Taidetta pinnan alle osa 1: ilo olla edelläkävijä!

Uutisissa kerrottiin äskettäin ”Euroopan ensimmäisen vedenalaisen veistosnäyttelyn olevan rakenteilla Lanzarotelle” ja valmistuvan 2017. Pieni virhe uutiseen oli päässyt pujahtamaan, sillä Saaristomeren Dalskärin vedenalaisella veistospolulla vietettiin avajaisia kesäkuussa 2014, ja perustus patsaspuistolle laskettiin jo 2011 Kalakoto –taideteoksen myötä!

http://yle.fi/uutiset/veistosmuseo_rakentuu_veden_alle_lanzarotella__video/8640261

Ensimmäiset palaset alkavat muotoutua. Hartela Oy innostui vedenalaisesta taideprojektista ja lähti mukaan työvaiheiden  toteutukseen. Myös Kalakodon materiaali saatiin lahjoituksena Hartelalta. Kuva: Armi Nurminen

Saaristomeren kansallispuistossa, pinnan alla tonnien painoisia, upeita betoniteoksia –miten tähän on tultu? Kaikki alkoi kiinnostavasta ehdotuksesta lähteä mukaan vedenalaisen taideteoksen toteuttamiseen Turun 2011 kulttuuripääkaupunkivuoden Contemporary Art Archipelago –nykytaideprojektissa. Kun taideopiskelija Armi Nurminen esitteli suunnitelmansa Kalakodosta Saaristomeren kansallispuiston väelle, tunsimme heti olevamme mukana jossain aivan uudessa ja ennen näkemättömässä – toista näin massiivista pinnanalaista taideteosta ei muualta Suomen rannikolta löydy, mahtaako edes Euroopasta!

Kalakoto alkaa jo hahmottua betonivalimon lattialla. Kuva: Armi Nurminen.

Meribiologin mieli näki välittömästi, miten taideteokseen tutustumaan tulevat sukeltajat ja snorklaajat pääsevät samalla osaksi taideteosta ympäröivää vedenalaista maailmaa. He näkisivät omin silmin kaiken kauniin ja ei-niin-kauniin suojelua kaipaavassa merenpohjassa. Patsas tulisi myös muuttumaan keinotekoisena riuttana osaksi vedenalaista ekosysteemiä ja muodostamaan elinympäristön monenmoisille merieliöille ja leville. Tarjosimme siis ilomielin Kalakodolle kodin Dalskärin saaren rantavedestä!

Valmis taideteos lautalla matkalla kohti Dalskäriä. Kuva: Kevin O'Brien/Metsähallitus. 

Taiteilija ja teos. Armi Nurminen valvomassa Kalakodon laskua meren pohjaan. Kuva: Kevin O'Brien/Metsähallitus.

9.6.2011 Kalakoto laskettiin 4,5 metrin syvyydelle hiekkapohjalle Dalskärin saaren rantaveteen. Kuva: Kevin O'Brien/Metsähallitus.

Kalakoto oli uudessa ympäristössään meren pohjalla aluksi kuin vieraalta planeetalta laskeutunut, kirkkaan oranssi auringonnousu. Taideteoksen sulautuminen uuteen ympäristöön tapahtui kuitenkin nopeasti: ensimmäisen kesän loppuun mennessä uudesta kasvualustasta innostuneet merirokot, sinisimpukat, vihreät ja ruskeat rihmamaiset levät olivat jo kansoittaneet patsaan pinnat. Pienet kolmipiikit, seitsenruototokot ja ahvenet eivät myöskään aikailleet, vaan löysivät nopeasti tiensä Kalakodon kierteen suojaa tarjoaviin syövereihin.

Kalakodon kierteet tarjoavat suojaisia elinympäristöjä mm. kaloille ja selkärangattomille eläimille. Kuva: Kevin O'Brien/Metsähallitus.

Jo ensimmäisen kesän aikana veistos sai merirokko- ja sinisimpukkakuorrutuksen, sekä vihreän, punaisen ja ruskean väreissä hulmuavan rihmalevähunnun. Kuva: Heidi Arponen/Metsähallitus.

Seuraavina vuosina Kalakodon sinisimpukkakuorrutus on vain paksuuntunut yhä uusien yksilöiden tarttuessa sen pintaan vahvoilla kiinnitysrihmoillaan. Merirokot ojentelevat pyyntirihmojaan ohikelluvan planktonsaaliin toivossa ja vieressä pitkät jouhilevät hulmuavat aallokossa kuin hiukset. Syksyisin punalevät loistavat väreinensä simpukoiden seassa. Hieta- ja mustatokot ovat löytäneet pesäpaikkansa betonijalustan alta, ja isokokoiset härkäsimput makoilevat tyytyväisen oloisina patsaan muotojen ulokkeilla. Meri on ottanut Kalakodon omakseen ja muuttanut sen erottamattomaksi osaksi Saaristomeren vedenalaista maisemaa.

Kalakoto kaikessa komeudessaan syksyllä 2013. Kuvat: Maija Huttunen/Metsähallitus.

Kalakodon tarina videomuodossa:

https://www.youtube.com/watch?v=0hGZF-T7_OQ

Pulahda virtuaaliselle visiitille Kalakodolle 2012:

https://www.youtube.com/watch?v=Rn1Vi3wrpsY

...ja uudestaan 2013 -mitä muutoksia huomaat?

https://www.youtube.com/watch?v=7RMaktNq55A

Teksti:

Heidi Arponen

suojelubiologi, Saaristo- ja Selkämeren meritiimi

Pähein työpäivä ikinä!

Kotkalaista kollegaa lainatakseni: "Eilen oli kyllä pähein työpäivä ikinä!" Ai miksi niin? En ollut maastossa, en sukeltanut, en edes opettanut koululaisia. Istuin Ympäristöministeriössä neuvottelevien virkamiesten, yliopistoihmisten, ELY-keskuslaisten ja kaikenlaisten virkamiesten kanssa ja katsoin esityksiä, joiden kuvia olen ottanut, esityksiä, joita olen auttanut tekemään ja esityksiä, jotka kertoivat siitä, että kymmenen vuoden uurastus on nyt palkittu.

VELMU eli vedenalaiskartoitus on nyt valmis! Se mikä alkoi vuonna 2002 muutaman edistyshenkisen meri-ihmisen märkänä unelmana on nyt saatu valmiiksi. Valtakunnallinen vedenalaisen luonnon monimuotoisuuden inventointiohjelma alkoi joidenkin mielestä suuruudenhulluna unelmana, mutta saahan sitä unelmoida. Nyt Suomen rannikon vedenalaiset luontotyypit ja lajisto on kuitenkin pääpiirteissään kartoitettu. Eihän työ lopu koskaan ja suuria aukkoja on vielä, mutta nyt voidaan katsoa Suomen karttaa A4-kokoisena ja nähdä että koko rannikko on pisteiden peitossa - pisteiden, joilla on käyty joko sukeltamassa tai videoimassa veden alla. Pisteiden, joista jokaisesta voidaan sanoa - "Minä tiedän mitä tuolla on".

VELMU-karttapalvelun osoite on paikkatieto.ymparisto.fi/velmu

Aamu alkoi tiedotustilaisuudella, jonne kaikki suuret - mm YLE, MTV, Helsingin Sanomat, Turun Sanomat, Hufvudstadspladet jne - vaivautuivat. VELMUn huippuhetkiä katseltiin koko salin voimin. VELMU-karttapalvelu aukesi osoitteeseen http://paikkatieto.ymparisto.fi/velmu/ ja on nyt kaiken kansan käytettävissä. Palvelusta löytyy joka ikinen sukelluspiste, videointipiste, ROV-robottikamerapiste ja muu inventointipiste, joka kartoitusten aikana 2004-2015 on koskaan tehty. Palvelusta saa katsella lajien levinneisyystietoja, mallinnuksia vedenalaisista luontotyypeistä, upeita kuvia koko rannikon mitalta, joitakin videoitakin, kalojen kutualueita jne jne. Jokainen voi etsiä oman mökkirantansa inventointipisteet tai avata palvelusta merikortin ja katsella veneilyreittinsä varrelle jääviä inventointipisteitä. Rajapintojen kautta palveluun avautuvat myös mm. hylyt, ruoppaukset, tuulivoimalat, joitakin maakuntakaavojen rajauksia, natura-alueet, puolustusvoimien suojelualueeet jne jne.

Illalla vietettiin vielä VELMU-karonkkaa ja katseltiin MTVn seitsemän uutisia, joissa kahdentoista vuoden puurtamisen tulokset julkistettiin. Oli juhlava hetki seistä Ympäristöministeriön kattohuoneistossa kuohuviinilasi kädessä juhlistamassa jonkun sellaisen valmistumista, jota varten minut on palkattu töihin tasan kymmenen vuotta sitten. 

Esitin karonkkavieraille valokuvamuistelon kymmenen vuoden maastotöistä. Töiden ohessa merellä on ollut hauskaa, on uitu, syöty hyvin, vietetty aikaa työkavereiden kanssa. Välillä päivät ovat venyneet yömyöhään asti, välillä töitä on tehty öisin kovan tuulen takia. Välineet ovat kehittyneet huimasti kymmenen vuoden aikana, samoin menetelmät, mutta aina olen kokenut kesän inventointityöt kaikkein mielekkäimmäksi osaksi omia töitäni. Ilman kesän maastoinventointeja en voisi talvella tehdä mitään. En voisi lausua yhteenkään tuulivoimasuunnitelmaan tai väyläruoppaukseen, en voisi auttaa maakuntakaavan suunnittelussa, en voisi näyttää koululaisille, mitä Perämeren pinnan alta löytyy, koska en tietäisi. 

Olen kyllä aika ylpeä sekä itsestäni, kollegoistani että kaikista niistä kesätyöntekijöistä, harjoittelijoista ja vapaaehtoisista, jotka vuosien varrella ovat tehneet VELMUn valmistumisen mahdolliseksi. 

Oli tosiaan ehkä pähein työpäivä ikinä. Kiitos siitä kaikille.

Essi Keskinen

Yhtäkkinen kirjailija

Joskus aikanaan kirjoitin, kuinka meribiologin täytyy olla vaikka mitä - asiantuntija, salapoliisi, mekaanikko, kokki, näytteidenkäsittelijä, äiti, sukeltaja, venekuski, trailerikuski jne.

CV senkun karttuu vaan! Nyt jokainen meistä Metsähallituksen meribiologeista saa olla myös kirjailija! Blogia on kirjoitettu ahkerasti jo monta vuotta, samoin kuin lehtiartikkeleita, mutta kaikki eivät vielä ole päässeet avaamaan sanaista arkkuaan, saati sitten kirjoittamaan kirjaa.

Ensi vuonna Suomi-neito täyttää 100 vuotta. Sen kunniaksi vasta päättynyt VELMU-hanke eli Valtakunnallinen Vedenalaisen Meriluonnon Monimuotoisuuden Inventointiohjelma (mikä suullinen! Olen oppinut sanomaan sen tosi nopeaan tässä vuosien varrella!) laitetaan kirjoihin ja kansiin. Tämän vuoden tammikuun lopussa eli parin viikon päästä aukeaa nettisivu, josta kaikkea VELMU-hankkeen kymmenvuotisen uran dataa pääsee katsomaan karttoina ja valokuvina. Ensi vuonna ilmestyy sitten Meri-Atlas eli Suuri Opus Itämerestä VELMUn silmin.

Tätä kirjaa varten meidät meribiologitkin on ylennetty kirjailijoiksi. Toisilta se käy näppärämmin kuin toisilta, toiset ovat mahdollisuudesta innoissaan ja toisille tämä ikävä työtehtävä on rangaistus. 

Vaikka asiantuntija osaisi asiansa päällään seisten ja vieraalla kielellä, se ei tee hänestä hyvää kirjoittajaa. Moni akateeminen osaa kirjoittaa hyvän tieteellisen artikkelin, mutta tämä taito ei tee hänestä hyvää sanaseppoa silloin, kun asia pitäisi selittää ymmärrettävällä suomella naapurin Salmelle. 

Sama pätee meihin meribiologeihin, jotka kirjoittavat lähinnä joko tieteellisiä artikkeleja, usein englanniksi ja ammattislangia käyttäen, tai kapulakielisiä lausuntoja ja kommentteja ympäristöviranomaisten muistioihin. Pulitzer –palkinnon saaminen on tästä vielä kaukana.

Helppohan se on editorin neuvoa että ”tehkää vetävä alku” ja ”myös keskiosan pitäisi olla vetävä” ja ”ainakin loppuun täytyy saada imua” jos kynä vain ei lennä paperilla ja sanat juuttuvat möykyksi kielelle. Viimeisimpään väylänruoppaushakemukseen on paljon yksinkertaisempaa vastata.

Ehkä meistä kaikista ei ensi vuoden loppuun mennessä ole leivottu kirjailijoita, mutta ollaanpahan taas saatu kokeilla jotain ihan uutta. Ei sitä joka päivä osallistu kirjahankkeeseen, varsinkaan kun on kouluttautunut biologiksi ja tutkimussukeltajaksi.

Essi Keskinen

Kaikki järjestyksessä!

Nyt on kaikki kunnossa ja järjestyksessä! Varaston lattialta tavarapinon alta löytyi matot ja monta  neliötä tilaa! 

Keskiviikkoaamuna Perämeren meritiimin varasto ei näyttänyt tältä. Kaikki tavarat olivat keskellä lattiaa erilaisissa pinoissa. Kaikilta muilta oli jo syyskuussa päättynyt työsopimus ja minä kannoin peräkärryllisen tavaraa varastoon koska kärry piti saada tyhjäksi mutta siihen homma sitten jäikin.

Suvi tunnusti tykkäävänsä Ikean huonekalujen kokoamisesta. Miten siitä voi tykätä?! Epämääräiset Google-translatorin tekemät käännökset jostain bangladeshilaisesta kielestä, väärä määrä ruuveja ja siipimuttereita ja valmiiksi kireä ja kärsimätön asenne, nämä on ne perinteiset eväät kun lähdetään tähän hommaan. Tästä tuli kuitenkin hieno kuivausteline.

Pesimme Suvin kanssa kaikki sukellushaalarit, kävimme läpi epämääräiset laatikot, joihin oli kertynyt vääriä tavaroita ja nimesimme kaikki käytössä kuluneet "Oulu MH/Essi" -esineet uudelleen. Huolsimme leikkuulaudat eli sukelluskirjoitusalustat, teroitimme kynät ja heitimme pois rikkoutuneet tavarat jotka on säästetty "jos niitä vaikka joskus tarvitsee".

Nyt tuntuu, että kesän maastokausi on saatu kunnialla päätökseen. Kaikki on paikoillaan ja järjestyksessä ja tänään alkaa kolmen viikon joululoma. Kesän datat on analysoitu ja lähetetty eteenpäin, osa tammikuun töistä on jo tehty ja kesän työtodistukset kirjoitettu. Tämä on sitä kun asiat vain loksahtelevat kohdalleen. Tuntuu hyvältä sulkea tämän työvuoden kalenteri. Asioita tuli tehtyä paljon ja hyvin, mistään ei jäänyt jossittelumielialaa.

Oikein Hyvää Joulua ja Onnellista Uutta Vuotta 2016 kaikille!

Essi Keskinen

Pyykkiteline ei vetänyt kaikkea...

...vaikka monta haalaria siihen mahtuikin.

Varaston vessa on kieltämättä muussakin kuin vain helpotuskäytössä. Enempää tavaraa sinne ei mahtuisikaan.

Työkännyköitä ja "työkännyköitä"

Kukaan ei nykyään tule töissä (tai juuri muutenkaan) toimeen ilman kännykkää. Suurimmalla osalla oma kännykkä lienee jo älykästä mallia. Tavallisen rivityöntekijän puhelinmallina Metsähallituksella suositaan edelleen vanhaa kunnon nokialaista, perusmallia, jolla voi soittaa ja lähettää tekstiviestejä, mutta se ei päästä sinua nettiin, ota häävejä valokuvia eikä tee muutakaan älykästä.

Merisuojelutiimin meribiologeille on jo kauan sitten hankittu älypuhelimet joilla pääsee nettiin, Faceen, Instagrammiin ja kaikkialle. Saimme älypuhelimet aikana, jolloin muut saman tason suojelubiologit edelleen käyttelivät vanhoja epä-älyllisiä kännyköitään. Pyyntö älypuhelimiin tuli itse asiassa Viestinnän tiimiltä - meribiologit jos ketkä ovat hyviä maastotyön pioneereja ja airuita, jotka kulkevat koko kesän Suomen hienoimmissa maisemissa eri puolilla merta, kansallispuistoissa, ulkosaaristoissa ja lintuluotojen äärellä. Meidän piti lähettää on-line ajankohtaisia viestejä kansallispuistojen Facebook-sivustoille ja lisätä kauniita Instagram-kuvia muiden ihailtavaksi. Tähän nämä puhelimet soveltuvatkin erinomaisesti. Vaikka viestit eivät aina lähteneetkään suoraan mereltä, ne lähtivät viimeistään illan maastotukikohdasta, joista löytyi jos jonkinmoista antennia ja router-boxia kaappaamaan ohiajelehtivasta ilmasta netinliepeestä kiinni.

Muuhun työhön näistä hienoista, kalliista ja fiineistä puhelimista sitten ei olekaan maastossa. Akku loppuu vanhahkosta mallistani jo alle vuorokaudessa, näyttöä ei voi käsitellä kostein tai suolaisin sormin, puhelimet eivät kestä kolautuksia saati sitten meri-ilmaa tai kastumista ja ne ovat isoja eivätkä mahdu kätevästi housuntaskuun. Maastotöissä tarvitaan vanhoja kunnon robusteja työmiehen kännyköitä, kumisuojattuja, iskunkestäviä, vedenkestäviä ja meribiologinkestäviä. Näissä kestää akku lähes kaksi viikkoa eivätkä ne välitä pikkukolhuista saati sitten aallon noukkimisesta veneeseen. 

Olemme säästäneet vanhoja maastokelpoisia puhelimia ja ostaneet molempiin veneisiin omat "venepuhelimet", jotka kestävät maastokesän työt. Inca Jr ja Maia Jr, veneiden mukaan nimetyt puhelimet, ovat kuin kuka tahansa erittäin maastokelpoinen meribiologi, pelastautumispuvussa, pipo päässä, neopreenihanskoissa, valmiina kaikkiin elementteihin joita Luontoäiti kehtaa päälle puskea. Älypuhelinten kanssa taas on aina kuin olisi syystä tai toisesta ottanut veneeseen korkokenkäisen pikkuhepenisen kaupunkilaisneitosen, jonka kampaus menee pilalle tuulesta ja joka on kerta kaikkiaan niin kaukana elementistään märässä ja kylmässä ja keikkuvassa veneessä kuin voi olla.

Molemmille on kuitenkin paikkansa ja molemmat hoitavat hommansa oikein käsiteltyinä. Älypuhelimille on ostettu omat suojakotelot ja niitä käsitellään varoen ja vain isommissa veneissä, missä ne saa tuulilasin alle suojaan. Inca Jr ja Maia Jr puolestaan ulkoilevat usein Minigrip-pussissa pelastautumispuvun taskussa, kahlaavien tai kumiveneellä kulkevien meribiologien matkassa. Face-päivityksiä tuli tiuhaan tahtiin tänäkin vuonna, ja illalla oli ihanaa lukea päivän työsähköpostit teltassa makuupussissa maaten, mutta ilman kunnollisia maastopuhelimia en olisi maastoon lähtenyt. 

Essi Keskinen

Perusasioiden äärellä

Tänään olen tehnyt töissä jotain todella mieluista. Jos viimeiset pari viikkoa työstämäni uhanalaiskortit olivat sitä konkreettista luonnonsuojelua, jonka tekemisestä tykkään kovasti (lue blogi http://www.metsahallitusmerella.blogspot.fi/2015/10/minka-taakseen-jattaa.html ) niin tänään olen tehnyt jotain ei-yhtä-suoraviivaisen-konkreettista-mutta-potentiaalisesti-yhtä-vaikuttavaa.

Koko päivän olen tehnyt Iin yläkoululaisille esitystä aiheesta "Itämeren suojelu". Hyvin yksinkertaisesti. Maanantaina menen sen koululle esittämään ja toivon, että esityksestä jää nuorille mielikuva siitä, mitä Itämeren suojelemiseksi tehdään ja että sitä kannattaa suojella.

Itse heräsin luonto- ja ihmisoikeusaktivismiin varhaisessa teini-iässä. Vanhempani huokailivat kun piti kierrättää tai ostaa luomumunia ja äitini ei uskaltanut kertoa minulle ostaneensa talvitakin, jonka hupunreunuksessa on kania. Liityin Suomen Luonnonsuojeluliittoon, WWF:n itämerikummiksi ja Greenpeaceen. Haaveilin meribiologin ammatista ja paransin maailmaa minkä teini-ikäisenä kykenin.

Nyt olen unelma-ammatissani ja tänään olen myös tehnyt sitä, minkä koen olevan lähes tärkeintä luonnonsuojelussa - valistanut ja kertonut. Tai ainakin valmistellut esitystä asiasta. Välillä minä, kuten varmasti jokainen muukin ympäristöhallinnon piirissä työskentelevä, tuskastuu ainaiseen byrokratiaan, organisaatiouudistuksiin, kärkihankepuheisiin sun muuhun kaikkeen, mikä tuntuu olevan niin kovin kaukana varsinaisesta luonnonsuojelusta. Sitten taas tulee päiviä, jolloin tunnen palaavani perusasioiden äärelle ja tekeväni juuri sitä, minkä katson olevan tärkeintä luonnonsuojelulle - kesällä maastoinventoinnit ja tiedonkeruu, syksyllä datojen purkaminen ja niiden käyttö, yleistajuisten artikkeleiden kirjoittaminen, yleisöluennot ja esitysten pitäminen koululaisille. 

Ei minusta opettajaa koskaan tule, se on selviö, mutta silloin tällöin on kiva käydä herättelemässä luonnonsuojelun liekkiä Suomen nuorissa toivoissa.

Essi Keskinen

Minkä taakseen jättää...

...sen edestään löytää. Nimittäin kesällä kesken jääneet uhanalaiskortit.

Jokaisesta uhanalaisesta tai harvinaisesta sammalesta ja putkilokasvista, joka Suomen luonnosta löytyy, pitäisi kirjoittaa uhanalaisuuskortti eli ns. uharikortti. Kortti on kaksi A4-puolta täynnä kysymyksiä ja vastausviivoja - kasvin nimi, uhanalaisuusluokka, koordinaatit, kunta, maanomistaja. Paljonko versoja oli, oliko esiintymä laaja, kukkivatko versot? Mitä muuta kasvillisuutta alueelta löytyi, oliko esiintymä hyvässä vai huonossa kunnossa, uhkasiko esiintymää jokin?

Maastokauden aikana ei ole yleensä aikaa viimeistellä uharikortteja. Paperi otetaan mukaan maastoon jos lähdetään tarkastamaan esiintymää ja lopputulemana on märkä, ryppyinen ja suttuinen muistipaperi, joka sitten kuivataan ja "kirjoitetaan sitten puhtaaksi kun on aikaa". Aikaa ei ikinä ole kuin vasta syksyllä. Minua odottaa vielä se riemukas tehtävä, että saan kaivaa kesän kaikilta sukelluslinjoilta alueellisesti uhanalaiset vesisammalet - ahdin- ja vellamonsammalen, joita on lähes joka linjalla - ja tehdä joka ikisestä löydöstä oman uhanalaiskorttinsa. Esiintymiä on kymmeniä.

Tämä on sitä maastossa aloitetun luonnonsuojelun toimistopöytäjatketta. Kaivellaan kesällä tallennetuista GPS-pisteistä muistiinpanojen mukaan oikeat esiintymien georeferenssit, piirretään karttoja puhtaaksi maastomuistiinpanojen mukaan, muistellaan millä laajuudella lajia esiintyi. Jos alueelta on valokuvia tai jos kasvista on otettu näytteitä, niiden sijainti pitäisi merkitä uharikorttiin.

Kaikista uhanalaisista vesisammalista pitäisi ottaa näytteet Oulun kasvimuseota varten. Siellä odottaa nyt kymmenittäin kuivattuja ahdin- ja vellamonsammalia kasviprässissä laatikossa. Odottavat kunnes ehdin muilta töiltäni ruotia paksun sanomalehti-kasvipinon ja erotella sieltä museolle menevät ja herbaarioon menevät.

Uharikorttien täyttäminen jälkikäteen on kieltämättä aika nuiva työtehtävä, mutta hyvin tärkeä. Tämä on sitä konkreettista suojelutyötä - paljonko uahnalaista lajia vielä on, missä ja kuinka se voi. Edellinen uhanalaisuusarviointi tehtiin 2010 ja seuraava luultavasti viiden vuoden päästä. Silloin näitäkin tietoja tarvitaan.

Kun uharikortit ovat valmiit, ne toimitetaan sekä yliopiston kasvimuseolle, Suomen ympäristökeskukselle SYKElle että paikalliselle ELY-keskukselle, joka toivottavasti ehtii antaa pinkan jonkun työtaakan päälle naputeltavaksi. Nivaska täytyy syöttää koneelle ja HERTTA-tietokantaan käsin, muuta keinoa ei vielä ole. 

Ihmisillä on vahvoja mielipiteitä luonnonsuojelusta ja se istuu syvään juurtuneena monessa. Niina, jonka työaika on loppunut syyskuun puolivälissä, viimeistelee vieressäni hänen kesän viimeistä uharikorttiaan. Minulla on omani vielä tekemättä, mutta niin on kyllä palkallisia työtuntejakin. Sanoin Niinalle, että ei hänen niitä tarvitse omalla ajallaan tulla tekemään mutta Niina, joka opiskelee kasviekologiksi, katsoo uharikorttien viimeistelyn kansalaisvelvollisuudekseen.

Ja luonto kiittää.

Essi Keskinen