Työhaistatteluja ja viallisia laitteita

Kenttäkausi avattiin tällä viikolla jo toista kertaa virallisesti. Viime viikolla skoolasimme Vaasan Sommarössä maastokauden alkajaisiksi, mutta tarkoitimme tietenkin meritiimin maastokautta. Maanantai-iltana makkaranuotion ääressä Liminganlahden luontokeskuksella Pirkko, meidän kaikkien pomo, skoolasi Pohjanmaan luonnonsuojelutiimin maastokauden alkajaisiksi.

Liminganlahti on valtava kosteikkoalue, jossa linnut viihtyvät muuttomatkoillaan ja pesimäkaudellaan.

Tämän kevään virkistäytyminen suoritettiin kosteikolla, viimeksi oltiin suolla. Kovasti siis liippaa läheltä vettä ja omaa alaa, mutta on sittenkin niin kovin kaukana. Meitä pyydettiin ottamaan reissuun maastovarusteet ja reipasta retkeilymieltä. No, minun maastovarusteeni ovat gore-tex –vaatteet ja vastaavat vaelluslenkkarit. Kävi ilmi, että olisi pitänyt olla saappaat, koska kumpikin käyntikohde sijaitsi yli nilkansyvyisen veden toisella puolella. Lintutornille johtivat vielä ennen joulua pitkospuut, mutta syksyn Hannu-myrsky vei sata metriä pitkoksia ja vettä oli melkein pohkeeseen asti. Minä ja muutama muukin jäi lenkkareineen vastarannalle. Toinenkin kohde oli vetinen, ilmeisesti Suomen suurin hoidettu ja laidunnettu perinnebiotooppiniitty, jolta löytyi veden lisäksi nilkansyvyydeltä mutaa ja paljon lehmänlantaa. Reipas retkeilymieli vei kuitenkin niityn keskelle kummastelemaan autiota ja vielä lehmätöntä maaplänttiä, vaikka sitten loppupäivän saikin kärsiä märistä sukista ja lehmänlannanhajuisista kengistä.

Tipusia.

Tässä hankitaan kuraa ja lehmänkakkaa kengät täyteen.

Virkistäytymisreissut, kenttäkauden avajaiset ja muut kissanristiäiset ovat kyllä aina oikein mukavia tapahtumia, koska silloin pääsee vaihtamaan kuulumisia työkavereiden kanssa epävirallisemmin, saunassa tai nuotion ääressä. Varsinkin sen suorittamani puhelintyöhaastattelun jälkeen tarvitsin vertaistukea.

Iltanuotiolla.

Oulun ja Vaasan meritiimeihin ollaan ottamassa vielä yksi työntekijä kumpaankin, hallituksen myöntämällä nuorisotyöllisyysrahalla. Olen tämän viikon aikana haastatellut monia hakijoita, mutta maanantai-illan haastateltava löi kyllä jauhot suuhun. Ilmeisesti lähdimme väärälle ladulle heti alun pitäen, koska haastateltava ei halunnut olla öitä pois kotoa, ei osannut veneillä eikä tykännyt merestä. Lisäksi hän ei halunnut jakaa mökkiä kenenkään kanssa. Tässä vaiheessa haastateltava kuulosti jo varsin turhautuneelta ja purki sen sitten minuun. Kovin vahvasti kiroillen hän toivotti minut ties minne ”kun et sää kumminkaan mulle sitä työtä anna” ja edelleen yhtä vahvasti kiroillen toivoi että ”annetaan *PIIP* koko asian olla”. Minä, peruskohtelias ihminen, en älynnyt muuta kuin saada aivoni lyömään tyhjää ja toivotin hänelle joka tapauksessa hyvää päivänjatkoa ja kiitos soitosta. Onneksi ilmeni puhelimessa eikä maastossa.

Busterin vesillelasku. Nosto tapahtui sitten hetken kuluttua kun ilmeni, että perästä tihkuu sisään vettä.

Lari tuli töihin maanantaina, ja pääsi heti kiinni meidän tiimin ydinosaamisalueeseen – tavaroiden siirtelyyn paikasta toiseen. Kävimme pakkaamassa peräkärryn ja purkamassa varastosta mukaanotettavat tavarat, ja lisäksi Lari kävi auttelemassa Keijoa koeajamaan Busterin uudet viritykset (vene vuotaa, korjaukseen vaan) ja viemään aidanseipäitä ja pitkospuita Satakariin. Johanna puolestaan on kamppaillut jättiläiskokoisen Excel-taulukkoryppään kanssa, jotta saamme maastossa suoritettua sen paljonpuhutun ja -pelätyn ajankäytönseurannan.

Pitkospuut ja aidanseipäät lähtevät Satakariin.

Uudet sukellusonnettomuuden varalle ostetut hapenantosalkut saapuivat, mutta vaikka niissä on pyydetty kierre (DIN 477), mikään suomalainen happipullo ei kuulemma sovi niihin. Suomalaisissa pulloissa on DIN 477 –kierre. Tätä nyt sitten yritetään selvitellä italialaisten (vai mistä salkut sitten tulivatkaan) kanssa, koska jokuhan tässä mättää. Jos minun alentajassani ja suomalaisessa happipullossa on samanlainen kierre, miksi ne siis eivät sovi yhteen? Tällaist tämä aina on ennen maastoonlähtöä. Juuri niin kuin ennen häitä, kaikki tuntuu olevan kesken ja vaiheessa ja väärin ja viallinen, mutta sitten kun urut alkavat pauhata, kaikki loksahtaakin paikoilleen. Toivotaan että niin tapahtuu maanantaina.

Ensi viikolla lähdetään siis todenteolla maastoon! Maanantaina Hailuotoon!

Pehmeää laskua maastokaudelle

Tällä viikolla Pohjanmaan eli Vaasan ja Oulun meribiologitiimit löivät hynttyyt yhteen. Seitsemän henkeä lähti kahdella autolla ja valtavan tavaravuoren kanssa Sommarön mökille. Tarkoitus oli päästä sukeltamaan ja opettamaan levälinjan tekoa uusille sukeltajille ja katsoa että kaikki laitteet toimivat. Kuten myös viime vuonna, Vaasassa tuuli. Alan olla hiukan sitä mieltä, että Vaasassa tuulee aina. Maanantaina Raippaluodon sillan mittari näytti 21 m/s eli merelle ei ollut minkäänlaista asiaa. Tiistaiksi tuuli asettui hiukan mutta meri oli silti vielä yhtä vaahtopäätä. Pidettiin siis kokous ja koottiin kaikki laitteet, katsottiin niiden toimivuus, tehtiin huoltotöitä ja käytiin kokeilemassa pelastautumispukuja.

Tässä harjoitellaan sukelluskasvilinjan tekoa kuivalla maalla.

Maanantai-illan antia oli kokous. Eniten puhututti lisääntyneen byrokratian määrä. Karkean arvioni mukaan jokaiselta tiimin jäseneltä menee keskimäärin 15-20 minuuttia jokapäiväisen ajankäytönseurannan täyttämiseen. Tekemiset täytyy tilastoida puolen tunnin tarkkuudella, on toimintokoodia, jolla kerrotaan karkeasti, mistä työstä tässä nyt on kyse, ja ns. tuopal-koodia eli tuotanto ja palvelut -koodia, jolla töiden kohdentumista sitten tarkennetaan. Sen lisäksi pitää vielä kertoa, mistä hankkeesta on kyse. Eikä riitä, että maastossa työtunnit kirjataan Excel-taulukkoon joka päivä, vaan  vähintään kerran kuukaudessa jokaisen työntekijän täytyy saapua toimistoon naputtelemaan tekemänsä tunnit vielä toiseen kertaan AKS-ohjelmaan eli ajankäytön seurantaan. Jos lasketaan, että jokainen tiimini kahdeksasta jäsenestä käyttää päivittäin 15 minuuttia ajankäyttönsä seurantaan, päivässä tämä tekee yhteensä kaksi henkilötyötuntia. Viikossa kymmenen henkilötyötuntia ja kuukaudessa jo neljäkymmentä eli yhden henkilötyöviikon verran! Maastossa ollaan toukokuun lopusta syyskuun loppuun eli neljä kuukautta, jonka aikana pelkkään byrokratiaan kuluu yhteensä 1 htkk eli yksi henkilötyökuukausi! Naurettavaa ajanhaaskausta, sanon minä, ja samassa lauseessa myönnän, että täytyyhän työajankäyttöä jotenkin valvoa - mihin se kaikki aika oikein menee (paitsi ajankäytön seurantaan)? Siitä, että asiat joutuu tekemään kahteen kertaan, pitäisi kuitenkin päästä eroon - jos me jo kerran maastossa naputamme työtuntimme ylös joka päivä, ne pitäisi saada imaistua suoraan Excel-taulukosta AKS-järjestelmään. Sitä odotellessa siis...

Maastotöiden ei tarvitse tarkoittaa Nötköttiä ja tölkkihernekeittoa. Kun nyt kerran oli käytettävissä kunnon keittiö ja jääkaappi ja juhlistettiin maastokauden avajaisia, Pekan ja Anetten vakinaistamista ja kahden eri Johannan synttäreitä, toisena alkupalana tryffeliöljyllä silatun maa-artisokkakeiton jälkeen oli vanilijamarinoituja katkarapuja ja suklaata vesikrassi-appelsiinipedillä. Katkaravut ovat luomurapuja Thaimaasta, vanilija luomua Madagaskarilta ja appelsiinit ties mistä, joten varsinaisesta lähiruuasta ei voi puhua, mutta ensi viikolla syödään toivottavasti poroa ja luomulammasta.

Johanna kokoaa Pinnacle-boxia eli roiskesuojaa maastotietokoneelle ja videointiohjelmalle. Meillä Oulussa puolet veneistä on hytittömiä, Vaasassa kaikki, joten roiskesuojaus on tärkeää.

Käsi-GPS-laitteet ja karttaplotteri eivät tuottaneet ongelmia tänä vuonna, mutta Oulun kompressori passitettiin huoltoon. Kolme tietokonetta toimii moitteetta, samoin vedenpitävälle kotelolle varattu järjestelmäkamera, pitkien räpellysten jälkeen, mutta Johannan tietokoneesta täytyy soitella Sonera ServiceDeskille. Näitä huolto- ja viimehetken käyttökokeiluja on ikävä tehdä maastossa ensimmäisenä työpäivänä - kallista maastoaikaa kuluu hukkaan ja usein tarvitaan joka tapauksessa Metsähallituksen sisäinen verkkoyhteys, mitä ei todellakaan löydy GSM-vastaanoton rajamailta pikku saarilta, joten kalusto on parasta saada kuntoon ennen merelle lähtöä. Kaikki toki huolletaan ja korjataan talven aikana, mutta jostakin kummallisesta syystä viimeinen varmuus on aina otettava vasta juuri ennen maastoon lähtöä. Nytkin selvisi, että syksyllä huollettu ja kunnossa ollut paineilmakompressori ei jostain syystä talven jäljiltä enää toimi. Onhan sitä sitten hyvä seistä jollain laiturilla ja ihmetellä, miten sukeltajat pääsevät veteen, jos kompura ei toimi ja huolto on mantereella.

Vaasalaiset kävivät kokeilemassa pelastautumispukujaan - kaikki eivät suinkaan pitäneet vettä.

Tiinan piti käydä tarkastamassa edellsiviikolla inventoitu puro eli pienvesi. Tässä ihmetellään kimpassa kuollutta sammakonkutua.

"Hyvä ruoka, parempi mieli" - tietäähän sen jo Atriakin. Pitkän maastopäivän jälkeen ei mikään ole parempaa kuin istahtaa rakkaudella valmistetun ruuan ääreen ja sen jälkeen könytä saunaan. Suurin osa tästä japanilaisesta kattauksesta valmisteltiin jo kotona eikä varsinainen ruuanlaitto mökillä kestänyt kuin tunnin verran.

Kun Oulun kompressori lakkasi toimimasta, pullontäyttöä demonstroitiin Vaasan kompuralla. Tämä tapahtui ohikulkijoiden ihmetykseksi Vaasan Metsähallituksen pihalla pyörätiellä.

Keskiviikkona kahden tuulisen ja sateisen päivän jälkeen ajoimme takaisin Vaasaan ja kummastakin autosta kuului melkoista kiroilua - Raippaluodon sillan tuulimittari näytti 1 m/s ja aurinko paistoi kirkkaansiniseltä taivaalta. Näinhän se yleensä on. Kaupunkiin oli kuitenkin pakko lähteä jotta Oulun kompressori ehtisi huoltoon ennen kuin sitä varsinaisesti tarvitaan.

Erinomaiset kolme päivää siis, ja maastokautta ollaan pikkuhiljaa aloittelemassa, vaikka Perämeri on vielä täysin yhtenäisessä jäässä Kemistä Tornioon. Nyt helteitä ja pohjoistuulia kiitos!

Pyöreitä päiviä

Tämä on nyt taas tätä tyypillistä esi-maastokauden säntäilyä – kaupoissa juoksemista, huoltotöitä, korjaustöitä, maastokarttojen viimeistelyä, yhteistyöstrategianeuvotteluja lounaan ääressä yliopiston kanssa, viime hetken viimeistelyjä. Ja sitten yhtäkkiä maanantaina tulee soitto että pääsetkös keskiviikkona Helsinkiin sukeltamaan, noin niin kuin näytösluontoisesti.


No tokihan minä pääsen kun kerran työnantaja kauniisti pyytää. Keskiviikkona pidettiin Harakan saaressa Helsingin edustalla VELMU-lehdistötilaisuus, johon monet mediat saapuivat Ympäristöministeriön kutsumina, vaikka Ville Niinistö kuulemma pitikin samaan aikaan omaa lehdistötilaisuuttaan jossain toisaalla.


Toimittajat ihmettelevät sukelluslipun varjossa, kun Mats naruttaa sukeltavaa Essiä.


Minulla soi herätyskello 04.20, lähdin kotoa 04.30 ja poljin Metsähallituksen toimistolle, josta noukin mukaani 30 kg painavan sukellusvarustelaukun. Taksi vei lentokentälle, lento Helsinkiin 06.00-07.00, valmistuvan gradun lukemista ja korjaamista lentokentän kahviossa seitsemästä kahdeksaan, sitten taksi Ursulan kahvion kylkeen eteläiseen Helsinkiin, josta Harakan saaren yhteysaluksella merelle.

Essi osoittelee ämpärissä uiskentelevaa särmäneulaa.

Harakan saaressa on Helsingin kaupungin taiteilijoille ja käsityöläisille tarkoitettuja ateljee-tiloja ja lisäksi ympäristökeskuksen luontotalo. Luontotaloa käytettiin tukikohtana, kun TV-toimittajat, kuvaajat ja journalistit saapuivat paikalle. Minulle perustettiin sukellustukikohta saaren läntiseen päätyyn. Sinne päästäkseen piti kävellä saaren poikki pesivien lokkien, haahkojen ja hanhien ohi. Matkaan lähtiessä käteeni lykättiin oranssi muoviharava. ”Siellä on pari aika ärhäkkää uroshanhea, pidä ne loitolla tuolla haravalla.” Ja-ha. Selväpä se. Polun varrelta löytyikin pari erityisen kiukkuista hanhea, joiden rouvat pesivät lähipuskien juurella ja herrat pitivät jöötä ja ulkopuoliset loitolla. Pesää lähestyttäessä uros alkoi uhitella jo kaukaa, koukistaa kaulaansa ja sähistä, ja kun tuli polkua pitkin lähemmäs, ukko kävi päälle. Jouduin hutkimaan hanhia muoviharavalla lähes joka kerta kun kuljin pesien ohi. Olisivat mokomat menneet pesimään sille puolelle saarta, joka on rauhoitettu lintujen pesinnälle!

Sukeltaja-Essi lähdössä sameaan veteen.

Media ei taaskaan pettänyt – sukeltaja haluttiin liikkuvaan kuvaan niin kuin aina ennenkin. Veden sameus oli ennätysluokkaa, näkyvyys vajaat 10 cm, enkä muista sukeltaneeni moisessa puurossa kuin viimeksi vuonna 2004 Huippuvuorilla, jossa sukelsimme sellaisen vuonon perukassa, johon laski jäätikkö. Vesi oli kuin maitoa kun jäätikkö kuljetti hienoa silttiä ja savea sulavesien mukana. Harakan vesi ei ollut valkoista, se oli vihreää, eli sameudessa oli kyse leväplanktonien kevätkukinnasta. Pohjasta löytyi kuitenkin muutama särmäneula ja rakkoleviä, joita toimittajat kilvan ihmettelivät.

MTV haastattelee juuri pintaan noussutta sukellusta.

Puolen päivän jälkeen pääsin laukkuineni pois Harakasta ja jätin sukellusvarusteet rautatieaseman sedälle laukkusäilytykseen. Sen jälkeen lounaalle ja kahvilaan lukemaan gradu loppuun. Seitsemältä oli Lauttasaaressa STOYn eli Suomen tutkimussukelluksen ohjausyhdistyksen hallituksen kokous, jonka jälkeen takaisin lentokentälle ja 23.59 lennolla Ouluun. Oulun päässä taksi Metsähallitukselle, toimistolla kello 01.30 torstai”aamuna”, sukelluskamat sisälle, patterinvaihto pyörän lamppuun ja kotiin 01.45. Päivästä tuli ihan kiitettävän pitkä, mutta tässä sitä nyt kuitenkin vaan istutaan torstai-iltapäivänä eikä väsymyskään kummallisesti paina vaikka yöunia kertyi vain hiukan reilut neljä tuntia.

Aina välillä nyt vaan on tämmöstä :)

Edelleen: maastokautta odotellessa… Pääsisi jo merelle rentoutumaan :)

P.S. Mennessä Oulun lentokentällä sukelluslaukkua sanottiin painavaksi ja siihen kiinnitettiin punainen lipuke, mutta muita sanktioita ei tullut. Helsingistä tullessa samasta laukusta piti maksaa 30 euron lisämaksu. Finnairin tädin mukaan säästin 30 euroa kun oululaiset eivät välittäneet ylipainosta vaikka Helsingin päässä se oli ongelma. Näin ne säännöt aina toimivat, joustavasti… Ja säästyihän tässä rahaa :)

Harjoittelun kautta merelle!

Oulussa oli tänään (3.5.2012) aste pakkasta ja lumipyry. Meri on jäässä. Keväästä ei ole tietoakaan, talviset lumikasat ovat vielä metriset. Maastokausi on kuitenkin tulossa, vaikkei luonto siltä näytäkään.

Perämeren aukeamista odotellessa osa Oulun tiimistä kävi harjoittelemassa meriturvallisuutta Airiston Merikoulutussäätiön vetämällä kahden päivän kurssilla. Meitä meribiologeja kertyi paikalle lähes 20, kaikista Metsähallituksen meritoimipisteistä eli Oulusta, Vaasasta, Korpoströmistä, Tammisaaresta ja Kotkasta. Osa meistä oli vanhoja konkareita, vakituisia aluemeribiologeja, osa uusia tämän vuoden projektityöntekijöitä, jotka ovat olleet Metsähallituksella töissä ennenkin, ja osa aivan tuoreita, ensimmäistä kesää VELMU-töissä.

Paukkuliivien testaamista

Pelastuslautassa ompi tunnelmaa...

Niin tärkeää kuin meriturvallisuuden opettelu onkin, en voi olla hiljaa mielessäni myöntämättä, että minusta on varsin rasittavaa, jollei jopa vastenmielistä, hyppiä laiturilta veteen ylisuuressa pelastautumispuvussa ja styroksisissa pelastusliiveissä, kun meriveden lämpötila on reilut viisi astetta ja ympärillä innokkaat nuoret pojat suorittavat myrskysimulaatiota eli tekevät 50 solmua kulkevilla kumiveneillä aaltoja. Minusta on aina hassua huomata, että jotkut ovat harjoituksista aivan innoissaan, haluavat kokeilla jokaista mahdollista rakettityyppiä ja käsisammutinta ja hypätä vielä kerran mereen erilaisessa paukkuliivissä. Itselleni kaikenlaisten turvallisuuskurssien käyminen on aina ollut pakkopullaa, muttei sentään niin vahvasti, että en lähtisi kurssille kun sellainen järjestetään. Mereen pudonneen veneeseennostamista täytyy tietysti harjoitella, että se sujuisi mahdollisessa tositilanteessa jouhevasti, vaahtosammutinten kanssa pitäisi leikkiä enemmän, ettei tulipalon sattuessa sokka jäisi sammutuksen tielle, ja paukkuliivit pitää poksauttaa kaulansa ympärille ainakin kerran, että ymmärtää, miltä se tuntuu jos putoaa veneestä. Ymmärrän tämän kaiken, mutta minusta minun ei silti tarvitse kiljua riemusta kun kuulen uudesta turvallisuuskurssista. Nostelen vain hattua niille, jotka koulutuksesta nauttivat, ja asennoidun itse hommaan enemmänkin pakollisena suoritteena.

"Kansipalon" sammutusharjoitus



Hätäsoihdut

Jokaisessa työssähän on hyvät ja huonot puolensa, ja ulkopuolisen silmin jako ei aina ole ollenkaan itsestään selvä. Mikko puhui tässä männäyönä unissaan, eikä tekstissä ollut muita kuin konsonantteja. Yritin herätellä miestä, mutta tsekkiläisvaikutteinen puhe vain jatkui. Aamulla kysyin Mikolta, mitä unta hän oikein näki, kun ei puhe ainakaan suomea ollut. Mikko kertoi innoissaan kehittäneensä unissaan töissä uuden paperia ja mustetta säästävän prosessin, pikakirjoituksen, josta puuttuivat kaikki vokaalit. Se oli kuulemma ollut huippuhetki! Uuden prosessin luominen? Jopa meriturvakurssi voittaa sen!

Kaiken tämän valituksen jälkeen on vielä pakko tähdentää, että olen erittäin tyytyväinen, että Korpoströmin kollegani sai kurssin järjestymään ja että sain taas muistutusta vanhoihin pelastustaitoihin. Nyt olisi hyvä hetki keväältä tulla hiukan naista vastaan ja edes sulattaa loput lumet niin että maastokausi 2012 olisi edes hiukan lähempänä!

MOB-tilanneharjoitus

Maastosta talviteloille

PÖK – Perämeren öljyntorjunnan kehittämishankkeen seminaari Kokkolassa. Kawatec esittelee pian öljyntorjunnan laitteistoa. Enköhän pysty sen verran multitaskingiin että kykenen seuraamaan sekä esitystä että kirjoittamaan yhden blogin. Naisen aivojenhan pitäisi kyetä keskittymään nimenomaan moneen asiaan kerrallaan kun aikanaan metsästäjä-keräilijäkansan naisten piti hoitaa lapset ja samalla keräillä syötäviä juureksia, hedelmiä, marjoja ja lehtiä, hakea vettä ja samalla pitää huolta etteivät pedot päässeet yllättämään. Tiedä häntä sitten, mutta katsotaan nyt kuinka naisen käy.

Auringonnousu Korpoströmin vierasvenesatamassa.

Mainitsinko muuten viime viikolla, että Pekka puhallutettiin Busteria Kotkaan ajaessa? Pekka oli armadan ensimmäinen ja hänet puhallutettiin, Maiju ja Petra menivät Apollolla seuraavana ja heiltä kysyttiin vain, ovatko työtehtävissä, meidän Riskilälle enää vilkutettiin iloisesti. Hyvä että valvovat, ei kukaan muu kuin joko humalainen tai työasioissa liikkuva olisikaan ollut niin pienellä Busterilla avomerellä sellaisessa myrskyssä.

Korppoon Metsähallituksen komea venekalusto. Oikeanpuoleinen Rönqvist tosin kuuluu Åbo Akademille.

Viikonlopun STOY-päivät eli Suomen tutkimussukelluksen ohjausyhdistyksen syyspäivät Korpoströmissä sujuivat leppoisissa merkeissä. Lauantain sukellukselle osallistui viisi STOYlaista. Sukelsimme Stora Hästön vedenalaiselle luontopolulle, joka oli mitä parhaimmassa kunnossa. Rihmalevät olivat hävinneet, punalevät olivat parhaimmillaan, isoja härkäsimppuja oli noussut matalaan vesien kylmettyä ja siloneuloja löytyi kymmenittäin. Polku oli kauneimmillaan ja sukellus oli leppoisa. Vesisadekin taukosi sukelluksen jälkeen niin että pystyimme syömään eväitä saaren rannassa.

STOYn porukka lähtee sukellukselle

Maanantaina pakkasin auton yöjunaan ja sain auton onnellisesti takaisin Ouluun. Ehdin käydä nukkumassa yhden yön kotona ja sitten olikin siirto tänne Kokkolaan. Tässä nyt ollaan toista päivää seuraamassa öljyntorjuntaseminaaria. Iltapäivästä on ajo takaisin Ouluun ja sen jälkeen olen peräti kaksi viikkoa kotona! Se on tuplaten se määrä, jonka olen kotona viettänyt huhtikuun jälkeen!

Neula punalevissä.

Huomenna on nettikokouksena pidettävä Pohjanmaan luonnonsuojelutiimin palaveri, eli tervetuloa arkeen. Maastokausi on väistämättä ohi, nyt on jäljellä enää analysointityö, kalustohuolto, valokuvien perkaus ja muu talviteloille asettautuminen. Tämä lienee siis syksyn viimeinen blogi, eli hyvää talvea kaikille ja tervetuloa matkaan taas ensi kesänä!

Trichopteran (korennon) toukka.

P.S. Ihan hyvin meni kirjoittaminen ja esityksen seuraaminen. Kevatecilla on paljon erilaisia alumiiniveneitä.

Vuoroin vieraissa

Istun Kotkassa Maretariumin yläkerran kahviossa Metsähallituksen, RKTL:n, Maretariumin ja kenen vielä jakamassa tilassa. Tultiin aamulla mereltä kun tuuli lähti nousemaan, Iltasanomat ja –lehti toitottavat hirmumyrskyn tulemista, jopa 30 m/s. Päällä on vielä maastovaatteet eli Gore-texin alta löytyy pitkät kalsarit ja jalasta villasukat ja kuuma on täällä normaalisti lämmitetyssä toimistossa. Illalla hotellissa uskaltautuu ehkä luopumaan pitkästä kerrastosta. Ei tarvitse kuitenkaan mennä pelastautumispuvussa hotelliin vaikka joskus olen senkin joutunut tekemään, Vaasassa. Marssin hotellin respaan vettävaluvana ja paukkuliivit kaulassa, otin huoneeni ja olin juuri lähdössä kun vastaanottovirkailija kysyi kohteliaasti, saako hän tiedustella, mistä oikein olen tulossa kun olen pukeutunut näin erikoisesti. Kerroin olevani meribiologi ja tulevani suoraan mereltä, johon virkailija sanoi että ”juu, en minä sinua kongressivieraaksi luullutkaan”. Ei siis jakkupukua, korkokenkiä ja siistiä kampausta ja/tai banaaninutturaa.

Kiinnittäytyminen luonnonkivistä kasattuun aallonmurtajaan etenkin korkean veden aikaan vaatii tarkkuutta.

Minä ja Vaasan Pekka olimme tämän viikon auttamassa Kotkan kollegaa Aria ja hänen tiimiään Maijua, Petraa ja Hanna-Kaisaa videointityössä. Itäisellä Suomenlahdella on nimittäin ollut tänä kesänä ennätystuulista niin että Kotkan porukka ei ole pystynyt tekemään lainkaan niin paljon töitä kuin on ollut tarkoitus. Koko Kotkan tiimi (aluemeribiologi, FINMARINET-suunnittelija ja kaksi harjoittelijaa) olivat Vaasassa pari viikkoa elokuussa SUPERB-leirillä auttamassa Pohjanmaan meritiimejä, ja nyt makselimme velkoja takaisin. Saatiin videoitua jonkun verran, mutta ei kyllä erityisen paljon, koska maanantain jälkeen nousi heti tuuli. Muutama sukelluslinja saatiin kuitenkin tehtyä joidenkin videointien lisäksi, ja minä sain katseltua 150 videota Arin ja Pekan korjatessa Apollo-veneen plotteria (ei tullut kuntoon – plotteri heittäytyi välillä hankalaksi ja viskasi kesken ajon esille Floridan kartan).

Mustaviiristä löytyy komea jatulintarha, joidenkin mielestä jopa Suomen hienoin.

Aamulla ajettiin sitten kunnon armada veneitä takaisin Kotkan satamaan – Riskilä, 10-metrinen alumiinivene, Apollo, pienempi pulpettivene, ja pienimpänä Buster. Mustaviirin ulkopuolella aukealla selällä länsituuli nostatti komeat aallot ja niillä sitten surffailtiin. Pekka ajoi Busteria ja väillä koko kulkuneuvo hävisi aaltojen väliin, näkyi vain pelastautumispuvun neonkeltainen huppu. Hyvin kuitenkin päästiin ja kokkailtiin lounasta Riskilän pienellä keittolevyllä ja retkikeittimellä. Nyt on tarkoitus mennä yöksi hotelliin ja katsella huominen päivä videoita, sitten lähteä kohti viikonlopunviettoa.

Kyllä laituri on helpompi kuin kivinen aallonmurtaja, kun täytyy kantaa viikon tavarat veneestä maihin...

Ehdin tehdä pari sukellusta, ennen kuin tuuli yltyi liian kovaksi. Ensimmäisellä sukelluksella surffailtiin Pekan kanssa komeassa louhikossa ja annettiin aaltojen viedä jopa kolmemetristä liikettä lohkareiden väissä. Olo oli kuin saukolla kun aallot veivät lohkareiden yli ja ympäri ja rakkolevät huojuivat. Kuin olisi Norjan rannikolla ollut. Toinen sukellus olikin hyvin toisenlainen. Kävin tekemässä 150 m pitkän kasvilinjan matalaan hiekkapohjaiseen lahteen. Kasveja riitti mutta rannassa myös myllääntyneitä puista pudonneita ruskalehtiä, jotka metrisessä aallokossa pyörivät yhtenä suttuna metrin syvyisessä vedessä niin että näkyvyys putosi nollaan ja valo katosi täysin. Sukellukselta nousi muistoksi myös pieni ankkuri.

Pekan näkemys 15 m/s lounaistuulesta Mustaviirin lounaiskärjestä.

Oli taas kiva käydä katsomassa, miten naapurit hoitavat hommansa. On aina yhtä opettavaista katsoa, kuinka saman työn voi tehdä niin monella eri tavalla vaikka lopputulos olisikin suurin piirtein samanlainen.

Pekka kävi kuvaamassa lounaismyrskyä komealla kuutamolla.

Ensi viikolla pitäisi tuijotella loput ELYn videot analysoiduiksi, naputella ne tietokoneelle ja lähteä kahdeksi päiväksi Kokkolaan öljyntorjuntaseminaariin. Huomisen jälkeen viikonlopunviettoon siis! Tänään voisi katsastaa, onko Kotkan torstai-illassa mitään sykettä!

Myrskyn silmässä

Maanantain kokouksen jälkeen lähdettiin Juskun ja Jorman kanssa Fasterilla Iin Kestilän satamasta Selkä-Sarveen. Tarkoituksena oli mennä laittamaan vedenalainen luontopolku talviteloilleen. Se onnistuttiinkin tekemään, 19 m/s lounastuulessa, mutta kaupanpäällisiksi saatiin vuosituhannen hienoin syysmyrsky!

Selkä-Sarven ja Maasarven välinen pikkuinen aukko voi olla näinkin isoilla vaahtopäillä.

Tuuliennuste nousi tunti tunnilta, ensin varoitettiin kovasta 14 m/s tuulesta, sitten 18 m/s tuulesta, sitten 22 m/s ja viimeisin varoitus oli 27 m/s. Lopputulema oli Kemi I ja Marjaniemen mittausasemilla 29 m/s keskituuli ja puuskissa 33 m/s. Ylittänee kaikenlaiset myrskytuulen rajat mennen tullen. Oulussa kaatui puita, Selkä-Sarvessa nousi vesi metrin ja tuli aallonmurtajan ylitse. Tuuli kääntyi pahimmillaan luoteelle ja paiskoi saunan ulko-ovea pahemmin kuin Sarven Muori. Saunaa sai lämmittää suu vaahdossa ja silti lopputulema oli melko laimea, löylyt toki ihan hyvät.

Myrskyä oli tullut seuraamaan kaksi muutakin venekuntaa, jotka asustelivat eteläpään mökeissä ja kävivät välillä katsomassa että veneet ovat kunnossa. Fasterkin siirrettiin ulommasta laiturista sisimpään ja sidottiin paremmin laituriin kiinni. Olihan myrskyä hienoa katsella sisältä mökin lämmöstä, takkatulen roihusta, videoita analysoiden ja teetä siemaillen – tosin Jusku ja Jorma pesivät laiturilla vesisateessa ja 25 m/s tuulessa vedenalaisen luontopolun köysiä. Joskus kannattaa valita toimistotyöt :)

Muitakin veneilijöitä oli tullut katsomaan syysmyrskyä.

Luontopolun poisto Fasterilla ja lähes 20 m/s tuulessa oli hurjaa hommaa. Erityisesti pintahenkilökunta oli kovilla, ja minä pohjalla taas sain luottaa siihen, että minua ei jyrätä moottorilla eikä päälleni pudoteta yhtään 25 kg betonilaattaa. Loppu hyvin kaikki hyvin, mutta ikinä ei enää kokeilla moista stunttia! Mutta olihan sitten hyvä tulla pois mereltä kun työt oli hoidettu ja saattoi kaikessa rauhassa katsella myrskyn riehumista kun tiesi, että ei ole hätää kotiin eikä tarvitse lähteä minnekään ennen kuin pahin tuuli talttuu.

Illan auringonlasku kummallisen usvapilven läpi oli oudon värinen, mieleen tuli lähinnä kelmeä oksennus.

Seuraavana päivänä tuuli laskikin lähes tyyniin lukemiin, aallot hiipuivat saman tien ja kotiin päästiin alle kahden tunnin merimatkan päätteeksi.

Nyt olenkin täällä Vaasassa, toin Hiluxin sukelluskamoilla pakattuna Pekalle ja jatkan Helsinkiin ja kokoukseen junalla, maanantaina minulla, Hiluxilla ja Pekalla on treffit SYKEn kokouksessa ja siitä jatketaan kaiken järjen mukaan kohti Kotkaa. Kotkalaisilta kun meni pari viikkoa tehokasta työaikaa Vaasan SUPERB-leirillä, joten menemme sinne auttamaan heitä videointipisteiden kokoonkeräämisessä.

Seuraavana aamuna aurinko nousi kauniin tyynestä merestä kirkkaansiniselle taivaalle!

Ensi viikkoon ja Etelä-Suomeen!