Erään vesisammalen tarina

Olipa kerran pieni ahdinsammal nimeltä Rhyncostegium riparioides. Se asui 1-6 m syvyydessä pohjoisella Perämerellä kaikkialla, mistä vain löytyi suhteellisen avointa kivikkoa. Suojaisissa paikoissa se ei viihtynyt. Vuoteen 2006 asti tuo pieni ja vaatimaton sammal oli saanut elää elämäänsä kaikessa rauhassa, poissa parrasvaloista.

Eräänä päivänä kaikki kuitenkin muuttui. Perämerelle otettiin töihin uusi Meribiologi, ja hän ja hänen tiiminsä alkoivat tunkeutua Rhyncostegium riparioides -ahdinsammalen valtakuntaan. Meritiimi ei ensin tunnistanut sammalta ja vei sen siksi Oulun yliopiston velhoille Tauno Ulviselle ja Risto Virtaselle tunnistettavaksi. Siellä sammalen nimi kerrottiin ensi kertaa Meritiimille - ahdinsammal, jonka nimi on vastikään vaihdettu Platyhypnidium riparioides -synonyymiksi.

Meni vain vuosi kun Platyhypnidium riparioides ensi kertaa herätti hämmästystä. Meritiimi löysi arkistojen kätköistä salaisen tietolähteen, Perämeren kansallispuistoon vuonna 1994-1995 tehdyn vedenalaiskartoituksen raportin. Tuossa raportissa pientä ahdinsammalta ei mainittu lainkaan nimeltä, ei sen kummallakaan aliaksella Rhyncostegium riparioides eikä Platyhypnidium riparioides. Sen sijaan kirjassa esiintyi aivan toinen sammal, rantasaukonsammal Leptodyktium riparium.

Tämä herätti mielenkiintoa koko Meritiimissä. Myös aiemman retkikunnan sammalnäytteet oli viety Oulun yliopistolle tunnistettaviksi, mutta asiantuntijavelho oli ollut toinen. Kukaan Meritiimistä tai Yliopistolta ei uskonut, että kansallispuiston vedenalaisessa luonnossa olisi tapahtunut niin valtavaa ekologista mullistusta kahdessakymmenessä vuodessa, että alueen yleisin vesisammal olisi vaihtunut toiseen yhtä yleiseen. Tämän sammalen lajintunnistus vain tuntui olevan hyvin vaikeaa.

Tästä alkoivat ahdinsammalen ympärillä liikkuneet huhut ja kuiskeet - saukonsammal ja ahdinsammal näyttivät hyvin samanlaisilta, ja ahdinsammal esiintyi lisäksi kahtena eri olomuotona. Samalla kivellä saattoi kasvaa pitkää ja käärmemäisen hentoa, vain vähän haarovaa ja suhteellisen oliivinvihreää ahdinsammalta rinta rinnan joulukuusimaisen, terhakan, paljon haarovan ja tummemman vihreän ahdinsammalen kera. Nämä molemmat olivat kuitenkin samaa sammalta, vaikkakaan eivät aiemmin tunnistettua saukonsammalta.

Yhtäkkiä kaukaisesta kuningaskunnasta, Turun yliopistosta, saapui viesti: Perämeren ahdinsammalta (jonka latinankielisenä nimenä Rhyncostegium riparioides taas yhtäkkiä vakiintui) epäiltiin kaksoisagentiksi! Ahdinsammalta esiintyi sekä kuivalla maalla että Perämeressä ja järvissä veden alla, ja kaukaisen Turun yliopiston tutkijavelho Sanna Huttunen epäili, että Perämeren sammal vain naamioitui ahdinsammaleksi ja oli todellisuudessa jotakin aivan muuta.

Turun yliopisto antoi määräyksen ottaa vangiksi lukuisia ahdinsammalia kesän aikana, ja lähettää näytteiksi kutsutut sotavangit kaukaiseen kuningaskuntaan DNA-määritystä ja muita kuulusteluja varten. Vangitut ahdinsammalet lähetettiin kauas etelään ja meni monia vuosia, ennen kuin niiden kohtalosta kuultiin jälleen.

Sitten eräänä kauniina päivänä saapui viestintuoja, Metsähallituksen sammalvelho Riikka Juutinen, joka kertoi, että Perämeren ”ahdinsammal”, kulki se sitten nimellä Rhyncostegium riparioides tai Platyhypnidium riparioides, oli kaiken aikaa ollutkin aivan toinen laji! Oxyrrhyncium speciosum -sammal oli vasta muutama vuosi aiemmin liitetty Suomen sammallajien lajilistaan, eikä sillä ollut vielä edes muuta suomenkielistä nimeä kuin sukuun viittaava ”nokkasammal”.

Suomenkielistä nimeä mietittäessä sukuun viittaavalle nokkasammalelle päätettiin viitata kintaalla ja jatkaa kalevalaista linjaa toisesta vesisammalesta vellamosta ahdinsammalen kautta tursonsammaleeksi. Näin oli uusi ”tulokas” saanut nimensä, vaikka olikin aina kuulunut Perämeren vesisammallajistoon.

Mitä tästä tarinasta opimme? Että jos biologia välillä hämmentää tavallista kulkijaa, niin tapahtuu myös tutkijoille. Mikä ensin alkoi saukonsammalena ja tunnistettiin oikeammin ahdinsammaleeksi, vaihtoi nimeään kahden synonyymin välillä kymmenen vuoden ajan ja vihdoin määritettiin täysin uuteen sukuun Oxyrrhyncium, jolle annettiin nimeksi tursonsammal.

Tämä tarina kertoi ahdinsammaleesta, joka vuosikausia teeskenteli olevansa joku muu kuin olikaan, mutta joka vihdoin saatiin kiinni ja määriteltyä omalle paikalleen. Vai tuliko se vain kaapista? Tarina kertoi myös tutkijoista, joilla on kova halu luokitella, määritellä ja lokeroida luontoa, vaikka sammal itse pysyi aivan samana kaiken tämän turbulenssin keskellä.

Ja kaiken lisäksi: hyvät kuulijat, tämä tarina on tosi.

Essi Keskinen

Punainen kirja

Nelilehtivesikuusi on edelleen uhanalaisten listalla, vaikka sen status putosikin erittäin uhanalaisesta vaarantuneeksi.

Kuuntelen parhaillaan Ympäristöministeriön livelähetystä Suomen lajien uhanalaisuusarvioinnista 2019. Metsähallituksen erikoissuunnittelija Jari Ilmonen kysyi esityksensä aluksi, onko  yleisö pukeutunut punaiseen Punaisen listan julkistuksen kunniaksi, koska hän itse on pukeutunut mustaan. Moni muistaa, mitä Trio Niskalaukaus lauloi mustasta puvusta ja mitä se yleensä symboloi.

Monen lajin uhanalaisstatus on heikentynyt sitten vuoden 2010, jolloin arvio on tehty viimeksi. Mm. ankerias on kärsinyt kovasti - se putosi (tai nousi?) erittäin uhanalaisesta äärimmäisen uhanalaiseksi. "Sukupuutto, tuo hiljainen tappaja, on lähempänä kuin koskaan", on kuultu päivän aikana jo muutamaan kertaan.

Rakkohauru on silmälläpidettävä laji, vaikka rakkohauruniityt elinympäristönä ovatkin vaarantuneita.

Kaikista huonoista uutisista huolimatta päivästä on noussut myös toivoa. Professori Ilari Sääksjärvi Turun yliopistosta piti innostavan puheen siitä, mitä merkitystä lajeilla ja lajiston monimuotoisuudella on. Hän päätti puheensa tokaluokkalaisten koululaisten perusteluille lajien häviämistä vastaan. Jopa pienet lapset ymmärtävät monimuotoisuuden merkityksen. Lapset olivat luetelleet monimuotoisuuden tarpeen syiksi mm. sen, että jos jokin peto häviää, sen saaliseläimet saattavat lisääntyä liikaa, sen, että on hienoa kun maapallolla on värejä, muotoja, ääniä jne ja viimeisenä loppukaneettina sen, että "eläimistä voi saada ystäviä".

Tilaisuudessa puhuttiin myös siitä, että luonnon monimuotoisuuden vähenemisestä ja lajien katoamisesta pitäisi puhua entistä enemmän. Ilmastonmuutos on jo oikealla tavalla "arkistunut" asia - uskoi siihen tai ei, oli siitä mitä mieltä tahansa, ihmiset tuntevat sen. Kun taas puhutaan "luonnon monimuotoisuuden vähenemisestä", moni on jo eksyksissä. Siksi luonnon monimuotoisuudesta ja uhanalaisuuksista täytyy puhua yhä enemmän, nostaa asiaa esille ja opettaa sitä sekä lapsille että aikuisille, päättäjlle ja Pihtiputaan mummoille.

Vellamonsammal sai ilouutisia.

Muutamia toivonpilkahduksiakin löytyi Suomen punaiselta listalta. Oma voittoni oli vellamonsammalen putoaminen pois uhanalaisten listalta. Syynä oli tiedon lisääntyminen, ja tässä voin rehellisesti röyhistää rintaa ja sanoa, että Metsähallituksen Perämeren meritiimi, joka on tehnyt vuodesta 2006 töitä peruskartoitusten lisäksi mm. kansallisissa VELMU-kartoituksissa ja tällä hetkellä Saumaton Perämeri #SEAmBOTH -hankkeessa. Vellamonsammal on pieni ja huomaamaton, se kasvaa kivikossa metrin ja seitsemän metrin välillä ja se ei tartu haraan kauhean hanakasti. Lähes ainut tapa löytää se on sukeltaa. Aiemmassa arvioinnissa vellamonsammal oli valtakunnallisesti silmälläpidettävä ja alueellisesti uhanalainen, ja Perämeren meritiimi on täyttänyt uhanalaislapun toisensa jälkeen ja syöttänyt tiedot Hertan Eliölajit -tietokantaan. Nyt tuo urakka loppuu tähän! Ja siihen on syynä se, että nyt tiedetään, että vellamonsammalta on jokaisella kivikolla sopivalla syvyydellä sopivan avoimella paikalla ja aiemman uhanalaisstatuksen syynä oli tiedon puute, ei todellinen lajin ahdinko.

Karkkia silmille: punaiselta listalta poistettu pikkuruinen vellamonsammal, poistamisen syynä tiedon lisääntyminen.

Kun tietoa nyt on näin paljon, olisi jo aika ryhtyä tekoihin. Monen lajin kohdalla tiedetään myös keinot, joilla lajia voitaisiin suojella, mutta usein resurssit puuttuvat. Ja suojelu kyllä tehoaa kun sen päätetään tehoavan - tämänpäiväisistä esimerkeistä kirkkaiten loisti ehkä merikotka, joka on noussut vuosikymmenten takaisesta lähes sukupuuton partaalla ryömineestä tilastaan niin komeaan liitoon, että tänään merikotka pääsi kokonaan pois punaiselta listalta. Vielä vuonna 2015 merikotka on arvioitu vaarantuneeksi, ja tänään se on saanut statuksen "elinvoimainen". Kun merikotkalla meni huonosti, tutkittiin siihen syitä, aloitettiin talviruokinta, vähennettiin ympäristömyrkkyjen pääsyä Itämereen ja ryhdyttiin kiinnittämään huomiota salatappoihin ja tuulivoimaloihin. Tiedon ja päätöksen avulla laji saatiin pelastettua.

Tämänpäiväisen seminaarin ja Punaisen listan julkistuksen jälkeen ei pitäisi tuntea lannistumisen tai luovuttamisen tunnetta vaan entistä suurempaa tahtotilaa lajien ahdinkoon vaikuttamiseen. Meillä on tieto, nyt sitä pitäisi pystyä soveltamaan.

Essi Keskinen

Upossarpio voi tänään paremmin kuin kymmenen vuotta sitten - 2010 status oli erittäin uhanalainen, 2019 laji on enää vaarantunut. Upossarpionkin kohdalla statuksen löyhentyminen liittyy tiedon lisääntymiseen, ei siis välttämättä lajin tilan paranemiseen.

Paunikko on ja pysyy vaarantuneena.

Vapaaehtoisten kantava voima

Mitä tekee meribiologi kun kumiveneen pohjalankut napsahtavat poikki kesken maastoinventointien ja ollaan Kemin satamassa? Soittaa tietysti tutulle sukeltajalle ja aktiiviselle vapaaehtoistoimijalle, joka asuu samalla paikkakunnalla ja tarjoutuu oitis auttamaan.

Paikallisesta nikkarointikaupasta haettiin sopivankokoinen lastulevy, entiset pohjalaudat piirrettiin siihen, ja sitten vain sirkkeli soimaan etupihan nurmikolla!

Viidentoista minuutin sahaamisen ja hiomisen jälkeen kumiveneessä oli uudet pohjalaudat.

Jos samoja olisi lähtenyt ostamaan kaupasta valmiina, olisi luultavasti pitänyt avata lompakkoa isommalle kuin pari kymppiä maksanut levy, ja odotella määrämittaisten vahvikkeiden sahaamista, jos se olisi onnistunutkaan. Nyt koko hommaan laiturilta laiturille meni vajaa tunti, ja sitten päästiin taas jatkamaan töitä.

Vapaaehtoisia on ollut avussa vaikka missä. On pystytetty ja purettu vedenalaista luontopolkua, järjestetty sukellus- ja opetustapahtumia ja ennen kaikkea inventoitu pohjoisen Perämeren vedenalaista luontoa.

Haluan virallisesti kiittää kaikkia Metsähallituksen meritiimiä koskaan auttaneita vapaaehtoistyöntekijöitä: sukeltajia, varusteidenkantajia, inventoijia, venekuskeja, nikkaroijia, opiskelijoita, työharjoittelijoita, saunanlämmittäjiä, talkoolaisia, ulkomaisia  ja kotimaisia luonnonsuojelijoita ja kaikkia muita, jotka ovat ilman palkkaa (vaikka joskus sentään ruokapalkalla) tehneet ainakin Perämeren meritiimin elämästä huomattavasti helpompaa, mukavampaa ja kustannustehokkaampaa.

Toivottavasti voimme tulevaisuudessakin jatkaa joissakin vapaaehtoistyön merkeissä pitkään jatkunutta yhteistyötä Itämeren suojelun parissa!

Essi keskinen

Tee työtä jolla on merkitystä

Muistatko TVstä Puolustusvoimien rekrytointimainoksen? "Tee työtä jolla on merkitystä", jossa kaksi kaverusta toimi puhelimen jonotusäänenä - toinen sanoi puhelimeen "Olette edelleen jonossa, odottaakaa sulkematta puhelinta" ja toinen soitti jollain sormipianolla muutaman sävelen väliin. En ikinä ole halunnut töihin Maanpuolustukseen, mutta mainos teki kieltämättä vaikutuksen.

Entä tiedätkö sen tunteen kun onnistuu työssään? Tai on ylpeä työstään? Tai tuntee, että työllä on jotain vaikutusta? Merkitystä? Että on saavuttanut työllään jotakin? Että työ vastaa omia arvoja ja että työnsä takana voi seistä?

Aivan viime vuosina on Metsähallituksen meribiologi voinut olla ylpeä kaikesta siitä, mitä on työllään saavuttanut. Vuonna 2016 tammikuussa saatiin valtakunnallisen vedenalaisluonnon kartoitusohjelman VELMUn ensimmäinen vaihe - peruskartoitus - valmiiksi. Se työpäivä ei kyllä hetkessä unohdu.

http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2016/01/pahein-tyopaiva-ikina.html

VELMUn kymmenvuotisen keston aikana kerättiin yli sadalta tuhannelta pisteeltä tietoa vedenalaisesta luonnosta, ja tuo tieto on tullut kovaan tarpeeseen viime aikoina. Viime syksy oli yhtä meritiedosta ammentamisen ja sen käyttämisen juhlaa, suorastaan meritiedon ilotulitusta!

Suomen Sukeltajaliitto palkitsi VELMU-ohjelman jo aiemmin Itämeren suojeluun tähtäävänä vuoden hyvänä tekona http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2017/11/palkintojakkaralla.html

Sen jälkeen asiat alkoivatkin eskaloitua vauhdilla.

Ensin valmistui Suomen 100-vuotisjuhliin Meren aarteet, upea kirja, johon koko VELMU-hankkeen 10-vuotinen ura puristettiin jokaiselle ymmärrettävään muotoon.

http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2016/11/tyonkuva-kirjoittaminen.html

Sitten YK julkisti Suomen rannikolta neljä ekologisesti merkittävää merialuetta, jotka jaamme Ruotsin ja Viron kanssa. Nämä alueet ovat Itämerelle erityisen tärkeitä joko lajistollisesti, ekologisesti, geologisesti tai tarjoamiensa ekosysteemipalvelujen vuoksi.

https://balticeye.org/en/habitats/ebsa-areas/

http://www.ym.fi/fi-FI/Luonto/Itamerelta_ehdolla_kohteita_ekologisesti(46139)

Sen jälkeen tuli ilmoitus, että Suomenlahden natura-alueita laajennetaan valtavilla uusilla palasilla - kiitos VELMU-kartoitusten tietojen!

http://www.ym.fi/fi-FI/Luonto/Luonnon_monimuotoisuus/Luonnonsuojelualueet/Naturaalueet/Verkoston_ja_tietojen_taydentaminen

Sitten valmistui Suomen meriympäristön tila 2018 -raportti, joka on osa merenhoidon toimintasuunnitelmaa.

https://www.ymparisto.fi/fi-FI/Meri/Merensuojelu_ja_hoito/Merenhoidon_suunnittelu_ja_yhteistyo

 Suomen ensimmäinen vedenalaisten arvoalueiden tunnistaminen ja suojelualueiden tehokkuuden arviointi, joka perustuu VELMUn 140.000 havaintoon, julkaistiin myös syksyllä:

 https://www.frontiersin.org/articles/10.3389/fmars.2018.00402/full 

Sekä WWF että Suomen ympristöministeri Kimmo Tiilikainen nostivat suojelualueiden tehokkuusarvioinnin VELMUn highlighteiksi esim. Living Planet 2018 –raportin tiimoilta järjestetyssä tilaisuudessa, ja sitä myös merialuesuunnittelun koordinaatioryhmä pitää eräänä VELMUn läpimurroista.

Vielä ennen joulua saatiin kirsikaksi kakkuun Suomen luontotyyppien uhanalaisuuden arviointi - kymmenen vuoden välein suoritettava massiivinen työ, jonka Itämeriosuutta ei olisi pystytty tekemään ilman Metsähallituksen meribiologien, GIS-osaajien ja muiden meribiologian asiantuntijoiden apua.

https://www.ymparisto.fi/luontotyyppienuhanalaisuus

Tänä vuonna, maaliskuussa, valmistuu vielä uhanalaisusuarvioinnin toinen osuus, lajien uhanalaisuuden arviointi. Siinä arvioidaan ensimmäistä kertaa näin laajaan ja todelliseen tietoon perustuen suuri määrä myös mereisiä lajeja. Aiemmin havaintoja ja tietoa on ollut paljon vähemmän, ja uhanalaisuuden arviointia on jouduttu tekemään enemmänkin asiantuntijapohjalta kuin aineistoja analysoimalla.

Jollei Itämeri nyt ole kartalla niin ei sitten koskaan! Ja jos minusta joskus tuntuisi, ettei työlläni ole merkitystä, täytyy palata takaisin tähän blogiin.

En tiedä, mitä kaikkea vuosi 2019 on tuomassa tullessaan, mutta ainakin voin tällä hetkellä katsoa taaksepäin ja sanoa rehellisesti, että minusta tuntuu, että olen onnistunut työssäni. Työlläni on ollut merkitystä.

Essi Keskinen

Ei nimi miestä pahenna?

Perämeren SEAmBOTH -hankkeen meritiimi on nimennyt kaikki tietokoneet, ulkoiset kovalevyt ja suuren osan kameroistakin.

Veneillähän on tietysti nimet - kumiveneemme nimi oli Bella Bambina eli lyhyesti vain Bella, ennen kuin se otti ja kuoli maastokauden 2018 rasituksiin. Isommat veneet ovat Maia ja Inca. Maia on osa VELMU- eli kansallisella vedenalaiskartoitushankkeen rahoituksella hankittua neljän veneen 7,5 -metristä laivastoa, joka on nimetty Seulasten eli Plejadien tähtijoukon mukaan. Wikipedia kertoo, että ” Kreikkalaisessa mytologiassa plejadit olivat seitsemän sisarusta, joita Orion jahtasi. He pyysivät apua Zeukselta, joka muutti heidät kyyhkyiksi ja sijoitti taivaalle. Sisarusten – Alkyone, Sterope (tai Asterope), Kelaino, Elektra, Maia, Merope ja Taygete – lisäksi heidän vanhempansa Atlas (isä) ja Pleione (äiti) ovat tähtijoukossa sen itäisellä reunalla.”

VELMU-veneitä ovat Maia, Asterope, Alkyone ja Elektra. Kun sitten Perämerelle hankittiin Maialle pikkusisarus, Seulaset oli lähes käytetty ja nimeämisessä päätettiin lähteä toiseen suuntaan - etsimään alkuperäisestä etymologiasta riippumatonta paria Maia-nimelle. Sellainen löytyi Väli-Amerikasta, jossa maia-intiaanien rinnalla elivät inkat. Oli sitten huonoa kommunikaatiota, että Incasta tuli Inca nimenomaan Ceellä eikä K:lla, kuten oli tarkoitus. ”C” kuulostaa Perämerelle hieman hienostelevalta, fiiniltä ja ehkä jopa vierasperäiseltä, mutta onneksi se lausutaan kuten K.

Miksi sitten nimeämme tietokoneita ja ulkoisia kovalevyjä? No onhan helpompaa sanoa uudelle kesätyöläiselle että ”Voit käyttää Exceliä Senjalla, ja talleta se Kertulle”, kuin että ”Voit ottaa toisen niistä Dell-koneista, sen joka on Suvin käytössä ja joka on toisessa niistä samanlaisista mustista repuista, ja talleta Excel yhteen niistä kolmesta oranssista rugged-kovalevystä, siihen jossa on se pieni klommo etureunassa ja jonka USB-liitin on hiukan löysä”. Tästä syystä me ryhdyimme nimeämään asioita.

GoPro-kamerat ovat nimeltään Alfa ja Beta, jotta tiedämme helposti, millä kameralla on minkin veneen senpäiväinen aineisto.

Samalla kun esineille annetaan nimet, ne saavat myös inhimillisiä luonteenpiirteitä. Ulkoiset maastokelpoiset kovalevyt on tahallaan nimetty ronskien naisten nimillä - Hilda, Kerttu, Justiina, Elviira. Nämä eivät pääsääntöisesti kuulosta miltään herkiltä ja häilyväisiltä keijukaisilta vaan reippaasti työhön tarttuvilta emäntähahmoilta, joilta onnistuu fyysinen työnteko. (Jos lukijoissa nyt on muunlaisia Hildoja, Kerttuja, Justiinoita tai Elviiroita, en yritäkään niputtaa teitä kaikkia tähän kuvaukseen - tämä oli vain yleistys, joka lähti ensinnäkin Pekan ja Pätkän Justiinasta ja siitä että Octoberfestillä on varmasti joku ronski saksalainen tarjoilijatar, joka pystyy kantamaan molemmissa käsissään vähintään neljä litran oluttuoppia, ja hänen nimensä voisi kyllä olla Hilda).

Maastotietokoneet ovat pääsääntöisesti tuntuneet miehiltä. On Pikku-Paavo, Rane ja Reino. Yrjö on jo hautuumaalla. Toisaalta toimiston työtietokoneet, joiden herkkä hipiä ei kestä pärskettäkään merivettä eivätkä ne muutenkaan voi hyvin toimiston seinien ulkopuolella, ovat Senja ja Eppu. Minun uusin tietokoneeni (jolla ei vielä ole nimikylttiä kannessaan) on selkeästi Eppu III. Edellinen oli Eppu Jr, ja tämä uusin tulokas on osoittautunut varsin vaativaksi ja ehkä jopa ylimieliseksi. Haluaisin laittaa hänen nimensä alkuun HRH eli Her Royal Highness, Hänen Kuninkaallinen Korkeutensa. Vielä 18 soittoa Fujitsun käyttötukeen myöhemmin olen tilanteessa, jossa kaksi työpyyntöä on auki ja tiimillinen tietokoneihmisiä kummastelee, miksi Eppu III:n Word-, Excel- ja Skype -ohjelmien fontit ovat pehmeitä ja huonosti luettavia kun muiden ohjelmien fontit toimivat vallan mainiosti. Tänään asennetaan koko Office-paketti uudelleen. Saa nähdä, tuleeko Eppu III:sta valmista lainkaan - se on varmaa, että kahta seuraavaa leasing-vuotta en tuijota näitä pehmeitä ja hämäriä kirjaimia, jotka saavat silmät hyppimään.

Murheenkryyni HRH Eppu II

Nimiin latautuu paljon ennakkoluuloja, kuten tekstistä käy ilmi. Kenenkään Kertun, saati sitten Senjan tai Epun, ei kuitenkaan pidä vetää hernettä nenään tästä kirjoituksesta. Joku nimi vauvoillekin annetaan, ja tällä hetkellä harvempi varmasti nimeää vastasyntynyttään Yrjöksi tai Jormaksi, vaikka ne ovat oikein hyviä ja kelpoisia nimiä hiukan vanhemmille miehille. Niistä vain syntyy tietty aikuisen miehen mielikuva, jota ei yhdistetä tällä hetkellä pikkuvauvoihin.

Kumivene Bellan nimi olisi hyvin voinut olla jotain ronskia, reipasta ja ulkoilmaelämään viittaavaa, niin kovasti se työskenteli tehdäkseen oman osansa meritiimin kartoituksista. Alussa emme voineet tietää sen parhaita luonteenpiirteitä ja niinpä siitä tuli Bella.

Tänä talvena olemme ostamassa uutta kumivenettä. Onko sinulla ehdotuksia sen nimeksi? Jos on, kirjoita kommenttisi joko suoraan blogin kommentiksi tai sitten sille Facebook -sivulle, josta tämän blogin löysit. Jos keksit työteliään ja hyvän nimen veneelle, jaa se ihmeessä SEAmBOTH-meritiimin kanssa, ja nimiehdotuksesi saattaa päätyä historiankirjoihin osaksi Saumaton Perämeri -hankkeen maastokauden 2019 töitä.

Essi Keskinen

Tabletin nimeksi tuli Kulta koska se on kullanvärinen...

Sammalviidakossa

Sukeltaja valaisee vesisammallabyrinttiä pohjoisella Perämerellä. Kuvat Metsähallitus

Helteinen maastokausi 2018 helli Perämeren SEAmBOTH -hankkeen meritiimiä tyynillä 30-asteisilla aurinkoisilla päivillä. Kemi-Tornion edustalla ilma on harvoin yli 20-asteista ja vesi ei koskaan. Paitsi kesällä 2018, jolloin vesi oli kuuden metrin syvyydessä parhaimmillaan (vai pahimmillaan?) 26-asteista.

Perämeren tiimiä hellittiin myös upeilla vesisammalviidakoilla. Maastokaudella 2018 haluttiin kerätä enemmän tietoa jokisuistoista, ja Kemi- ja Torniojoen suistot muodostavat käytännössä yhden jättiläismäisen jokisuiston koko pohjoiselle Perämerelle.

Sinisellä on merkitty jokisuisto, harmaalla natura-alueet ja perämeren kansallispuisto. Kuva leike VELMU-karttapalvelusta

Perämeren murtovesi on niin suolatonta, että rakkohauru ei viihdy täällä lainkaan. Eteläisemmällä Itämerellä rakkohauru (entiseltä nimeltään rakkolevä) on ns. avainlaji, joka muodostaa avainhabitaatteja. Tämä tarkoittaa sitä, että rakkohaurun muodostamat vedenalaiset niityt kalliorannoilla ja kivikoissa muokkaavat ympäristöä sellaiseksi, että monet muutkin lajit viihtyvät alueella - pikkukalat saavat suojaa, selkärangattomat ruokaa, monet rihmalevät ja levärupi kiinnittymispinnan itselleen ja vaskikala mahdollisen pesimäpaikan.

Perämerellä rakkohaurun paikan ovat ottaneet makeamman veden lajit, vesisammalet. Rutiininomaisesti 1-7 m syvyydellä olevalta suhteellisen avoimelta kivikkopohjalta löytyy vähintään kolme sammallajia, isonäkinsammal (Fontinalis antipyretica), vellamonsammal (Fissidens fontanus) ja tursonsammal (Oxyrrhyncium speciosum). Jokisuistoja lähestyessä sammallajien lukumäärät vain lisääntyvät niin että Kemin edustan saarten rannoilla tai riutoilla sukeltaessa sadan metrin mittaiselta sukelluslinjalta saattaa löytyä jopa kuusi lajia vesisammalia. Yhteensä kesän vesisammallajien saldo taisi lähetä kymmentä, tai peräti tusinaa.

Pikkuruinen vellamonsammal on kaunis linnunsulkamainen vesisammal, joka hyvissä olosuhteissa voi Perämerellä kasvaa 5-8 cm korkeaksi patjaksi. Kuva Metsähallitus.

Parhaimmillaan vesisammalten peittävyys ylittää puolet kivikosta, ja suurimmillaan näkinsammalet voivat olla 20-35 cm pitkiä huiskaleita. Toki monet sammalet ovat pikkuriikkisiä ja niitä hädin tuskin näkee piilevän alta, mutta ainakin ne ovat elossa ja vihreitä - suurin osa rihmalevänäytteistä, jotka otetaan mikroskooppitarkasteluun pohjoisella Perämerellä, osoittautuu kuolleiksi määrityskelvottomiksi rihmaleviksi ja runsaaksi piileväkerrokseksi.

Ruotsalaiset SEAmBOTH-kollegat Norrbottenin lääninhallituksesta toivat vesisammalnäytteensä meille katsottavaksi, koska he eivät olleet tehneet sitä koskaan ennen itse. He eivät ylipäätään olleet juuri kiinnittäneet huomiota vesisammaliin.

Ahdinsammalesta tursonsammaleksi vaihtunut Oxyrrhncium speciosum on Perämeren yleisimpiä vesisammallajeja. Kuva Metsähallitus.

Löysimme kuusi eri lajia, mutta hämmentävästi lajit olivat painottuneet hyvin eri tavoin kuin Suomessa. Meillä heittämällä yleisimmät lajit ovat isonäkinsammal, vellamonsammal ja tursonsammal, mutta Ruotsin puolella vellamonsammalta ei löytynyt lainkaan, tursonsammalta vain yksi kituvahko verso, ja isonäkinsammalta vain hieman, muiden näkinsammalten ollessa yleisempiä. Tosin Ruotsin puolella kartoitetut alueet olivat erilaisia kuin Suomessa, ja vellamonsammal on helppo sivuuttaa koska se on niin pieni. Ehkä tuleva maastokausi 2019 antaa vastauksen tähänkin ihmettelyyn.

Oli miten oli, vesisammalet ovat mielestäni kivikkoisen Perämeren kauneinta antia.

Essi Keskinen

Vesisammalia luontaisen värisessä humusympäristössään. Kuva Metsähallitus

Ulkomerellä olikin matalaa

Ulkomerellä on aina mukavaa käydä. Ulommas lähdettäessä odotamme hyvää säätä ja tänä kesänä sää suosi meitä monesti. Ilmapiirissä on hieman jännitystä ja odotusta. Herätys on aikainen, jotta ehdimme ajoissa takaisin pitkien etäisyyksien päästä. Tänä vuonna Korpoströmin tiimillä oli tehtävänään käydä kartoittamassa mahdollisia hiekkasärkkiä niin Saaristo- kuin Selkämerelläkin.

Hiekkasärkällä usein tarkoitetaan syvemmän veden ympäröimää pohjasta koholla olevaa hiekka- tai sora-aluetta, jolla usein kasvaa hiekkasärkälle tyypillistä lajistoa, näkinpartaisia, meriajokasta, tai laajoja, värikkäitä levä- ja kasviyhteisöjä. Hiekkapohjat ovat eliöille haastavia ympäristöjä, sillä pohja liikkuu jatkuvasti aaltojen mukana. Yleisimmin hiekkasärkkiä esiintyy Perämerellä, mutta särkkiä löytyy muualtakin. Tänä kesänä tiimimme tutustui Vänön eteläpuolella Sextant-nimiseen alueeseen, Jurmon vedenalaiseen salpauselän alueeseen sekä Porin länsipuolella oleviin pienempiin alueisiin. Näistä kauneutensa puolesta parhaiten jäi mieleen Vänön edustalla ollut alue, jota paitsi video-kuvasimme, myös sukelsimme.

Video 1. Vaikka ympärillä on 30-50 metriä syvää, on tutkimamme särkän kohdalla jopa vain 6 metriä syvää. Ympäristö vaihtelee paljon, paikoittain löytyy hiekka-aaltoja ja aaltojen pyörittelemää soraa, isompia kiviä tai järkäleitä, jotka ovat täynnä kirkkaan värisiä leviä, sinisimpukoita, polyyppejä ja merirokkoa. Kuvattu drop-kameralla, Sextant, Kevin O'Brien leikkaus.

Majoituimme mielellämme Metsähallituksen ylläpitämälle Stora Buskar saarelle. Näkymä merelle oli upea. Saarelta löytyi myös mielenkiintoinen lampi, joka on ilmeisesti syntynyt sadeveden täyttämästä kuopasta. Lampi näytti salatulta keitaalta.

 Näkymä aamiaispöydästä Stora Buskärilla oli upea! Kuva: Janni Ketola/Metsähallitus.

 Satumainen sisälampi saarella. Kuva: TuuliPietinen/Metsähallitus.

 Hiekkasärkän määritelmä sopisi myös moneen rannasta pinnan alle jatkuvaan hiekkapohja-alueeseen. Tällaiseksi voisi kutsua Salpausselkää, joka jatkaa hiekkaharjuista kulkuaan mereen asti Jurmon edustalla. Ihastuin tänä kesänä myös Porin eteläpuolella olevaan Preiviikinlahteen. Lahti on matala, ja hieman hankalakulkuinen, sillä sieltä täältä paljastuu kiviä. Jouduimme myös poimimaan erään haamu- eli merkitsemättömän tai karanneen kalastusverkon keskeltä lahtea. Ainoa väylä on vain metrin syvä. Alue jäi mieleeni merinäkinpartaisten lajirunsaudestaan. Teimme useita sukelluksia, ja jokaisella niistä tapasimme 2-4 lajia näkinpartaisia. Tällaiset alueet ovat monesti kalojen päiväkoteja, myös vikkelästi uivia katkoja ja leväsiiroja näkyi paljon. 

Video 2: Leväsiiralajit (Idotea) eroavat toisistaan väritykseltä ja muodoltaan, mutta niillä on myös erilainen sopeutumiskyky ympäristön oloihin. Monet leväsiiralajit ovat nirsoja elinympäristöänsä kohtaan ja viihtyvät esimerkiksi vian suolaisemmassa 5o% vedessä, toisilla on laajempi sopeutumiskyky, kuten esimerkiksi hoikkaleväsiiralla. Kuvaaja: Tuuli Pietinen/Metsähallitus.

Video 3: Hiekkapohja on levotonta ympäristöä kasvillisuudelle, aallot muokkaavat pohjaa jatkuvasti. Monet kasvit tukeutuvat pohjaan juurien avulla ja kestävät näin paremmin. Aleksi Leinikki/ Metsähallitus, Kevin O'Brien leikkaus.

Tuuli Pietinen, suunnittelija