Haamuraja häämöttää

Blogin lukukerroissa voi helposti havaita nousevan trendin. Pian on 100 000 lukukertaa täynnä!

Olen kirjoittanut Metsähallitus merellä -blogia vuodesta 2010 lähtien. Vuosien mittaan muutkin meribiologit ovat kantaneet kortensa kekoon, ja joka kesä lauma kesätyöntekijöitä, harjoittelijoita ja vapaaehtoisia kirjoittaa omasta kesästään. Nykyisin blogia kirjoittavat lähes kaikki aluemeribiologit ja kaikki tiimit kesäisin.

Minua lähestyttiin blogin kirjoittamisen merkeissä keväällä seitsemän vuotta sitten. Pohjanmaan viestintävastaava kysyi, ryhtyisinkö pitämään blogia. Sanoin että mikäs siinä vaikken tiennytkään, mistä blogissa pitäisi varsinaisesti kertoa. Ainoaksi ehdoksi asetin, että ohjelman täytyy olla idioottivarma. En ole hyvä teknisissä suorituksissa.

Jälkikäteen katsottuna ensimmäiset blogit ovat päiväkirjamaisia ja monet varsin tylsiä, vaikka joukkoon mahtuu tietysti myös hyviä. Kuvat ovat aina olleet innostavia (siitä innoittuneena tässä blogissa on vain kaksi kuvaa, ja nekin tilastoista kaapattuja). Ja ainakin omasta mielestäni blogit ovat myös parantuneet ajan myötä.

Kokonaisuudessaan blogin lukukerran lähestyvät maagista 100 000 raja. Vain vajaat 1500 lukukertaa enää puuttuu. Sen kokoaisi yksi erityisen hyvä blogi, tai kolme tavallista.

Metsähallitus merellä -blogin suosio on aina ollut tasainen - se ei ole näitä "OMG 200 000 tykkääjää heti ekana päivänä!!!" -tyyppisiä villityksiä, mutta pikkuhiljaa lukukertoja on kertynyt ja luetuimmat blogit ovat päässeet parin tuhannen lukukerran kieppeille tai ylikin. "Naiset merellä" vuonna 2015 keräsi toiseksi eniten lukijoita kun tämänkeväinen Trumpin ilmastopolitiikkaa käsittelevä "Poistakaa ilmastonmuutos verkosta!" ylsi etusijalle yli kahdellatuhannella lukukerralla.

Minulta kestää vajaat 30 minuuttia kirjoittaa blogi, laittaa kuvat paikoilleen, julkaista se ja levittää sitä paria eri Facebook-kanavaa pitkin netissä. Puolen tunnin työn kunniaksi parituhatta lukijaa on aika hyvin. Kolmekin sataa on mielestäni jo puolen tunnin työn arvoista. Tietysti blogin aihetta joutuu miettimään etukäteen, kävelylenkillä, uimassa, kotiin pyöräillessä tai bussissa istuessa.

Miksi Metsähallituksen sitten pitäisi olla netissä ja popularisoidussa blogissa? Minusta syy on varsin selvä ja yksinkertainen - koska Metsähallituksen meriluontotiimit tekevät töitä kansalaisten verorahoilla, EU- ja Pohjoismaisen hankerahoituksen lisäksi. Koen olevani töissä kansalla - jokainen veronmaksaja maksaa osan palkastani. Silloin koen myös olevani velvollinen kertomaan, mitä tämä mainittu kansalainen rahoillaan saa.

Hän saa joka vuosi lisää tietoa Suomen rannikon vedenalaisesta luonnosta, hän saa mereiset kansallispuistot, joita hoidetaan vedenalaiskartoituksiin perustuen kestävästi, hän saa tietoon perustuvia lausuntoja suuriin Itämerelle suunniteltuihin rakennus- ja muihin suunnitelmiin (esim. kalankasvatukseen, tuulivoimapuistoihin, kaasuputkiin jne.), hän näkee monissa eri lähteissä upeita vedenalaisia kuvia, joita ei ole tarvinnut erikseen ostaa ammattilaisvalokuvaajilta vaan jotka on otettu muiden töiden ohessa. Hän saa elokuussa mennä kirjakauppaan ja ostaa ensimmäistä kertaa kirjan, johon on koottu yli kymmenen vuoden kartoitustulokset Suomen Itämerestä. Hän saa toivottavasti tulevaisuudessa entistä terveemmän Itämeren ja sen miljardien eurojen arvoiset ekosysteemipalvelut (kalojen poikastuotanto, ravinteiden kierrätys, sinisimpukoiden tuottama vedenpuhdistus jne).

Kyllä näiden etujen edestä kannattaa muutama blogikin lukea. Näissä sentään kerrotaan kansantajuisesti, mistä kaikessa oikein on kysymys.

Essi, meribiologi

Nimen voima



Netissä käydään keskustelua rakkohauru vs rakkolevä -nimestä.

Luin artikkelin airokalasta, joka oli löydetty rannalle huuhtoutuneena Filippiineiltä. Nämä syvänmeren kalat elävät 100-1000 m syvyydessä ja ovat pisimpiä luukaloja, jopa 10 m pitkiä käärmemäisiä otuksia. Niitä huuhtoutuu aina välillä kuolleina syvyyksistä rantaan. Monissa maissa niiden sanotaan ennustavan maanjäristyksiä ja Japanissa sen nimi on ”Merten jumalan palatsin vietintuoja”. Joissakin maissa sen nimeksi mainitaan ”sillikuningas”.

http://news.nationalgeographic.com/2017/02/pictures-oarfish-philippines/

Sillikuningas soitti heti kelloa. Muistikuvia lapsuudesta - istun ruskealla sohvalla ja selailen isän vanhaa maailman kaloista kertovaa ohutta sinikantista kirjaa, jossa oli jokaisella sivulla piirrettyjä kuvia. Kaloilla oli numerot, ja numeroilla tiedot haettiin kirjan loppuosasta, jonne oli koottu muutama lause jokaisesta kalasta. Haaveilin meribiologin ammatista ja luin kaloista, joilla oli eksoottisia nimiä kuten sillikuningas. Muistan kuvan sillikuninkaasta kuin olisin katsonut kuvaa eilen. Pitkä hopeanhohtoinen kala, jolla on punainen harja, uiskentelee ylävasemmalta kohti sivun oikeaa alakulmaa.

Pohjolan kalat värikuvina, Halme 1954.

Kurkistus nettiin. Sen mukaan suomalaisella sillikuninkaalla ei ole mitään tekemistä airokalan kanssa. Suomeksi sillikuningas on koppapääkaloihin kuuluva aivan eri kala, mutta muistikuvani kirjan sillikuninkaasta pätee kyllä airokalaan. Yritin kaivaa kirjaa kirjahyllystäni (löytyi vain saman sarjan akvaariokirja jostain 40-luvulta) ja kellarikomerosta (löytyi Luonnontieto jostain 1800-luvun loppupuolelta). Soitin myös isälleni, mutta kirja oli mökillä. Isänikin muisti sen saman kuvan, ja nimen sillikuningas. Käyn kirjastossakin, mutta Oulun pääkirjastossa ei ole Pohjolan kalat värikuvina, Halme, 1954 -kirjaa.

Asia jää painamaan. Isäni on myös kiinnostunut, ja värvää pikkuveljeni appiukon kuvanmetsästykseen. Jommu käy Turun pääkirjastossa ja sieltäkään ei juuri tuota nimenomaista teosta löydy. Nythän arvoitus on pakko ratkaista ihan loppuun asti!

Järeät käyttöön. Laitan sähköpostia Luonnonvarakeskuksen kala-asiantuntijalle Lauri Urholle. Urho vahvistaa saman kuin netti, että airokala ei ole sillikuningas vaikka miten vääntäisi.

No jo nyt on! Nyt olen vielä vakuuttuneempi siitä, että kirja on pakko saada käteen asti ja tarkistaa se onnettoman sillikuninkaan kuva! Huutonetistä löydän kirjan porvoolaiselta myyjältä viitosella. Lähestulkoon odotan postilaatikon ääressä kunnes kirja putoaa parketille.

Ja siellä se on, sivulla 36. Airokala jonka muistin lapsuudestani, ja jonka nimeksi on mainittu SILLIKUNINGAS! Kirjassa on myös oikea sillikuningas taulussa 8 mutta sitä en muistanut. Olin oikeassa, ja pääsin todistamaan sen! Voiko mikään olla suloisempi tunne! Joko kirjassa on painovirhe, tai Halme on jostain syystä kutsunut airokalaa vuonna 1954 sillikuninkaaksi. Kirja on alun tanskalaisen Hans Hvassin käsialaa. Esipuheessaan Erkki Halme kertoo, että ”suomalaisten kalalajien nimityksissä on johdonmukaisesti seurattu uutta nimistöä, jonka Vanamo-seuran asettama nimistökomitea on laatinut. Ulkomaisista kaloista on yleensä pyritty käyttämään niille käsikirjoissamme aikaisemmin annettuja nimiä…” Netti käyttöön, ja airokala on tanskaksi sildekonge, sillikuningas. Hahaa! Ehkä Halme ei ole ollut tietoinen, että ”sildekonge” on jo vuonna 1934 ollut airokala teoksessa Suomen kalat, Valle. En tiedä, miksi Halmeen airokalan nimi on sillikuningas, mutta ainakin tästä syntyi hieno tarina.

Sillikuningas, Taulu 36, kuva 1. Oikeasti kyseessä on kuitenkin airokala.

Jos siis pelkkä airokalan englanninkielinen nimi ”king of the herrings” jostakin toisesta kielestä käännettynä voi herättää näin vahvan muiston (ja päähänpinttymän) yli 35 vuoden takaa, kertoo se siitä, kuinka vahvasti suhtaudumme nimiin.

Viime keväänä nimistötoimikunta ehdotti kaikille Suomesta löytyville makroleville uudistettuja nimiä. Eniten keskustelua herätti ehkä rakkolevän vaihtuminen rakkohauruksi. Syynä nimen vaihtumiseen on se, että aiemmin rakkolevä oli ainut Suomesta löytynyt Fucus-suvun laji, jolloin nimi oli aivan kelvollinen. Sittemmin Itämerestä, lähinnä Selkämereltä ja Merenkurkusta, on löydetty toinenkin Fucus-suvun laji, Fucus radicans, jota alettiin kutsua kapearakkoleväksi.

Kippari-lehden helmikuun venemessunumerossa ilmestyi artikkeli makrolevien uusista suomenkielisistä nimistä.

Nimistötoimikunta kuitenkin huomautti järkevästi, että F. radicansilla ei ole rakkoja lainkaan, joten sen nimenä kapeaRAKKOlevä olisi kovin harhaanjohtava. Koko Fucus-suku vaihdettiin siis hauruksi, joksi rakkolevää on jossain päin rannikkoa kutsuttu (Itäisellä Suomenlahdella myös hatruksi). F. vesiculosuksesta tuli rakkohauru ja F. radicansista itämerenhauru. Loogista, mutta ei välttämättä kaikkien mielestä miellyttävää. Myös uusin tekstinkäsittelyohjelma Wordin versio ymmärtää rakkolevän mutta ei haurua vaan tässäkin tekstissä on kovasti punakynää alla.

Kaikki minun sukupolveni ihmiset muistavat sen henkisen taistelun, joka syntyi, kun maamyyrästä tuli kontiainen. Vieläkin tapellaan peuran vs kauriin nimistä - valkohäntäpeurasta tuli valkohäntäkauris ja sekös ihmisiä sekaannuttaa.

Turun Sanomien artikkelissa vuodelta 2004 Suomen Metsästäjäliiton Jahti-lehden päätoimittaja Juha K. Kairikko esitti, että nimenmuutos kannattaisi vielä perua ”väärinkäsitysten ja kansan hitaan omaksumiskyvyn takia.”

Kansa omaksuu hitaasti - vielä viime vuonna kävin jonkun kanssa tätä valkohäntäpeura-valkohäntäkauris -keskustelua, ja nimiä ehdotettiin kuitenkin vaihdettavaksi jo 2000-luvun alussa, pian lähes 20 vuotta sitten.

Roikumme vanhoissa nimissä kiinni kuin henkemme edestä, vaikka kyseessä on vain kasvin tai eläimen nimi. Tämä kertonee asian tärkeydestä - rakkohauru on tärkeä ja näkyvä ruskolevä, kontiainen kaikkien rakastama sinisiin lappuhousuihin pukeutunut myyrä ja valkohäntäkauris tärkeä metsästyslaji. Kukaan ei sen sijaan älähtänytkään, kun palleroahdinparta siirrettiin pois ahdinparroista ja sen nimeksi muutettiin ahdinpallero. Kuka siitäkään on koskaan kuullut?

Mitä tästä nyt voi vetää loppukaneetiksi? Että nimillä totisesti on voimaa ja että minä olin oikeassa.

Essi Keskinen

Roope Ankka, sienisääski ja Luonnon päivät

Tummavarjokaisen kuva siepattuna Luontotyypit Facebook-sivulta.

Arkipäivän arvoituksia: mitä yhteistä on Roope Ankalla, sienisääskellä ja Luonnon päivillä? Jos annan vihjeeksi vielä ”raskaan metallimusiikin”, joku viime päivien uutisia seurannut saattaa jo havahtua.

Lähdetään alusta ja katsotaan, miten yksi asia johtaa toiseen ja kaikki palaa takaisin luontoon.

Metsähallituksen suojelubiologi Jukka Salmela löytää itäisestä Lapista uuden sienisääskilajin ja päättää nimetä sen tummavarjokaiseksi ja antaa sille latinankielisen nimen Sciophila holopaineni Nightwish-yhtyeen lauluntekijän ja kosketinsoittajan Tuomas Holopaisen mukaan.

http://www.luontoon.fi/uutisarkisto/-/asset_publisher/6OPbu9FTyaPz/content/varjojen-hyonteinen-sai-nimen-nightwishin-tuomas-holopaisen-mukaan;jsessionid=D293D08020A39C5790B2126B37B8C29E?redirect=%2Fetusivu

”’Olen hyvin, hyvin otettu. Tämä on suurin mahdollinen kunnia, joka kaltaiselleni luontonörtille voi tapahtua’, vastasi Tuomas Holopainen, kun sienisääsken kerännyt ja kuvannut Metsähallituksen suojelubiologi Jukka Salmela kysyi lupaa nimetä laji Holopaisen mukaan”, kerrotaan Luonnon päivien nettisivulla.

Holopainen on aina ollut kiinnostunut luonnosta ja opiskeli biologiaakin ennen kuin bändielämä pyyhkäisi matkaansa.

Nyt Holopainen on myös suostunut Luonnon päivien lähettilääksi.

Tuomas Holopainen siepattuna Luontotyypit Facebook-sivuilta.

https://www.luonnonpaivat.fi/info/tutustulahettilaisiin/tuomas-holopaisen-musiikissa-soivat-mets%C3%A4t-ja-j%C3%A4rvet/

Tuomas Holopainen on säveltänyt soololevynsä Music Inspired by the Life and Times of Scrooge Don Rosan piirtämän sarjakuvan Roope Ankan elämä ja teot 1 & 2 taustalevyksi, soundtrackiksi. Holopainen on elinikäinen Disney-fani ja ihastui minun (ja monen muun) tapaan Don Rosan piirrosjälkeen ja tarinoihin 1990-luvulla. Holopaisessa heräsi haave säveltää konseptilevy, taustamusiikki Don Rosan Roope Ankan elämänkerralle.

https://muropaketti.com/dome/viihde/ajankohtaista/nightwishin-tuomas-holopaisen-soololevy-on-kunnianosoitus-aku-ankka-piirtaja-don-rosalle-kansikuvan-on-piirtanyt-itse-sarjakuvalegenda

Kun mietin Don Rosan Roope-tarinoita, mietin Roopen nuoruuden seikkailuja Klondykessä, Etelä-Afrikassa, Australiassa, USAn kanjoneissa ja uudelleen Alaskan kultaryntäyksissä juuri ennen rikastumistaan. Nuori Roope seikkailee mitä upeimmissa paikoissa, taustanaan villi luonto, josta hän raapii leipänsä mainarina, kullankaivajana, karjapaimenena ja milloin missäkin sekatyömiehen ammatissa. Aina mukana on kuitenkin villi luonto, mitä eriskummallisimmat eläimet ja sääilmiöt, luonnonkatastrofit, geologiset erikoisuudet, revontulet. Koko elämänsä Roope viettää kesyttömässä luonnossa, ammentaa sieltä elantonsa, ihailee maisemia. Minua itkettää aina kun luen pätkän, jossa Roope on juuri löytänyt hanhenmunan kokoisen kultahippunsa, joka vie hänet rikkauteen, mutta samaan aikaan hän miettii, tuoko rikastuminen hänelle enää mitään sen enempää, kuin hän on jo saanut Alaskan villeistä erämaista (itken myös Modesty Blaise -sarjakuvia, Disneyn animaatioelokuvia, onnellisia loppuja, surullisia alkuja jne., ei sen puoleen).

Ympyrä sulkeutuu. Kaikki kietoutuu kosmisessa maailmanjärjestyksessä Holopaisen ympärille. Vai luonnon?

Katsokaa Holopaisen säveltämän Roope-levyn kantta, jonka on piirtänyt itse maestro Don Rosa - eivätkö revontulet voisikin olla Lapista, vuoret Norjan puolelta, metsiköt itäisestä Suomesta?

#luonnonpäivät sai hienon lähettilään.

Essi Keskinen

Lohi yhdistää kansainvälisesti

Mitä yhteistä näillä kartan paikoilla on? Kaksi mannerta, kahdeksan maata?

Kaikkien merkkien kohdalta löytyy lukio, joka osallistuu kansainväliseen koulujen lohensuojeluprojektiin ASCSN:n (Atlantic salmon conservation schools network).

https://www.google.com/maps/d/viewer?mid=1K9x242ihDGVg_j9w9tUGGfsXCJM&ll=57.78452446208986%2C-8.782044476562532&z=3

Iiläisten vieraaksi saapuneet ranskalaiset, saksalaiset ja skotlantilaiset lukiolaiset vierailivat Rovaniemellä Arktikumissa helmikuussa 2017.

Minun aikanani opiskelu oli sitä, että avattiin kirja ja joku luki ääneen. Joskus saatettiin tehdä ryhmätyö suurelle paperille leikkaamalla ja liimaamalla ja värikkäillä tusseilla. Joskus muistan liimanneeni glitteriä ryhmätyöhön.

Nykyinen lukio-opiskelu tuntuu vallan erilaiselta ja paremmin koulumaailman ulkopuolelle valmistavalta. Viime keväänä Iin lukion biologianopettaja lähestyi minua ja kysyi, haluaisinko tulla muutaman lukiolaistytön haastateltavaksi lohiasiantuntijana. Olen ollut opettamassa Iin koululaisille Itämeren ja Perämeren ekologiaa ja suojelua ja Merenkurkun maailmanperintöä, meribiologian GIS-sovelteita ja Metsähallituksen meribiologien tekemisiä Itämerellä. Helpostihan siinä pukeutui myös lohiasiantuntijan saappaisiin kahden minuutin englanninkielistä videoitavaa haastattelua varten.

Tällä viikolla pyörähti käyntiin Iin kansainvälinen tiedeleiri. Iiläisiä lukiolaisia oli syksyllä vierailulla Skotlannissa ja nyt on vastavierailun aika. Sunnuntaina opikelijoita ja opettajia Skotlannista, Saksasta ja Ranskasta saapui Iihin ja majoittui iiläisiin koteihin.

Maanantaina minä pidin kolmen vartin luennon Itämeren ekologiasta ja suojelusta ja tiistaina sain osallistua asiantuntijapaneliin seitsemän muun eri alojen asiantuntijan kanssa. Paneli keskusteli Iijoen tulevaisuudesta, lohen palautusmahdollisuuksista Iijokeen, lohensuojelun ja vesivoiman yhteensovittamisesta ja Itämeren ja Iijoen suojelusta yleisesti. Panelin isännöi kaksi suomalaista lukiolaista ja aloitti pitämällä englanninkielisen pohjustuksen aiheesta Ekosysteemipalvelut. Opin heidän esityksestään ekosysteemipalveluista paljon enemmän kuin olen ennen tiennyt. Mietin vain, että sen lisäksi, että minun nuoruudessani ei todennäköisesti vielä ollut keksitty termiä "ekosysteemipalvelut", en varmaan olisi koskaan joutunut lukioikäisenä pitämään siitä englanninkielistä esitelmää. Tuskin edes yliopistossa.

Lukiolaiset toimivat puheenjohtajina ja panelikeskustelun jälkeen opiskelijoista muodostetut työryhmät haastattelivat asiantuntijoita omia viikon aikana tehtäviä projektejaan varten. Jokaisen ryhmän on määrä tuottaa jonkinlainen lopputuote omasta aiheestaan, on se sitten video, PowerPoint, digitaalinen sway-kirja tai jokin muu media. Ei A2 paperia ja valokopioituja kuvia saati liimatikkua. Töitä pitäisi syntyä englanniksi sellaisista aiheista kuin "Pohjoisen luonnon ekosysteemipalvelut", "Pohjoisen luonnon monimuotoisuus ja suojelu", "Iijoen kalatalous", "Iijoen vesivoimatuotanto" jne.

Katson olevani etuoikeutettu, kun olen saanut osallistua näin innovatiiviseen, kansainväliseen, tulevaisuuteen suuntaavaan ja toivottavasti opiskelijoiden mielestä myös mukavaan ja kiinnostavan erilaiseen projektiin. On kiva päästä aina välillä pois toimistosta näin talviaikaan, ja mikäs sen tärkeämpää kuin luonnonsuojelun ja erityisesti Itämerensuojelun ilosanoman levittäminen kasvavalle nuorisolle!

Oli ilo olla paikalla.

Essi Keskinen

#ASCSNFinland, #SalmonSchoolFinland

Tutkija Panu Orell Luonnonvarakeskuksesta kertoo Itämeren lohesta.

Ihmeellisen ihania ihmisiä

Pekka ja Eve pöllyttävät Hossan järven pohjaa kun nostosäkillä otetaan ylös iänmääritykseen meneviä osia vanhasta aidasta. Tämän blogin kuvat on valittu siksi että ne näyttävät kivoilta, ei siksi että ne liittyisivät tekstin kuvitukseen millään tavalla.

Olen ollut töissä Metsähallituksella yli kymmenen vuotta. Joka vuoteen ja kuukauteen mahtuu tietysti mukavia ihmisiä ja epäitsekkäitä tekoja, mutta tietyllä tavalla merkittävimmät ovat tapahtuneet toimiston ulkopuolella, erityisesti maastotöissä.

Google määrittelee epäitsekkyyden eli altruismin näin:

”Altruismi (ransk. altruisme, lat. alter ”toinen”) tarkoittaa epäitsekästä ja pyyteetöntä toimintaa, jossa toisen hyvä asetetaan oman edun edelle. Altruismin vastakohta on egoismi. Termin esitti ranskalainen filosofi Auguste Comte vuonna 1851, jolloin hän määritteli altruismin uhrautumiseksi muiden eduksi.”

Ryhdyin miettimään tätä kun viime lauantaina 4.2 järjestin Sukella talveen #luonnonpäivät -tapahtumaa. Kaikki uhkasi jo mennä pieleen kun tie tapahtumapaikalle ja parkkipaikka olivat metrisen lumihangen peitossa. Hätiin saatiin kuitenkin lähellä sijaitsevasta Mammuttihirsi-firmasta traktori, kauha ja kuski, eikä aikaakaan, niin auraus oli jo suoritettu.

http://metsahallitusmerella.blogspot.fi/2017/02/onnistunut-sukellus-yhteistyohon.html

En voinut ymmärtää, että joku ryhtyisi auttamaan näin matalalla kynnyksellä ja pyyteettömän oloisesti. Samalla mieleen tuli kuitenkin muitakin vastaavia tilanteita vuosien varrelta.

Mammuttihirsi tuli hätiin kun tie piti nopeasti aurata.

Kesällä 2013 minä, pari muuta naista ja vene jumitimme vähäisellä polttoaineella Raahen vierassatamaan, josta saikin yllättäen vain dieseliä. Lompakko oli sentään mukana, mutta kävellen ei bensaostoksille pääse. Satamavahti, joka hoiti hommaansa vapaaehtoisesti vapaapäivällään leipätöistään, lähti ajamaan minua ensin Raahen Tokmannille kanisteriostoksille ja sen jälkeen vielä bensa-asemalle. Ei olisi se naiskolmikko pötkinyt pitkällekään ilman tätä ystävällistä nuortamiestä.

http://metsahallitusmerella.blogspot.fi/2013/07/teemme-ilolla-merkittavia-asioita.html

Hossan yleisöpäivänä sukeltajat esittelivät live-kameran avulla Keihäslammen pohjassa makaavaa rekeä.

Vastaavanlaisesti kävi vuonna 2011 Vatunginnokassa, josta ei enää saanutkaan polttoainetta elokuussa kuten aiemmin kesällä oli onnistunut. Minä ja Annika olimme vähillä bensoilla liikenteessä ja pääsimme veneellä Vatunkiin, vain huomataksemme, että siellä ei ole a) polttoainemyyntiä mutta myöskään b) meillä ei ole lompakkoa.

Soitin Iin taksille, joka tuli hakemaan minut pelastautumispuku päällä bensaostoksille. Kun mies kurvasi Vatungin laiturille, hän kauhisteli heti että ”Olisit nyt sanonut että sulla on vaan pelastautumispuku eikä kenkiä matkassa, olisin ottanut vaimon kengät matkaan!” Mies suostui ajelemaan minua ympäri Iitä ilman mitään takeita rahansaannista, osti minulle bensiinikanisterin ja bensaa huoltoasemalta, ja laittoi kaiken sitten laskutukseen Metsähallitukselle kun ei minulla kerran ollut rahaa mukana.

http://metsahallitusmerella.blogspot.fi/2011/08/odotettavissa-perjantaihin-asti-tyynta.html

Iin Röytän saarella on veneilijöitä ja mökkeilijöitä varten näppärät maitokannut. Kulkevat niillä sukellusvarusteetkin.

Viime kesänä Jusku ja minä ajoimme Torniojoessa kumiveneen karille kun kesämyrsky Rauli oli siirrellyt merimerkkejä. Paikallinen mökkiläinen auttoi meitä pääsemään rantaan, vei meidät autolla sinne minne olimme jättäneet oman maasturimme, ja auttoi vielä lastaamaan kumiveneen Hiluxin katolle.

http://metsahallitusmerella.blogspot.fi/2016/09/hammasrattaat-suoriksi.html

Vuonna 2012 ollessani merellä töissä, puhelimeen kilahti tekstiviesti. Siinä luki vain ykskantaan ”Olemme inventoimassa. Hilux on ojassa.” Tätä sitten rannalle selvittämään ja totta totisesti Hilux oli ojassa! Se ei ollut vain ojassa, vaan se oli myös meressä, mahaansa ja akseleitaan myöten venerännissä pehmeällä rannalla! Pojat olivat ajaneet Hiluxin sinne ja lähteneet inventoimaan kumiveneellä.

Soittelin Hailuodon huoltoasema SEOlle ja kysyin myyjältä, sattuuko kahvittelijoiden joukossa olemaan yhtään traktori-isäntiä. Olihan siellä, ja juttelin hänen kanssaan puhelimessa. Hän lupasi kahvin jälkeen lähteä metsätien päähän pikkusatamaan auttamaan Hiluxin kuiville.

Traktori ja isäntä saapuivat ja niinhän se nousi kolmitonninen Toyota Hiluxkin helpon näköisesti merestä kun vetäjänä on kettinki ja traktori. Ilman näitä hailuotolaisia isäntiä ja heidän traktoreitaan olisi moni muukin varmaan pulassa.

Viime kesän pelastautumisharjoituksista.

Pari kesää sitten saimme myös alumiinihitsarin tekemään iltatöitä kun hän suostui hitsaamaan Busterin kuntoon yötä myöten.

http://metsahallitusmerella.blogspot.fi/2015/07/kannykalla-maailma-kuntoon.html

Saan olla kiitollinen siitä, että olen työssäni törmännyt lähes yksinomaan ystävällisiin ja mukaviin ihmisiin, auttavaisiin ja ihaniin. Niin monesti on jäänyt hyvä mieli ja hymy päälle kun on kohdannut sellaista epäitsekkyyttä, jota vain toivoo voivansa itse joskus levittää eteenpäin.

Kiitoksia kaikille ihanille ihmisille, joihin olen vuosien varrella törmännyt, ja kaikille teille, joita en ole vielä tavannut!

Essi Keskinen

Kalajoella vuonna 2008 - laboratorio voi olla ulkonakin.

Välillä täytyy hiukan huilia.

Keväällä 2006 Saaristomeren kansallispuistoon rakennettiin vedenalaista luontopolkua surffilaudan avulla.

Raakkuhommat luonnistuvat myös meribiologilta. Tosin seuraavana vuonna oli mukavampaa kun polviin oli hankittu remonteissa käytettävät suojukset ja kivillä konttaaminen sujui helpommin.

Onnistunut sukellus yhteistyöhön

Sukellus talvella -järjestäjäporukka. Kuva Mikko Karjalainen

Lauantaina 4.2.2017 vietettiin ensimmäistä #suomi100-vuoden #luonnonpäivät -tapahtumaa Sukella talveen. Nosto tähän heti kärkeen: tapahtuma onnistui aivan loistavasti! Yleisöä riitti, sukeltajia, lapsiperheitä, koiria ja hiihtäjiä. Kuumaa mehua ja keksejä meni, sukeltajat videoivat livenä valkokankaalle mm. hauenpoikasen ja partiolaiset pitivät yllä makkaranuotiota ja puolijoukkuetelttaa.

Lämminhenkinen perhetapahtuma jäällä oli varmasti se, mikä jäi vierailemaan tulleille mieleen. Järjestäjänä minulle jäi mieleen mahtavan tapahtuman lisäksi uskomattoman hieno yhteistyö sekä vanhojen että uusien kumppaneiden kesken. Kaikki meni loppujen lopuksi suunnitelmien mukaan, ja yllätyksistäkin selvittiin.

Pitkälapaisella moottorisahalla avannon teko käy leikiten. Kuva Mikko Karjalainen

Katsotaanpa hiukan ”behind the scenes” eli kurkistetaan, mitä onnistuneen tapahtuman kulisseissa tapahtui.

Marraskuu 2016: Allekirjoittanut ottaa yhteyttä Oulun Sukelluskeskuksen Tomiin ja ehdottaa yhteistyötä Sukella talveen -tapahtumassa. Tomi innostuu heti ja tapahtuma nimetään mielikuvituksettomasti mutta kuvaavasti ”Sukellus talvella”. Tomi lupaa ottaa yhteyttä Oulun Urheilusukeltajat ry:hyn ja Oulun Vesimiehet ry:hyn. Jo saman päivän aikana tulee viesti että sukeltajat ovat messissä ja innoissaan! Tomi ehdottaa tapahtumapaikaksi Kassakaappimonttua Kiimingissä.

Joulukuu 2016: Allekirjoittanut soittaa Maanmittauslaitokselle selvittääkseen Kassakaappimontun maanomistajan ja soittaa autoilija Markku J. Arvolalle kysyäkseen, saako montulla järjestää sukellustapahtuman. Markku naurahtaa että ”totta kai! Ei se vesi siitä mihinkään kulu!”

Oulun Sukelluskeskuksen Tomilta käy avannonteko. Kuva Mikko Karjalainen

Tammikuu 2017: Allekirjoittanut ottaa yhteyttä Oulun yliopiston partiolippukuntaan Soopa ry:hyn ja Antti innostuu heti. ”Totta kai me voidaan tulla pystyttämään sinne puolijoukkueteltta, tämähän kuulostaa kivalta tapahtumalta!” Myöhemmin Antti ilmoittaa saaneensa matkaan neljä innokasta teltanpystyttäjää.

Jääpalat painavat. Kuva Mikko Karjalainen

Kuva Mikko Karjalainen

Perjantai 3.2.2017 - 14 h H-hetkeen: Allekirjoittanut soittaa paikalliselle K-supermarketkauppiaalle Jaanalle Hovihalliin ja kysyy, haluaisivatko nämä tukea hyvää tapahtumaa ja sieltä luvataan saman tien minulle kassillinen pikakahvia, teetä, mehutiivistettä, pahvimukeja ja keksejä. ”Tule vaan hakemaan se täältä iltapäivällä, laitan nimesi kassiin niin saat sen palvelutiskiltä.”

Lauantai 4.2.2017 - 1 h H-hetkeen: Allekirjoittanut ja kollega Pekka ajavat paikalle alkaakseen järjestelyt. Tie ja parkkipaikka ovatkin auraamatta! Tilaisuus alkaa tunnin päästä ja yhteistyökumppanitkin ovat juuri tulossa! Allekirjoittanut soittaa maanomistaja Arvolalle hätääntyneenä ja kyselee apuja. Markku kertoo että alueella on kyllä paljon traktoreita, mm. parin kilometrin päässä Mammuttikoti-nimisellä firmalla ”Nylanterilla”. Allekirjoittanut soittaa numerotiedusteluun ja hänet yhdistetään toimitusjohtaja Nylanderille. Toimitusjohtaja Nylander vastaa puhelimeen, ja kuultuaan hätätilanteen laadun kysyy vain, koska tie pitäisi aurata. ”Nyt.” ”Selvä, saan ehkä poikani hereille jos soitan hänelle” (klo 11.05 lauantaina).

Ensimmäinen sukeltaja lähdössä. Kuva Mikko Karjalainen

Lauantai 4.2.2017 - 40 min H-hetkeen: Tietä kolistelee keltainen traktori, jonka kyljessä komeilee Mammuttihirsi. Nuori mies hyppää kuskinpenkiltä ja käy tarkastamassa tilanteen. Käy vielä kotona 4 km päässä vaihtamassa paremman kauhan traktoriin ja kolistelee sitten takaisin paikalle auraamaan tien ja parkkipaikan. Alue on aurattu kun ensimmäiset kävijät saapuvat paikalle.

Oikeaa muotoa oleva eli kolmionmallinen sukellusavanto on valmistumassa.

Lauantai 4.2.2017 - klo 12: Ensimmäiset kävijät saapuvat ja heidän mukanaan maanomistaja Arvola. Hän tuli katsomaan, sainko jostain aurausapua vai pitäisikö hänen käydä vielä jossain kysymässä, mutta alue on jo aurattu. Samalla hän antaa luvan sytyttää rantaan nuotio ja toivottaa meille tosi hauskaa päivää.

Mammuttihirsi kävi hätään hälytettynä auraamassa meille tien ja parkkipaikan.

Ihmisiä virtaa katsomaan sukeltajia pikkuhiljaa seuraavan kolmen tunnin aikana. Viimeiset kävijät ilmaantuvat metsästä suksilla juuri ennen kolmea. Lapset ihmettelevät jään alle sukeltamista, aikuiset käyvät katsomassa teltassa jään alta tulevaa live-lähetystä ja sukeltajat vuorottelevat jään alla ja turvasukeltajana. Moni pysähtyy juttelemaan meribiologin kanssa ja ihmettelemään hänen esittelemiään meribiologien käyttämiä varusteita.

Päivän päätteeksi on kiitollinen ja huojentunut olo.

Sunnuntai 5.2.2017 - Sakari Kaikkonen sukeltajista lähettää allekirjoittaneelle valmiin YouTube-videolinkin dronella otettuihin ilmakuvavideoihin ja sanoo että saa jakaa kaikkialle!

Maanantaina 6.2.2017 - biologi Mikko Karjalainen lähettää linkin ottamiinsa upeisiin valokuviin ja sanoo että niitä saa kyllä käyttää kaikkialla, kunhan hänen nimensä vain on kuvaajana.

Valtavan äärettömän iso kiitos kaikille! Te teitte lauantaisen tapahtuman!

Oulun Sukelluskeskus www.oulunsukelluskeskus.fi

Oulun Urheilusukeltajat ry

Oulun Vesimiehet ry

Soopa ry

K-supermarket Hovihalli

Mammuttitalo / Mammuttihirsi ja kaksi sukupolvea Nylandereja

Maanomistaja Markku J. Arvola

Kollegat Metsähallitukselta Pekka Lehtonen ja Suvi Saarnio

Essi Keskinen

Katso dronevideo täältä:

https://www.youtube.com/watch?v=VBRj_B7l1Og

Sukellusfiiliksiin pääsee täältä:

https://youtu.be/zHKReNfl-Mo
https://youtu.be/cXtKvTvVAho

Turvasukeltaja istuu valmiusasemissa kun ensimmäinen sukeltaja on lähdössä. Kuva Mikko Karjalainen

Sukellussäännöt käydään läpi ennen sukellukselle lähtöä.

Kiitos kaikille yhteistyökumppaneille!

Poistakaa ilmastonmuutos verkosta!

USAsta kuuluu kummia. Trump on pistänyt tuulemaan ja pyytänyt poistamaan ilmastonmuutoksen verkosta.

Voi kun se olisikin niin helppoa! Niin kuin ilmastonmuutos olisi jotenkin Internetin keksimä juttu - jos sen poistaa verkosta, se poistuu kokonaan maailmasta. Samanlainen (jokseenkin suloisen lapsellinen ajatus, jollei olisi kyse niin vakavasta asiasta) ympäröivän maailman manipulointiyritys on se, että USAn ympäristöhallintoa on käsketty hiljenemään huonoista uutisista. Kun niitä ei saa kertoa, ne eivät selvästikään voi tapahtua. Niitä ei silloin ole olemassa.

Tänä vuonna Perämerellä on vähemmän jäätä kuin ... koskaan? Hailuodon Marjaniemestä lähtien Perämeri velloo lähes jäättömänä, vaikka normaalisti tähän aikaan vuodesta Perämeri on jäässä Merenkurkkuun asti ja Hailuodon ja mantereen välistä jäätietä ollaan yleensä avaamassa.

Tästä tulee mieleen George Orwellin teos ”Vuonna 1984”. Siinä historiaa muutetaan koko ajan suuressa valtion sensurointivirastossa, joka poistaa kaikista jo julkaistuista sanomalehdistä ja kirjoista ”väärät” tai vaihtoehtoiset totuudet ja korvaa ne uusimmalla totuudella. Vanhat totuudet poltetaan eli ne lakkaavat täysin olemasta.

Orwellin ennustus ei toteutunut länsimaissa vielä aivan vuonna 1984 mutta nyt neljäkymmentä vuotta myöhemmin ollaan näköjään tuossa tilanteessa. Pohjois-Korea on tietysti kirinyt tässä edelle, samoin kuin esim. Kiina erityisesti aiemmin, kun netistä pääsi käyttämään vain tiettyjä sivustoja. Muuta ei ollut olemassa. Eikä Orwellin pitkäaikainen kotimaa Burma (Myanmar) tästä kauas putoa - Burmaa vuosina 1958-2011 ”tilapäisesti” hallinnut sotilasjuntta sulki ulkomaailman täysin pois. Kansalaiset eivät tienneet lainkaan, mitä muualla maailmassa tapahtui. He uskoivat elävänsä lintukodossa. Muuta maailmaa ei siis ollut olemassa ja Burmalla meni hyvin.

Jos USAn virallista ympäristöhallintoa on pyydetty vaikenemaan ikävistä totuuksista (”tieto lisää tuskaa”, tämähän tiedetään), sananvapautta ei kuitenkaan voi poistaa. Monet ympäristöhallinnon elimet ovat perustaneet Alternative eli Vaihtoehtoisen Twitter-kanavan, jolla kommunikoivat vapaa-ajallaan. Tätähän ei pystytä kieltämään.





Ilmastonmuutoskäyrät ja -faktat leviävät Twitterissä vaikka alkuperäiset olisikin poistettu. Nykyinen nettimaailma estää orwellilaisen entisen totuuden täydellisen poistamisen.

Edellisviikon tiistaina Suomen Ympäristöministeriössä pidettiin koko päivän kestävä ilmastonmuutosseminaari. Suomen kärkitutkijat maalasivat sekä hyviä että enemmän huonoja ja jopa pelottavia kuvia valkokankaalle. Faktat tulivat pitkäaikaisista seurannoista ja tutkimuksista eikä mieleeni missään vaiheessa juolahtanut, että olisin kuunnellut esityksiä jostakin vaihtoehtoisesta maailmasta. Ikävä kyllä tutkijat kertoivat juuri tästä meidän maailmastamme.

EU-direktiivi INSPIRE sanoo, että kaikki viranomaisten ja muiden tuottama paikkatietoaineisto on oltava kansalaisille tarjolla, yhtenäistetyssä muodossa ja helposti saatavilla. Ilmatieteenlaitoksen, Suomen ympäristökeskuksen ja julkaisun jälkeen myös yliopistojen tuottama tieto on oltava kaikkien saatavilla. Näin sanoo lainsäädäntö. Toisaalta tämän periaatteen mukaisesti johtopäätösten, eli tuloksista tulkittujen tietojen, ei tietenkään tarvitse olla jaossa. Lain valossa olisi siis mahdollista julkaista tiedot ilmakehän hiilidioksidin lisääntymisestä ja maapallon keskimääräisen lämpötilan lisääntymisestä, mutta ei sanottaisi ääneen että kyllä tämä vahvasti viittaa ilmastonmuutokseen.

Kun USAn virallinen ympäristöhallintoa pyydettiin híljenemään Twitterissä, Vaihtoehtoiset käyttäjänimet alkoivat kertoa samaa totuutta. Viestinhän ei pitäisi muuttua siitä, kuka sen kertoo, jos viestin sisältö itsessään ei muutu.

Itselleni ensimmäiseksi kiirinyt Trump-päätös oli se, kun USAn rahoittamaa kehitysapua kiellettiin kertomasta abortista kehitysapumaissa. Tästä tuli mieleeni vanha Beverly Hills 90210 -TV-sarjan jakso, jossa Donna Martin (Tori Spelling) on koulujen seksivalistuksen puolella, vaikka itse aikoo odottaa sitä oikeaa hääyöhön asti. Donnan pointti on loistava: ”Jos pihalla on uima-allas ja pelkäät lapsesi hukkuvan, eikö olisi helpompaa opettaa hänet uimaan kuin kieltää uimasta ja toivoa parasta?”

Ikävät totuudet täytyy vain kestää ja niille täytyy yrittää tehdä jotain, ei lakaista maton alle ja toivoa että ne häviäisivät sieltä itsekseen, kaikessa hiljaisuudessa. Sen lisäksi että itse ympäristöhallintoon kuuluvana haluan viestiä sekä hyvistä että huonoista uutisista, ilman sensuuria, ihmettelen juuri nyt myös sitä, miksi aivoihini on tatuoitu jotakin, mitä Donna Martin on sanonut 90-luvun alussa teinisaippuaoopperassa.

Vaikka ilmastonmuutos siis poistettaisiin netistä, tiesihän jo X-Files sen kauan sitten: ”Totuus on tuolla jossakin.”

Essi Keskinen