Mosaiikkimainen sekapohja

 

Kaunis purppuraluulevä loistaa taskulampun valossa. Vieressä ehkä haarukkalevän haarat on peittänyt levärupi, pikkuriikkinen yhteisöllisistä äyriäisistä koostuva pitsimäinen kalkkirakennelma. Punalevät viihtyvät syvemmissä vesissä ja kovilla pohjilla. Kuva: Carl Weckström / Metsähallitus

Selkämeren syvin kohta, 293 m, löytyy Ruotsin puolelta (Selkämeren keskisyvyys on 66 m). Perämeren syvin kohta, 146 m, löytyy sekin Ruotsin puolelta. Jos Pohjanlahtea katsottaisiin poikkileikkauksena, Suomen puolen rannikot ovat matalia ja loivia ja syvenevät ja jyrkkenevät Ruotsin Höga Kustenia eli Korkearannikkoa kohti. Selkämeren ja Perämeren väliin jää Pohjanlahden kapein kohta, Merenkurkku, joka on myös heittämällä matalin. Merenkurkun syvin kohta on vain n. 25 m "syvä" – varsinainen kynnys siis. Jos maanpinnan kohoaminen ei tulevaisuudessa vähene merenpinnan kohoamisen vaikutuksesta, Perämeri irrottautuu Peräjärveksi parissa tuhannessa vuodessa, kun Pohjanlahti kuroutuu umpeen Merenkurkun kohdalta.

Merenkurkku on Suomen merialueista ehdottomasti matalin. Se on myös nopeimman maankohoamisen vaikutusaluetta, ja erityisten geologisten tapahtumien leikkikenttä. De Geer -moreenit, fladat ja muut jääkaudesta ja maankohoamisesta kertovat ilmiöt näkyvät Merenkurkussa niin turistille kuin meribiologillekin. Lue lisää merenpohjan muutoksista blogista täältä.

Merenkurkussa kohtaa erikoinen lajien yhdistelmä - makean veden isonäkinsammal (keskellä vihreä tupsumainen sammal) ja suolaisen veden rakkohauru. Storskärin sukelluslinjalta ulommasta Merenkurkun saaristosta löytyy myös näiden lajien kombinaatio. Kuva: Pekka Lehtonen / Metsähallitus

Veden alla Merenkurkun pinnanalainen maailma on mosaiikkimaista. Koska selkeitä syvyyskäyriä ei joka paikassa ole (saarten rannat eivät suinkaan aina johda yhä syvemmälle merenpohjaan vaan välillä loivaa merenpohjaa on pitkällekin ulapalle), kasvillisuus ei muodosta erityisiä vyöhykkeitä, kuten esimerkiksi Suomenlahdella. Kun vaikkapa Tvärminnen ulkopuoliselta kalliorannalta lähtee sukeltamaan ulospäin, vedenrajasta vilahtavat ensin ohi lähes kuiville jäävät sinilevät, sitten vihreät ja ruskeat rihmalevät, joita seuraa rakkohauruvyöhyke muutaman metrin syvyyteen asti, ja viimeisenä lähes kahdenkymmenen metrin syvyyteen asti yltävä punalevävyöhyke. Levät ryhmittyvät tällä tavalla sen mukaan, kuinka paljon auringon valoa ne tarvitsevat ja/tai pystyvät suodattamaan meriveden läpi. Punalevät pystyvät käyttämään hyvinkin vähäistä valoa hyväkseen ja siksi ne pärjäävät vielä syvyyksissä asti.

Polyypit, sinisimpukat ja levärupi kilpailevat tilasta, tässä tapauksessa lohkareesta, jonka pintaan kiinnittyä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Merenkurkussa moisia valonkäytöllisiä ongelmia ei ole. Pohja nousee ja laskee, nousee ja laskee taas, vesi jää välillä De Geer -moreenien huippujen alapuolelle, välillä ylittää ne. Välillä sukelletaan hiekkalaikun yli, sitten tulee soraa ja putkilokasveja, yhtäkkiä talon kokoisia siirtolohkareita, hauruja, sinisimpukoita ja merirokkoja, sitten ollaankin yhtäkkiä taas hiekkapohjalla ja vitojen parissa, hetken kuluttua kivikossa, jonka soraisissa väleissä kasvaa ärviöitä ja hapsikoita. Välillä rakkohaurujen joukosta erottaa Itämerelle endeemisen eli kotoperäisen itämerenhaurun, jota joskus kutsuttiin kapearakkoleväksi, vaikka siltä puuttuvatkin rakot. Välillä haurujen välistä pilkistää isonäkinsammalen pitkiä, hentoja ja vaaleanvihreitä versoja, vaikka yleensä vesisammalet yhdistetään ennemminkin Perämeren vähäsuolaiseen murtoveteen eikä ainakaan suolaista vettä kaipaavaan hauruun. Isonäkinsammal näyttää Merenkurkussa aivan erilaiselta kuin Perämeressä, jossa se on roteva, voimakas ja tumman, melkein kuusenvihreä.

Leväkotiloita mukulanäkinpartaisilla Storskärin sukelluslinjalla Merenkurkussa. Mukulanäkinparta on hyvin yleinen näkinpartainen, joka voi muodostaa tiheitä niittyjä suojaisissa paikoissa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Merenkurkun merenpohja on mosaiikkia sekä pohjasedimenttinsä että lajistonsa suhteen. Yhdeltä linjalta voi löytää kaikkea, kuten vaikkapa Storkäristä. Hiekkasärkän lajisto vaihtelee muutaman metrin välein kallioriutan eliöstön välillä, eikä montaa metriä voi sukeltaa eteenpäin olematta taas aivan uudenlaisessa eliöyhteisössä. Lue blogista Rönskäretin EMMA-alueesta (Ekologisesti ja biologisesti merkittävät vedenalaiset merialueet) aivan Storskärin sukelluslinjan vierellä.

Tällaisen linjan sukellettuaan alkaa kyseenalaistaa elinympäristön tai luontotyypin tai habitaatin määritelmää. Kuinka suuri yhden luontotyypin täytyy olla, jotta se lasketaan omakseen? Riittääkö metri kertaa metri, vai pitääkö pinta-ala mitata aareissa tai hehtaareissa? Tämä riippuu varmasti myös habitaatissa elävän eliön näkökulmasta. Jos olet liikkuvainen kuin kala, voit vaihtaa maisemaa sulavasti ja nopeasti, jolloin koko elinpiirisi saatetaan ajatella yhdeksi mosaiikkimaiseksi sekapohjaksi. Jos olet paikoilleen juurtunut vesisammal, sinulle riittää, että kiinnittymisalustasi on kova, eli vaikka yksikin tarpeeksi suuri kivi voi sinulle olla koko maailman kokoinen riutta.

Storskärin 100 m mittainen sukelluslinja päättyy parin metrin syvyydessä eli ranta on varsin loiva. Linjalle mahtuu hiekkaa, soraa, pikkukiviä, isompia kiviä ja erikokoisia lohkareita. Mosaiikkimaisen pohjan mukaisesti linjalta löytyy niin pehmeään pohjaan kiinnittyviä juurellisia kasveja (esim. Myriophyllum, ärviä) kuin kovaa pohjaa kaipaavia leviäkin (Fucus, hauru).

Storskär on saari Vaasan ulkosaaristossa, kaukana Merenkurkun ulapalla. Ruotsin raja on jo lähellä. Storskär sijaitsee UNESCOn luonnon maailmanperintöalueella, joka jatkuu Suomen puolelta Ruotsin Höga Kustenille eli Korkearannikolle. Alueen geo- ja biodiversiteettia esitellään esimerkiksi tässä blogissa.

Sadan metrin sukelluslinjalle saattaa siis osua paljonkin erilaisia habitaatteja ja niiden mukanaan tuomaa lajistoa. Usein sukelluslinjaa ajatellaan pääasiassa esim. kovan pohjan linjana (linja lähtee kalliorannalta ja päättyy syvälle mutapohjalle tai se kulkee kivikkoriutan yli), mutapohjalinjana (lahdenpohjukoiden ja monien fladojen linjat) tai hiekkapohjalinjana (hiekkasärkän yli menevä linja), mutta esim. Merenkurkun ulkosaaristossa sukellettu Storskärin linja on sekoitus näitä kaikkia. Tällainen linja on myös hankala toistaa eri vuosina, jos pohjassa ei ole kiinni fyysistä sukelluslinjaa. Jos linjalta poikkeaa hiukankin, mosaiikkimaisuus saattaa olla täysin erilainen ja linja näyttäytyä ihan erilaisessa valossa. Muutamankin metrin heitto vaikkapa lohkareikosta mutapohjalle ei ole mahdotonta pienipiirteisessä Merenkurkussa, mutta toistettavan linjan suhteen muutos on merkittävä.

Nimensä mukainen laji merisykeröparta on hauskannäköinen näkinpartainen, jolla on harakanpesää muistuttava latvus. Merisykeröpartoja löytää usein yksittäin sieltä täältä muun kasvillisuuden joukosta - vain harvoin ne muodostavat yksilajista niittyä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Toki jokaiselta merialueelta löytää jonkin yhtä mosaiikkimaisen kohdan kuin Merenkurkusta, mutta mistään muualta samanlaista pohjan hienopiirteistä vaihtelua ei löydy yhtä paljon.

Essi Keskinen