Intiimisti pomon kanssa - terveisiä Perämereltä

Minä riisun itseni alusvaatteisilleni. Hän riisuutuu täysin alasti. Katson Häntä silmiin. Hymyilen rohkaisevasti. Pyydän Häntä luottamaan minuun. Hän kertoo, ettei ole kovin kokenut ja että viime kerrasta on aikaa. Sanon olevani hyvin kokenut ja osaavani tämän varmasti. Kerron auttavani Häntä hankalissa paikoissa ja luotsaavan meidät perille asti. Pyydän Häntä vain seuraamaan minua ja antamaan minun ottaa ohjat käsiini. Hänen tarvitsee vain seurata ja luottaa siihen, että minä osaan.

Pukeudun lämpökerrastoon ja teddyhaalariin, Hän sujauttaa jalkaansa mustat uimahousut. Vedän kumisen kuivapuvun päälleni ja Hän nykii ylleen tiukan märkäpuvun. Laitan sukelluslaitteet selkääni ja autan VELMUn projektipäällikölle loput sukellusvarusteet päälle. Hyppäämme veteen. Vien pomomiehen katsomaan vetämäänsä projektia ruohonjuuritasolle asti, meren pohjaan.

Sukellus on yleensä hyvin intiimi tapahtuma. Sukelluspariin täytyy luottaa, hänen käsiinsä jää henkeni ja elämäni. Kommunikaatio tapahtuu pinnan alla joko käsin tai silmillä, katsekontaktia ei voi välttää. Sukellusparin varusteissa pitää auttaa, mennä lähelle toista, tunkea parin hiuksia hupun alle kasvoilta, kaivella kainaloiden alta karanneita solkia. Veden alla ollaan kahdestaan omassa pienessä kuplassa. Koko muu maailma on suljettu pois, on vain me kaksi, minä ja sukellusparini. Jos haluan asiani menevän perille, katson häntä silmiin. Läheltä, koska näkyvyys on huono. Jos haluan parini huomion eikä hän huomaa katsoa minuun, kosketan häntä. Jos parillani on ongelma, hän kertoo siitä minulle silmillään ja käsimerkeillä. Pyydän häntä olemaan paikoillaan ja odottamaan, kun häärin hänen ympärillään, pyöritän häntä ja korjaa irronneen letkun tai auenneen solmun. Parini täytyy vain luottaa minuun ja siihen että osaan auttaa häntä potkaisematta irti hänen maskiaan tai reguaan.

Tuon VELMUn projektipäällikön elävänä takaisin pintaan.

Hengästyneenä nousen veneeseen.

-Oliko sulla kivaa? Hymyilen.

-Joo, oli ihan hyvä. Itseasiassa oikein hyvä.

Sukellusavustaja polttaa savukkeen.

VELMUn johtoryhmä tutustumassa hankkeeseen ruohonjuuritasolla eli maastossa Merenkurkussa.

Sukelluslippu liehuu! Veneilijät älkööt lähestykö 50 metriä lähemmäs!

Maastossakin voi syödä hienommin.

Tuulipäivän odottelua...

Maisema Rönnskärin vessasta Merenkurkussa.

Essi Keskinen

Matkakertomus –Risteilijöiden väistelyä ja pääkaupunkiin tutustumista hieman eri perspektiivistä

 Läntisen Suomenlahden meritiimi on aiempiin vuosiin verrattuna ollut tällä kenttäkaudella todella paljon liikkeessä. Yleensä veneemme liikkuvat Tammisaaren ja Hangon edustalla selvittäen alueen vedenalaisia saloja. Tänä vuonna olemme kuitenkin kääntäneet Alkyonen, Aurelian ja Kalkaksen keulat kohti Helsingin ruuhkaisempia vesiä.

Läntisen Suomenlahden meriluontotiimin reitin vaiheet tähän mennessä sekä tuleva reitti takaisin Tammisaareen.

Siirtyminen uudelle alueelle ei kuulosta sen kummoisemmalta kuin että astut veneeseen, vilkaiset merikorttia ja lähdet ajamaan väyliä pitkin kohti itää.  Jos mukaan kolmeen veneeseen täytyy kuitenkin ottaa seitsemän ihmistä, kalusto pohjan kuvaamiseen, näytteenottoon, sukeltamiseen sekä sellaiset luksustavarat kuten telttasängyt ja kaasujääkaappi ei logistiikka olekaan enää ihan yksinkertaista. Lisäksi päivittäisten ajomatkojen venymistä välttääksemme täytyy tukikohtaa vaihtaa 1-3 viikon välein, jolloin roudaaminen täytyy tehdä uudestaan.

Aloitimme kulkurielämän eräänä kauniina heinäkuun maanantaina kun pakkasimme huolella kaikki varusteemme veneisiin Tvärminnen kenttäasemalla ja otimme suunnan kohti itää ja vielä kartoittamattomia vesiä. Ajo oli pitkä ja kenttätyöpäivä venyi kuten sillä on välillä tapana. Lopulta kuitenkin olimme pääkaupungissa ja katselimme ohi lipuvia jättimäisiä risteilijöitä, vauhdilla reittiään sukkuloivia Suomenlinnan lauttoja sekä joka välissä puikkelehtivia purjeveneitä. –Täällä tarvittiinkin pohjaa kuvatessa kaikille veneessä olijoille silmät myös takaraivoon.

Pääkaupunkiseudulla majoituimme ensin Sirpalesaareen, josta käsin hoidimme sisempänä olevat kuvauspisteet Helsingin ja Espoon alueilla. Monet pisteet olivat vilkasliikenteisillä alueilla ja veneessä sai olla tarkkana ja pyörittää päätään kaikkiin ilmansuuntiin. Väylillä olevien pisteiden tapauksessa joutui usein odottamaan jonkin tovin, että tuli tarpeeksi pitkä väli, että pisteen ehti kuvata. Uudenlaista haastetta siis riitti, mutta toisaalta oli hyvällä tavalla jännittävää ajaa esimerkiksi Katajanokalla jättimäisten talvea odottavien jäänmurtajien vierestä tai kuvata Suomenlinnan kupeessa turistilautan matkustajien tuijottaessa ihmeissään.

Muutaman viikon Sirpalesaaressa olon jälkeen siirryimme asumaan Kuivasaareen, joka on Suomen puolustusvoimien omistuksessa oleva linnakesaari. Sieltä käsin oli hyvä tehdä ulompana sijaitsevia kuvauspisteitä, jolloin ajoetäisyydet eivät olleet aivan mahdottomia. Uloimmat pisteemme Helsingin edustalla olivat 40 km päässä mantereesta ja 20 solmun tuntinopeudella sinne ajoi yli tunnin verran säästä riippuen. Jälleen kerran säät olivat pääosin puolellamme mikä on ulkomerellä työskennellessä erittäin tärkeää ja saimme työt tehtyä ajallaan.

Söderskärin majakkasaari noin 15 meripenkinkulman päässä Helsingistä.

Seuraava kohteemme sijaitsi idempänä kaikkien läntisten kuvauspisteiden tultua valmiiksi. Sipoon edustalla oleva Simsalön saari palveli tukikohtanamme kun teimme töitä muun muassa Vuosaaren sataman edustalla. Yllättävällä vauhdilla ja tehokkuudella saimme työt hoidettua ja saimme joka ilta päivittäessämme kuvauspisteiden tilannetta ihailla niiden vähenemistä veneiden plottereista.

Tällä hetkellä Helsingin lähialueiden kuvaukset ovat tulleet valmiiksi ja ennen siirtymistämme Porkkalaan ja kohti tuttuja kotivesiä aloitamme pohjan kartoittamisen sukeltamalla Helsingin alueella. Jännittävää! Mutta se onkin sitten ihan toinen tarina josta lisää myöhemmin.

Ilona Välimaa

Pielavesi - terveisiä Perämereltä

Kun tänä aamuna heräsin, ensimmäinen ajatus päässäni oli "Pielavesi". Sitten mietin, miksi Pielaveden asukkaita kutsutaan - pielaVETISIKSI, -VETEISIKSI vai jopa -VETEHISIKSI. Pielavesi on ilmeisesti jossakin täältä Oulusta itään ja etelään, näin olen ymmärtänyt. 

Sinänsä minulla ei ole mitään tekemistä Pielaveden kanssa, mutta paikkakunta liittyy tämän viikon ajatustenjuoksuuni. Pääsin sukeltamaan koko kesän kaksi ensimmäistä valokuvaussukellusta keskiviikkona. Kaikki muut sukellukset olen tehnyt kasvilinjoja tehden tai Kautsky-noutimella raaputellen. Rakastan vedenalaista valokuvaamista, mutta siihen ei ole ollut tänä kesänä aikaa. Kun sukellan, mietin aina vain nykyhetkeä - joko työtehtävää ja sen suorittamista, tai hupisukelluksella vain kuuntelen omaa hengitystäni. Näillä valokuvaussukelluksilla päässäni soi harvinaisesti laulu, Dion Rainbow-yhtyeen aikainen kappale "I'm a man on a silver mountain". 

Otin nämä kaksi sattumanvaraista aivotoimintaa hyvänä merkkinä. Tämän kesän tuulisista säistä huolimatta tiimini on nyt saanut tehtyä kaiken muun vaadittavan, vain parisataa satunnaistettua videopistettä puuttuu enää. Olen stressannut maastotöitä aika lailla ja työt ovat vallanneet ajatukseni päivin ja öin. Erityisesti yöllä se on hämmentänyt myös miestäni Mikkoa, joka yhtenä viikonloppuyönä joutui todistamaan kun kävin kolme kertaa kylpyhuoneessa tarkistamassa, että Maian ja Incan köydet ovat varmasti kiinni. Kun oli niin kova tuuli. 

Pielavesi ja Mies hopeavuorella ovat siis ehkä hyviä ajatuksia. 

Manu inventoi matalaa pistettä Kemin edustalla.

Manu inventoi hieman syvempää matalaa pistettä, joka kuitenkin sijoittuu karikon keskelle.

Niina kodalla.

Essin kuvaamat kiisket Maasarven luontopolun hylyltä.

Outokummun edustan ahvenvitoja Kemissä.

Lari kerii sukelluslinjaa.

Sukeltajan A-lippu - jos näet tämän lipun veneessä tai laiturilla, älä lähesty paikkaa 50 m lähemmäs! Vedessä on sukeltaja.

Larin näkemys täysikuusta Sarvessa.

Selkä-Sarven eteläpäädyn pooki.

Ahvenvidat ja Larin kuplat.

Merenkurkusta Perämerelle

Yksi varhainen aamu ollessani Rönnskäretillä maastohommissa sain Pekalta tekstiviestin jossa hän tiedusteli olisinko kiinnostunut lähtemään ”vaihtoon” Oulun meritiimiin pariksi viikoksi. Tottahan toki minä olin, olisi hienoa päästä osalliseksi toisen meritiimin toimintaa ja nähdä Merenkurkun ja Perämeren vedenalaisen luonnon erot ihan omin silmin. Ideana oli vaihtaa kaksi työntekijää päittäin ja näin kierrättää erilaisia taitoja. Oulun tiimi saisi yhden lisäsukeltajan, ja Vaasan tiimi makeiden vesien asiantuntijan pariksi viikoksi käyttöönsä. 

Seuraavan viikon maanantaina Oulun tiimin Lari oli sopivasti Vaasassa hakemassa uusia vedenalaiskameroita, joten minä, sukellusvarustekassini ja rinkkani (sekä Oulun tiimin paljon kaivattu muurikkapannu, oho….!) saimme liftattua kyydin häneltä. Huristelimme autolla Vaasasta Ouluun hakemaan Lindan, Oulusta Iihin Kestilän venesatamaan ja sieltä vielä kovassa ristiaallokossa Ulkokrunniin.

Joillakin on tullut kiire merelle.

Perämeren vesi on niin vähäsuolaista että se tuoksuukin aivan erilaiselle kuin Merenkurkun vesi. Ilmasta voi hyvin erottaa makean veden tuoksun. Veden värikin vaikutti aivan erilaiselta, paljon tummemmalta. Rantautuessamme Ulkokrunnille sain huomata myös saariston mataluuden. Jätimme Inca veneemme saaren ulkopuolelle poijuun ja otimme viereisestä poijusta pienemmän veneen jolla pääsimme juuri ja juuri rantaan saakka. Kello oli jo lähempänä puolta yötä ja hämärä teki tuloaan joten kivien tähystelyssä sai olla todella tarkkana. Pääsimme kuin pääsimmekin turvallisesti saarelle ja Oulun yliopiston Perämerentutkimusasemalle. Perillä meitä odotti tavaroiden kantamisen jälkeen Essin tekemä upea illallinen sekä lämmin sauna. 

Ulkokrunnin kulkuneuvojen parkkipaikka.

Muumitalo. Vai puupooki?

Nämä puupookin tikkaat jäivät minulta kipuamatta. Jotkut rohkeat kiipesivät huipulle asti.

Loppuviikon teimme pitkiä päiviä inventoiden Krunnien saariston vedenalaista kasvillisuutta. Niina, Suvi, Markus ja Lari viettivät päivän tehden kasvilinjoja ja -pisteitä kahlaten. Minä, Essi ja Linda teimme sukeltaen kasvilinjan Ulkokrunnin pohjoispuolelle josta otimme myös Kautsky-pohjaeläinnäytteitä. Päivät kuluivat sukeltaessa ja illat sukellusten tuotoksia eli pohjaeläinnäytteitä siivilöidessä ja purkittaessa taikka vedenalaisia valokuvia nimetessä sekä sukelluslinjoja puhtaaksi kirjoittaessa. Sanotaan että apteekkarin käsialaa on vaikea lukea, mutta kuinka moni on koettanut lukea sukeltajan veden alla sormet kohmeessa paksuilla hanskoilla, "no-can-do-illa", kirjoittamia harakanvarpaita? 

Niina ja Linda pakkaamassa viimeisiä tavaroita muuttopäivänä. Suurin osa tavaroista oli jo viety.

Torstaina oli edessä muuttopäivä. Muuttaisimme kaiken kalustomme Ulkokrunnilta Selkäsarveen, Oulun meritiimin kesän viimeiseen tukikohtaan. Selkäsarvi on pienen pieni saari Kemin edustalla aivan Ruotsin rajan tuntumassa. Minulle kerrottiin että saarella kummittelee, Selkäsarven muorin voi toisinaan yöllä kuulla keittelevän kahvia tuvan keittiön puolella. Tällä kertaa Sarven muoria ei kuitenkaan näkynyt eikä kuulunut, muori lienee ollut kesän vietossa jossain muualla. Tarinahan on tietenkin tosi, sillä eiväthän oululaiset koskaan huijaisi ulkopaikkakuntalaista työtoveriaan!

Näin Perämerellä! Lari pitsakuskina.

Känkkyä lounaaksi kuten Oulussa sanotaan. Hymy oli vähintäänkin herkässä, kuvassa Niina, Lari, Suvi, Linda, Markus ja Essi.

Viikon mittaan teimme tuttuun tapaan pitkiä päivä sukeltaen, mutta kerkesimme myös järjestää jos jonkinlaista oheistoimintaa. Minut saatiin jotenkin houkuteltua kiipeämään saaren sataman läheisyydessä olevaan tähystystorniin. En vieläkään voi uskoa tätä todeksi sillä kärsin äärimmäisestä korkeanpaikankammosta! Ulkokrunnilla puiseen pookiin kiipeäminen jäi vain haaveeksi, kerkesin kiivetä ensimmäiset tikkaat ylös (korkeutta muutama metri) ja vannoin en enää koskaan astu noille tikkaille, en edes alas mennessä. No pakkohan sieltä oli alas loppujen lopuksi tulla. Sitten vannoin että en enää koskaan yritäkään mennä minnekään omaa polveani korkeammalle. Mutta vannomatta paras, sillä Selkäsarvessa huomasin yhtäkkiä seisovani tähystystornin huipulla. En tiedä kuinka korkea tuo torni oli, mutta se tuntui olevan vähintäänkin kilometrin korkeudessa. Silmät sikkuralla napsin muutaman valokuvan ja kädet hioten ja jalat vapisten aloin tekemään matkaa rakasta maan kamaraa kohti. Jos olisin ylös mennessä älynnyt että alas tullessa on katsottava alas ja nähtävä kuinka suuri pudotus on, olisin jättänyt kiipeämisen väliin. Tehty mikä tehty, mutta nyt kyllä vannon että en koskaan enää…

Selkäsarven tähystystorni. Huipulla tuuli ja kovaa.

Viikko Selkäsarvessa meni hujauksessa, ja ennen kuin huomasinkaan oli jo perjantaiaamu ja seisoin laiturin nokassa hytkyttelemässä Pandoran tahtiin kameran johdot ympärilleni käärittynä. En ole ihan varma mistä tätä energiaa pulppuaa mutta olimme kaikki ennen töiden alkua, ennen kello 9 aamulla, mitä erilaisimmissa vaatteissa valmiina catwalkiin Pandoran säestäessä showtamme. On siinä voinut mennä laiturissa olleilla kalastajilla aamukahvit väärään kurkkuun. Voit nautiskella upeasta showstamme alla olevasta linkistä.

Pauliina matkalla sukeltamaan.

Essi ja Pauliina sukelluksen jälkeen tuomassa hallitussa kaaoksessa olevia tavaroita pintaan.

Vielä ennen kotimatkaa kävimme kuvaamassa Perämeren vedenalaista luontopolkua aivan Selkäsarven tuntumassa. Paikalle löytää helposti poijun ja ”Start” kyltin ansiosta ja veden alla oikeaan suuntaan sinua johdattelee luontopolun ympäri kiertävä köysi. Syvyyttä polulla on maksimissaan n. 6m ja polun lopuksi voit kirjoitaa terveisesi vieraskirjaan. Suosittelen lämpimästi tätä luontopolkua kaikille sukeltajille, sieltä löytyy paitsi tietoa vedenalaisesta elämästä Perämerellä, myös kaksi hylkyä joista toisessa asustaa muutama kiiski sekä yksi ihastuttavan utelias ahven joka tuli hieromaan kanssamme tuttavuutta usean minuutin ajaksi. Ahven ui hiljalleen minua ympäri kun yritin kuvata sitä. Se onnistui aika hyvin väistelemään kameraani aivan kuin yrittäen pitää tämän tansii ahvenen kanssa näytöksen aivan yksityisenä. Tähän tanssii ahvenen kanssa –sukellukseen olikin hieno päättää tämä kaksiviikkoinen rupeamani Oulussa ja hypätä junan kyytiin ja suunnata räpylät jälleen kohti Vaasaa.

Lämpimät kiitokset ensinnäkin Oulun meritiimille että otitte minut niin avosylin vastaan ja toisekseen Vaasan meritiimille että tarjositte minulle tätä vaihtomahdollisuutta. Minulla taitaa olla maailman paras työ ja työkaverit.

Pauliina Ahti

Aurinko armas, mihin katosit?

Heinäkuun puolenvälin jälkeen oli aika hyvästellä Mikkelinsaaret ja hyttyset. Tiimimme jakautuisi nyt joksikin aikaa kahtia. Toinen puolikas muuttaisi Rönnskäretille sukeltamaan ja kuvaamaan, ja toinen puolikas operoisi Vaasasta käsin keskittyen lähinnä ottamaan pohjaeläinnäytteitä Ponar-noutimella.

Kopteria lennättämässä sumuisella Rönnskäretillä.

Kopteri laskeutuu.

Itse kuuluin Rönnskäretin tiimiin. Minä, Ulrika ja Juspu muutimme käsittämättömän määrän tavaraa veneellä Vaasasta Rönnskäretille. Haastavan muutosta teki tavaramäärän lisäksi yltyvä tuuli ja sade. Vettä tuli tihkuttamalla vaakatasossa ja perille saapuessamme olimme kuin uitetut koirat. Onneksi pelastautumispuvut pitävät hyvin vettä. Kun sitten vene oli köytetty laituriin kiinni ja aloimme kantaa tavaroita sisälle, saimme jälleen kerran todeta että josko pelastautumispuku ei päästä vettä sisään, niin ei se kyllä päästä sitä uloskaan. Siinä paineilmakompressoria ja kannettavaa generaattoria (olen miettinyt pääni puhki että mikä osa tästä generaattorista on kannettava…) nostellessa nousi hikikarpalo jos toinenkin pintaan.

Fucus radicans - kapearakkolevä

Kun muutto oli vihdoin ohi, oli aika alkaa valmistautua tulevan viikon haasteisiin. Viikko olisi kiireinen sillä normaalien meri-inventointien lisäksi YLE saapuisi vieraaksemme tekemään juttua Metsähallituksen ”Rakkaudesta lajiin” –kampanjasta. Heinäkuun kuukauden lajina oli Fucus radicans, kapearakkolevä, joka on tiettävästi Itämerelle endeeminen laji, eli sitä ei löydy mistään muualta kuin Itämerestä. F. radicans on hyvin samanlainen F. vesiculosus rakkolevän kanssa ja niiden erottaminen toisistaan voi olla paikoitellen lähes mahdotonta ilman geneettisiä tutkimuksia. Kapearakkolevä tarjoaa muiden rakkolevien tapaan tärkeän elinympäristön suurelle määrälle selkärangattomia eläimiä ja kalan poikasia. Se on hyvin herkkä merten rehevöitymiselle, joten on tärkeää että huolehdimme mertemme hyvinvoinnista.

YLEn tiimi ja loput Metsähallituslaiset lähdössä takaisin Vaasaan.

Luontoäiti asetti sateen lisäksi muitakin haasteita tälle viikolle. Kun mediapäivä vihdoin koitti, oli sumu miltei veitsellä leikattavissa. Tämä tietenkin juuri silloin kun meidän piti esitellä paitsi kapearakkolevää,  myös kauko-ohjattavaa pientä helikopteria jolla voi kuvata etenkin matalia merialueita ja fladoja. Media-tiimi sai toden teolla tutustua työhömme säiden orjana. Seuraavana päivänä kun median edustajat olivat poistuneet, tuuli vei sumun mennessään mutta toi kovan aallokon tullessaan. Saimme tehdä aikamoista salapoliisityötä että löysimme sukellukseen soveltuvan lahden poukaman joka olisi tarpeeksi suojassa aalloilta. Ankarista säistä huolimatta saimme kuitenkin tehtyä töitä ja saatoimme iltaisin nautiskella tulisia ruokia – alkukesän habanero chilit ovat vaihtuneet naga morichiin, I dare you!

Sammakkomies (aka Juspukka) eksyksissä!

Auringonlasku Rönnskäretin huussin taakse.

Niinpä lauantaina meillä oli kuusipäiväinen työntäyteinen viikko takana Rönnskäretillä ja tarkoituksenamme oli vielä kotiintulomatkalla tehdä yksi sukelluslinja ja kartoittaa merenpohjan kasvillisuutta ja substraatin laatua sekä ottaa valokuvia. Pakkasimme veneen täyteen: kaikki minun tavarani, kahden hengen sukellusvarusteet, ensiapuhappi, bensakanistereita, vesikanistereita, valtava kameralaatikko, roskat ja ruoat sekä kolme ihmistä saatiin kaikki mahdutettua veneeseen. Taas kerran pienoinen pakkauksen taidonnäyte! Päivä meni kasvilinjaa sukeltaessa ja tavaroita kantaessa ja kello oli lähempänä iltakahdeksaa kun vihdoin romahdin omaan sänkyyni. Oli aika saada unta palloon, seuraavalla viikolla muu meritiimi jatkaisi inventointeja Vaasan seudulla ja minulla olisi edessä uudet vedet.

Pauliina Ahti

 

 

Mikä kesä! - terveisiä Perämereltä

Lindan kokemuksia kesältä:

Viimeisen työviikon kunniaksi myös minut, tiimin toinen harjoittelija Linda, päästettiin kirjoittamaan. 

Kesä on mennyt todella nopeasti ja tänään viimeisenä työpäivänä olo oli vähän haikea, nytkö tämä jo loppuu! Parasta kesässä ehdottomasti on ollut (upean tiimin lisäksi tietenkin) työn monipuolisuus. Jokainen päivä on ollut oma ainutlaatuinen sekoituksensa veneiden ja autojen ajamista, tavaroiden kantamista, pohjaeläinnäytteitä, sukeltamista, videokuvaamista, tietokoneilua, hienoja illallisia ja saunomista.

Niina katsoo elokuvaa Perämeren pohjasta.

Esimerkkinä keskiviikko, jolloin päivä alkoi tavaroiden kantamisella ja organisoimisella, koska lähdimme kolmen venekunnan voimin töihin. Minä, Niina ja Suvi lähdimme tekemään sukelluslinjaa Maialla ja kun saavuimme sukelluspaikalle, vedestä alkoi nousemaan uteliaita silmäpareja. Hylkeet siellä ihmettelivät venettämme. Kun painuimme Niinan kanssa 7,5 metriin, kummatkin yllättyivät iloisesti, sillä näkyvyys oli loistava! Lähdimme siis hyvillä mielin tekemään sukelluslinjaa ja ottamaan näytteitä. Sukellus sujui hienosti ja veden alla oli niin mukavaa, etten olisi halunnut tulla pintaan lainkaan. Lähes puolentoista tunnin jälkeen piti kuitenkin lopettaa ja nousimme takaisin Maiaan, missä Suvi meitä odotteli. Jatkoimme vielä työntekoa kuvaamalla pisteitä. Koko ajan tiesimme, että meitä tarkkaillaan ja välillä onnistuimmekin bongaamaan hylkeitä, jotka nousivat kurkkaamaan, mitä ihmettä puuhailemme.

Niina ottamassa kasvinäytettä.

Teitä pidetään silmällä!

Iltapäivällä palasimme Selkä-Sarveen, missä illan aikana kerkesimme vielä purkittaa pohjaeläinnäytteitä, herkutella vietnamilaisella salaatilla ja muurikkaletuilla sekä saunoa ja ihailla auringonlaskua saunan terassilla. Illalla, kun kävelin reilun kilometrin matkan pitkospuita Sarven eteläkärkeen, kerkesin vielä miettiä kulunutta kesää. Ensimmäisessä Essiltä saamassani sähköpostissa, kun harjoittelupaikka ei vielä ollut varma, Essi jo lupaili, että kyseessä on maailman paras kesätyöpaikka. Odotukset tästä kesästä olivat siis korkealla ja ne ylittyivät silti reilusti. Suuret kiitokset siis vielä Essille ja koko tiimille, siitä että sain olla teidän mukana tekemässä töitä ja oppimassa uutta näin hienoissa paikoissa!

Nämä pitkospuut vievät Selkä-Sarven eteläkärkeen.

Pinnacle-box toimii myös pöytänä!

Ja koska tämä oli mun yliopisto-opintoihin liittyvä harjoittelu, on varmaan paikallaan kerrata, mitä kaikkea kesän aikana on tullut opittua. Opin esimerkiksi, että;

- Salmiakki on parasta maastoevästä. Suklaa hyvänä kakkosena.

- Joskus merellä tuulee, eikä sille oikein voi mitään. Joskus merellä myös tuulee 3 viikkoa putkeen eikä sillekkään oikein voi mitään. 

- (Feikki)crocksit on parhaat mökkikengät, erityisesti Johannan.

- Töitä ei ole pakko tehdä kahdeksasta neljään. Niitä voi tehdä myös iltakymmenestä aamuviiteen tai aamuneljästä iltakuuteen.

- Pelastautumispuku on paras asu joka säällä (Paitsi sinä yhtenä päivänä, kun oltiin bikineissä)

- Merellä on ihanaa!!!

Lounastaukojuna.

Suvin terveiset:

Tämä kesä oli kaikkea sitä mitä odotin, ja enemmän. Olen oppinut todella paljon uusia asioita ja nauttinut olostani suunnattomasti, vaikka välillä on ollut rankkojakin päiviä. Kesää muistellessani tulee mieleeni ensimmäisenä aina rakastamani meren tuoksu. Lisäksi vielä tuuli ja aallokko joka pomputtaa venettä, nimittäin niitä tuulipäiviä on riittänyt! Myös kaikki hauskat hetket ja erilaiset kommellukset palaavat vahvasti mieleeni. Tässä työssä olen nauranut todella paljon. Syynä siihen lienee mahtavat tiimin jäsenet, joiden kanssa on ollut mukavaa työskennellä. Joskus nauru myös auttaa jaksamaan, kuten eräänä päivänä Maakrunnilla, kun kaikki tuntui menevän pieleen (lisätietoa aiemmassa blogissa).

Iski yllättävä Bellan tarve, joten ei auttanu muu kuin alkaa täyttämään kumivenettä agrigaatin ja sähköpumpun avulla Maian etuosassa. Hyvin onnistu!

Vapaa-aikaa ei merellä ole hirveästi ollut, mutta se vähäinen on käytetty lähinnä saunomiseen, syömiseen ja retkeilyyn saarilla. Essi on valmistanut päivittäin maukkaita ruokia, joita todellakin jään kaipaamaan näin töiden loppuessa. Mikäs sen mukavampaa kuin pitkän työpäivän jälkeen istahtaa valmiiseen pöytään ja nauttia hyvästä ruuasta!

Ateriointi alkamassa Selkä-Sarvessa.

Mun on vielä pakko vähän kehua Essiä tähän loppuun. Essi (ja koko muu tiimi) otti meidät harjoittelijat todella hienosti vastaan ja osaksi porukkaa heti ensimmäisestä päivästä lähtien. Minä ja Linda olemme päässeet tekemään kaikkea mitä muutkin tiimistä, paitsi minä en tietenkään päässyt sukeltamaan kun ei ole kurssia käytynä. Essi tuntee hyvin tiimin jäsenten taidot ja luottaa kaikkien osaamiseen, ja osaa jakaa vastuuta meille kaikille. En voi kuvitella parempaa henkilöä vastuuseen tiimin toiminnasta.

Tiimin hyvästä yhteishengestä kertonee myös se, että viime perjantaina porukka heräsi vapaaehtoisesti kuvaamaan muotishowta aamulla klo 8! Jos missasit tämän spektaakkelin, voit katsoa sen täältä.

Kiitos vielä tästä mahdollisuudesta ja kaikista kokemuksista!

Kun meritiimin jäsen näkee tornin, pookin jne. täytyy sen päälle kiivetä!

Tähän loppuun laitan vielä muutaman kuvan kesän ajalta.

Tiirat Marjaniemessä.

Marjaniemen rantaa.

Maialla ajelemassa kohti Ulkokrunnia.

Pihlajakarista löytyi Dumbo-kivi!

Selkä-Sarven eteläpäädyn tynnyripooki.

Kaveria ei jätetä! Pohjaeläimiä seuloessa viinaa livahti silmään ja sitä sitten huuhtelemaan.

Bellalla Maakrunnilla.