Tanssii kalojen kanssa

Hieta- ja liejutokko sulautuvat hyvin ympäristöönsä. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus

Vaikka Metsähallituksen meritiimi ei kartoitakaan kaloja osana Velmu-kartoituksia (valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnonmonimuotoisuuden inventointiohjelma), kaloja tulee silti pinnan alla vastaan. Ohjeena on, että ne voi kirjata ylös, mutta jos ne jättää pois, kukaan ei nurise. Kalat kun vaihtavat paikkaa, toisin kuin juurillaan pohjaan kiinnittyneet putkilokasvit tai kallioon kiinnittyneet sinisimpukat ja merirokot.

Tänäkin kesänä vastaan on tullut muutamia lajeja. Katsotaanpa hiukan, mitä ulkosaaristosta on löytynyt. Aiemminkin kaloja on tullut vastaan, niistä voi lukea blogeja täältä tai englanniksi täältä.

Siloneula maastoutuu hyvin samanväristen rakkohaurujen joukkoon. Kuva: Tiia Suninen / Metsähallitus.

Siloneula näyttää jostain syystä aina hieman ujolta, kyräilevältä ja syylliseltä. Ehkä se johtuu suuresta silmästä ja välttelevästä olemuksesta. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Särmäneula muistuttaa sukulaistaan merihevosta yllättävän paljon, jos sen pääsee näkemään läheltä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Sympaattiset siloneula (Nerophis ophidion) ja särmäneula (Syngnathus typhle) ovat suomalaisia merihevosten sukulaisia. Ne ovat melko heikkoja uimareita ja elävät esimerkiksi meriajokkaiden ja jouhilevien lomassa pyrstö kasvin ympärille kietoutuneena, pää kohti pintaa. Tässä asennossa kalat huojuvat kasvien mukana ja maastoutuvat vedenalaiselle niitylle lähes täysin. Toisinaan neulat luulevat kalastusverkkoja kasveiksi, jolloin niitä voi nousta muun kalansaariin mukana veneeseen. Ravinnokseen nämä pipettimäisen tai trumpettimaisen suun omistavat pienet kalat käyttävät lähinnä eläinplanktonia, jota ne imaisevat suuhunsa. Neulakalat ovat varsin tasa-arvoisia sukupuolirooliensa suhteen. Naaras asettaa mätimunansa koiraan vatsapoimuun, jossa ne hedelmöittyvät. Koiras kantaa niitä sen jälkeen vatsapoimussaan ja ikään kuin synnyttää kuoriutuneet poikaset vapaaseen veteen.

Mustatäplätokko on vieraslaji Suomen tokkojen joukossa. Sitä löytyy jo ainakin Oulun korkeudelta asti, vaikka se on lähtenyt leviämään Saaristomereltä vasta parisenkymmentä vuotta sitten pitkin Suomen rannikkoa. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus

Tokkoja löytyy Suomesta puolisen tusinaa. Mustatokko, liejutokko, hietatokko ja seitsenruototokko ovat alkuperäisiä Itämeren lajeja, mustatäplätokko ja rohmutokko viimeisten parinkymmenen vuoden aikana saapuneita vieraslajeja. Suomen rannikon lajeista liejutokko on pienin ja mustatäplätokko suurin - se saattaa yltää jopa pariinkymmeneen senttimetriin. Rohmutokko on Suomen uusin, haitallinen vieraslaji, joka elää lähinnä pienvesissä. Mustatäplätoko on jo paikkansa löytänyt Mustanmeren ja Kaspianmeren laji, joka tavattiin Suomesta ensimmäistä kertaa vuonna 2005. Mustatäplätokolla ei ole uimarakkoa, jonka avulla se voisi säädellä uintisyvyyttään, ja siksi se oleilee aina lähinnä pohjalla. Suurin osa tokoista on aktiivisimmillaan hämärässä ja yöaikaan. Tokot syövät pieniä selkärangattomia, pohjaeläimiä kuten simpukoita, muiden kalojen mätiä ja mitä nyt sattuvat löytämään pohjalta.

Kivinilkkoja näkee usein sinisimpukkapedeillä ja myös hiekkapohjilla. Kala päästää sukeltajan usein yllättävän lähelle ennen pakenemista. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus

Kivinilkka (Zoarces viviparus) on hauska laji. Tämä pohjalla elävä muistuttaa isopäistä käärmettä ja sen ulkonäössä on ominaista sen nuolenkärkimäinen pyrstöevä, joka ei erotu selvästi pitkän selkäevän ja peräevän muodostamasta eväreunuksesta. Kalan luut ovat vihreitä, ja väri vain voimistuu kypsennettäessä kemiallisen reaktion johdosta. Kivinilkkaa syödään ainakin joissakin Baltian maissa, joissa siitä tehdään säilykekalaa. Kivinilkan erikoisin ominaisuus on se, että se on Suomen ainoa eläviä poikasia synnyttävä kala - kaikki muut munivat mätimunia. Kivinilkat syövät katkoja, siiroja ym. pohjaeläimiä, joita se napsii usein sinisimpukkapediltä. Myös muiden kalojen mäti ja pienet kalat kelpaavat appeeksi.

Kampelan ilme on yrmeä kun sukeltaja tunkee liian lähelle. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kampela (Platichthys flesus sensu lato) syntyy täysin tavallisen näköisenä, uivana pikkukalana. Saavuttaessaan noin sentin mitan, sen silmä kääntyy jommallekummalle puolelle samalla kun kala itse kääntyy toiselle kyljelle ja asettuu elämään kampelanelämää pohjaan. Kampelat ovat ikään kuin ”oikea- tai vasenkätisiä”: sen silmät ja yläpuoli ovat useimmiten oikealla kyljellä, mutta myös vasenkylkisiä yksilöitä tavataan. Toinen kampeloiden erityispiirre on niiden kameleonttimainen ympäristön värimaailmaan sopeutuminen - hiekkapohjalla ne voivat olla hyvinkin vaaleita, sinisimpukkapedillä lepäillessään tumman laikukkaita. Ravinnoksi sille kelpaavat pohjaeläimet, erityisesti simpukat.

Tämä kolmipiikki lähti uhittelemaan sukeltajalle. Kuva: Floriaan Eveleens Maarse / Metsähallitus

Kaikki tuntevat kolmipiikin (Gasterosteus aculeatus) eli rautakalan, piikkarin tai skitarin. Aiemmin sitä pyydettiin runsaasti kalaöljyä varten. Kolmipiikki voi elää sekä suolaisessa että makeassa vedessä. Se on yksi Suomen pienimmistä ja lyhytikäisimmistä kalalajeista - se elää vain noin puolitoistavuotiaaksi. Koiraan kutuasu on erityisen kaunis: kurkku ja etuvatsa muuttuvat punaisiksi, silmien ympäristö siniseksi, kyljet kellertäviksi ja selkä tummanvihreäksi. Kolmipiikkikoiras on oikea tasa-arvoisen lapsenkasvatuksen airut, jollei jopa jo ole mennyt siitä pidemmälle. Koiras rakentaa pohjalle pesän, johon naaraat käyvät munimassa. Koiras hedelmöittää munat ja hoitaa sitten munia, tuulettaa niitä ja kuljettaa homehtuneet ja kuolleet pois. Pesäänsä vartioiva kolmipiikkikoiras on vahva vastustaja - se käy jopa sukeltajan kimppuun suojellessaan pesuettaan.

Tiedot: Laji.fi, Luontoportti, Vieraslajit.fi ja Suomenvapaa-ajan kalastajat

Essi Keskinen