimeisen pisteen". Suomen ympäristökeskus on mallintanut uhanalaisten lajien mahdollisia esiintymisalueita, joita me maastokartoittajat tänä kesänä kahlaamme läpi. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Erika poseeraa toimittajalle upean suomalaiskansallisessa ympäristössä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Selfie veden alta. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Pinnan alta nähtynäkin maailma on kaunis. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Päivä joella

 

SUP-laudalle mahtuu päivän kokoinen toimisto - vesikiikari, ämpäri näytteille, eväät ja vesipullo, GPS, kamera, hara, Secchi, ankkuri ja kirjoitusalusta protokollineen ja karttoineen. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

SUP-lauta lipuu täysin hiljaisella joella. Tuulenvirekään ei kahisuta lehtiä. Tiheästä ruovikosta ja sen takaa pensaikosta kuuluu lintnunaulua. Olen meribiologi, en mikään ornitologi, joten siellä sirkuttaa, piipittää, kaakattaa, sirisee, tipluttaa, pulputtaa, kirkuu ja pärisee vaikka mitä, mitä en nyt juuri tunnista. Äänet on kuin viidakossa, kuten on tuoksukin. Edellisiltainen valtava ukkosmyrsky ja rankkasade on saanut maan tuoksumaan kostealta, vihreältä ja rehevältä. Aamun suhteellisessa viileydessä (alle 25 astetta vielä, päiväksi lämpötila nousee kolmeenkymmeneen) tuoksu tuo mieleen Borneon tai Costa Rican pilvisademetsän raikkaan ja kostean mullan hajun. 

Välillä meribiologi pääsee makeisiinkin vesiin - Lapväärtinjoen varrelta ja sen suistosta etsitään uhanalaisia lajeja ja tehdään samalla muuta VELMU-kartoitusta. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Lapväärtinjoki pohjoisella Selkämerellä on hitaasti virtaava ruskeavetinen (Secchi-syvyys eli näkösyvyys oli mitattuna 0,6 m - surkea tulos kun ulkomereltä mitataan 3-8 m näkösyvyyksiä) joki, joka tänään tuo minulle mieleen Amazonin. Lintujen laulun lisäksi kuuluu vain melan loiskahdus ja pieni veden virtaus SUP-laudan keulan edessä. Trooppisten sademetsien jokiviidakoissa kurnuttavat ja sirputtavat sammakot, huutelevat apinat ja mölisevät mölyapinat. Lapväärtissä on hiljaista ja rauhallista kun meloskelen kohti kartalle piirrettyä polygonia, jonne lähden tekemään VELMU-kartoituspisteitä (valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden kartoitusohjelma) ja etsimään uhanalaisia lajeja mallinnuksen mukaan.

Ulpukka kurottaa tyynen pinnan ylle. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Harvoin meribiologi pääsee näin makeisiin vesiin. Olen kartoittanut kulttuuriperintöä Hossassa ja etsinyt raakkuja eli jokihelmisimpukoita Kainuussa, mutta varsinaisia VELMU-töitä tehdään harvemmin jokisuistoissa. Perämerellä on tehty, ja sieltä onkin löytynyt valtavasti sekä uhanalaista että VELMU-kartoituksille uutta lajistoa. Tänä vuonna ohjelmistossa on parikin jokisuistoa Perämeren ulkopuolelta.

Tunnelma Lapväärtinjoella on kuin sademetsässä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Rauhallisella joella melominen vie koko ajan muistot trooppisten sademetsien joille. Olen melonut kanootilla Amazonin tulvasademetsissä, lipunut täysin äänettömän sähköperämoottorin avulla Kinabatanga-joen pienissä sivuhaaroissa Borneossa, ollut yhdestä puusta koverretun pirogin kyydissä Okawangon deltalla Botswanassa  ja laskenut koskea Costa Rican sademetsässä. Lapväärtinjoki saa tänä aamuna samanlaisen mielihyväntunteen aikaan kuin ennen koronaa tehdyt ulkomaanreissut. Aurinko porottaa, mutta lippalakin alla on ihan OK, hyttysetkään eivät kiusaa helteellä. Lasken ankkurin, heitän haraa. Uistinvitaa, lummetta, pystykeiholehtiä, ahvenvitaa. Tiheitä ruovikoita, kaislikoita ja osmankäämiköitä, veden ylle kurottelevia puita. Hiljaisuutta.

Uistinvitojen kukat kurkottavat kohti aurinkoa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Pystykeiholehtien ilmaversoiset lehdet muodostavat metsän joen pinnalle. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Mietin taas kerran, ketä minun on kiittäminen siitä, että saan tehdä näin mielenkiintoista työtä. Joka kesä eri maisemissa, joka päivä erilaisella kohteella, erilaisilla menetelmillä, eri lajeja kartoittaen. Tänään olen joella, iltapäivällä vielä merenlahdella, viikon alkupuolella upeassa laguunissa, joka oli täynnä uhanalaista luontotyyppiä suojaisten alueiden näkinpartaisniityt.

Takaa kuuluu pieni kohahdus. Käännyn katsomaan, ja minua lähestyy vanhempi mies puisessa soutuveneessä, perässä lähes äänetön sähkömoottori. Moikkaan paikalliselle, huikkaan että "Metsähallituksen Meritiimi on tässä kartoittamassa vedenalaista kasvillisuutta!" Mies hymyilee ja vastaa "No sepä hienoa!" Jatkaa matkaa. Tulee hyvä mieli, että kansalaisetkin hyväksyvät.

Maailma pelastetaan vain pala kerrallaan. Tänä kesänä minun ja tiimini palaset ovat polygoneja, joista kartoitetaan lisää tietoa vedenalaisista lajeista ja löydetään toivottavasti myös uhanalaisia kasveja, näkinpartaisia tai meriuposkuoriainen.

Tänä iltana voimme ruksata yli Lapväärtinjoen polygonin. Ei löytynyt uhanalaisia lajeja, mutta monimuotoista ja mielenkiintoista lajistoa silti.

Essi Keskinen

Minä ja tiimini Hamnfjärdin laguunin rannalla valmiina päivän töihin. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Ulpukka. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Päiväni kasvinkannattimena

Punanäkinpartaiset ovat valmiita siirtymään uuteen kotiinsa SUP-laudan päällä. Kuva: Anette Bäck / Metsähallitus

 

Miksi punanäkinpartaa (Chara tomentosa) pitäisi siirtää yhdestä laguunista toiseen? Se on yleinen laji, ei toimita sen kummempaa virkaa kuin muutkaan näkinpartaislajit ja sitä esiintyy lähes kaikkialla.

Paino edellisessä virkkeessä on nyt sanalla LÄHES. Joistakin laguuneista näkinpartaiset (Chara) jostakin syystä puuttuvat.

Punanäkinparta on nimestään huolimatta suurikokoinen viherlevä. Se sitoo pehmeää pohja-ainesta hyvin, kirkastaa vettä, kuluttaa vedestä ravinteita ja toimii myös sekä kalojen kutualustana että esim. selkärangattomien pikkueläinten elinympäristönä.

Roligropenin kluuvi (merestä täysin irti kuroutunut laguuni eli fladan viimeisin vaihe) kunnostettiin aiemmin Merenkurkussa, mutta sieltä ei löytynyt punanäkinpartaa. Kluuvi on pehmeäpohjainen ja melko sameavetinen, mutta kalat pitävät sitä hyvänä kutualueena (Luonnonvarakeskuksen Luken mittaustulokset kertovat tästä). Jos kluuviin saisi leviämään vielä suurikokoista punanäkinpartaa, tai mitä tahansa näkinpartaa, lammikosta saattaisi tulla vieläkin houkuttelevampi sekä kaloille että muulle vedenalaiselle luonnolle. Alueen luonnonkirjo eli monimuotoisuus lisääntyisi.

Kenkälaatikosta saatiin oiva äyskäri punanäkinpartaisten kaapimiseen mutapohjalta. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Mutapohjalta oli helppo kaapia istukkaita. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Toimeen siis! Erikoissuunnittelija Anette Bäck Meritiimistä etsi aikaisempien kartoitustulosten perusteella alueita, joilla kasvaa laajalti näkinpartaisleviä. ELY-keskukselta ja maanomistajalta kysyttiin lupa versojen siirtoon ja päivä merkittiin kalenteriin.

Minä matkustin tekemään varsinaista siirtoa Anetten kanssa. Koska Suomessa ei ole vielä siirtoistutettu näkinpartaisia, menetelmä piti miettiä alusta lähtien tyhjästä. Ruotsissa näkinpartaisistutusta on kokeiltu, joskin melko heikolla menestyksellä. Toisaalta näkinpartaiset ovat suhteellisen yleisiä (vaikka suojaisat näkinpartaisniityt ovatkin uhanalainen luontotyyppi), joten pienellä määrällä kokeilu ei aiheuta lajeille vaaraa.  

Toimeen siis! Etsimme kahlaamalla ja sup-laudalla kulkien näkinpartaisia sieltä, mistä niitä viimeksi oli kartoitusten perusteella löytynyt, ja mistä ELY-keskuksen ja maanomistajan lupa antoi meidän poimia niitä. Jostain syystä alueen ekologia oli muuttunut niin täysin, että lahdesta löytyi vain hauraa (Zannichellia ssp) ja karvalehteä (Ceratophyllum demersum). Molemmat lajit viihtyvät hyvin pehmeillä mutapohjaisilla ja rehevillä alueilla, karvalehti on peräti rehevöitymisen indikaattorilaji eli kertoo rehevöitymisestä. Jotakin on siis muuttunut ja näkinpartaiset olivat hävinneet.

"Saisiko teille olla hieman punanäkinpartaista ja mutaa?" Kuva: Anette Bäck / Metsähallitus

Siirtyneet seitsemisenkymmentä kiloa mutaa, vettä ja näkinpartaisia. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Näkinpartaisia lähdettiin etsimään muualta, ja eräästä lahdesta löytyikin valtavat määrät punanäkinpartaa. ELY-keskukselle lähti pikakysely tarvittavasta luvituksesta, ja seuraavana päivänä tuli tieto - lupaa ei tarvita, koska laji on yleinen emmekä poista sitä niin suuria määriä, että sillä olisi merkitystä alueen ekologialle.

Toimistossa mietitty menetelmä toimi maastossa hyvin. Sopivankokoisesta muovilaatikosta (kenkälaatikko) poistettiin toinen lyhyt pääty, ja tätä näin muodostunutta ”äyskäriä” käytettiin lapioimaan kenkälaatikollinen mutaa ja punanäkinpartaisia. Tällä ”äyskärillä” lasti saatiin varovasti siirrettyä ehjään laatikkoon, kansi päälle, ja laatikko SUP-laudan päällä maalle. Laatikoita mahtui yhteen pelastautumispukupussiin kolme kerrallaan, ja juuri tuon verran kaksi naista yhdessä pystyi kerrallaan kantamaan lahdelta tietä pitkin autolle, ajamaan autolla kohdekluuvin lähelle, ja kantamaan kassit taas autosta kosteaa rantaniittyä pitkin, sitten metsän halki ja lopulta rantaruovikon reunaa pitkin kluuvin rannalle. Yhdessä kantaminen ei ollut helpointa poluttomassa metsässä, ja reissuja jouduttiin tekemään kolme, mutta lopussa kiitos seisoi - kaikki kahdeksan laatikkoa oli kannettu kluuvin rannalle, yhteensä n. 1,5 m² punanäkinpartaa. Kilomäärällisesti mutaa, vettä ja punanäkinpartaisia siirtyi lahdelta kluuville arviolta 60-70 kg.

Ainoana kiusana painavien laatikoiden lisäksi olivat hyttyset... Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Istutus sujui helposti - laatikot työnnettiin sopivalle kohdalle SUP-laudan päällä, pohjaan kiinnitettiin rautalangoilla metallinen neliö istutuskohtien löytämiseksi myöhemmin, ja laatikolliset kaavittiin varovasti metallineliöiden sisään niin että versot pysyivät edelleen kiinni mudassa juuria muistuttavilla vaaleilla osillaan. Istutuspaikkojen koordinaatit otettiin ylös ja työ kuitattiin tehdyksi sen jälkeen, kun mutaiset pelastautumispuvut oli pesty.

Siirtoistutettuja näkinpartaisia seurataan ensimmäisenä kesänä kuukauden välein, sen jälkeen vuosittain. On kyllä mielenkiintoista nähdä, lähtevätkö nämä monivuotiset näkinpartaislevät leviämään istutuskluuvissa.

Essi Keskinen

P.S. Jos haluat tietää, miltä punanäkinpartainen näyttää veden alla, kurkkaa Metsähallituksen tiedote asiasta. Istutusolosuhteiden veden väri ei suosinut valokuvaamista 😆

https://www.metsa.fi/tiedotteet/metsahallituksen-meritiimi-kokeilee-nakinpartaislevien-ennallistamista-istuttamalla-merenkurkussa/

Oikeaa vai ymmärrettävää termienkäyttöä?

 

Onnistunut pohjaeläinnäytteenoton demonstraatio laiturilta le petit Ponar eli Pikku-Ponar -näytteenottimella. Kuva: Lari Järvinen / Metsähallitus

Olin valmistelemassa lausuntoa erääseen Perämeren kalankasvatusasiaan ja törmäsin hakemuksen luontoselvityksessä Metsähallituksen tekemiin ”pohjaeläinseurantoihin”. No mitä ihmettä? Eihän Metsähallitus tee pohjaeläinseurantoja! Ensin kävi mielessä ottaa yhteyttä muihin Pohjois-Pohjanmaan eli Pohjanmaa-Kainuun Luontopalvelujen kollegoihin, olisiko joltakulta heistä tilattu vuonna 2014 pohjaeläinseurantoja, mutta sitten järki voitti - minähän olen meritiimissä ja minä jos kuka olisin tehnyt pohjaeläinseurantoja, jos niitä olisi pyydetty tekemään.

Mutta kuka nämä seurannat sitten teki? Näytteet oli otettu kahtena päivänä elokuussa 2014 Simon ja Iin edustalta ja tiedot löytyivät ympäristöhallinnon POHJE-tietokannasta, josta pitäisi löytyä kaikki Suomessa tehdyt pohjaeläinnäytteenotot.

Suorittaako Metsähallitus pohjaeläintarkkailua? Tekstissä on kyllä aivan oikein todettu, että "kyseessä kuitenkin yksi näytteenottokerta/havaintopiste." Kuvakaappaus: Eurofins Ahma Oy 2021 / LINNATIEN LOHI OY KUIVANIEMEN EDUSTAN KALANKASVATUSTOIMINTAA KOSKEVAA YMPÄRISTÖJA VESITALOUSLUPAHAKEMUSTA VARTEN LAADITUT SELVITYKSET

Mietin, mitä itse tein maastokesällä 2014. Silloinhan liikuttiin Kokkolasta Tornioon välisellä alueella, ja otettiin kyllä paljon pohjaeläinnäytteitä sekä putkinoutimella (sukeltajan operoima näytteenotin pehmeille pohjille ja hiekalle), Kautsky-noutimella (sukeltajan käyttämä kovien pohjien näytteenotin) ja le Petit Ponar -näytteenottimella (veneestä laskettava pehmeän pohjan näytteenotin). Milläs nämä kalankasvattajan mainitsemat pohjaeläinseurannat oli tehty? Ponar-näytteenottimella.

Taulukot auki vuodelta 2014 ja sieltähän se ratkaisu löytyi, viisi minun tiimini ottamaa pikku-Ponar -näytettä juuri samoilta päiviltä kuin selvityksen ”pohjaeläinseurannat”. Paitsi että meidän näytteemme eivät olleet seurantaa vaan kartoitusta.

Pikku-Ponar on suhteellisen kevyt pohjaeläinnoudin, jolla otetaan näytteitä pehmeältä pohjalta veneestä käsin. Laite laukeaa pohjakosketuksesta ja tuo ylös leuallisen mutaa. Kuva: Elina Keskitalo / Metsähallitus

Veneessä koko näytteenottimen tuoma mutapaakku huuhdellaan tarkasti saaviin. Kuva: Lari Järvinen / Metsähallitus

Veneessä tai rannalla näyte seulotaan esim. 1 mm ja 0,5 mm seulojen läpi. Kuva: Niina Kurikka / Metsähallitus

Surviaissääsken punainen toukka on jäänyt seulaan. Kuva: Helmi Mentula / Metsähallitus

Lopulta pohjaeläinnäytteet poimitaan seuloista lasipurkkeihin, nimetään tarkasti ja purkkeihin lisätään yleensä 70 % etanolia pohjaeliöiden säilyttämiseksi. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus P.S. Tämän kuvan pitkän mutta upean päivän aikana tein yhden elämäni upeimmista sukelluksista, siitä voi lukea blogista täältä.

Mitä eroa on seurannalla ja kartoituksella? Yksittäisenä näytteenä ei kyllä välttämättä yhtään mitään, sarjana kyllä. Seuranta tehdään aina samalla tavalla ja samasta paikasta ja tarkoituksena on seurata alueen eliöstön muuttumista. Kartoitus tehdään usein samalla menetelmällä vaikkakaan ei aina, mutta eri paikasta, koska tarkoituksena on tehdä kartoitus koko alueen tai laajan alueen eliöstöstä.

Jos kuitenkin POHJE-tietokannasta etsii vain niiden pohjaeläinnäytteiden pisteet, jotka löytyvät läheltä kiinnostuksen kohdetta eli tässä tapauksessa kalankasvatuskasseja, eihän sillä ole väliä, onko kyse seurannasta vai kartoituksesta. Nimi "pohjaeläinseuranta" vain hämäsi itseäni.

Onko sillä sitten väliä, mitä termiä käytetään? Seuranta, kartoitus, inventointi…? Jos joku vain haluaa tietää jonkin tietyn alueen kokonaiseliöstön rakenteen tällä hetkellä (esim. tuulivoimayhtiö, joka suunnittelee off-shore -tuulivoimapuistoa), ei ole mitään väliä, onko tiedot saatu seurannoista, velvoitetarkkailuista, kansallisesta inventointiohjelmasta tai koekalastuksista - näistä tehty kooste kertoo, mitä alueelta löytyy. Jos taas haluaa tietää, miten alueen luonto on muuttunut esimerkiksi viimeisen 20 vuoden aikana, täytyy joko koostaa vuosittaisia läpileikkaavia kattauksia koko eliöstöstä tai turvautua seurantoihin ja tarkkailuihin, joiden tarkoitus on nimenomaan pureutua luonnon muuttumiseen ajan myötä. Jos kartoitus on horisontaalinen kattaus hetken lajistosta, seuranta on vertikaalinen näkemys samasta asiasta ajan funktiona.

Kautsky-noutimella raaputetaan kalliolta tai suurelta kiveltä kaikki kehikon sisään jäävät levät ja niiden mukana pohjaeläimet ja muut selkärangattomat näytteeksi harsopussiin. Kuva: Lari Järvinen / Metsähallitus

Olen välillä hiukan perfektionisti oikeiden termien käytön suhteen. Hermostun, jos fiktiivisessäkään kirjassa, saati sitten lehtiartikkelissa, sukeltaja sukeltaa ”happipullolla” (happea annetaan vain sukellusonnettomuuksissa, muuten sukelletaan paineilmalla tai seoskaasulla). Korjaan heti, jos joku sanoo meidän tekevän VELMU-seurantoja - ei, VELMU ei ole seurantaohjelma vaan kartoitusta, ja sitten selitän eron. Yritän olla lempeämpi, jos joku kysyy, teemmekö meri-inventaariota. Inventaariohan on esim. kaupassa tai varastossa tehtävä kartoitus. Tehdä inventointi ja inventaario ovat aika eri asioita. Onpa joku sanonut meidän tekevän myös meri-investointia, mikä on tietysti vielä kauempana totuudesta.

Kiistelin vasta äitini kanssa pakastimen toimintakunnon terminologiasta. Mökillä yksi pakastin oli sulanut. Kysyin, oliko siellä ollut sähkökatko eli oliko toinenkin pakastin sulanut. Ei, ei ollut, eli kyseessä oli vain toinen pakastin. Sanoin sen olevan siis rikki, johon äitini sanoi, että ei se ole rikki, koska siellä on nyt pakkasta. Sanoin, että jos se on sulanut jossain välissä, se on rikki, oli siellä nyt pakkasta tai ei, mutta äitini pysyi kannassaan. Siinä oli vain ollut jokin häiriö ja se oli sulanut, mutta nyt se ei ollut rikki, koska siellä oli pakkasta. No, parin päivän päästä se sitten oli äitinikin mielestä rikki, kun hän sattui mittaamaan pakastimesta + 4 astetta Celsiusta. Laite meni vaihtoon. Minusta se oli rikki koko ajan.

Kesällä 2014 otettiin paljon pohjaeläinnäytteitä sateessa. Sukeltajilla oli kaikki hyvin veden alla, mutta pintahenkilöillä oli välillä vähän ikävämpää. Kuva: Lari Järvinen / Metsähallitus

Mieheni, joka on ammatillisesti hyvin kaukana biologista (IT-puolen ihmisiä ja laatupäällikkö), valittaa usein, miksi pitää olla niin paljon eri lajeja, eikö esim. riittäisi vain ”linnut” tai korkeintaan ”pienet linnut” ja ”isot linnut”? Siihen vastaan, että sitten alan kutsua kaikkia tietokoneita Commodore 64:ksi. Keskustelu päättyy siihen.

Minkälaista johtopäätöstä pitäisi vetää? Että termeillä on merkitystä, mutta niihin ei pidä hirttäytyä, erityisesti silloin, jos sillä ei ole asian kannalta merkitystä. Silloin kun oikealla termillä on merkitystä, sitä pitää toki käyttää oikein. Sen verran on oltava ajankohtainen, että päätän tämän blogin viimeisimpään somea ja mediaa pöyristyttäneeseen keskusteluun termeistä - sota vai konflikti?

Essi, meribiologi, joka antaa muutaman lukuvinkin viimeisen kuvan alla

Välillä merellä on niin kaunista että ihan henki salpautuu. Kuva: Teemu Mustakallio / Metsähallitus

P.S. Jos aihe kiinnostaa enemmän, tässä on vuosien varrelta muutama blogi, joissa pohditaan nimen tai kuvan voimaa ja merkitystä:

Kun lapsuudesta on jäänyt niin voimakas kuva- ja nimimuisto, että asia häiritsee vielä aikuisenakin: http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2017/03/nimen-voima.html

Kun pitäisi päättää hankkeen nimestä ja logosta kolmikielisessä projektissa: http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2017/11/kuva-kertoo-enemman-kuin-tuhat-sanaa.html

Kun esineitä on monia ja ne pitäisi erotella jotenkin ymmärrettävästi ja helposti toisistaan: http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2018/12/nimeamisen-into.html