Suomen rannikon merialueet eroavat toisistaan huomattavasti, joten indikaattorien kehittäminen vaatii laji- ja luontotyyppitiedon lisäksi vankkaa aluetuntemusta. Suomenlahti ja Saaristomeri toimivat työssä pilottikohteina, myöhemmin indikaattoreita on tarkoitus kehittää muillekin merialueille, Selkämerelle, Merenkurkkuun, Perämerelle ja itäiselle Suomenlahdelle. Kesän kenttätöissä kokeiltiin neljän indikaattorin toimivuutta. Tarkasteltavia indikaattoreita olivat kasvillisuuden alakasvurajat, levämattojen seuranta, vesikasvien päällyslevät ja pohjaeläimet. Kenttätöissä pyrittiin selvittämään, mitkä menetelmät toimivat parhaiten maastossa ja miten indikaattorityötä kannattaisi tehdä tulevaisuudessa.
Lajien syvintä kasvupistettä eli
alakasvurajaa etsittiin sukeltamalla. Tarkasteltavat lajit valittiin mukaan
perustuen aikaisempiin tutkimuksiin. Mukaan valikoitiin sekä hiekkapohjien että
kovien pohjien lajistoa, ja levistä tarkasteluun pääsi eri syvyysvyöhykkeissä
kasvavia viher-, puna- ja ruskoleviä. Sukeltaja etsi alakasvurajoja 100 metriä
pitkällä sukelluslinjalla liikkuen syvästä vedestä kohti rantaa.
Alakasvurajat vaikuttivat sekä Saaristomerellä että Helsingissä toimivalta indikaattorilta. Tutkituista lajeista suurimman osan alakasvurajat seuraavat vesialueiden rehevyyden muutosta: ulkosaariston kirkkaissa vesissä levät kasvavat huomattavasti syvemmällä kuin rehevämmässä sisäsaaristossa. Sukeltajan näkökulmasta työ oli innostavaa, kun kohtuullisen pienellä vaivalla saa konkreettista lisätietoa alueen tilasta. Tämän vuoden kartoitusten perusteella indikaattorilajeina toimivat erityisen hyvin mustaluulevä, haarukkalevä ja rakkohauru. Nämä lajit ovat yleisiä, helposti havaittavia ja niiden alakasvurajoissa on huomattavaa vaihtelua eri alueiden välillä.
Rakkohauru oli yksi tutkituista alakasvurajalajeista. Sen syvin kasvupiste vaihteli tämän vuoden kartoituksissa alle metristä yli viiteen metriin. Kuva: Lippi Vertio / Metsähallitus
Alakasvurajoja etsiessä huomattiin
taas kerran, kuinka erilaisia eri merialueiden lajisto ja luontotyypit
ovatkaan. Esimerkiksi meriahdinparta esiintyi Helsingin edustalla hyvin
yleisenä sekä sisäsaaristossa että ulkomerellä, kun taas Saaristomerellä lajin
alakasvuraja saatiin vain yhdeltä sukelluslinjalta koko kesänä. Saaristomerellä
taas liuskapunalevä-röyhelöpunalevä-lajiparia esiintyi runsaasti, mutta
Helsingissä näitä lajeja löydettiin vain muutamilta paikoilta. Alakasvurajoja
tarkasteltaessa lajit on siis valittava huolella ja jokaiselle merialueelle
erikseen.
Toinen testattu indikaattori oli levämattojen seuranta. Levämattojen runsaudesta ja esiintyvien mattojen laadusta pyritään kehittämään indikaattori kasvittomille hiekkapohjille. Oletuksena on, että levämattoja esiintyy erityisesti rehevöityneillä alueilla. Levämattoja tutkittiin videoinnin, sukeltamisen ja viistokaiutuksen avulla, ja näiden menetelmien yhdistelmä toimiikin parhaiten mattojen havainnoinnissa sekä niiden koon, koostumuksen ja tiheyden selvittämisessä. Levämattojenkin kohdalla tulivat esille alueelliset erot: mattoja löytyi erityisesti Saaristomereltä, kun taas Helsingin edustalta ei niinkään. Saaristomerellä levämatot peittivät paikoin laajoja alueita, ja osa mattojen alla kasvavista levistä oli huonokuntoisia. Levämattojen läheisyydestä löytyi myös suuria määriä kuolleita simpukoita. Toisaalta levämatoista otetuista pohjaeläinnäytteistä havaittiin, että maton sisällä voi elää monimuotoinen eliöyhteisö, joka koostuu muun muassa simpukoista, kotiloista ja äyriäisistä.
Levämattoa Kummelskärin edustalla Saaristomerellä. Kuva: Joonas Hoikkala / Metsähallitus
Saaristomerellä havaittiin myös,
että levämatot ovat keskenään hyvin erilaisia. Joillakin alueilla 20 cm paksut,
hyvin tiheät ja laajat matot peittivät pohjaa. 100 metrin mittanauha ei toisinaan
riittänyt edes maton halkaisijan mittaamiseen. Tällaisten tiiviiden mattojen
päällä kasvoi paikoin myös rikkibakteeri- ja sinilevämattoja. Ulkosaariston
levämatot eivät olleet yhtä tiheitä ja paksuja, eikä niiden yhteydessä havaittu
merkkejä hapen puutteesta. Indikaattorityössä levämattojen luokittelu niiden
koon, paksuuden ja tiheyden mukaan voisikin olla paikallaan.
Stora Bosskärin alueella levämaton päällä esiintyi rikkibakteerikasvustoa. Kuva: Joonas Hoikkala / Metsähallitus
Kauden kenttätöissä huomattiin
lisäksi, että levämaton löytyessä on kartoitukset tehtävä heti kuin suinkin
mahdollista! Tuulisella säällä levämatot liikkuvat nopeasti, ja kartoituskohteelle
palattaessa mattoa ei välttämättä enää löydykään. Levämattokartoituksia on
tarkoitus jatkaa ensi vuonna, ja onkin kiinnostavaa päästä näkemään,
kerääntyvätkö matot samoille alueille kuin tänä vuonna, vai onko niiden
esiintyminen satunnaisempaa.
Kolmas tutkittu indikaattori oli
vesikasvien ja levien päällä kasvavat päällyslevät, joita havainnoitiin
sukeltaen. Myös päällyslevien määrän oletetaan ilmentävän vesialueen
rehevöitymistä. Päällyslevien erottaminen ja määrän arvioiminen on helppoa
silloin kun leviä on suhteellisen vähän. Usein esimerkiksi rakkohaurun päällä
kasvaa selkeinä tupsuina rihmamaisia ruskoleviä. Päällyslevien määrän
arvioinnissa on kuitenkin myös haasteensa. Toisinaan rihmamaiset levät peittävät
alleen kaiken muun kasvillisuuden. Tällöin osa levistä on mahdollisesti
irtonaisia, osa kasvaa päällyslevinä ja osa on kiinnittynyt kivipinnoille. Päällyslevien
erottaminen vaatiikin välillä melkoista tarkkuutta ja runsaasti aikaa.
Neljäs tarkasteltu indikaattori oli pohjaeläimet. Pohjaeläinten osalta tutkitaan muun muassa lajiston monimuotoisuutta sekä eri lajiryhmien runsaussuhteita. Näiden avulla kehitetään indikaattoria, joka kuvaisi merialueen rehevyyttä. Pohjaeläinnäytteitä kerättiin näyteputkilla, Kautsky-näytteenottimella ja kasvipusseilla. Näytteitä kerättiin sekä sukeltamalla että kahlaamalla matalassa rantavedessä. VELMU-työssä täysin uutena menetelmänä kokeiltiin pohjaeläinnäytteenottoa kasvipussien avulla. Matalilla, rehevillä alueilla tiheän vesikasvillisuuden seassa elää paljon pieniä eläimiä, ja yksi mahdollinen tapa tutkia yhteisön lajikoostumusta on kerätä eläimet kasvien mukana. Näytteenotto kasvipussien avulla onnistui hyvin, ja menetelmää voidaan mahdollisesti käyttää laajemminkin tulevina vuosina.
Pohjaeläinnäytteiden määritys on
tällä hetkellä vielä kesken, mutta joitakin tuloksia on jo saatu. Tänä vuonna
Saaristomeren näytteissä sekä lajimäärät että yksilömäärät olivat suurempia
kuin Helsingin alueen näytteissä. Saaristomerellä yksittäisestä hiekkanäytteestä
löydettiin jopa 20 lajia, ja yksilöitä näytteessä oli parhaimmillaan yli tuhat!
Näytteiden määritys jatkuu talven aikana, ja tuloksia päästään hyödyntämään
ensi vuoden kartoituksia suunniteltaessa.
Näytteenotto on alkamassa Äspskärs revenissä Saaristomerellä. Hiekkapohjilta pohjaeläinnäytteet kerättiin putkinäytteenottimen avulla. Kuva: Kevin O’Brien / Metsähallitus
Tämän vuoden maastokartoituksista
saatiin paljon arvokasta oppia indikaattorityöhön. Indikaattorien avulla
pystytään toivottavasti tulevaisuudessa havainnoimaan ja seuraamaan entistä
paremmin Itämeren elinympäristöissä tapahtuvia muutoksia. Ensi vuonna
indikaattorien kehitystyö jatkuu, ja kartoituksia on tarkoitus tehdä myös
muilla merialueilla. Jo tämän vuoden kartoitusten perusteella kävi selväksi,
että indikaattorien toimivuus vaihtelee paljon alueellisesti. Tulevia
kenttätöitä ajatellen onkin kiinnostavaa pohtia, minkälaiset muuttujat
kuvaisivat parhaiten merialueen tilaa esimerkiksi Merenkurkun matalilla
rannoilla tai vähäsuolaisilla alueilla Suomenlahden itäosissa ja Perämeren
pohjukassa.
Lippi Vertio, suunnittelija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti