Pomminvarmaa jälkiviisautta

Niin kuin kissa kantaa ylpeänä emännälleen kuolleen myyrän, minä tuon Evelle rantaan epämääräisen rautaesineen järvenpohjasta. Kun näytän sitä Evelle, hänen silmänsä laajenevat kauhusta ja seuraavaksi metsä raikaa: ”Se on pommi! Laita se alas! Älä tee mitään! Se on kranaatti!” Tässä tilanteessa kai pitäisi elämän juosta filminauhana silmien editse mutta minä mietin vain tyhmänä ”Kuinka voi yhtä aikaa laittaa sen alas ja olla tekemättä mitään?” Adrenaliinia ja pako paikalta. Hetken kuluttua esinettä ihmettelevät Rajavartiolaitoksen pojat, jotka sanovat, että tuskin se kuitenkaan on pommi mutta hekään eivät ole varmoja, joten metsään ilmestyy eristysnauhaa ja Puolustusvoimat. Nähtäväksi jää, pitelinkö sodanaikaista laukeamatonta kranaattia kädessäni vai en, mutta oli lopputulos mikä tahansa, minulle tuo Pirun esine jää aina kummittelemaan mieleen sydämenpysäyttävänä laitteena.

Sukelluspoiju kertoo siitä, missä sukeltaja huristaa vedenalaisella skootterillaan.

Eihän tunnistamattomiin metalliesineisiin Suomen vesistöissä ikinä pitäisi mennä koskemaan, tänäkin vuonna on ainakin pari miinaa räjäytetty pois päiväjärjestyksestä, ja joku saanut epävakaan sodanaikaisen pommin silmilleen, mutta minä luulin esinettä ensin omituisennäköiseksi puunkappaleeksi! Kun siihen sitten koski, kävi ilmi, että ainakin osa kyynärvarren mittaisesta mötikästä oli rautaa koska ruostekerros oli komea, mutta osa näytti minusta edelleen puulta. Joten toin laitteen pinnalle arkeologin ihmeteltäväksi. Niinhän ei pitäisi tehdä mutta hyvähän se on näin jälkeenpäin todeta. Aina on helppo olla jälkiviisas.

Miksi tahansa esine sitten loppujen lopuksi paljastuukin, aika jännähän se on näin päivän jälkeen ajateltuna. Jos se ON pommi, hyvä että se tuli löydetyksi ja pois tuulastavien miesten atrainten ulottuvilta, jos se taas EI ole pommi, se on jokin muu rautaesine, joka on maannut järvenpohjassa hyvin pitkän aikaa ja saattaa siten olla jotakin muuta merkittävää. Pomminvarma ei kuitenkaan vielä voi olla, annetaan nyt Puolustusvoimien ensin ihmetellä esinettä.

Monet muutkaan asiat eivät ole ollenkaan niin pomminvarmoja kuin mitä sitä itse kuvittelee. Viime viikon torstaina viikonloppuvapaalle lähtiessä Eve antoi autossa haastattelua eräälle kainuulaiselle sanomalehdelle. Maanantaina oli mennyt lehdistötiedote, edellisellä viikolla oli haastateltu erikoissuunnittelija Päivi Tervosta ja nyt oli siis Even vuoro. Koko autollinen ouluunmenijöitä voi todistaa, mitä Eve puhelimeen oikein sanoi. Kun juttu perjantaina kuitenkin ilmestyi, oli otsikko aivan toinen, faktalaatikosta löytyi karkeita virheitä, etusivullakin oli virheellinen otsikko ja itse jutusta löytyi niin paljon kuuhaa että voi vain kummastella, kuinka kahden haastattelun ja yhden kirjallisen lehdistötiedotteen päätteeksi voi kirjoittaa niin virheellistä tekstiä. Karkein virhe, joka lähti jo lehden etusivulta, oli tietysti se että ”Hossan tutkimukset jäissä!” –otsikko ei pitänyt millään tasolla paikkaansa. Ilmeisesti samanaikainen uutishössötys Metsähallituksen jämeristä leikkauksista ja YT-neuvotteluista oli inspiroinut, mutta kun se vain ei sattunut pitämään paikkaansa Hossan hankkeen kanssa. Jutut pitäisi aina pyytää tarkistettavaksi ennen painoon menoa, vaikka kuinka tuntuisi että itsellä olisi kiire, mutta helppohan tämäkin on jälkeenpäin sanoa.

On tällä viikolla jotain hyvääkin tapahtunut ja töitä saatu tehtyä. Yhtenä päivänä saatiin kartoitettua kaksi kokonaista järveä vaikka päivä vähän venähtikin ja illalla oli väsy. Löytyi lisää kalapatoja, ohjuriaitoja ja paljon puisia järviveneitä sekä pohjasta että rantavedestä. Eve on par’aikaa haastattelemassa Eetua, jolla on yli 80 vuoden kokemus Hossan alueelta, hän kun asuu tuossa naapurissa. Tarkoitus olisi mm. kysyä, milloin puisia tietyntyyppisiä järviveneitä on lakattu käyttämästä täällä aktiivisesti, eli miltä vuosikymmeneltä hylyt mahtavat olla peräisin. Pomminvarmaa ei tämäkään tietenkään ole koska ihmisen muisti on valikoiva ja subjektiivinen ja jos yksi asia on totta täällä niin se voi olla tarua toisaalla.

Mitä viikolta sitten jäi käteen, paitsi epävarmuutta? No ainakin se että Jusku haluaa itselleen mönkijän kun se on niin kätevä kulkuväline hankalassa maastossa ja että Virkavalta saapuu paikalle kun sitä kutsuu. Ja että vaikka sataa 12 tuntia putkeen niin myös seuraavana päivänä voi sataa.

Pekan löytämä komea kalapato.

Aidalle ikää

Tämän viikon agendana oli nostaa neljästä kalapadosta tai ohjuriaidasta puunäytteitä ja lähettää ne Joensuun yliopiston tutkija Pentti Zetterbergin matkaan ajoitettavaksi. Hommaan oli varattu hätätilanteita varten kolme päivää mutta asia hoitui vajaassa kahdessa.

Leikitkö sinä lapsena ”Laiva on lastattu” –leikkiä? Tämä laiva on lastattu oransseihin teletappipukuihin sonnustautuneilla tutkijoilla.

Asiaan vihkiytymätön saattaisi helposti luulla, että muutaman laudankappaleen nosto pohjamudasta ja kuljetus Joensuuhun hoituu noin vain vasemmalla kädellä. Totuus oli kuitenkin se, että kahdella eri veneellä pörrättiin kolmella eri järvellä, kannettiin sukellusvarusteita pitkin metsiä, vedettiin soutuvene kahteen otteeseen Muikkupurosta läpi Iso-Valkeisesta Keski-Valkeiseen, kahlattiin, riuhdottiin, sukellettiin, snorklattiin, kurkittiin vesikiikarilla, soudettiin, sahattiin jne. Zetterberg saapui paikalle moottorisahalla varustautuneena. Ei mikään maailman hienovaraisin näytteenottoväline, sinä saatat ajatella. Niin minäkin kyllä ajattelin. Iänmääritystä ei kuitenkaan pysty tekemään ei-kajoavasti vaan pala puuta on saatava. Puukiekot makoilevat sitten jopa kuukausitolkulla PET-liuoksessa tai muussa vastaavassa, mikä saa vuosirenkaat erottumaan paremmin. Vuosilustot erotellaan ja niitä verrataan sitten Suomen puista luotuun rekisteriin kuin sormenjälkitutkimuksessa. Tällä dendrokronologisella menetelmällä saadaan siis toivottavasti selville, millä vuosikymmenellä rakennelmien puut ovat kasvaneet ja iänmääritys voidaan tehdä sitä kautta.

Sukellus on aina ollut varusteurheilua, mutta teknologia menee menojaan ja meidän moninaiset varusteemme lisääntyneet vielä peräkärryllä varustetulla mönkijällä ja vedenalaisilla skoottereilla.

Jokaisesta neljästä kohteena olevasta padosta tai aidasta piti ottaa neljä näytettä. Jotkut rakennelmat eivät kelvanneet, koska puut näyttivät liian ohuilta – jos lauta ei ulotu ytimestä kuoreen saakka, ajoitus on vaikeaa jollei suorastaan mahdotonta. Penttiä siis soudettiin ympäri rantoja ja hän kurkisteli patorakennelmia vesikiikarilla ja osoitteli sukeltajille iänmääritykseen sopivia puita.

Eve soutaa, Pentti kurkkii vesikiikarilla ja Pekka odottaa ohjeita.

Minä ja Pekka sukelsimme. Jusku on jäähyllä rannalla rikottuaan kaulamansettinsa ja Evellä on ilmeisesti jännetuppitulehdus oikeassa ranteessa. Lisäksi Eveä tarvittiin pinnalla, hän kun on tiimin ainoa arkeologi ja vastuussa projektista. Minä ja Pekka siis likosimme kaksi päivää erilaisissa järvissä odottamassa ohjeita puiden nostosta.

Osa ohjuriaitojen liisteistä näkyi mudan päälle vain parinkymmenen sentin verran, mutta kun lopun laudan sai kiskottua mudasta, sieltä saattoi paljastua metri tai joskus jopa puolitoista vaaleaa hyvin tuoreen näköistä puuta. Veden ja hapen kanssa tekemisissä olleet mudan yläpuoliset osat olivat kuluneet ohuiksi tikuiksi, ne olivat tummuneet ja niissä kasvoi levää. Heti mudan pinnan alta alkoi kaunis lähes koskemattoman näköinen puu. Hapettomissa oloissa puu säilyy jopa tuhansia vuosia.

Montako tutkijaa tarvitaan mittaamaan lankku? Neljä.

Jotkut liisteistä lähtivät irti helposti, joidenkin kanssa jouduttiin kunnon kamppailuun. Hommassa käytettiin apuna 100 kg nostosäkkiä, joka sidottiin mahdollisimman syvälle mudan sisälle puun ympärille, säkki täytettiin vara-annostimesta ja toivottiin että noste nostaa liisteen ylös. Eihän se koskaan nostanut, vaan liisteitä jouduttiin kaivamaan, heiluttamaan, vetämään, huojuttamaan ja riuhtomaan. Lopulta jokainen näytepuu kuitenkin antoi periksi ja ne saatiin kiikutettua rantaan Zetterbergin nähtäväksi. Mittauksen, dokumentoinnin ja näytteenoton jälkeen liisteet vietiin takaisin sinne mistä ne otettiin ja padot jäivät lähes koskemattoman näköisiksi, mitä nyt mutapohja rakennelman ympärillä näyttää siltä kuin siellä olisi käyty ankara kamppailu.

Juuri muuta ei tällä viikolla ehdittykään tehdä. Vaasalaiset kollegat lainasivat meille ystävällisesti vedenalaisia skoottereitaan ja ne haettiin Juntusrannan Matkahuollosta maanantaina. Skootterit toimivat loistavasti kirkkaassa vedessä ja Öllörin pohjoispääty tuli kierrettyä ympäri tiistaina.

Tänään on torstai ja ollaan tekemässä kotiinlähtöä kahden viikon työputkelta. Sunnuntaina pidettiin sentään virkistäytymispäivä ja käytiin melomassa vuokrakanootilla Julma-Ölkyllä. Kyllä oli mahtava kanjoni! Pekan virvelöimä kirjolohi maistui nuotiolla paistettuna erityisen hyvältä ja ainakin koivujen ruska alkaa olla kauneimmillaan.

Julma-Ölkyn ruskamaisemat ovat kanjonista katsottuna mahtavat! Vielä tekisi mieli kiertää kallioiden yläreunaa kiertävä polku jalan ja saada erilainen perspektiivi asiaan.

Ensi viikolla päästään takaisin tiistai-iltana, kun maanantai menee Pohjanmaan meriluontotiimien (Vaasa ja Oulu) strategiapäivillä Raippaluodossa. Keskiviikkona kuskataan varmasti mönkijä Keski-Valkeiselle ja lähdetään kartoittamaan sitä, se kun meni viime syksynä jäähän ennen kuin ehdittiin löytää muuta kuin yksi kalapato.

Ja ne ketkä jäivät miettimään, milloin aidoille saadaan ikää, tässä tulee vastaus: helmikuun lopussa 2011. Tutkijamaailmassa ei hötkyillä.

Minä skootterin kanssa pinnan alla. Turvallista on, kun Evekin näkyy rannalla.

Suppajärven pohjasta

Terveisiä Hossasta itärajalta! Meribiologi taipuu kyllä kartoittamaan vedenalaista kulttuuriperintöä kun saa projektinvetäjäksi meriarkeologin. Tultiin tänne viideksi viikoksi jatkamaan viime vuonna keskenjääneitä inventointeja.

Metsähallituksen Hilux on ihmeauto, sillä saa Busterin vesistöön kuin vesistöön! Nyt jännätään vain sitä, miten se saadaan tästä kyseisestä vesistöstä ylös…

Kolmen ensimmäisen työpäivän aikana löytyi kaksikymmentäkaksi uutta kohdetta, kalapatoja, ohjuriaitoja, yksittäisiä liisteitä eli työstettyjä puita ja yksi lähes hajonnut soutuvene. Vaikka maastossa yritettiin tehdä mahdollisimman tarkat ja hyvät muistiinpanot löydöksistä, arkeologi-Evellä oli kova salapoliisintyö edessään kun hän kolmannen päivän iltana istui alas ja alkoi setviä päivien tuloksia. Jollakin kertaa ei mukana ollut kameraa ja kohteilla käytiin myöhemmin uudelleen, jollakin kertaa ei saatu tarpeeksi tarkkoja koordinaatteja koska käsi-GPS jäi mökille tai kohteille ei päästy syystä taikka toisesta, ja mittoja käytiin ottamassa kerta jos toinenkin. Kolmen päivän aikana joillakin kohteilla käytiin siis kerran, joillakin kolme kertaa, eri ihmisten toimesta, eri koordinaattijärjestelmillä mitattuna, kolmella eri kameralla tallennettuna. Yksi pato saattoi ensimmäisen päivän muistiinpanoissa olla ”pato 1”, toisen päivän muistiinpanoissa ”kaksi lautaa” ja kolmantena päivänä jotain muuta. Parin tunnin pähkäilyn ja tukanrepimisen jälkeen Eve ilmeisesti onnistui jäljitystyössä. Otamme opiksi ja yritämme tehdä paremmat muistiinpanot ensi kerralla.

Juskun ottama hieno kuva vanhanoloisesta ohjuriaidasta Iso-Valkeisen pohjassa.

Viime vuonna Hossaan tullessa satoi ensimmäisenä päivänä ensilumi, eikä sitten enää lähtenytkään pois. Järvetkin jäätyivät alta niin ettei meinattu työpaikalle päästä ja tänä vuonna päätettiin siis tulla kuukautta aikaisemmin. Tällä kertaa säät ovatkin suosineet, aurinko on paistanut ja lämpöä on ollut parhaimmillaan T-paitakelin verran. Vesikin on vielä 12-asteista, varsin mukavaa linnunmaitoa. Sukeltajiakin piisasi kun viikonlopuksi saapui parikymmentä henkeä Kainuun urheilusukeltajista pitämään vuotuista Hossan syysleiriään.

Tässä Eve mittailee juuri löydettyä hienoa kalapatoa.

Tänään oli yleiseurooppalainen rakennusperintöpäivä (ja kuulemma myös Euroopan Autoliiton autopäivä, kertoi isäni). Tämänvuotinen rakennusperintöpäivän teema oli rakennettu maisema, joka sopi Hossaan kuin nenä naamaan. Metsähallituksen Luontopalvelut järjesti koko päivän kestävän ”Ovet ja vedet auki” –tapahtuman, jossa kahvittelun jälkeen kuultiin muutama pieni alustus Hossan alueen muinaisperintöön eli kivikautisiin löytöihin, rakennusperintöön ja vedenalaiseen kulttuuriperintöön. Puheosuuden jälkeen jalkauduttiin maastoon, jossa arkeologeja (ja muutama biologi) päivysti kolmella eri rastilla. Yhdellä esiteltiin Lounatkosken myllyä, toisella Mykräniemen arkeologisia kaivauksia kivikautisella asuinpaikalla ja kolmannella Keihäslampeen uponnutta rekeä. Me esittelimme tietysti rekeä.

Tässä Pekka ja Eve pöllyttävät pohjaa samalla kun testaavat, kuinka nostosäkin avulla saadaan kalapadon yksi liisteistä ylös pohjamudasta iänmääritystä varten. Vaati paljon työtä, pöllynnyttä pohjamutaa ja puuskutusta.

Keihäslammen rannalle jyrkkään mäntyrinteeseen oli viritelty erinomainen pressulaavu sateen- ja auringonsuojaksi, sinne jykevä pöytä suurelle televisioruudulle ja niiden eteen kelosta mukava penkki yleisölle. (Käytin ensin sanaa katsomo mutta se tuntui ehkä hiukan suureelliselta.) Näyttöön oli kytketty vedenalainen videokamera, jota operoi sukeltaja eli minä, Pekan toimiessa sekä avustajana että stuntmiehenä, kun kuvaan kaivattiin muutakin kuin vain vanha reki. Ihmisiä ripotteli paikalle aivan mukavasti pitkin päivää ja ihmetteli kovasti vedenalaisia maisemia. Keihäslampi on yksi näitä Hossan alueen upeita pohjavesijärviä eli suppajärviä, joissa on lähes kristallinkirkas vesi. Mukavaa vaihtelua Perämeren humuspitoisen ruskean veden jälkeen.

Pekan hieno kuva siitä kun hauet tuijottavat toisiaan reviirikamppailussa kuin Villissä Lännessä kaksintaistelussa – kumpi vetää ensin?

Viimeinen puolituntinen viimeisen asiakkaan jälkeen istuttiin takki tyhjänä penkillä ja tuijotettiin näyttöruutua, jossa oli nätti kuva rantavedestä jossa kamera makasi. Paikoilleen jähmettynyt kuva jossa muutamat vesikirput välillä sätkivät ruudun ylitse toimi vallan hypnoottisena ja meditoivana näytönsäästäjänä. Sitten saatiin ruudulle äksöniä kun pojat keksivät heitellä veteen kameran eteen muutamia käpyjä. Melko iso siika innostui luulemaan käpyjä ilmeisesti hyönteisiksi ja pyörähti muutamaankin otteeseen kameran editse.

Keihäslammen viereen rinteeseen viriteltiin laavun alle näyttö, jolta paikalle osuneet ihmiset pystyivät kurkistamaan livenä pinnan alle. Esittelyn kohteena oli uponnut reki.

Töitä on nyt tehty kuusi hyvin pitkää päivää putkeen ja huomenna eli sunnuntaina ajateltiin pitää tiiminsisäinen virkistäytymispäivä, vuokrata kanootti ja suunnata kohti Julma-Ölkkyä, josta löytyvät yhdet Suomen vanhimmista kalliomaalauksista. Voisi paistella lounaaksi vähän makkaraa ja tulla sitten virkistyneenä takaisin mökille ja aloittaa maanantain työt puhtaalta pöydältä.

Pekka snorklasi, mittasi ja valokuvasi jo löydettyjä kalapatoja ja ohjuriaitoja ja minun roolikseni jäi raahata mittaa, kirjoituslevyjä, käsi-GPS-laitetta, räpylöitä, maskia, snorkkelia ja kameraa pitkin upottavia rantoja. Ei ollut häävi kassialman osa.

Tiedonkeruuta seuraa käsittely

Neljä päivää toimistolla ja yksi lähes metsässä, Iin varastolla. Siinä Jukan viikko. Muullakaan tiimillä ei sen suurempia seikkailuja, paitsi keskiviikkona Jusku ja Pekka kuuleman mukaan näkivät meren testatessaan jälleen korjatun Busterin käyntiä. Tarkoitus oli karata vielä lähivesille pisteenhakuun, mutta syystuulet sulkivat ovet siltä osin.

Oulun yliopiston ja Metsähallituksen veneennosto ja koeajo-operaatio keskiviikkona Iissä.

Tiedonkeruustahan ei ole mitään hyötyä, eikä tule numeroista karttaa, ilman käsittelyä. Tämän kesän tulossaldo oli tuhannen kuvattua pistettä, joiden jatkojalostus sovellettavaksi tiedoksi tietää joka ikisen videon analysointia ja muuttujien taulukointia. Eli kun kaikki videot on katsottu läpi, jäljellä on vielä musertava määrä Excelin hakkaamista ja neliökilometrin kokoisen taulukon edestakaisin rullaamista. Jos maastotyö on ekologin ammatin voitto- niin taulukointi on sen varjopuoli. Näiden kahden suhde kuvaa työn luonnetta akselilla vapaus-virkamies. Pikaisella laskukaavalla saan kesälleni meribiologina vapausarvoksi huimaavan 6,16, mikä tarkoittaa yli kuusinkertaista määrää maastopäiviä suhteessa toimistoon.

Videon analysointia toimiston hämärässä.

Tänään Essi on juuttunut päättymättömään kokoukseen Kemiin ja muut pitävät lomaa. Koko kesän Johannan vastuulla ollut maastopäiväkirja on pysähtynyt keskiviikkoon, sillä silloin hän jo jatkoi omille teilleen kuin nuuskamuikkunen syksyllä konsanaan, eikä enää liity tiimin miesvahvuuteen työn merkeissä. Kiitän Johannaa kaikkien puolesta hyvästä kesästä. Ei olisi ollut sama ilman.

Haikeista tunnelmista huolimatta meritiimin maastokausi ei tyssää vielä syyskuuhun, ei niin kauan kun järvet pysyvät sulana. Ensiviikolla työn toimenkuva nimittäin muuttuu antropologisemmaksi, kun tiimi lähtee Suomussalmen Hossaan kartoittamaan vedenalaista kulttuuriperintöä yhteistyössä Oulun yliopiston arkeologian laitoksen kanssa. Viikon päästä siis uusi tehtävä ja uudet maisemat. Pysykää kanavalla.

Vielä on kesää jäljellä?

Näin kesäisen kaunista oli tiistaina!

Vaikka muuten en Mamban musiikista välitäkään, tällä viikolla on pakko laittaa kysymysmerkki Mamban kappaleen ”Vielä on kesää jäljellä” perään. Maanantaina tuuli ja oli hillittömän kylmää, keskiviikkona ja torstaina tuuli ja oli hillittömän kylmää ja syksyistä, ja tänään, perjantaina, on vain hillittömän kylmää. Aamulla mittari sanoi +5 C-astetta. Mutta tiistai sitten! Sääennusteen mukaan piti tuulla 6-8 m/s (max 11) ja sataa vettä. Sen sijaan koko päivä iltakuuteen asti oli tyyntä kuin peili, aurinko paistoi kirkkaansiniseltä taivaalta ja lämpö nousi kahdenkymmenen hujakoille. Hyvä että löytyi tuo yksi tyynikin päivä tälle viikolle, loput menikin sitten sisähommissa. Eilen muutettiin tältä vuodelta pois Sarvesta 10 m/s koillistuulessa.

Pauha kyntää merta reippaassa 13 m/s koillistuulessa.

Maanantaina Johanna toi tuliaisiksi äitinsä leipoman tyrnihyydykekakun. Äitinsä leipoman, koska oli itse flunssassa, ja sen kunniaksi, että ollaan viimeistä viikkoa Sarvessa. Kakku oli tosi hyvää, kiitos Johannan äidille! Ja oli pohjakin oikein hyvä, sen oli kuulemma Johanna tehnyt. Kakku on aina ylellisyyttä saaressa jossa ei ole uunia tai hyytymiseen vaadittavia jääkaappitiloja. Ja juhlittiin me maanantai-iltana myös sitä että kaikki tämän vuoden videointipisteet on nyt tehty, korkattiin Alkon halvin shampanja (Pekan sanoin ”kyllä tätä nyt ennemmin juo kuin selkäänsä saa”…) ja syötiin sushia. Kenttäkauden päätöstä pitää aina juhlia! Ylipäätäänkin elämässä pitäisi juhlia enemmän.

Johannan äidin leipoma erinomainen tyrnihyytelökakku Selkä-Sarven viimeistä viikkoa juhlistamassa.

Tiistaina oli tosiaan upea ilma. Jakauduttiin perinteisiin tyttö-poika –tiimeihin ja lähdettiin töihin. Minä ja Johanna lähdimme tekemään ”varmennussukelluksia” eli pistemäisiä sukelluksia sellaisille alueille, jotka on jo videokuvattu. Videosta kun ei näe kaikkia lajeja. Näitä saatiin päivän mittaan tehtyä yhteensä 14 kpl. Pintauintia sukellusvarusteet päällä tuli reilun kilometrin verran. Yksi piste osui vain puolitoista metriä syvälle kohdalle jossa kasvoi kolmimetristä ahvenvitaa hyvin tiuhassa. Johanna joutui riipimään vitoja potkurista ja minä raavin niitä naamalta, regulaattorista, maskista, jalkojen ympäriltä, varusteiden ympäriltä… Jossakin vaiheessa tuli lähes klaustrofobinen olo kun kasvit tarrautuivat jalkoihin kiinni niin ettei meinannut irti päästä.

Tässä pitkään kerrastoon pukeutunut Essi mikroskopoi neuvostoliittolaisella ilmaiseksi saadulla mikroskoopilla sulassa sovussa kahden päivän tiskien ja kuivuvien sukellus- ja pelastautumispukujen kanssa… Pitkät kalsarit sen takia, että olen juuri tullut sukellukselta enkä vielä ehtinyt vaihtaa.

llä aikaa poikien tiimi viritteli viistokaikuluotainta eli ”kalaa” toimintakuntoon. Tarkoitus oli käydä viistokaikuluotaamassa yksi neliökilometrin ruutu, mutta laitehankaluudet estivät tämän lopulta. Tällä kertaa petti kuitenkin yliopiston laite - meritiimin ja yliopiston yhteinen viistokaikuluotain toimii erään tietyn kannettavan tietokoneen kanssa, ja nyt kone oli keksinyt vaatia käyttäjältä administraattorin oikeuksia. Eihän niitä tietenkään löytynyt, joten kala jäi uittamatta. Onnistuivat pojat sitten tekemään yhden hyvän kasvilinjan Pohjois-Kraaselin länsipuolelle. Ja kaikuluotausepisodista huolimatta on muistutettava, että tämäkin viikko oltiin yliopiston veneiden, Busterin ja Mårdin, varassa, oma Buster kun on saanut hoitoa Kemin Prima-raudassa jo viime viikosta lähtien. Olisihan se tietysti ihan leuhkaa joskus Metsähallituksen omillakin vehkeillä päästä töihin mutta kun ei niin ei… Onneksi yhteistyö sujuu yli yhtiörajojen.

Torstaina sitten pakattiin kimpsut ja kampsut ja muutettiin kaikki tavarat pois Selkä-Sarvesta hurjassa syystuulessa. Tänä vuonna Sarvessa on tarkoitus käydä enää syksyllä korjaamassa vedenalainen luontopolku pois, mutta muuten maastotyöt merellä on nyt suoritettu. Ensi viikko menee henkisessä siirtymässä mereltä sisämaahan, koska syyskuun alusta lähdetään Hossaan tekemään vedenalaisia kulttuuriperinnön kartoituksia.

Niin se kesä taas meni että hujahti, mutta 6-7 viikkoa tehdään vielä maastotöitä. Nyt perjantaiaamuna näyttää ainakin täällä Oulussa olevan aivan tyyntä – mistä vetoa, että tyyntä riittää sunnuntaille asti ja sitten alkaa taas kauhea myräkkä?

Syksyn tulo ulkosaaristossa on aina jotenkin lohdutonta, vaikka punaiset pihlajanmarjat ovat kyllä tosi kauniita.

Nautintoa Ruotsista

Ollaan tässä lopettelemassa viikkoa, syömässä lounasta torstaina Selkä-Sarvessa. Iltapäivästä ajellaan aika navakkaa koillistuulta vasten takaisin Tornion Röyttään ja sitten Ouluun. Perjantaiaamuna on vielä yksi kokous toimistolla ja sitten on viikko paketissa.


Ja hyvä viikko olikin! Vaikka Metsähallituksen Buster, joka maanantaina haettiin huollosta, oli kyllä entistä pahempi. Oltiin siis täysin Yliopiston kaluston varassa, Buster ja Mård olivat kovassa käytössä koko viikon. Hiukan noloahan se on ettei Metsähallituksella ollut tarjota omaa toimivaa venettä meriluontotiimille mutta niin se nyt vain meni.

Jukka nauttii työstään!

Koko maanantai ja tiistai meni siinä että juostiin Suomen Ympäristökeskuksen SYKEn pohjoiseen satunnaistamia pisteitä Tornio- ja Kemijokisuistoista. SYKElle tiedoksi: älkää sijoittako pisteitä maankohoamisrannikolle jokisuistoon! Saatettiin juuttua 10 cm syvyiseen pehmeään pohjaan lahden suulla ja katsella kaukaisuudessa siintävää kuvauspistettä, jonne olisi ollut matkaa monta sataa metriä järvikaislikossa kahlausta. Kyllä oli työlästä muutaman harvan videointipisteen metsästäminen! Vuoroin vedettiin Busteria tai Mårdia kymmensenttisessä vedessä, vuoroin irrotettiin kaksimetrisiä ahvenvitoja potkurista. Pisteet oli sijoitettu kemiläisten kesämökkien edustoille ja eräskin punakka mies spiidoissa kävi ihmettelemässä, mitä me teemme hänen mökkilaiturinsa päädyssä videokameran kanssa. Kaksi täyttä työpäivää, kaksi venettä ja kuusi henkeä ja tulos 72 pistettä! Ei mitään kustannustehokasta hommaa.

Tiheässä kasvillisuudessa on hankala ajaa perämoottoriveneellä.

Pohjoisimmat pisteistä oli sijoitettu lähes Haaparantaan niin että siellä piti sitten poiketa turistireissulla. Minä jäin venevahdiksi kun Pekka ja Jukka kävivät pelastautumispuvut päällä ostamassa jäätelöä paikalliselta huoltoasemalta. Minä tilasin ”jotakin jossa on paljon kaikkea” ja Pekka toi ison suklaa-pähkinätuutin, jonka kannessa luki ”XXL-pleasure”, XXL-nautinto. Hyvää oli.

SYKEn onnistuneesti satunnaistamien pisteiden valmistumisen myötä saatiin tämän vuoden pistesaldo täyteen. Hyvä me! Olisi pitänyt olla kuoharipullo joka korkata.

Alkuviikosta metsurit kävivät viimeistelemässä Linnanklupun ja Maasarven ennallistamiskaadot ja nuorisotyöllistetyt eli ”Keijon pojat” polttivat kaadettua katajikkoa Linnanklupussa. Keskiviikkona saaresta alkoi nousta aika lailla savua ja sinnehän jouduttiin sammutustöihin.

Keijo ja Marko sammuttelevat katajakokon jäänteitä.

Sarven eteläpuolella käytiin sukeltamassa tiililaivan hylyllä, vaikka eihän siellä nyt ole juuri muuta kuin pino tiiliä. Viereen tehtiin komea 300 metrin mittainen kasvillisuuslinja, josta ei löytynyt montaakaan kasvia, alueellisesti uhanalaisia vesisammalia kylläkin.

Essi ja Jusku neuvottelevat kasvilinjan lopun kohtalosta.

Jukka kuulutti jossakin heinäkuun blogissaan raupjuhlia ja ne pidettiin eilen illalla. Tarjoiluastioita ei täältä mökiltä oikein löydy niin että ravut tarjoiltiin kätevästi sinisestä pesuvadista. Hyviä olivat nekin vaikka eivät oikeita suomalaisia jokirapuja olleet nähneetkään. Nämä oli lennätetty Espanjasta ilahduttamaan meriluontotiimin elokuista iltaa.

Espanjalaiset pakasteravut maistuvat oikein hyvin sinisestä pesuvadista tarjoiltuna.

Ensi viikko onkin sitten viimeinen viikko täällä Selkä-Sarvessa, loppuviikosta muutetaan kaikki tavarat takaisin kaupunkiin. Onhan täällä kieltämättä jo aika syksyistä kun pihlajanmarjat mökin pihalla loistaa punaisina ja ilma on aamuisin kirpakan raikas. Lampaatkin tulivat pasteeraamaan tuohon vessan taakse, ovat taas päässeet matalan veden aikaan kiertämään aidan ympäri rannan kautta.

Jos vielä Anne tuo meille auton Röyttään niin päästään pian kotiin.

Meribiologi pohjasta päin katsottuna.

Viestintäsuhteiden hoitamista

Torstai-ilta, tulin juuri kotiin tasan viikon mittaiselta maastopätkältä. En siis arkiviikon, vaan seitsemän päivän. Viime viikolla riehuivat tuulet mutta perjantaiksi sää selkeni ja tuuli tyyntyi niin että minä, Jukka ja Johanna lähdimme Selkä-Sarveen odottelemaan lauantaisia Sarvipäiviä.
Sarvipäivät on vuotuinen Perämeren veneilijöiden päivä. Perinteisesti Sarvipäivillä paistaa aurinko ja on tyyntä ja kaunista eikä sää taaskaan pettänyt odotuksia. Jo perjantaina veneilijöitä alkoi tipahdella Sarveen ja illalla saunasta tappeli meidän lisäksi kahdenkymmenen muun veneen miehistöt. Saunavuoro jäi varsin lyhyeksi mutta töitä saatiin tehtyä sitäkin enemmän. Kahden viikon pistehiljaiselon jälkeen kuvasimme perjantaina yli sata pistettä!

Vierasvenesatama organisoi itse itsensä ja perjantaina saapuneet veneet järjestyivät niin tiiviiksi kuvioksi sataman perälle, että yhtään hukkatilaa ei jäänyt minnekään. Lauantaiaamu valkeni täysin tyynenä ja upean auringonpaisteisena. Joskus Sarvipäivien sää kiukuttaa minua – ihmiset tulevat saareen ehkä vain yhtenä päivänä vuodesta ja sää on kuin morsian joten se on varmaan samanlainen koko kesän. ”Miten ihana työpaikka, tehän voitte olla täällä bikineissä koko ajan ja ottaa aurinkoa tyynellä merellä!” What a load of …

Selkä-Sarven vierasvenesatama täyttyi jo perjantai-iltana veneistä, lauantaina saatiin jo improvisoida että kaikki halukkaat mahtuivat.

Pauha saapui Keijon ohjastamana ja Buster Pekan ajamana yhdentoista maissa. Kulkuneuvoista rantautui reilu tusina ihmisiä, nuorin vain vajaa puolivuotinen vieras. Metsähallitus oli hyvin edustettuna, meriluontotiimi neljällä, virkistys neljällä ja luonnonsuojelu yhdellä miehellä. Puolilta päivin saapui Kemistä perinnelaiva Katariina, upea musta purjelaiva, ja Simosta pienempi ”yhteysalus” Seksmiilar. Jukka laski tornista yhteensä 41 erikokoista alusta + kolme Kemistä tullutta vesiskootteria ja yhden kanootin. Blogissa veneitä näytettiin laskettaneen 45 kpl. Ihmisiä riitti reilusti yli sadan, lohisoppaa meni ja ilmeisesti ohjelmastakin oltiin kiinnostuneita.

Miika kirjoittaa nimeään ja terveisiään vedenalaisen luontopolun vieraskirjaan.

Vedenalaisella luontopolulla käytiin taas sukeltamassa ja vieraskirja sai yli kymmenen uutta nimeä kun Tornion laitesukeltajat innostuivat paikalle koko viikonlopuksi. Telttailualueelle pystytetystä puolijoukkueteltasta oli hyvä käydä va-polulla pariinkin otteeseen.

Kun suurin osa veneilijöistä ja vierailijoista saatiin hätisteltyä matkoihinsa, minä, Jukka ja Johanna kävimme vielä kunnioittamassa täysin tyyntä iltaa ja upeaa säätä lähtemällä videointitöihin Möylyn hylkeidensuojelualueen lähistölle. Pari hyljettä kävi kurkkimassa ja töitä saatiin tehtyä. Auringonlaskua katseltiin veneessä kelluskellen ja mansikka-pihvisalaattia syöden. Oranssi tyyni meri oli upea ja maihin tultiin vasta auringon laskettua.

Sunnuntaina satamassa kiersi sitkeä huhu, jonka mukaan 25 m/s puhaltava myrsky olisi lähestymässä Perämerta. Minä ja minun tekstiviestisääpalveluni eivät tienneet asiasta mitään joten töissä käytiin aamupäivällä ja iltapäiväksi tultiin saareen pitelemään niin mahtavaa ukonilmaa, että ei toista! Makea vesi alkoi olla lopussa ja räystään alle laitettiin pari pesuvatia, kattila ja muovikulho keräämään tiskivettä. Jostain syystä kattila ei kerännyt yhtä paljon vettä kuin muut astiat. Liekö sillä ollut päällä joku voimakenttä tai jotain? Maissa myrsky oli kaatanut puita, poikkaissut sähköjä ja estänyt Mötley Cruen keikan.

Thomas Ruotsin radiosta teki virtuaalisukelluksen vedenalaiselle luontopolulle.

Maanantaina Pauha toi Pekan, liudan metsureita ennallistamistöihin ja naturalisti Thomasin, joka tuli Luulajasta tekemään radio-ohjelmaa Suomen puolen maankohoamisrannikosta ja vedenalaisesta luontopolusta. Kierrätimme ei-sukeltavan Thomasin virtuaalisesti polulla – minä kuljetin Thomasin ”silminä” videokameraa pitkin polkua ja Thomas seurasi live-kuvaa veneestä. Johanna lainasi ystävällisesti marjapuuronvärisen villasukan mikrofonin päälle tuulisuojaksi. Illalla uhmattiin Suomen kesää ja grillattiin sinnillä lampaanfileitä ja -kyljyksiä tuskaisen kovassa tuulessa. Pahvilautasesta piti pitää kiinni tai se lähti lentoon, ja muovisessa viinilasissa oli parasta olla täytettä tai mukia sai etsiä pitkin rantakivikkoa. Mutta suomalainen säähän on vain varustelukysymys ja vuohenjuustorisotto ja portviini-suklaakastike maistui aika erinomaiselta pestogrillatun lampaan kanssa, lasissa Ruotsista tuliaisena saatua shiraz-viiniä.

Kaksi päivää menikin sitten pr-hommia hoidellessa ja tuulta pidellessä. Tiistaina saapui vielä veneellinen toimittajia, tällä kertaa patsastelemaan perinnebiotooppityömaalle. Saatiin siinä sivussa tehtyä pieni haastattelu Radio Perämerelle myös pinnanalaisesta luontopolustakin. Meritiimi pääsi loisimaan perinnebiotooppi-ihmisten nuotiolle ja makkaroille ja Maasarvessakin päästiin käymään ensimmäistä kertaa vaikka viisi kesää ollaan istuttu viereisessä saaressa ja katseltu salmen toiselle puolelle saunan rappusilta...

Kovin on kivikkoinen piknikkipaikka tämä Pohjantähti…

Heti kun julkisen sanan saattajat oli saatu saaresta pois, meri tyyntyi ja päästiin ihan oikeisiinkin töihin, sukeltamaan ja videokuvaamaan. Keskiviikkona katseltiin isoa hylkeenrötkälettä, joka paistatteli päivää pienellä karinnokalla, pyrstö ja pää ylhäällä kuin grillimakkaralla. Toinen halli kävi kurkistelemassa venettä muutaman kymmenen metrin päästä.

Kukkulan kuningas

Kaikenlaista mahtuu meriluontotiimin viikkoon.

P.S. Ani kysyi blogissa, mikä on flada. Tämä on flada eli siis merestä maankohoamisen seurauksena irtikuroutuva lahti:

Flada