Merenkurkusta Perämerelle

Yksi varhainen aamu ollessani Rönnskäretillä maastohommissa sain Pekalta tekstiviestin jossa hän tiedusteli olisinko kiinnostunut lähtemään ”vaihtoon” Oulun meritiimiin pariksi viikoksi. Tottahan toki minä olin, olisi hienoa päästä osalliseksi toisen meritiimin toimintaa ja nähdä Merenkurkun ja Perämeren vedenalaisen luonnon erot ihan omin silmin. Ideana oli vaihtaa kaksi työntekijää päittäin ja näin kierrättää erilaisia taitoja. Oulun tiimi saisi yhden lisäsukeltajan, ja Vaasan tiimi makeiden vesien asiantuntijan pariksi viikoksi käyttöönsä. 

Seuraavan viikon maanantaina Oulun tiimin Lari oli sopivasti Vaasassa hakemassa uusia vedenalaiskameroita, joten minä, sukellusvarustekassini ja rinkkani (sekä Oulun tiimin paljon kaivattu muurikkapannu, oho….!) saimme liftattua kyydin häneltä. Huristelimme autolla Vaasasta Ouluun hakemaan Lindan, Oulusta Iihin Kestilän venesatamaan ja sieltä vielä kovassa ristiaallokossa Ulkokrunniin.

Joillakin on tullut kiire merelle.

Perämeren vesi on niin vähäsuolaista että se tuoksuukin aivan erilaiselle kuin Merenkurkun vesi. Ilmasta voi hyvin erottaa makean veden tuoksun. Veden värikin vaikutti aivan erilaiselta, paljon tummemmalta. Rantautuessamme Ulkokrunnille sain huomata myös saariston mataluuden. Jätimme Inca veneemme saaren ulkopuolelle poijuun ja otimme viereisestä poijusta pienemmän veneen jolla pääsimme juuri ja juuri rantaan saakka. Kello oli jo lähempänä puolta yötä ja hämärä teki tuloaan joten kivien tähystelyssä sai olla todella tarkkana. Pääsimme kuin pääsimmekin turvallisesti saarelle ja Oulun yliopiston Perämerentutkimusasemalle. Perillä meitä odotti tavaroiden kantamisen jälkeen Essin tekemä upea illallinen sekä lämmin sauna. 

Ulkokrunnin kulkuneuvojen parkkipaikka.

Muumitalo. Vai puupooki?

Nämä puupookin tikkaat jäivät minulta kipuamatta. Jotkut rohkeat kiipesivät huipulle asti.

Loppuviikon teimme pitkiä päiviä inventoiden Krunnien saariston vedenalaista kasvillisuutta. Niina, Suvi, Markus ja Lari viettivät päivän tehden kasvilinjoja ja -pisteitä kahlaten. Minä, Essi ja Linda teimme sukeltaen kasvilinjan Ulkokrunnin pohjoispuolelle josta otimme myös Kautsky-pohjaeläinnäytteitä. Päivät kuluivat sukeltaessa ja illat sukellusten tuotoksia eli pohjaeläinnäytteitä siivilöidessä ja purkittaessa taikka vedenalaisia valokuvia nimetessä sekä sukelluslinjoja puhtaaksi kirjoittaessa. Sanotaan että apteekkarin käsialaa on vaikea lukea, mutta kuinka moni on koettanut lukea sukeltajan veden alla sormet kohmeessa paksuilla hanskoilla, "no-can-do-illa", kirjoittamia harakanvarpaita? 

Niina ja Linda pakkaamassa viimeisiä tavaroita muuttopäivänä. Suurin osa tavaroista oli jo viety.

Torstaina oli edessä muuttopäivä. Muuttaisimme kaiken kalustomme Ulkokrunnilta Selkäsarveen, Oulun meritiimin kesän viimeiseen tukikohtaan. Selkäsarvi on pienen pieni saari Kemin edustalla aivan Ruotsin rajan tuntumassa. Minulle kerrottiin että saarella kummittelee, Selkäsarven muorin voi toisinaan yöllä kuulla keittelevän kahvia tuvan keittiön puolella. Tällä kertaa Sarven muoria ei kuitenkaan näkynyt eikä kuulunut, muori lienee ollut kesän vietossa jossain muualla. Tarinahan on tietenkin tosi, sillä eiväthän oululaiset koskaan huijaisi ulkopaikkakuntalaista työtoveriaan!

Näin Perämerellä! Lari pitsakuskina.

Känkkyä lounaaksi kuten Oulussa sanotaan. Hymy oli vähintäänkin herkässä, kuvassa Niina, Lari, Suvi, Linda, Markus ja Essi.

Viikon mittaan teimme tuttuun tapaan pitkiä päivä sukeltaen, mutta kerkesimme myös järjestää jos jonkinlaista oheistoimintaa. Minut saatiin jotenkin houkuteltua kiipeämään saaren sataman läheisyydessä olevaan tähystystorniin. En vieläkään voi uskoa tätä todeksi sillä kärsin äärimmäisestä korkeanpaikankammosta! Ulkokrunnilla puiseen pookiin kiipeäminen jäi vain haaveeksi, kerkesin kiivetä ensimmäiset tikkaat ylös (korkeutta muutama metri) ja vannoin en enää koskaan astu noille tikkaille, en edes alas mennessä. No pakkohan sieltä oli alas loppujen lopuksi tulla. Sitten vannoin että en enää koskaan yritäkään mennä minnekään omaa polveani korkeammalle. Mutta vannomatta paras, sillä Selkäsarvessa huomasin yhtäkkiä seisovani tähystystornin huipulla. En tiedä kuinka korkea tuo torni oli, mutta se tuntui olevan vähintäänkin kilometrin korkeudessa. Silmät sikkuralla napsin muutaman valokuvan ja kädet hioten ja jalat vapisten aloin tekemään matkaa rakasta maan kamaraa kohti. Jos olisin ylös mennessä älynnyt että alas tullessa on katsottava alas ja nähtävä kuinka suuri pudotus on, olisin jättänyt kiipeämisen väliin. Tehty mikä tehty, mutta nyt kyllä vannon että en koskaan enää…

Selkäsarven tähystystorni. Huipulla tuuli ja kovaa.

Viikko Selkäsarvessa meni hujauksessa, ja ennen kuin huomasinkaan oli jo perjantaiaamu ja seisoin laiturin nokassa hytkyttelemässä Pandoran tahtiin kameran johdot ympärilleni käärittynä. En ole ihan varma mistä tätä energiaa pulppuaa mutta olimme kaikki ennen töiden alkua, ennen kello 9 aamulla, mitä erilaisimmissa vaatteissa valmiina catwalkiin Pandoran säestäessä showtamme. On siinä voinut mennä laiturissa olleilla kalastajilla aamukahvit väärään kurkkuun. Voit nautiskella upeasta showstamme alla olevasta linkistä.

Pauliina matkalla sukeltamaan.

Essi ja Pauliina sukelluksen jälkeen tuomassa hallitussa kaaoksessa olevia tavaroita pintaan.

Vielä ennen kotimatkaa kävimme kuvaamassa Perämeren vedenalaista luontopolkua aivan Selkäsarven tuntumassa. Paikalle löytää helposti poijun ja ”Start” kyltin ansiosta ja veden alla oikeaan suuntaan sinua johdattelee luontopolun ympäri kiertävä köysi. Syvyyttä polulla on maksimissaan n. 6m ja polun lopuksi voit kirjoitaa terveisesi vieraskirjaan. Suosittelen lämpimästi tätä luontopolkua kaikille sukeltajille, sieltä löytyy paitsi tietoa vedenalaisesta elämästä Perämerellä, myös kaksi hylkyä joista toisessa asustaa muutama kiiski sekä yksi ihastuttavan utelias ahven joka tuli hieromaan kanssamme tuttavuutta usean minuutin ajaksi. Ahven ui hiljalleen minua ympäri kun yritin kuvata sitä. Se onnistui aika hyvin väistelemään kameraani aivan kuin yrittäen pitää tämän tansii ahvenen kanssa näytöksen aivan yksityisenä. Tähän tanssii ahvenen kanssa –sukellukseen olikin hieno päättää tämä kaksiviikkoinen rupeamani Oulussa ja hypätä junan kyytiin ja suunnata räpylät jälleen kohti Vaasaa.

Lämpimät kiitokset ensinnäkin Oulun meritiimille että otitte minut niin avosylin vastaan ja toisekseen Vaasan meritiimille että tarjositte minulle tätä vaihtomahdollisuutta. Minulla taitaa olla maailman paras työ ja työkaverit.

Pauliina Ahti