Uhanalaisia lajeja tasaisella hiekalla

 

Kotilo on löytänyt luikkaniityn matalalta suojaisalta lahdelta Krunnien saaristosta. Kuva: Niina Kurikka / Metsähallitus

Vuonna 2023 saatiin pystyyn merenhoidon seurantaohjelmanmukainen verkosto kolmen vuoden välein toistettavia kasvillisuuslinjoja. Muta-, hiekka- ja sorapohjilla seurataan 100 m mittaisilla linjoilla kasvillisuuden muutosta. Perämeri oli aikataulussa viimeisenä. Ulkokrunniin perustettiin kaksi hiekkapohjan ja yksi mutapohjan seurantalinja. Kaikki nämä kolme linjaa ovat luonnollisesti pullollaan rauhoitettua, vaarantuneeksi arvioitua upossarpiota.

Upossarpion tunnistaa heti kun sen näkee. Pallomaisesta kukasta ja pitkistä, kapeista lehdistä ei voi erehtyä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Ulko-Krunni Krunnien saaristossa on käytännössä suojeltu jo vuonna 1936, vaikka byrokratian rattaat jauhoivatkin hitaasti ja virallinen suojelustatus saatiin vasta sodista selviytymisen jälkimainingeissa. Meribiologin kannalta Krunnit on häikäisevä paikka. Saaristo on kaukana kaikesta, ihmisvaikutus vedenalaiseen luontoon on minimaalinen (vaikka rehevöityminen ja veden laadun muutokset tietysti seuraavat vellovan veden mukana jokaiseen lintukotoonkin) ja uhanalaisia vesikasveja riittää. Krunneilta löytyy valtavasti upossarpiota, kuten myös vaarantunutta, rauhoitettua nelilehtivesikuusta, joka kasvaa hehtaarien laajuisina niittyinä. Myös vaarantunut paunikko löytyy Krunneilta, kuten myös silmälläpidettävä otavita. Uhanalaisista maakasveista puhumattakaan. Krunnit on myös EMMA-alue eli erityisen merkittävä ja arvokas meriluontoalue juuri uhanalaisen vesikasvillisuutensa takia. (Lintuihmiset tietysti älähtävät nyt, miksei Krunneja mainita yhtenä tärkeimmistä suomen lintualueista, mutta minä puhun nyt vain vedenalaisesta luonnosta.)

Uposvesitähti on myöhäisen kasvukauden kasvi. Perämerellä se ilmaantuu usein vasta heinäkuun lopulla pieninä versoina ja kukkii vasta elokuussa. Elo-syyskuun vaihteessa se on komeimmillaan, juuri ennen kuin syysmyrskyt alkavat paiskoa versoja rannalle kovassa merenkäynnissä. Kuva: Manuel Deinhardt / Metsähallitus

Luusihamina on venevalkama, johon maihinnousun voi tehdä pienellä veneellä, jos on ensin anonut lupaa Maakrunnin säätiön hallitukselta ja Oulun yliopiston tutkimusasemalta. Maihinnousu Krunneille on kiellettyä muualle kuin Ulko-Krunnin eteläpäädyn Pensaskariin, jonne veneellä pääseminen taas vaatii erittäin hyvät navigointitaidot ja ripauksen onnea siihen päälle. Paikka ei siis ole jokaisen veneilijän saavutettavissa.

Siloparrat kuuluvat näkinpartaisiin, mutta Perämeren paria lajia ei voi erottaa toisistaan ilman lisääntymiselimiä, joita ei ilmaannu lainkaan joka vuosi. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kun Luusihaminan rantaa sitten lähestyy polvensyvyisessä vedessä vaikka kumiveneellä tai pikku-Busterilla, kirkkaan veden läpi näkee suoraan aaltoilevalle hiekkapohjalle. Haurat kasvavat tiiviinä vihreinä ruohotuppaina merividan ja luikkien kanssa, näkinpartaisia kasvaa siellä täällä yksittäisinä versoina ja uposvesitähden valkoiset kukat loistavat elokuusta lähtien pohjasta. Meribiologin tai kasvitieteilijän huomion vievät kuitenkin kauniinvihreät, rentolehtiset upossarpiot, jotka loistavat pohjasta kuin aarteet, joita ne biologille ovatkin. Upossarpioita on paljon, satoja, tuhansia, kymmeniä tuhansia versoja. Koko lahti on niitä täynnä, ja seurantalinjan yhdelletoista näytepisteellekin osui yksitoista versoa tai populaatiota, toisin sanoen joka näytepisteeltä kymmenen metrin välein löytyi upossarpio tai useampia.

Matalalta hiekkalinjalta löytyy paljon lajistoa koko linjan mitalta. 

Luusihaminen seurantalinjan lajikirjo on melkoinen.

Tämän linjan kartoittaminen onnistuu parhaiten pelastautumispuvussa kahlaamalla ja vesikiikarilla. Pohja on tasaista ja kovaa hiekkaa, se ei pöllyä, ja vesisyvyys on syvimmilläänkin vain vajaan metrin. Linjalta löytyy tusinan verran putkilokasvi- ja näkinpartaislajeja ja muutama levä.

Itselleni niiden kasvillisuuslinjojen kartoitus, joilta löytyy paljon lajistoa ja/tai uhanalaisia lajeja, ovat aina niitä tyydyttävimpiä ja mukavimpia, vaikka sekä lajikirjo että uhanalaiset lajit tietävätkin lisätöitä. Mutta mitäpä sitä ei luonnonsuojelun eteen tekisi.

Essi Keskinen

Äimäneula on nätti pikku kasvi, jonka kukka jää yleensä aukeamattomaksi pampulaksi. Nimensä kasvi saa äimämäisistä eli neulamaisista lehdistään. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Mosaiikkimainen sekapohja

 

Kaunis purppuraluulevä loistaa taskulampun valossa. Vieressä ehkä haarukkalevän haarat on peittänyt levärupi, pikkuriikkinen yhteisöllisistä äyriäisistä koostuva pitsimäinen kalkkirakennelma. Punalevät viihtyvät syvemmissä vesissä ja kovilla pohjilla. Kuva: Carl Weckström / Metsähallitus

Selkämeren syvin kohta, 293 m, löytyy Ruotsin puolelta (Selkämeren keskisyvyys on 66 m). Perämeren syvin kohta, 146 m, löytyy sekin Ruotsin puolelta. Jos Pohjanlahtea katsottaisiin poikkileikkauksena, Suomen puolen rannikot ovat matalia ja loivia ja syvenevät ja jyrkkenevät Ruotsin Höga Kustenia eli Korkearannikkoa kohti. Selkämeren ja Perämeren väliin jää Pohjanlahden kapein kohta, Merenkurkku, joka on myös heittämällä matalin. Merenkurkun syvin kohta on vain n. 25 m "syvä" – varsinainen kynnys siis. Jos maanpinnan kohoaminen ei tulevaisuudessa vähene merenpinnan kohoamisen vaikutuksesta, Perämeri irrottautuu Peräjärveksi parissa tuhannessa vuodessa, kun Pohjanlahti kuroutuu umpeen Merenkurkun kohdalta.

Merenkurkku on Suomen merialueista ehdottomasti matalin. Se on myös nopeimman maankohoamisen vaikutusaluetta, ja erityisten geologisten tapahtumien leikkikenttä. De Geer -moreenit, fladat ja muut jääkaudesta ja maankohoamisesta kertovat ilmiöt näkyvät Merenkurkussa niin turistille kuin meribiologillekin. Lue lisää merenpohjan muutoksista blogista täältä.

Merenkurkussa kohtaa erikoinen lajien yhdistelmä - makean veden isonäkinsammal (keskellä vihreä tupsumainen sammal) ja suolaisen veden rakkohauru. Storskärin sukelluslinjalta ulommasta Merenkurkun saaristosta löytyy myös näiden lajien kombinaatio. Kuva: Pekka Lehtonen / Metsähallitus

Veden alla Merenkurkun pinnanalainen maailma on mosaiikkimaista. Koska selkeitä syvyyskäyriä ei joka paikassa ole (saarten rannat eivät suinkaan aina johda yhä syvemmälle merenpohjaan vaan välillä loivaa merenpohjaa on pitkällekin ulapalle), kasvillisuus ei muodosta erityisiä vyöhykkeitä, kuten esimerkiksi Suomenlahdella. Kun vaikkapa Tvärminnen ulkopuoliselta kalliorannalta lähtee sukeltamaan ulospäin, vedenrajasta vilahtavat ensin ohi lähes kuiville jäävät sinilevät, sitten vihreät ja ruskeat rihmalevät, joita seuraa rakkohauruvyöhyke muutaman metrin syvyyteen asti, ja viimeisenä lähes kahdenkymmenen metrin syvyyteen asti yltävä punalevävyöhyke. Levät ryhmittyvät tällä tavalla sen mukaan, kuinka paljon auringon valoa ne tarvitsevat ja/tai pystyvät suodattamaan meriveden läpi. Punalevät pystyvät käyttämään hyvinkin vähäistä valoa hyväkseen ja siksi ne pärjäävät vielä syvyyksissä asti.

Polyypit, sinisimpukat ja levärupi kilpailevat tilasta, tässä tapauksessa lohkareesta, jonka pintaan kiinnittyä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Merenkurkussa moisia valonkäytöllisiä ongelmia ei ole. Pohja nousee ja laskee, nousee ja laskee taas, vesi jää välillä De Geer -moreenien huippujen alapuolelle, välillä ylittää ne. Välillä sukelletaan hiekkalaikun yli, sitten tulee soraa ja putkilokasveja, yhtäkkiä talon kokoisia siirtolohkareita, hauruja, sinisimpukoita ja merirokkoja, sitten ollaankin yhtäkkiä taas hiekkapohjalla ja vitojen parissa, hetken kuluttua kivikossa, jonka soraisissa väleissä kasvaa ärviöitä ja hapsikoita. Välillä rakkohaurujen joukosta erottaa Itämerelle endeemisen eli kotoperäisen itämerenhaurun, jota joskus kutsuttiin kapearakkoleväksi, vaikka siltä puuttuvatkin rakot. Välillä haurujen välistä pilkistää isonäkinsammalen pitkiä, hentoja ja vaaleanvihreitä versoja, vaikka yleensä vesisammalet yhdistetään ennemminkin Perämeren vähäsuolaiseen murtoveteen eikä ainakaan suolaista vettä kaipaavaan hauruun. Isonäkinsammal näyttää Merenkurkussa aivan erilaiselta kuin Perämeressä, jossa se on roteva, voimakas ja tumman, melkein kuusenvihreä.

Leväkotiloita mukulanäkinpartaisilla Storskärin sukelluslinjalla Merenkurkussa. Mukulanäkinparta on hyvin yleinen näkinpartainen, joka voi muodostaa tiheitä niittyjä suojaisissa paikoissa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Merenkurkun merenpohja on mosaiikkia sekä pohjasedimenttinsä että lajistonsa suhteen. Yhdeltä linjalta voi löytää kaikkea, kuten vaikkapa Storkäristä. Hiekkasärkän lajisto vaihtelee muutaman metrin välein kallioriutan eliöstön välillä, eikä montaa metriä voi sukeltaa eteenpäin olematta taas aivan uudenlaisessa eliöyhteisössä. Lue blogista Rönskäretin EMMA-alueesta (Ekologisesti ja biologisesti merkittävät vedenalaiset merialueet) aivan Storskärin sukelluslinjan vierellä.

Tällaisen linjan sukellettuaan alkaa kyseenalaistaa elinympäristön tai luontotyypin tai habitaatin määritelmää. Kuinka suuri yhden luontotyypin täytyy olla, jotta se lasketaan omakseen? Riittääkö metri kertaa metri, vai pitääkö pinta-ala mitata aareissa tai hehtaareissa? Tämä riippuu varmasti myös habitaatissa elävän eliön näkökulmasta. Jos olet liikkuvainen kuin kala, voit vaihtaa maisemaa sulavasti ja nopeasti, jolloin koko elinpiirisi saatetaan ajatella yhdeksi mosaiikkimaiseksi sekapohjaksi. Jos olet paikoilleen juurtunut vesisammal, sinulle riittää, että kiinnittymisalustasi on kova, eli vaikka yksikin tarpeeksi suuri kivi voi sinulle olla koko maailman kokoinen riutta.

Storskärin 100 m mittainen sukelluslinja päättyy parin metrin syvyydessä eli ranta on varsin loiva. Linjalle mahtuu hiekkaa, soraa, pikkukiviä, isompia kiviä ja erikokoisia lohkareita. Mosaiikkimaisen pohjan mukaisesti linjalta löytyy niin pehmeään pohjaan kiinnittyviä juurellisia kasveja (esim. Myriophyllum, ärviä) kuin kovaa pohjaa kaipaavia leviäkin (Fucus, hauru).

Storskär on saari Vaasan ulkosaaristossa, kaukana Merenkurkun ulapalla. Ruotsin raja on jo lähellä. Storskär sijaitsee UNESCOn luonnon maailmanperintöalueella, joka jatkuu Suomen puolelta Ruotsin Höga Kustenille eli Korkearannikolle. Alueen geo- ja biodiversiteettia esitellään esimerkiksi tässä blogissa.

Sadan metrin sukelluslinjalle saattaa siis osua paljonkin erilaisia habitaatteja ja niiden mukanaan tuomaa lajistoa. Usein sukelluslinjaa ajatellaan pääasiassa esim. kovan pohjan linjana (linja lähtee kalliorannalta ja päättyy syvälle mutapohjalle tai se kulkee kivikkoriutan yli), mutapohjalinjana (lahdenpohjukoiden ja monien fladojen linjat) tai hiekkapohjalinjana (hiekkasärkän yli menevä linja), mutta esim. Merenkurkun ulkosaaristossa sukellettu Storskärin linja on sekoitus näitä kaikkia. Tällainen linja on myös hankala toistaa eri vuosina, jos pohjassa ei ole kiinni fyysistä sukelluslinjaa. Jos linjalta poikkeaa hiukankin, mosaiikkimaisuus saattaa olla täysin erilainen ja linja näyttäytyä ihan erilaisessa valossa. Muutamankin metrin heitto vaikkapa lohkareikosta mutapohjalle ei ole mahdotonta pienipiirteisessä Merenkurkussa, mutta toistettavan linjan suhteen muutos on merkittävä.

Nimensä mukainen laji merisykeröparta on hauskannäköinen näkinpartainen, jolla on harakanpesää muistuttava latvus. Merisykeröpartoja löytää usein yksittäin sieltä täältä muun kasvillisuuden joukosta - vain harvoin ne muodostavat yksilajista niittyä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Toki jokaiselta merialueelta löytää jonkin yhtä mosaiikkimaisen kohdan kuin Merenkurkusta, mutta mistään muualta samanlaista pohjan hienopiirteistä vaihtelua ei löydy yhtä paljon.

Essi Keskinen

Onko enemmän aina parempi? Muutaman lajin mutapohjalla

Lähes 100 % hapsivita kurkottaa kohti aurinkoista taivasta Tallörenin fladan mutapohjalta Merenkurkussa. Vain muutama verso punanäkinpartaa on eksynyt joukkoon. Tällainen suojaisa näkinpartaisniitty on uhanalainen luontotyyppi, joka on arvioitu vaarantuneeksi koko Suomessa. Kuva: Rupert Simon / Metsähallitus

Kun puhun kollegoideni kanssa fladojen eli maankohoamisen vaikutuksesta merestä irti kuroutuvien laguunien kasvillisuudesta, esiin nousee aina väistämättä muutamat samat asiat. Jos flada on täysin luonnontilainen ja nuori, sen kasvillisuus voi olla melko monimuotoista, mutta jos se on täysin luonnontilainen ja ”vanha”, toisin sanoen kasvillisuudella on ollut aikaa kehittyä laguunimaisessa eli suljetussa elinympäristössä pidempään, kasvillisuuden sukkessio on usein muokannut lajistoa vähälajisempaan suuntaan. Jos taas alueella on paljon ihmispaineita kuten rehevöitymistä, ruoppausta ja pohjan myllerrystä, lajisto saattaa olla hyvinkin rikas ja monimuotoinen. Lajirunsaus ei siis aina kerro fladan tilasta mitään.

Hapsivitaa ja punanäkinpartaa Tallörenin fladassa. Kuva: Rupert Simon / Metsähallitus

Esimerkki fladasta, jossa elonkirjo eli monimuotoisuus on korkeampi ihmisvaikutusten ansiosta, löytyy esim. mannerrannikon laguunista, jota on ruopattu jonkin verran - mahdollinen dominoiva yhden tai kahden lajin kasvillisuus on laikuttunut ja tullut mosaiikkimaisemmaksi, pohjasta on saattanut karata veteen ravinteita ja uutta pohjaa on paljastunut kilpailussa heikommin pärjääville lajeille. Fladaan on myös saattanut ilmaantua vieraslajeja kuten esimerkiksi kanadanvesirutto, joka on makeanveden laji, mutta pärjää vähäsuolaisissa erityisesti pohjoisen Perämeren lahdissa. Sillä ei kuitenkaan usein ole kilpailuetua muihin lajeihin nähden, jolloin se ei pääse dominoivaan asemaan vaan ainoastaan lisää lajikirjoa. Jokisuistoja myllättäessä uhanalainen ja rauhoitettu lietetatar saattaa hyötyä, koska se on pioneerilaji, joka saapuu paikalle ensimmäisten lajien joukossa. Lievä rehevöityminen hyödyttää monia lajeja, jolloin lajikirjo saattaa kasvaa. 

Tallörenin flada löytyy pohjoisenpuoleisesta Vaasan saaristosta. 

 

Tallörenin kaksi yhteenliittynyttä fladaa olivat koko neljän hengen koko päivän kokoinen ponnistus. SUP-laudoilla ja vesikiikarilla tehtiin reilut kymmenen kpl 100 m kasvillisuuslinjaa, sen lisäksi yksittäisiä pisteitä sinne tänne, niin että koko fladakompleksi kasvillisuus saatiin kartoitettua. Oikean alakulman kartassa punaisella on mallintunut arvokkain meriluonto, mustalla vähemmän arvokas, esim. ihmispaineen vaikutuksen alaiset alueet. Kuvakaappaus Essi Keskisen PowerPoint -esityksestä, kartat Uljas-tietokannan järjestelmistä.

Tässä on yksi esimerkki Tallörenin fladoihin tehdyistä kasvillisuuslinjoista. Pohja on rantaa lukuun ottamatta 100 % pehmeää mutaa, jossa esim. hapsivita ja näkinpartaiset viihtyvät. Rannasta lähtien linjalta on löytynyt järviruokoa, sitten hapsivitaa ja puna- ja mukulanäkinpartaa, syvemmältä vähemmän kasvillisuutta. Osa Tallörenin linjoista kulki matalammalla ja niiltä löytyi lähes 100 % mukulanäkinpartaniittyjä.

Tallörenin lajimäärä ei ole suuri (vain 9 taksonia), mutta luonnontilaisuus ja uhanalaisten suojaisten näkinpartaisniittyjen määrä sitäkin suurempi.

Mutta kyllä luonnontilainen upea tiheä näkinpartaisniittykin on ilo silmälle, vaikka lajikirjo ei olisikaan korkea. Edelliskesänä kartoitin Velmu-tiimini (Valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuudeninventointiohjelma) kanssa Merenkurkun fladoja, ja sieltä löytyi juuri tällainen helmi. Teimme linjan toisensa perään tähän suureen fladakompleksiin eikä kukaan halunnut lähteä pois. Snorklaamiseen ei ollut tarvetta, koska vesi oli kirkasta ja pohjaan asti näki hyvin vesikiikarilla. Pikkukalat uiskentelivat auringonsäteissä ja mukulanäkinpartaniittyä jatkoi silmänkantamattomiin.

Kirjoitin kenttäpäiväkirjaan fladan kuvaukseksi näin: ”Aivan käsittämättömän upea luonnontilainen matala mutapohjainen flada. Valtavia Chara tomentosa [punanäkinparta]- ja Chara aspera [mukulanäkinparta]-niittyjä, paljon Najas marinaa [merinäkinruoho]. Ihan valtavasti kaloja (särkikaloja, ahvenia, haukia, kalanpoikasia). Todella kirkas vesi. Aivan upea flada! Ei ruopattuja kynnyksiä, pari kesämökkiä, mutta ei näkyviä negatiivisia ihmisvaikutuksia. Fladaa reunusti Phr. australis [järviruoko].” Lueblogista enemmän tämän päivän ihastuksesta ja luonnontilaisuudesta enemmän täältä.

Järviruoko kasvaa kuin metsikkö kirkasvetisessä fladassa. Kuva: Rupert Simon / Metsähallitus

Kesällä 2023 Velmussa kierreltiin Suomen rannikon fladoja sillä ajatuksella, pitävätkö mallinnetut "hyvä" ja "huono" flada -tiedot paikkansa. Lopputulema on, että eivät oikeastaan, koska määrittely on niin vaikeaa. Lue kesän suunnitelmasta ja taustoista enemmän täältä.

Milloin voidaan siis sanoa, että fladan vedenalaiset biologiset arvot ovat korkeimmillaan? Onko se puhtaasti elonkirjo, lajimäärä? Vai ihmisvaikutusten vähyys? Vai erilaiset eliöyhteisöt? Koska jokainen näistä fladoista olisi keskenään eri laguuni, ja niiden ihmispainetasot hyvin erilaiset. Helppoa ja yksinkertaista matemaattista kaavaa ei ehkä olekaan, vaan jokainen flada täytyy kenties miettiä tapauskohtaisesti.

Essi Keskinen

Rakkohauruniityn korvaava vesisammalniitty

Tursonsammalet ja kaspianpolyypit (valkoiset polyypit kuvan vasemmassa laidassa) elävtä sulassa sovussa pohjoisella Perämerellä. Jo 5-6 m syvyydessä humuspitoinen vesi on niin tummaa, että taskulamppua tarvitaan. Kuva: Suvi Saarnio / Metsähalitus

Vesisammalet ovat etupäässä makeiden ja virtavesien lajeja, mutta muutamat lajeista viihtyvät myös Itämeren vähäsuolaisessa murtovedessä. Isonäkinsammalta Fontinalis antipyretica löytyy koko Suomen mitalta, ja vähäsuolaisemmista lahdista läheltä mannerrantoja löytyy myös muita vesisammalia.

Poikkeava merialue on Perämeri, jonka vesi on niin vähäsuolaista, että vesisammalten mielestä se lasketaan lähes makeaksi vedeksi. Lue lisää Perämeren vesisammalista täältä. Erityisesti suurten jokisuistojen vaikutuspiirissä Oulujoen, Iijoen, Simojoen, Kemijoen ja Tornionjoen edustoilta löytyy helposti 5-6 lajia vesisammalta yhdeltä sukelluslinjalta. SEAmBOTH -hankkeen aikana laskettiin yhteen koko vesisammalsaalis Ruotsin ja Suomen puoleiselta pohjoiselta Perämereltä, ja vastaukseksi saatiin jopa parisenkymmentä lajia!

Rantasiipisammal on nätti pikku vesisammal, jonka voi löytää lähinnä jokivesivaikutteisilta alueilta pohjoista Perämerta. Kuva: Sara Karvo / Metsähallitus

Patokarin pieni saari löytyy aivan pohjoisesta Perämerestä. Vuonna 2023 saaren kaakkoispuolelle tehtiin merenhoidon seurantalinja, jolla etsittiin sorapohjaa. Sukelsin linjan itse, ja se oli upea! Pohja vaihteli soran, hiekan ja kiinteän glasiaalisaven välillä ja kasvillisuus oli riuttamaisen elinympäristön lajistoa, leviä ja erityisesti vesisammalia. Sammalia löytyi peräti kuutta eri lajia, ja monia niistä hyvin runsaasti.

Patokarin sukelluslinja on Suomen pohjoisin merenhoidon seurantalinja. Se on sekä Kemijoen että Tornionjoen makean veden massojen vaikutuspiirissä.

Patokarin 100 m seurantalinjalta löytyy paljon soraa, jota tällä linjalla pyrittiinkin etsimään. Pohja on kuitenkin sekapohja eli sieltä löytyy sekä hiekkaa, soraa että eri kokoisia kiviä ja lohkareita. Ylimmästä graafista näkee linjan syvyysvaihtelun 100 m matkalla, sekä joitakin valikoituja lajeja, jotka löytyvät linjalta.

Patokarin linjalta löytyy kuusi vesisammallajia. Listalla oleva Fissidens adianthoides on todellisuudessa Fissidens osmundoides, joksi se myöhemmin mikroskopoitaessa tarkentui. Letto- ja rantasiipisammal ovat hyvin samannäköisiä veden alla.

Vähäisen suolapitoisuuden vuoksi Perämeressä, Mikkelin- ja Valassaarten pohjoispuolella, ei kasva rakkohaurua. Muualla Suomessa rakkohauru ja itämerenhauru ovat silmälläpidettäviä lajeja ja niiden muodostamat elinympäristöt ”haurupohjat” on arvioitu erittäin uhanalaiseksi koko maassa.  Haurut ovat ns. avainlajeja, jotka muodostavat avainelinympäristöjä. Tämä tarkoittaa sitä, että ne ovat erityisen tärkeitä monille muille lajeille luomalla esim. ruokailu- ja piilopaikkoja selkärangattomille, kalanpoikasille ja muille lajeille.

Vellamonsammalen joukosta löytää ainakin kaspianpolyyppeja, rihmaleviä ja sinibakteeririhmoja. Kuva: Essi Keskinen

Koska haurut puuttuvat Perämerestä, hyvin samanlaista ekologista lokeroa täyttävät täällä vesisammalet. Ne ovat monivuotisia, suurehkoja kovaan pohjaan kiinnittyviä lajeja, jotka muodostavat elinympäristön, suojaa, ravintokohteen, kutupaikkoja jne. muille lajeille. Minusta voidaan kohtuudella sanoa, että Perämeressä vesisammalniityt korvaavat avainelinympäristönä muun Suomen hauruniityt.

Isonäkinsammal on Itämeren vesisammalista suurin ja rotevin. Tämän yksilön kohdalla on kato käynyt - joko joku on käynyt syömässä vesisammalen lehdyköitä tai ne ovat kuolleet esim. päälle kertyneen piilevämassan ja rihmalevien (ruskea hötö) alle menettäessään yhteyttämismahdollisuutensa. Myös jokin sinibakteeri on ottanut tämän isonäkinsammalen kodikseen - sinivihertävät pehmeän näköiset pallukat keskimmäisillä sammalenversoilla ovat sinibakteeria. Kuva: Suvi Saarnio

Patokarin sukelluslinjalta löytyi myös pikkujärvisimpukoita. Niiden muodostamat elinympäristöt, ”suursimpukkapohjat”, arvioidaan myös erittäin uhanalaisiksi. Simpukoita ei ole merellä tiheässä, mutta koska pohjaeläinten dominoivat elinympäristöt luokitellaan suurimman biomassan mukaan, yksikin simpukka vastaa useaa sataa muuta selkärangatonta.

Pikkujärvisimpukka ei nimensä mukaisesti ole erityisen pieni, vaan voi kasvaa vaikka kymmensenttiseksi mötkyläksi. Se siilaa suuaukkonsa lonkeroiden avulla vedestä ravinteita ja happea ja purskauttaa käytetyn veden ulos seuraavasta reiästä, sifosta. Kuva: Essi Keskinen

Patokarin linja on seurantavuorossa uudelleen vuonna 2026. On jännittävää nähdä, mitä linjalta löytyy kolmen vuoden tauon jälkeen!

Essi Keskinen

Linjaan kytketyt näytepisteet

 

Jos Ympäristöhallinnon käyttämästä LajiGIS-tietokannasta hakee sukelluslinjat hankkeilla Velmu, Biodiversea, SeaGIS, SeaGIS2, Kvarken Flada ja SEAmBOTH, sekä Metsähallituksen omalla rahoituksella tehdyt linjat, löytyy reilut 4000 linjamaista kasvillisuuskartoitusta koko Suomen rannikolta. Kuvakaappaus: LajiGIS / Uljas

Vedenalaista lajitietoa voidaan kerätä monilla eri menetelmillä (videolla, sukeltamalla, ROVilla, droonilla, näytteenottimilla, vesikiikarilla), mutta data voi myös olla eri mallista. Yksikkö on kuitenkin usein näytepiste, mikä Velmu-kartoitusten (Valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelma) myötä on vakiintunut neljäksi neliömetriksi. Tuo neliömetri löytyy joko neljä metriä pitkänä ja metrin leveänä vyöhykkeenä kartoituslinjalta, kaksi metriä linjan molemmin puolin ja metri linjaa eteenpäin, tai 2 x 2 m neliönä snorklaajan alapuolella tai vesikiikarilla katsottaessa. Jos näkyvyys on erityisen huono, voidaan näyteala pienentää yhteen neliömetriin.

Välillä sukelluslinjalle osuu ihan kaikkea. Tässä on tyypillistä kovan pohjan kasvillisuustta (etualan rakkohaurut ja taaempi kivi, jossa on rihmaleviä, vielä taaempana ehkä punaleviäkin) ja sora- tai hiekkapohjan kasvillisuutta (vidat tai hapsikat, ruohon näköiset ohuet lehdet, keskellä). Tällaisen linjan sukeltamisessa voi kestää kauan, koska kasvillisuus on päällekkäistä ja kerroksellista. Näkyvyys sentään on hyvä. Kuva on Kemiönsaarelta Helsingholmenista. Kuva: Walter Vuori / Metsähallitus

Jos pisteitä laitetaan alueelle useita, saadaan ehkä kartoitettua polygonimallisia alueita. Alue saatetaan kattaa joko kokonaan, jos sieltä haravoidaan esiin esim. tiettyä lajia, tai polygoni voidaan kattaa sopivin välimatkoin yksittäisillä näytepisteillä, jolloin koko alue katsotaan katetuksi.

Jos halutaan kattava kuva fladoista, merestä maankohoamisen vuoksi irti kuroutuvista fladoista, voidaan alueelle arpoa tai sijoittaa sekä kasvillisuuslinjoja että yksittäisiä pisteitä, niin että koko alue tulee kartoitettua. Kuva: PowerPoint-esityksestä, Essi Keskinen / Metsähallitus

Yksi vedenalaisten kartoitusten kulmakivistä on kuitenkin sadan metrin linja. Linja voidaan vetää esim. rannasta merelle päin, tai riutan matalimmalta kohdalta syvemmälle mihin tahansa ilmansuuntaan, tai esim. lahden tai fladan suun yli. Standardimuotoinen linja on 100 m, mutta esim. fladan sisääntuloaukko ja kynnys eivät välttämättä ole juuri tämän levyisiä, ja silloin linja voi olla myös lyhyempi.

Kalajoella rannat ovat matalat. Tässä tehdään maskin kanssa matalaa kivikkopohjalta alkavaa linjaa. Kuva on otettu ennen kuin vesikiikarit saapuivat Metsähallituksen välineistöön - nykyisin tämä linja tehtäisiin vesikiikarilla. Kuva: Elina Keskitalo/Metsähallitus

Linja kartoitetaan niin, että joka 10 m välein, tai kun syvyysmetri muuttuu, tai jos luontotyyppi muuttuu merkittävästi, tehdään näytepiste. Tasaisella pohjalla 10 m välein tehtävällä linjalla on siis yhteensä 11 neljän neliömetrin näytepistettä. Jos syvyys muuttuu jyrkästi ja samalla myös luontotyyppi, pisteitä voi olla enemmänkin.

Linjamaisen kasvillisuuskartoituksen menetelmänä on syvemmillä alueilla aina sukeltaminen, mutta matalilla rannoilla tai vaikkapa laguuneissa myös snorklaaminen tai kahlaaminen tai SUP-lautailu vesikiikarin kanssa ovat päteviä menetelmiä. Kunhan pohjasta saadaan tarvittaessa näyte, jos lajia ei pystytä määrittämään paikan päällä. Eritysesti monet levälajit vaativat mikroskopointia.

Leipäreiltä Simosta löytyy paksu patja glasiaalisavea, jääkauden aikana kerääntynyttä jäätikön alapuolelle kulkeutunutta hyvin hienoa savea, joka on pakkautunut 1-2 m paksuiseksi patjaksi hiekkapohjalle.Joskus sukelluslinja sattuu laskeutumaan todella jännittävään paikkaan. Lue enemmän Leipäreiden alueesta täältä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Glasiaalisavitörmiä löytyy Simon ja Iin edustoilta. Tässä ollaan vetämässä sukelluslinjaa Krunnien edustalla Iissä. Savijuotti jatkuu merenpohjalla ainakin Hailuotoon asti, missä se nousee maihin. Tämä pohjoisen Perämeren savierikoisuus nousi kerran myös taidenäyttelyyn Oulun taidemuseoon. Kuva: Eveliina Lampinen / Metsähallitus

Viime vuosina Velmu-kartoitusten tekemisessä on puhuttu paljon siitä, saadaanko alueesta parempi käsitys linjamaisella vai pistemäisellä lähestymistavalla. Linjamainen sopii erityisesti syvemmille alueille, joilla pistemäisten sukelluskartoitusten tekeminen olisi raskasta ja jopa epäturvallista, pistemäiset kartoitukset taas ovat omimmillaan matalissa lahdissa tai fladoissa, joissa näytepisteet voidaan jakaa sattumanvaraisesti tai tasan kattamaan koko rajattu alue. Tasaisella matalalla pohjalla linjamaisesta näytteenotosta ei välttämättä ole erityistä hyötyä verrattuna pistemäiseen ja harvempaan otantaan, koska tasaisella pohjalla kasvillisuus voi lähekkäisillä, 10 m välein tehdyillä linjan pisteillä olla täysin samaa koko linjan ajan, kun taas samat 11 pistettä koko alueelle jaettuna kattaisivat laajemman maantieteellisen alueen. Jos linjalle on odotettavissa gradienttia - syvyys muuttuu, tullaan rantaruovikosta avoimeen veteen, tai jos linja vedetään poikittain fladan kynnyksen yli - antaa linjamainen tieto enemmän informaatiota kuin sinne tänne ripotellut näytepisteet näytepisteet. Jos taas halutaan kattaaa laajempi, matalampi alue kokonaisuudessaan, pistemäinen otantamenetelmä rulettaa.

Välillä kasvillisuuslinjalle osuu jännittäviä lajeja kuten tämä vaarantunut ja koko Suomessa rauhoitettu laji nelilehtivesikuusi Krunneilla. Kuva: Lari Järvinen / Metsähallitus

Rakkohauru on silmälläpidettävä laji, vaikka sitä löytyykin Itämerestä vielä paljon. Laji on vähentynyt Itämeren rehevöitymisen myötä. Rakkohauruniityt kuten tämä niitty Saaristomerellä ovat avainelinympäristöjä, jotka ylläpitävät korkeaa elonkirjoa antamalla suojaa ja ravintoa monille muille levälajeille ja selkärangattomille. Kuva: Heidi Arponen / Metsähallitus

Jurmosta löytyy silmälläpidettävä laji, meriajokas. Sen muodostamat niityt, kuten tämä paljon irtonaista rihmalevää kerännyt niitty kuvassa, on vaarantunut luontotyyppi ja avainelinympäristö. Tätä linjaa sukeltavalla voi olla paljonkin työtä, jos meriajokkaan joukosta löytyy paljon muitakin putkilokasveja ja leviä. Joskus meriajokas esiintyy lähes 100 % yksilajisena vedenalaisena niittynä. Kuva: Mikaela Mäkilä / Metsähallitus

LajiGIS-tietokannasta löytyy peruskartoituslinjojen lisäksi myös esim. MHS- ja VPD-linjoja. MHS eli merenhoidon seurantalinja ja VPD eli vesipuitedirektiivi liittyvät molemmat lakiin vesien- ja merenhoidon järjestämisestä Suomessa. Nämä linjat kartoitetaan erilaisin väliajoin (esim. MHS-linjat kolmen vuoden välein ja osa VPD-linjoista vuosittain) ja samojen linjojen tietoja verrataan toisiinsa eri ajanjaksoilla. VPD-linjat sijaitsevat suurimmaksi osaksi kovilla pohjilla (kallio tai lohkareet) ja koostuvat lähinnä erilaisia makroleviä eli silmin nähtävistä levälajejeista ja rakkohaurusta ja pohjoisimmat VPD-linjat löytyvät Merenkurkusta. Perämereltä ei löydy rakkohaurua vähäisen suolapitoisuuden vuoksi. MHS-linjat on jaettu muta-, hiekka- ja sorapohjille ja niillä seurataan lähinnä putkilokasvillisuuden muutosta. Vaikka linjat eivät ole fyysisesti pysyviä merenpohjassa, ne pyritään joka vuosi vetämään mahdollisimman samaan paikkaan tietojen vertailtavuuden takaamiseksi.

MHS- ja VPD -linjoja löytyy koko Suomen rannikolta. Kuva: LajiGIS / Uljas

Tänä kesänä Velmu kerää paljon linjamaista tietoa lähinnä Saaristomereltä. Vuodenvaihteessa LajiGIS-järjestelmässä pitäisi olla taas muutama sata sukellus- ja snorklauslinjaa enemmän.

Essi Keskinen

Läntisellä Suomenlahdella Harmaakarin riutalla kotilo on löytänyt sukeltajien levittämän kasvillisuuslinjan. Kuva: Lassi Karvonen / Metsähallitus

Kaksi sukeltajaa tekee viimeisiä näytealoja rantaan päättyvältä sukelluslinjalta Mikkelinsaarilla. Kuva: Metsähallitus

Välillä 100 metrin sukelluslinjan tekeminen on helppoa, jos mitään lajeja ei kasva eikä syvyys tai pohjanlaatu muutu. Storsandenin hiekka- tai silttipohjalla Merenkurkussa näkyy vain hiukan irtonaista rihmalevää. Kuva: Jon Ögård / Metsähallitus

Matalilla pehmeillä pohjilla kirkasvetisillä alueilla kasvillisuuslinjan voi tehdä myös vesikiikarilla SUP-laudalta. Tässä ollaan merenhoidon mutaseurantalinjan kimpussa Eskonlahdella pohjoisella Peärmerellä. Siellä vesi ei ole kirkasta vaan tumman rooibosteen väristä, mutta pohjaan asti näkyy kyllä. Kuva: Saara Luukkonen / Metsähallitus

Hiekkapohja muotoutuu usein kauniiksi aaltokuvioiksi. Tässä mennään nopeaa ja helppoa sukelluslinjaa pitkin Leipäreillä Simossa Perämerellä. Kuva: Janni Ketola / Metsähallitus

Möylyn hylkeidensuojelualueen ympäristöstä Perämeren kansallispuiston etelärajalta löytyy sorapohjaa ja melko kirkasta vettä. Kuva: Linda Jokinen / Metsähallitus

Oulujoensuussa Nallikarin hiekkarannan edustalla Hietasaaressa on näin matalaa. Kasvillisuuslinjan teko onnistuu parhaiten pelastautumispuvulla kahlaamalla ja vesikiikarilla. Pohja on kovaa hiekkaa eikä pöllyä. Taustalla näkyy Oulun pääkirjasto ja kaupunginteatteri. Kuva: Niina Kurikka / Metsähallitus

Raahen saariston Kallanriutta on matala saarten ja laguunien rykelmä, jossa kasvillisuuslinjan teko onnistuu parhaiten vesikiikarin avulla, pelastautumispuvussa kahlaten. Pohja on pölisemätöntä kivikkoa ja soraa ja syvyys korkeintaan 40 cm. Kuva: Suvi Saarnio / Metsähallitus

Ulkokrunnin ympäristössä Perämerellä on paljon kasvittomia hiekkapohjia. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Porin Kuuminaisessa ollaan tehty fladakartoituksia kasvillisuuslinjojen avulla. Kuva: Heidi Arponen / Metsähallitus

Porin Tahkoluodosta löytyy sinisimpukoita ja punaleviä lohkareiden väliin vedetyltä kasvillisuuslinjalta. Kuva: Joakin Sjöroos / Metsähallitus

Tutustu erilaisiin vesikasvillisuuslinjoihin näistä blogeista:

Vesisammallinja Perämerellä

Luonnontilainen monotoninen näkinpartaismutapohja

Mosaiikkimainen pohja Merenkurkussa

Uhanalaisia lajeja tasaisella hiekkapohjalla