Nopeat byrogratian rattaat

 

Työmaalla. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Välillä byrogratian rattaat pyörähtävät nopeasti.

Kello oli 9.15 torstaiaamuna kun istuin autoon pelkääjänpaikalle matkalla kohti Vaasaa. Toinen auto varusteineen suuntasi Köklotiin ja myöhemmin päivällä Kannäsiin pohjoisempaan Merenkurkkuun hoitamaan yhden merenhoidon seurantalinjan.

Katselimme eilen illalla karttaa ja löysimme haluamamme sukelluspaikan. Sinne mentäisiin autolla, koska niin oli logistisesti paljon järkevämpää. Kartan mukaan tiellä on puomi ja alue on aidattu. Ilmakuvassa halutulla rantatontilla näyttäisi olevan jotakin öljytynnyreihin ja -putkiin liittyvää.

Tarkistimme kiinteistönumeron. Laitoin Teamsiin viestin kollegalle, jolla arvelin olevan pääsyn Kiinteistörekisteriin. Aamulla häneltä tuli tieto, että kiinteisöt on Uudenkaarlepyyn kaupungin omistuksessa.

9.15 auton kyydissä aloin siis selvittää asiaa. Uudenkaarlepyyn kaupungin vaihteessa oli viesti, että he ovat lomalla 30.7 asti. Etsin siis yhteystiedoista jotenkin järkevän kuuloista yhteyttä, ja heti ensimmäisellä tärppäsi. Hallinnon kanslisti (maaseututoimisto) vastasi puhelimeen ensiyrittämällä, vaikka arvelin, että näin lomakaudella joudun soittelemaan läpi ison joukon ihmisiä.

Gun-Helenin suomi oli huomattavan hyvää minun ruotsiini verrattuna, mutta pyydettäessä lähetin kuitenkin vielä varmuuden vuoksi pari karttaa ja kirjallisen selvityksen meidän tekemisistä tekstiviestitse, sekä kaksikielisen kollegan puhelinnumeron.

Gun-Helen vastasi, että hän katsoo mitä pystyy tekemään, ja että "pitääkö työ tehdä heinäkuussa?" Sanoin, että työ tehdään tänään joka tapauksessa, n. 3 tunnin päästä, mutta jos emme pääse autolla halutulle rannalle, suppaamme sukelluskaluston SUP-laudalla paikalle lähimmältä mökkirannalta, joka näytti olevan n. puolen kilometrin päässä kohteelta. Gun-Helen vastasi tekevänsä parhaansa.

9.26 saapui viesti, että avain on Johanilla ("puhelinnumero") ja "olen jo soittanut Erikalle tästä."

Johanille on soitettu ja portin avaamisesta sovittu.

Kuka sanoo, että kaupunkien kanssa asioiminen kestäisi kauan? Tämä asia selvisi vajaassa vartissa. Valtava kiitos Uudenkaarlepyyn kaupunki ja Hallinnon kanslisti Gun-Helen! 

Essi Keskinen, meribiologi

SUP-laudat toimivat kivikkoisessa meressä, minne ei veneellä uskalla... Essi Keskinen / Metsähallitus

Essi Keskinen / Metsähallitus

Essi Keskinen / Metsähallitus

Poimua poimulla

 

Poimuvita on nimensä veroinen. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Eräs antoisa piirre meribiologin kenttätyössä on ihmisten kanssa jutteleminen. Kun ilmaantuu mökkilaiturin viereen SUP-laudalla ja alkaa kirjoittaa muistiinpanoja, kukapa ei tulisi kysymään että mitä sinä oikein teet. 

Tällä viikolla päästiin juttelemaan mökkiläisten kanssa muutamaankin otteeseen. He kertoivat, että heidän mökkifladaansa ilmaantuu poimuvitaa noin neljän vuoden välein, ja silloin se räjähtää niin valtavaan kasvuun, että sekaan ei meinaa mahtua uimaan, ja potkuri on putsattava heti fladasta päästyä. Silloin kuulemma poimuvitaa raavitaan fladasta maalle että joukkoon mahtuisi edes joten kuten. Kun poimuvita on vallannut fladan, vesi kuulemma kirkastuu siksi vuodeksi niin että nytkin näkyvät kivet, jotka normaalisti eivät pohjasta näy.

Flada oli vajaat kolme metriä syvä ja poimuvita ylsi pintaan asti. Merkitsin lajin peittävyydeksi usein 20-50 % eli kyse on hyvin merkittävästä biomassasta eli kasvillisuuden määrästä. Kasvillisuus kuluttaa vedestä ravinteita ja sitoo hienoa mutaa pohjaan juurillaan, näistä syistä vesikin kirkastuu.

Maanantaina tuuli 17 m/s ja ilmeisen herkästi irtoavaa poimuvitaa olivat rannat täynnään. Aallokko oli nostanut irronneita vitoja korkealle järviruovikkoon niin että nyt kuivuneet versot roikkuivat omituisesti metrin korkeudella vedenpinnasta. Tämä on ensimmäinen kerta, kun itse näen poimuvitaa, vaikka se ei olekaan mikään harvinainen laji. Vuosien välinen vaihtelu selittää sen, miksi joskus osuu oikeaan aikaan oikeaan paikkaan. Tänä vuonna poimuvita on tullut vastaan muuallakin Merenkurkussa ja kuulemma myös Selkämerellä.

Hapsivita ja punanäkinparta voivat kasvaa hyvin tiheinä ja korkeina viidakoina mutapohjaisen luonnontilaisen fladan pohjalla. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Hapsivita voi kasvaa metrin, parinkin korkuiseksi. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Mökkiläiset olivat kiinnostuneita työstäni ja juttelimme tovin. Heillä oli sukulaisenakin meribiologi, tosin Ruotsin puolella Pohjanlahtea. Näytin karttaa, jossa minulla oli päivän agenda, yhden hyvän ja luonnontilaisen fladan kartoitus ja yhden "huonon" fladan kartoitus. Heidän fladansa sattui olemaan musta eli mallin mukaan luontoarvot olivat vähäisiä ja ihmispaineet runsaita. Kerroin, että esim. kummankin fladan suuaukon ruoppaus, useat kesämökit, monet laiturit ja veneily fladassa laskevat sen luonnontilaisuutta ja näin ollen vedenalaisia luontoarvoja. 

"Me ollaan pilattu tämä!" Puuskahti yksi mökkiläinen. "Tai oikeastaan meitä edeltävät sukupolvet", korjasi toinen. Fladan suuaukko oli kuulemma ruopattu viimeksi kymmenen vuotta sitten, mutta edelleen se mahdollistaa moottoriveneiden pääsyn laguuniin. Fladan suuaukon avaaminen laskee fladan arvoa esim. kalojen kutualueena, koska veden vaihtuvuus mereen lisääntyy ja fladan lämpötila laskee. Fladoja voidaan ennallistaa sulkemalla avattu suuaukko. Tätä on tehty Merenkurkussa ja myös Ruotsin puolella. Lisää meriluonnon ennallistamisesta voi lukea täältä.

Merinäkinruoho sietää jonkin verran rehevöitymistä, mutta liian ravinteisuuden alla sekin kukistuu. Merinäkinruoho pitää pehmeistä mutapohjista ja matalasta vedestä ja sen löytää usein polvensyvyisistä mutapohjaisista fladoista. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Vesiherne on makeanveden kasvi, jonka voi kuitenkin löytää joistakin fladoista myös Merenkurkussa. Pienet vihreät soikiot ovat pyyntirakkuloita, joilla tämä vedenalainen lihansyöjäkasvi pyytää planktoneliöitä ja muuta pikkuriikkistä riistaa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Punanäkinparta on Suomen näkinpartaisista vankkarakenteisin ja suurin. Matalissa mutapohjaisissa fladoissa se voi kasvaa tiheänä niittynä ja loistaa oranssinpunaisena tyynen vedenpinnan läpi. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Viikkoon mahtui myös sadetta ja ukkosta, mutta kun varusteet ovat kunnossa, ei pieni kastuminen haittaa.

Kun yllä on kuivapuku tai pelastautumispuku, sade ei haittaa. Varusteet ja muistiinpanovälineet on joka tapauksessa tehty käytettäväksi veden alla eli kaikki on vedenkestävää. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Essi Keskinen, meribiologi

Tyynellä on kiva työskennellä SUP-laudalla :) Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Hyvin voivissa fladoissa kalatkin viihtyvät. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Poimuvita kurkottaa pintaan vaikka kolmimetrisestä vedestä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kalat puikahtelevat hapsividan, merinäkinruohon ja punanäkinpartaisten joukossa kirkkaassa luonnontilaisessa fladassa. Kuva: Erika von Essen

L niin kuin Luonnnontilainen

 

Punanäkinpartaniitty ja hapsivita kylpevät kauniisti auringonpaisteessa luonnontilaisessa fladassa. Kuva: Rupert Simon / Metsähallitus

Välillä luonnon kauneus sykähdyttää niin että tuntuu että pakahtuu. Eilen alkoi itkettää, kun teimme Velmu-töitä niin kauniissa ja luonnontilaisessa fladassa.

Tänä vuonna Velmu-työt (valtakunnalliset vedenalaisen luonnon kartoitukset) kohdistuvat laguuneihin ja fladoihin, jotka on mallinnettu skaalan "huono/ihmispaineiden vaivaama - hyvä/luonnontilainen/monimuotoinen" ääripäihin, siis ns. "hyviin" ja "huonoihin" laguuneihin. Tästä blogista voi lukea aiheesta lisää. Luontohan on mitä on ja kaikki luonto on aina hyvää luontoa, mutta tällä kertaa hyvällä ja huonolla tarkoitetaan luontoarvoja - mitä enemmän ihmispaineita (mökkejä, veneilyä, ruoppauksia jne), sitä huonommat luontoarvot, mitä enemmän luonnontilaisuutta, uhanalaisia lajeja ja luontotyyppejä ja luonnon monimuotoisuutta, sitä enemmän luontoarvoja. 

Suojaisat näkinpartaisniityt on uhanalainen luontotyyppi, jota löytyy usein luonnontilaisista suojaisista fladoista. Kuva: Rupert Simon / Metsähallitus

Kalat viihtyvät näkinpartaisten ja hapsivitojen kansoittamissa laguuneissa. Kuva: Rupert Simon / Metsähallitus

Tallörenin kahden fladan kokonaisuus Vaasan saaristossa oli juuri tällainen luonnontilainen ja käsittämättömän upea kahden lagunin alue. Teimme koko päivän töitä vesikiikareilla, joilla vielä kahden metrin syvyydeltä näkyi selvästi pohjaan. Vesi oli kristallinkirkasta, koska tiheä näkinpartaisniitty mukula- ja punanäkinpartoja pitää veden kirkkaana ja sitoo pöllyävän pehmeän pohjamudan ritsoideillaan (juurtenkaltaisia pohjaan takertuvia rakenteita - näkinpartaiset ovat nimittäin viherleviä eivätkä putkilokasveja, vaikka näyttävätkin kovasti kasveilta eivätkä niinkään leviltä).

Rupert snorklasi fladassa ja sanoi, että ei meinannut mahtua veteen kaikilta niiltä kaloilta. Särkikaloja, ahvenia, kalanpoikasia ja haukia mulskahteli, polskahteli, pärskähteli ja muljahteli joka puolella. Välillä vain näkyi, kun pohjasta nousi sienipilvimäinen musta mutapöllähdys, kun jokin kala lähti SUP-laudan edestä kuin tykin suusta. 

Ahvenvidat kurkottelevat pinnalle vaatimattomine ruskeine kukkineen. Kuva: Rupert Simon / Metsähallitus

Punanäkinparrat hehkuvat kuin vedenalaiset auringot. Kuva: Rupert Simon / Metsähallitus

Töiden tekemistä varten tehdään keväällä karttoja ja suunnitellaan alustavasti, minne kasvillisuuslinjat ja -pisteet sijoitetaan. Oikeassa alakulmassa on punaisella SYKEn (Suomen ympäristökeskus) tekemä mallinnus arvokkaimmasta meriluonnosta. Tässä fladassa malli todella piti paikkansa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Tiheät punanäkinpartaniityt paistoivat kirkkaan oransseina tyynen pinnan alta ja mukulanäkinpartojen muodostamat tiheät niityt hehkuivat lähes neonvihreänä. Oranssit lisääntymispallerotkin pystyi näkemään selvästi pinnalta. Merinäkinruohot kurkottelivat muun kasvillisuuden seasta kohti pintaa ja korkeimpana kohosivat komeat hapsividat vaatimattomine kukkineen.

Suojaiset näkinpartaisniityt ovat uhanalainen luontotyyppi. Monessa tämän kesän kartoituskohteessa on käynyt kova ihmiskoura kaivinkoneen muodossa ja usein fladan suu eli hieman matalampi kynnys, joka johtaa merestä fladaan, on ruopattu auki ja veneelle sopivaksi. Tällaisissa fladoissa keskellä laguunia kulkee usein mökkilaiturille johtava ruopattu ränni, kasviton mutapohjaura, joka on 50-80 cm syvempi kuin muu flada. Eräästä vasta ruopatusta fladasta löysimme kaksi uposkuoriaista, joista toinen oli uhanalainen, suojeltu ja rauhoitettu meriuposkuoriainen. Koko sen elinympäristö oli kaivettu ylös ja taputeltu rannalle laiturinpohjaksi. Pistää miettimään, tarvitseeko joka ikisen mökin pihalle asti päästä veneellä.

Mutta sellaisina päivinä kuin eilen, kun koko päivän vain hymyilyttää, tai vuorotellen luonnon kauneus itkettää, voi vain kiitellä sitä, että vielä löytyy myös luonnontilaista, ruoppauskoneen koskematonta meriluontoa.

Essi, meribiologi

Kerro kerro kuvastin

Svenska YLEn suuresta kameralinssistä on hyvä peilata tukka kuntoon ennen haastattelua Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Minä ja kenttätiimini asumme maastomajoituksessa, jossa ei ole yhtään peiliä. Siellä ei ole edes yhtään heijastavaa pintaa. Pakettiautossa ei ole aurinkosuojissa peilejä ja sivupeileistä ei oikein näe, koska pää ei mahdu peilin ja ikkunan väliin. En juuri harrasta selfieitä eli käytännössä en ole nähnyt itseäni koko arkiviikkoon.

Ei sillä ole erityistä merkitystä, erityisesti maastossa, mutta yhtäkkiä asia tuli ajankohtaiseksi, kun Svenska YLE kävi eilen tekemässä tämän vuoden maastokartoituksista juttua. Oletin nettijuttua tai radiota, mutta näiden lisäksi otettiin myös paljon liikkuvaa kuvaa, haastattelua, droonia ja still-kuvia, ja juttu tulee myös netti-TV:hen eli YLE Areenaan.

Välillä pitää pistää hiukan ruovikkoa matalaksi että pääsee työkohteelle. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Olen maastossa aina vaaleanpunaisessa Metsähallituksen Erä-lippalakissa (paras istuvuus) ja aurinkolaseissa, koska pilviselläkin säällä tykkään käyttää polarisoivia aurinkolaseja, joilla näkee kivet veden pinnan läpi paremmin. Asusteena oranssi pelastautumispuku. Tein oman haastatteluni, sitten oli Erikan vuoro.

Erikaa pyydettiin ottamaan lippis päästä. Hän alkoi heti sukia hiuksia että ”mitenköhän tukka on?” Lakin alla se painuu, pyörii ja huovuttuu koko päivän kenttätöissä. Kuvaaja neuvoi, että kameran isokokoinen linssi on hyvä peili, siitä sopii peilailla kampaus kohdilleen. Se oli ainut kerta, kun näimme minkäänlaista peiliä koko arkiviikon aikana.

Vaikka tämä lahden pinta ei ole aivan tyyni, heijastumia löytyy silti. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

On sinänsä ironista, että vietämme päivät pitkät heijastavien pintojen kuten fladojen, lahtien, laguunien ja tyynen merenpinnan äärellä. Niistä vain ei tule tuijoteltua itseään, vaan sitä mitä pinnan alta löytyy. Vesikiikari on kehitetty nimenomaan sitä varten, että pinnan pienen aallokon läpi, tai taivaan heijastusten taakse, näkisi suoraan pohjalle. Vesikiikari toimiikin hienosti sekä tyynellä ja pilvisellä säällä että pienessä aallokossa.

Kokeilin muita tapoja lähestyä vedenalaista maailmaa aivan maallikon keinoin, en siis snorklaamalla tai sukeltamalla, mitä me myös teemme. Meri oli täysin tyyni, mutta taivas pilvessä, jolloin pinnasta heijastuivat vain erilaiset pilvet. Kun vein SUP-laudan melan kolmenkymmenen senttimetrin päähän tyynestä pinnasta, melan muotoinen pala pohjakasvillisuutta ilmaantui saman tien näkyviin. Pilvien heijastumat hävisivät melan ”varjon” taakse. Näin siis melan muotoisen palan pohjaa kerrallaan.

Kun jätämme auton jonnekin, jätämme tuulilasiin aina "Huoltoajo" -kyltin ja Velmu-esitteen. Välillä lainaillaan kesämökkien pihoja. Eilen oli parkkeerattu mökin pihalle ja tultiin juosten fladasta kun kuultiin auton ajavan pihaan. Rupesin juttusille sähköjä asentavan miehen kanssa, kysyin, ollaanko hänen mökkinsä pihalla, ja hän sanoi "Ei kun olen vaan töissä täällä". "No niin mekin", päästiin sanomaan. Sähkömies oli tullut asentamaan jotakin mökkiläisten poissaollessa. Annoimme kuitenkin esitteen kouraan. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Nyt olen menossa junalla siskolle, joka tulee vastaan ja menemme suoraan ravintolaan. Voisi olla aiheellista tarkistaa naamavärkki junan vessan peilistä, ettei sitten pelottele ravintolan muita asiakkaita maastolookilla.

Eläminen peilittä on toisaalta tosi rentouttavaa. Maastossa kaikki saavat näyttää juuri siltä kuin ovat, työtä tekeviltä koko päivän pelastautumispuvussa ja pitkissä kalsareissa viihtyviltä, tukka sotkussa ja huovuttuneena, aurinkorasvaa korvalehdissä ja vain kädet ruskettuneena pelastautumispuvun käytöstä.

Viikonlopuksi paluu arkeen ja peililliseen maailmaan, vaikka muuten heijastavia pintoja onkin ympärillä vähemmän.

Essi, meribiologi

P.S. Oli pakko laittaa tämän blogin tunnisteeksi "Ihmispaineet", vaikka tiedän hyvin, ettei se tarkoita tässä yhteydessä samaa :D

"Kerro kerro kuvastin". Tyyni pinta on kuin peili. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Jälkikommentti: uutiset löytyvät täältä (vähän 8:40 jälkeen): Svenska YLEn uutiset 7.7.2023 klo 19.00 ja täältä Svenska YLEn nettiuutinen 8.7.2023

Valitse työ jota rakastat

 

Maisemakonttori. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Törmäsin Instagramissa häshtägiin #chooseajobyouloveandyouwillneverhavetoworkadayinyourlife eli vapaasti käännettynä Valitse työ jota rakastat ja sinun ei koskaan elämässäsi tarvitse tehdä päivääkään töitä.

Pari viimeistä viikkoa merellä on tuntunut tuolta häshtägiltä. Meri on ollut tyyni, taivas sininen ja pilvetön, lämpöä reilut 20 astetta. Majoitukset ovat olleet toinen toistaan idyllisempiä, puusaunojen löylyt yksi toistaan parempia. Vesi on ollut ekstrakirkasta, Secchi-syvyys parhaimmillaan 9,9 m. Silti rantavedet ovat olleet uimalämpöisiä.

Velmu-laguuneja on supattu ja merenhoidon seurantalinjoja sukellettu ja vesikiikaroitu. Aamuisin kun muut vielä nukkuvat ja minä aamuvirkko jo valvon, en malta olla avaamatta tietokonetta ja viemättä edellisen päivän datoja tietokantaan. Iltaisin en haluaisi lopettaa töitä vaikka kello lähenee yhdeksää.

Kun tekee työtä, joka on omien arvojen mukaista (luonnonsuojelu) ja sen lisäksi mukavaa ja mielekästä (saa olla ulkona ja upeissa maisemissa), kesällä pitkätkään työpäivät eivät tunnu pitkiltä.

Toivoisin, että jokaisella olisi mahdollisuus valita työ, josta nauttii, vaikka ymmärränkin, että se on hyvin harvojen etuoikeus. Ei se silti ole muilta pois, että minä nautin omastani.

Samalla myös Itämeri kiittää.

Essi, meribiologi

Ulkomerelläkin voi joskus olla tyyntä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Toinen maisemakonttori. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Rintama lähestyy. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Hapsivita. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Sihteerileikkejä, eli miten sisäinen byrokraatti päästetään valloilleen

 

Pienenä leikin joskus sihteeriä. Leikkiin kuului paperien siirtely pinkasta toiseen, niiden leimaaminen ja allekirjoittaminen. Paperit siirtyivät siististi eteenpäin kuin linjastolla, kunnes jokainen oli viimein leimattu, allekirjoitettu ja siirtynyt viimeiseen pinoon.

Välillä nämä lapsuudenmuistot pyrkivät pinnalle kesken maastokauden. Sisäinen byrokraattini pääsee joskus tässä työssä aivan valloilleen.

Haluan pitää paperityöt organisoituina, koska jos ne pääsevät kaaokseen, työmäärä on paljon suurempi. Jos paperi hukkuu, työmäärä on vielä suurempi, tai jopa menetetty.

Jokaisesta merenhoidon seurantalinjasta tehdään ns. tietolomake, johon tulee kuvia sukellus/snorklauslinjasta, lajimäärät, pohjanlaatu eli sedimentti jne. Kuva: Metsähallitus

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty? Jos säät sallivat niin kyllä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kun maastossa tehdään sukellus- tai snorklauslinja, siitä syntyy yksi maastolomake. Se siirtyy kuivatuksen kautta muovitaskuun ja saa juoksevan maastolomakkeiden numeron. Kun lomakkeeseen liittyvät näytteet on katsottu, lomakkeen alareunaan merkitään ”näytteet katsottu”, päivämäärä ja nimikirjaimet. Kun lomake on tallennettu Exceliksi, siitäkin tehdään merkintä lomakkeen alareunaan. Lisäksi lomake siirtyy ”Raakadata” -muovitaskusta taskuun ”Excelöidyt”. Kun Excel on tarkastettu Shiny-ohjelmassa netissä (ohjelma etsii teknisiä virheitä, näppäilyvirheitä ja erikoisia havaintoja), Excel siirtyy kansioon ”Shinitetut”. Kun Excel on vielä tarkastettu manuaalisesti ja siitä on tallennettu makroton versio, se siirtyy kansioon ”LajiGISiin valmiit”.

Kun tuo viimeisen kansion Excel sitten jossakin vaiheessa syötetään LajiGISiin, ympäristöhallinnon yhteiseen tietokantaan, se siirtyy viimeiselle leposijalleen eli kansioon nimeltä ”LajiGISiin viedyt”. Toki sen sisältö on jo myös tietokannassa, mutta jos tästä Excelistä löytyykin vielä virhe, on helpompaa poistaa koko Excel tietokannasta, korjata virhe Excelissä ja syöttää Excel sinne uudelleen. Siksi myös tallennetut Excelit säilytetään.

Tänä vuonna Velmu-töiden lisäksi tehdään merenhoidon seurantaa (MHS) Merenkurkussa ja Perämerellä. Näistä linjoista pitää lisäksi kirjoittaa ns. tietolomake, jossa on kootusti kaikki linjan tiedot. Nämä lomakkeet viedään myös LajiGIS-tietokantaan kyseisen linjan yhteyteen niin että linjasta on helpompi saada yleiskäsitys kuin lukemalla yksittäisten näytepisteiden lajitietoja.

Eli kyllä, tänä kesänä saa taas leikkiä mielin määrin sihteeriä 😊

 Essi, meribiologi

Yleensä merellä tuulee, mutta välillä Suomen kesä pääsee yllättämään :) Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Merenhoidon seurantalinjan toinen pääty. Mikäs tässä kelissä on työskennellessä!  Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Sukeltaja on vielä vedessä, joten Maiassa on sukeltajalippu salossa.  Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Merisätkin kurkottaa kohti pintaa.  Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Merenhoidon seurantalinjalta etsittiin soraa. Sitä löytyi, mutta se loppui kuin seinään, kun hiekka alkoi. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Näkinpartaiset sinnittelevät soralla. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Sorapohjaa löytyy! Niin myös irtonaista rihmalevää :( Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Kun Secchi-syvyys eli näkösyvyys on mittarin mukaan 9,9 m, vedessä on näin vähän partikkeleita! Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

100 m merenhoidon seurantalinja on matalassa helppo vetää SUP-laudalla ja tarkastaa vesikiikarilla. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Tyyntä on... Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Sukeltaja lepäilee ennen ensimmäistä itsenäisesti tehtävää 100 m sukelluslinjaa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kun sen osaa, sen vaan tekee

 

Maastokaudella pääsee kurkistamaan meriluontoon, jonne talvella ei ole asiaa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kävimme tässä mielenkiintoisen keskustelun ystävän kanssa. Kerroin, että joka kevät toukokuun lopulla olen töissä tosi stressaantunut, koska a) muut pyrkivät saamaan työpöydän puhtaaksi ennen lomien alkua ja ottavat yhteyttä töissä, joissa minua tarvitaan, b) osa huomaa, että minä olen lähdössä toimistosta maastoon ja ottaa yhteyttä töissä, joissa minua tarvitaan, ja, erityisesti c) maastokauden valmistelut stressaavat tosi paljon. Onko varustelista varmasti kattava (varusteet on ripoteltuna Oulun, Vaasan ja Tikkurilan varastoille, joista yhteenkään minulla ei ole avainta)? Onko laituripaikat varmasti varattu, ettei sitten olla menossa veneellä satamaan, jossa ei olekaan meille laituripaikkaa? Osaako kesän luontokartoittajat lajit? Sairastuuko joku? Ja se tärkein – tuuleeko koko kesän?

Tänä kesänä minun tiimini työsarka on erityisen laaja. Liikumme Korsnäsistä Tornioon ulottuvalla viidensadan kilometrin kaistaleella ja tarkoituksena on tehdä Velmu-kartoitukset , 31 laguunia ja lahtea (Merenkurkku ja eteläinen Perämeri) ja merenhoidon seurannan 58 sukelluslinjaa (Merenkurkku ja Perämeri). Nyt jos koskaan on tiukka kesä ja tyyniä säitä tarvitaan.

Joka kevät sama stressi valtaa. Osaanko, pystynkö, ehdinkö, kykenenkö? Mikä menee vikaan ja miten sen voi korjata? Herään öisin ja valvon ja vatvon. Koska sama on kuitenkin jatkunut koko maastotyöskentelyn ajan eli 17 vuotta, hyväksyn pariviikkoisen stressin ja tiedän, että heti kun maastokausi alkaa, stressi haihtuu kuin savuna ilmaan. Eikä jokavuotinen kevätstressi haittaa, koska tiedän, että se loppuu aikanaan. Aina ennenkin on loppunut. Kesän aikana en stressaa lainkaan.

Tästä sitten juttelimme. Maanpuolustushenkinen ystäväni kaivoi saman tien kännykästä esityksen aloittelevan, kokeneen ja yliväsyneen sotilaan stressitilasta taistelun aikana. Kokemattomalla sotilaalla stressitaso vain nousee taistelun ajaksi, samoin yliväsyneellä, mutta kokeneella stressi koetaan ennen taistelua ja sen jälkeen, mutta ei sen aikana.

Vaikka en ole lähdössä taisteluun, en edes henkisesti, olin heti sitä mieltä, että tämä stressikuvaaja kertoo tilanteen aivan oikein. Stressi laukeaa saman tien, kun stressattu tilanne alkaa, koska kokemuksesta tiedän, että kyllä minä pärjään, osaan ja jaksan. Tässä olen ammattilainen. Ihan varmasti. Aina ennenkin olen pärjännyt, osannut ja jaksanut, eikä kesän aikana ole ollut stressiä. Päin vastoin, olen nauttinut (lähes) joka hetkestä täysin siemauksin. Kun tilanne on päällä eikä enää olla suunnittelu- tai spekulointiasteella, silloin vain suoritetaan, ja kenttäkauden minä osaan suorittaa. Olen erittäin kokenut ”taistelija” tässä lajissa.

Mietimme blogille nimeä. Taisteluni, Mein kampf, ei saanut ymmärrettävistä syistä suurta suosiota. Muutenkin pasifistina haluaisin suosia muita  kuin sotailmaisuja, mutta tietyllä tapaa sotatermit sopivat moniin tilanteisiin. Vaikka luontoa ei mennäkään voittamaan tai päihittämään, olosuhteet ovat kuitenkin se pahin vihollinen, ja niiden kanssa kesällä yritetään päästä tulitauolle. Aseet eli varusteet täytyy tietysti olla kunnossa, välillä saattaa vaivata taisteluväsymys, kun raahaa SUP-lautaa jälleen uuden ruovikon läpi.  Välillä tuulille joutuu alistumaan, mutta lopussa seisoo kuitenkin aina rauha, kun kenttätyöt on suoritettu niin hyvin kuin ne on pystytty tekemään, eikä jossittelulle jätetä varaa.

Uudet luontokartoittajat tulevat töihin maanantaina ja seuraavan viikon maanantaina alkavat maastotyöt. Stressi helpotti jo tiistaina, kun sain viimeiset viisi lausuntoa pois omalta työpöydältä ja viimeiset logistiikat loksahtamaan kohdilleen.

Kenttätöitä kohti siis, asiantuntijan ja kokeneen maastotyöntekijän varmuudella!

Essi Keskinen

Maastokausi kutsuu jälleen! Kuva: Rahmona Belgaid / Metsähallitus