EMMAt esittelyssä: Uhanalaiset lajit

Upossarpio on tyypillinen Perämeren uhanalainen vesikasvilaji. Tässä kasvi tuottaa jo siemeniä. Kuva: Manuel Deinhardt / Metsähallitus.

Itämerestä ja sen rannoilta löytyy paljon uhanalaisia lajeja, mutta puhtaasti vedenalaisia niistä on vain osa. Monet ovat rantaniittyjen tai kosteikoiden lajeja. Useat levälajeista ovat vielä tiedonpuutekategoriassa DD (data deficiency) - niistä ei tiedetä tarpeeksi, jotta voitaisiin sanoa, ovatko ne uhanalaisia vai eivät. Viimeksi uhanalaisarviointi tehtiin vuonna 2019. Täältä voi lukea, miten uhanalaisuutta arvioidaan.

Erityisesti monet Perämeren EMMA-alueet (ekologisesti merkittävät merialueet) ovat valikoituneet juuri uhanalaisen lajiston mukaan, mutta myös muualta Suomesta löytyy uhanalaisia lajeja ylläpitäviä EMMA-alueita. EMMA-raportin kriteeri ”tärkeys uhanalaiselle tai taantuvalle lajille tai luontotyypille” täyttyy lähes kaikkien pohjoisen Perämeren EMMA-kohteiden kohdalla, koska joka paikka tuntuu olevan pullollaan uhanalaisia putkilokasveja. Raportin mukaan myös kriteerin Herkkyys tai hidas palautumiskyky mukaan käytännössä kaikki suojaisat lahdet ovat herkkiä rehevöitymiselle ja ihmistoiminnan aiheuttamille paineille. ”Kriteerit myös lomittuvat melko paljon muihin kriteereihin. Esimerkiksi monet uhanalaiset lajit ja luontotyypit ovat herkkiä ympäristön muutoksille ja hitaita palautumaan”, todetaan EMMA-raportissa. Lue lisää myös merenpohjan elinympäristöistä.
https://metsahallitusmerella.blogspot.com/2020/06/emmat-esittelyssa-merenpohjien.html

Nelilehtivesikuusen kukat ovat heleän purppuranpunaisia lehtihangoissa. Kuva: Lari Järvinen / Metsähallitus.

Suomessa uhanalaisten tai direktiivilajien listalla keikkuu meren selkärangatonlajeista näyttävimpänä meriuposkuoriainen Macroplea pubipennis. Sen tilanne Suomessa on parantunut - vuoden 2010 uhanalaisarvioinnissa se luokiteltiin vielä kategoriaan VU vaarantuneet, mutta vuonna 2019 se nostettiin luokkaan NT silmälläpidettävät. Silti meriuposkuoriainen on edelleen EU:n laji- ja luontotyyppidirektiivin liitteen II laji, rauhoitettu ja erityisesti suojeltu Suomessa ja löytyy sekä luonnonsuojeluasetuksesta että kiireellisesti suojeltavien lajien listalta. Aiemmin Suomesta tiedettiin vain muutama meriuposkuoriaisen esiintymä mm. Espoonlahdelta, Selkämereltä ja Merenkurkusta, mutta kun sitä on parin viime vuoden aikana tarkoituksella etsitty mm. Hailuodon itä- ja pohjoisrannoilta ja Oulunsalon rannoilta, uusia elinalueita on löydetty runsaasti. Itäisen Suomenlahden meriuposkuoriaisista voi lukea lisää täältä ja Perämeren kuoriaisista täältä.

Meriuposkuoriaiset viihtyvät mm. ärviöillä. Kuva: Norbottenin lääninhallitus.

Levistä ja niiden tuntemuksesta kertoo paljon se, että suuri osa lajeista uppoaa DD-tiedonpuute -kategoriaan. Viherlevistä (pois lukien näkinpartaiset) tai ruskolevistä mitään ei ole pystytty luokittelemaan silmälläpidettävien luokkaa uhanalaisemmiksi, punalevistä kaksi yltää tuohon joukkoon ja Itämeren näkinpartaisista kolme. Näitä kolmea näkinpartaislajia löytyy ympäri Suomen rannikkoa, vaikka lajeista kaksi (kalvassiloparta ja silonäkinparta) ovat makeanveden lajeja, jotka pystyvät elämään myös murtovedessä, ja kolmas selkeästi mereisempi piikkinäkinparta.

Piikkinäkinparta on nimensä veroinen. Kuva: Joonas Hoikkala / Metsähallitus.

Silonäkinparta. Kuva: Norbottenin lääninhallitus.

Putkilokasvit ovatkin sitten aivan oma lukunsa. Niistä löytyy lukuisia Itämeressä esiintyviä uhanalaisia lajeja, ja vaikka suurin osa niistä viihtyykin aivan rantavedessä, ne ovat kuitenkin kiistatta vesikasveja. Osa on löytänyt tiensä myös direktiiviliitteen II lajien joukkoon (upossarpio ja nelilehtivesikuusi). Syystä tai toisesta suurin osa Suomen rannikon uhanalaisista putkilokasveista löytyy nykyään pohjoiselta Perämereltä. Siellä samalla natura-alueella saattaa tungeksia niityittäin nelilehtivesikuusta, upossarpiota ja paunikkoa, saattaapa joukkoon liittyä myös lietetatarkin. Nelilehtivesikuusta ja upossarpiota on aiemmin esiintynyt ympäri Suomen rannikkoa mutta mm. laidunnuksen väheneminen, rantarakentaminen ja Itämeren rehevöityminen ovat verottaneet esiintymiä. Nykyisin esiintymät keskittyvät Kalajoen ja Tornion (upossarpio) ja Liminganlahden ja Iin Krunnien (tai englanniksi täältä) (nelilehtivesikuusi) väliselle alueelle. Selkämereltä ja Merenkurkusta löytyy muutama nelilehtivesikuusen esiintymä. Vaarantunut liejupahaputki puolestaan on selkeästi eteläinen laji.

Paunikko kasvaa vesirajassa ja jää välillä kuiville. Kuva: Manuel Deinhardt / Metsähallitus.

Erityisesti Perämerellä monet Natura 2000 -alueista on perustettu suojelemaan nimenomaan uhanalaisia vesikasveja, mutta natura-alueverkoston ulkopuolelle jää vielä paljon alueita, joilta löytyy uhanalaisia lajeja. Uhanalaisten lajien EMMA-rajauksilla onkin haluttu korostaa uhanalaisten lajien esiintymistä ympäri Suomen rannikkoa, Natura 2000 tai muista luonnonsuojelualueiden rajauksista riippumatta. Tästä(kin) syystä EMMA-rajaukset ovat päätyneet mm. merialuesuunnitteluun, jossa kaikki meren käyttökohteet on pyritty tiivistämään yhdelle kartalle ja sovittamaan yhteen. Kun EMMA-alueet ovat selkeästi meriluonnon helmiä, on hyvä, että ne näkyvät myös merialuesuunnittelussa.

Essi Keskinen

EMMAt esittelyssä: Luontotyypit

Yksi rannikkomme monista laguuneista. Kuva: Roosa Mikkola / Metsähallitus

Miten mahtavia vedenalaisia luontotyyppejä meillä onkaan! Ja ei, nyt en puhu meressä sukeltavista tyypeistä, vaan sananmukaisesti luonnon “tyypittelystä” sopiviksi kokonaisuuksiksi. Tarkastellaanpa asiaa lähemmin!

Vedenalainen luonnosta nauttiva tyyppi voisi olla vaikkapa tämä tutkimussukeltaja, mutta tässä blogissa keskitymme toisenlaisiin luontotyyppeihin. Kuva: Katja Svahnbäck / Metsähallitus

Ihmiselle on hyvin luonteenomaista luonnon ryhmittely ja luokittelu. Esimerkiksi nykyisen tieteellisen luokittelujärjestelmän eliöille perusti Carl von Linné jo 1700-luvulla. Luontotyyppien tapauksessa ympäristöjä, joissa lajit elävät, luokitellaan ja nimetään niiden ominaispiirteiden mukaisesti. Vedenalaiset elinympäristöt ovat kemiallisten, fysikaalisten ja fyysisten ominaispiirteiden kokonaisuuksia. Yksittäisiä ominaispiirteitä voi olla muun muassa veden syvyys ja lämpötilan vuotuinen vaihtelu, virtaukset, rannan avoimuus, veden suolaisuus ja merenpohjan koostumus, joista jokainen vaikuttaa osaltaan meressä elävien eliöiden esiintymiseen. Ja nyt olemmekin jo lähellä luontotyyppimääritelmän ydintä, sillä luontotyypit ovat rajattavissa olevia maa- tai vesiympäristöjä, joilla vallitsevat samankaltaiset ympäristötekijät ja eliöstö, ja jotka eroavat näiden ominaisuuksien perusteella muista luontotyypeistä.

Valitettavasti luontotyypin määritelmää sotkee se, että sitä käytetään useassa eri merkityksessä. Suomen merialueen vedenalaisten pohjayhteisöjen luokitteluun kehitettiin kansallinen luokittelujärjestelmä vuonna 2008 luontotyyppien uhanalaisuusarviointia varten. Sittemmin tietopohja Itämeren luontotyypeistä on kasvanut huomattavasti, joten uusimmassa uhanalaisuusarvioinnissa Itämeren luontotyyppiluokittelu on kokonaan uudistunut ja päivitetty vastaamaan Itämeren suojelukomission (HELCOM) luokittelujärjestelmää. HELCOMin luokittelujärjestelmä on nimeltään HUB (Helcom Underwater Biotope and Habitat Classification), jossa luontotyyppiä määrittäviä tekijöitä ovat eliöyhteisön sijainti vesimassassa (pohja, avovesi, jää), valon määrä, pohja-aines ja eliöyhteisössä vallitsevat lajit.

Kallipohjan vallitsevana lajina on rakkohauru (Fucus vesiculosus), jolla ei ole aavistustakaan HUB-luokittelusta. Kuva: Olli Mustonen / Metsähallitus

Pääsimme taas askeleen eteenpäin luontotyyppien määrittelyssä, mutta siinä ei ollut aivan kaikki. Erittäin viranomaisen vivahteen luontotyyppi –sanaan tuo EU:n luontodirektiivin mukaiset luontotyypit. Euroopan unioni edellyttää, että suojelemme lajeja ja luontotyyppejä, jotka luontaisesti esiintyvät suppealla alueella tai ovat uhanalaisia. Suojelu perustuu EU:n luonto- ja lintudirektiiveihin. HUB-luokitteluun verrattuna luontodirektiivissä luontotyyppien määrittely perustuu alueen geologisiin, maisemallisiin ja kasvitieteellisiin piirteisiin. Tämä tarkoittaa sitä, että luontodirektiivin mukaiset luontotyypit yleensä muodostuvat useammasta eri HUB-luontotyypistä.

Itämeren monimuotoinen vedenalainen luonto ei aina suostu taipumaan selkeisiin "tyypittelyihin". Onko kuvan vallitsevia lajeja rusko-, puna- vai peräti suolilevät? Kuva: Mats Westerbom / Metsähallitus

Mutta palataksemme tämän blogin alkuun, niin tarkastellaanpa vihdoinkin niitä meidän mahtavia vedenalaisia luontotyyppejä! Luontodirektiivin mukaisista luontotyypeistä kahdeksan on sellaisia, joissa esiintyy vedenalaista meriluontoa ja niitä ovat jokisuistot, rannikon laguunit, kapeat murtovesilahdet, laajat ja matalat lahdet, harjusaaret, vedenalaiset hiekkasärkät, riutat sekä ulkosaariston luodot ja saaret. Osa näistä luontotyypeistä sisältää sekä pinnanpäällisiä että pinnanalaisia osia, toiset taas ovat kokonaan meren pinnan alla.

Jokisuistot ovat makeavetisimpiä mereisten luontotyyppien joukosta, sillä ne sijaitsevat maan ja varsinaisen meren välissä. Suistot saavat ensimmäisen kuorman jokien mukana kulkeutuvasta maa-aineksesta, mistä syystä jokisuistojen vesi on yleensä sameaa. Jokisuistoille luonteenomaista kasvillisuutta ovat laajat ja tiheät ruovikot ja kaislikot.

Jokisuistomaisemaa itäiseltä Suomenlahdelta. Kuva: Petra Pohjola / Metsähallitus

Rannikon laguunit -luontotyyppi kuulostaa enemmänkin tropiikilta palmuineen ja valkoisine hiekkarantoineen, mutta Suomenkin rannikolla laguunit tarjoavat suojaa ja lämpöä muun muassa monille kalanpoikasille. Rannikon laguunit ovat matalia rannikkoalueita, jotka ovat kuroutuneet merestä kokonaan tai osittain. Suomen rannikolla laguuneiksi luetaan muun muassa fladat, jotka ovat pieniä, matalia ja selvästi rajautuneita altaita. Fladan suulla on kynnys, joka rajoittaa veden vaihtuvuutta, mikä tekee siitä tärkeän kutupaikan esimerkiksi ahvenelle ja hauelle. Erityisen paljon laguuneja, fladoja ja kluuvijärviä löytyy Merenkurkusta, jossa UNESCOn luonnonmaailmanperintökohteen status kertoo nimenomaan maankohoamisesta - kun maa kohoaa lähes 9 mm vuodessa, fladoja kehittyy koko ajan lisää.

Maankohoamisen seurauksena matalat merenlahdet kuroutuvat hiljalleen umpeen ja syntyy flada, joka tarjoaa suojaisan kutualueen kaloille. Kuva: Jaakko Haapamäki / Metsähallitus

Kapeat murtovesilahdet -luontotyyppiä esiintyy pääasiassa Suomenlahdella ja Saaristomerellä. Lahdet ovat tyypillisesti pitkiä ja matalia, ja vedenalainen kynnysalue erottaa ne muusta merialueesta. Kapeat murtovesilahdet ovat makeavetisempiä kuin varsinainen merialue, sillä niihin virtaa usein puroja ja pienempiä jokia. Monipuoliselta lajistoltaan ne vetävät vertoja sekä jokisuistoille että rannikon laguuneille.

Långviken on 5 kilometriä pitkä ja edustaa kapeita murtovesilahtia Lounais-Suomessa. Kuva: Tulostettu Maanmittauslaitoksen asiointipalvelussa

Laajat ja matalat lahdet ovat isoja ja suojaisia hiekka- tai pehmeäpohjaisia merenlahtia, joissa makeanveden vaikutus on pienempi kuin edellä mainituissa luontotyypeissä. Näitä lahtia esiintyy sekä rannikolla että suurissa saarissa. Laajat matalat lahdet tarjoavat suojaa aallokkoa huonosti kestäville lajeille, kuten esimerkiksi näkinpartaisleville.

Punanäkinparta (Chara tomentosa) viihtyy parhaiten pehmeillä pohjilla suojaisissa lahdissa ja fladoissa. Kuva: Victoria Ollus / Metsähallitus

Harjusaaret -luontotyypistä puhuttaessa keskitytään yleensä maanpäälliseen luontoon unohtaen, että harjusaarten vedenalaiset osat muodostavat myös yhden luontodirektiivin mereisistä luontotyypeistä. Harjusaaret ovat muodostuneet pääosin mannerjäätikön sulamisvesien kuljettamasta hiekasta ja sorasta, ja seassa voi olla myös suurempiakin kiviä tai lohkareita. Harjusaarten vedenalaista luontoa hallitsevat erilaiset levät, kun taas suojan puoli ja hienojakoisempi pohjamateriaali tarjoaa kasvupaikan myös putkilokasveille.

Sandön-saari on osa Salpausselän harjumuodostelmaa. Kuva: Tulostettu Maanmittauslaitoksen asiointipalvelussa

Vedenalaiset hiekkasärkät ovat dynaamisia ja voivat liikkua virtausten mukana. Ne sijaitsevat yleensä rantavyöhykkeen läheisyydessä merenpohjasta kohoten, mutta pysyttelevät veden pinnan alapuolella. Nimensä mukaisesti hiekkasärkät muodostuvat pääasiassa hiekasta, mutta joukossa on usein myös kiviä ja lohkareita. Aallokolle alttiina ne voivat olla täysin kasvittomia, mutta monet pehmeillä pohjilla elävät uposkasvit ja levät ovat sopeutuneet eloon myös hiekkasärkillä. Laajoja meriajokasyhdyskuntia esiintyy hiekkasärkillä erityisesti Saaristomerellä sekä Uudellamaalla.

Hiilinielunakin tunnettu meriajokasniitty (Zostera marina) hiekkapohjalla. Kuva: Juuso Haapaniemi / Metsähallitus

Riutat tuovat mieleen suolaisempien merien koralliriutat, mutta Suomen rannikolla riutat ovat vedenalaisia merenpohjasta kohoavia kallioita, lohkareita tai kivikoita. Etelä-Suomessa riuttoja luonnehtivat muun muassa runsaat sinisimpukka- ja rakkohauruesiintymät, jotka ylläpitävät Itämeren monimuotoisimpia eliöyhteisöjä. Perämeren makeammissa olosuhteissa riuttakasvillisuus muodostuu muun muassa vesisammalista.

 Perämeren riuttakasvillisuus (yläkuva) poikkeaa huomattavasti Etelä-Suomen suolaisemman veden riuttakasvillisuudesta (alakuva).  Kuvat: Pauliina Ahti (yläkuva) ja Mats Westerbom (alakuva) / Metsähallitus

Ulkosaariston luodot ja saaret -luontotyypin vedenalainen luonto on alttiina koville olosuhteille, kuten aallokolle sekä jääeroosiolle. Vedenalaiset osat ovat riuttamaisia ja pohja on yleensä kalliota. Etelä-Suomen riutoille sekä ulkosaariston luotojen ja saarien vedenalaiselle luonnolle ominaista on kovien pohjien vyöhykkeinen leväkasvillisuus, mikä tarkoittaa sitä, että leväkasvillisuus jaetaan kolmeen vyöhykkeeseen: rihmalevä-, ruskolevä- ja syvänveden punalevävyöhykkeeseen. Pohjanlahdella ja Suomenlahden pohjukassa samankaltaista levävyöhykkeisyyttä ei juurikaan esiinny ja Perämerellä levävyöhykkeisyyttä ei esiinny lainkaan.

Ulkosaariston luodot ja saaret -luontotyyppi voi näyttää pinnan päältä tämännäköiseltä, mutta karun ulkokuoren ei kannata antaa pettää, sillä pinnanalainen maisema saattaa olla henkeäsalpaava. Kuva: Julia Nyström / Metsähallitus

Nyt olemme kahlanneet läpi luontotyypin määritelmiä sekä rannikkomme mahtavia luontotyyppejä avomerelle saakka. Seuraavana "EMMAt esittelyssä" -blogisarjassamme tarkastelemme luontotyyppejä alueellisesti Lapin Simossa sekä avomeren Luodematalilla.

Aija Nieminen

***

EMMORNA i presentation: Naturtyper

En av de otaliga lagunerna vid vår kust. Bild: Roosa Mikkola / Metsähallitus

Vilka häftiga naturtyper vi har! Och nej, nu talar jag inte om typer som dyker under vattnet, utan bokstavligen om typindelning av naturen till lämpliga helheter. Låt oss titta på det lite närmare!

Denna typ som njuter att var under vattnet kunde vara en forskningsdykare, men i detta blogginlägg fokuserar vi oss istället på olika naturtyper. Bild: Katja Svahnbäck / Metsähallitus

Människan kan kännetecknas av ett starkt intresse för att klassificera och kategorisera den omkringliggande naturen. Exempelvis redan under 1700-talet lade Carl von Linné grunden för den moderna systematiken genom att studera i hur levande organismer kan delas in i systematiska kategorier för att bringa reda i naturens myller. Ett sätt att klassificera den omkringliggande naturen är att indela olika miljöer i olika naturtyper på basen av den flora och fauna som förekommer i dem och på basen av olika fysiska och kemiska egenskaper dessa miljöer har. Vad beträffar olika undervattensmiljöer är dessa egenskaper exempelvis vattendjupet, den årliga variationen av vattentemperaturen, vattenströmmar, strandens öppenhet, vattnets salinitet och bottnens beskaffenhet, vilka alla på sitt sätt påverkar vilka arter som förekommer i vilka undervattensmiljöer. Naturtyper kan med andra ord definieras som avgränsbara land- och vattenområden, med motsvarande artsammansättning och samma egenskaper, vilka skiljer sig från andra områden på basen av definierade särdrag.

Ibland kan indelningen av naturen i olika naturtyper kännas förvirrande, då flera olika sätt eller klassificeringssystem för att indela olika miljöer i olika naturtyper existerar. Exempelvis, för hotbedömning av naturtyper i Finland, utformades år 2008 ett nationellt klassificeringssystem för att dela in havsbottnen i Östersjön i olika naturtyper. Sedan dess har kunskapsbasen över olika naturtyper i Östersjön ökat enormt och i den senaste hotbedömningen av olika naturtyper i Finland har klassificeringssystemet av naturtyper i Östersjön förnyats till att i stället motsvara Helsingforskonventionens (HELCOM) klassificeringssystem HUB (Helcom Underwater Biotope and Habitat Classification), där olika naturtyper i Östersjön definieras enligt arternas och organismsamhällenas position i vattenkolumnen (på bottnen,  i öppet vatten eller  i is), ljusets mängd, bottnens beskaffenhet och dominerade arter.

Den dominerade arten Fucus vesiculosus har ingen aning om någon HUB-klassificering. Bild: Olli Mustonen / Metsähallitus 

Nu har vi kommit ett steg närmare i definieringen av olika naturtyper, men detta var inte allt. Naturtyperna i EU:s habitatdirektiv medför en väldigt myndighetsrelaterad nyans i begreppet naturtyper. EU förutsätter att vi skyddar arter och naturtyper, vilka naturligt förekommer på ett begränsat område eller är på något sätt hotade. Skyddet baserar sig i EU:s habitat- och fågeldirektiv. I jämförelse till det ovannämnda klassificeringssystemet HUB, baserar sig definieringen av olika naturtyper i habitatdirektivet i olika geologiska, landskapsmässiga och botaniska egenskaper av ett område. Detta innebär att olika naturtyper definierade enligt habitatdirektivet innehåller flera olika HUB-naturtyper.

Östersjöns mångsidiga undervattensnatur vill inte alltid passa in i klara ”typindelningar”. Domineras havsbottnen i bilden av brunalger, rödalger eller till och med av tarmalger? Bild: Mats Westerbom / Metsähallitus

Men nu, låt oss gå tillbaka till början av detta blogginlägg och till följande se närmare på de häftiga naturtyperna vi har under vattnet! Sammanlagt 8 av de olika naturtyperna som finns med i EU:s habitatdirektiv är sådana som innehåller marina undervattensmiljöer. Dessa är estuarier, kustnära laguner, smala vikar, stora grunda vikar och sund, rullstensåsöar med litoral och sublitoral vegetation, sublitorala sandbankar, rev och boreala skär och småöar. En del av dessa naturtyper innefattar områden både ovanom och under havsytan, medan andra befinner sig bara under havsytan.

Estuarier utgör de mest sötvattensrelaterade naturtyperna av marina naturtyper, då de befinner sig mellan land och det egentliga havet. Estuarierna tar emot den största belastningen av olika jordpartiklar, som åar och floder hämtar med sig, vilket gör att vattnet i olika estuarier ofta är väldigt grumligt. Karakteristiskt för olika estuarier är stora och täta förekomster av vass och säv.

Åmynning i Östra Finska viken. Bild: Petra Pohjola / Metsähallitus

Naturtypen kustnära laguner låter mer som en tropisk naturtyp med palmer och vita sandstränder, men även vid Finlands kust erbjuder laguner en ypperlig levnadsmiljö till exempel för olika fiskyngel. Kustnära laguner är grunda kustnära områden, vilka är helt eller delvis avsnörda från det omkringliggande havet. Som kustnära laguner vid den finska kusten räknas bland annat olika flador, vilka är små, grunda och klart avsnörda bassänger. Vid mynningen av olika flador finns en tröskel, som begränsar utbytet av vattnet, vilket i sin tur gör olika flador till viktiga lekområden för flera fiskarter, såsom abborre och gädda.

På grund av landhöjningen avsnörs grunda havsvikar småningom från det omkringliggande havet till olika flador, vilka erbjuder skyddade lekområden för olika fiskarter. Bild: Jaakko Haapamäki / Metsähallitus

Naturtypen smala vikar förekommer I Finland huvudsakligen i Finska viken och i Skärgårdshavet. Karakteristiskt för dessa vikar är att de är långa och grunda och där en ett tröskelområde vid mynningen avgränsar dem delvis från resten av havet. I dessa samla vikar är vattnet ofta något mer sötare än i havet utanför, då flera bäckar och åar mynnar ut i dem. Vad beträffar artmångfalden kan smala vikar jämföras med åmynningar eller kustnära laguner.

Långviken är en 5 kilometer lång och smal vik i sydvästra Finland. Bild: Bilden utprintad ur Lantmäteriverkets nättjänst. 

Stora grunda vikar och sund är stora och relativt skyddade havsvikar, med sand- eller mjukbotten, där sötvattnets inverkan är mindre än i de ovannämnda naturtyperna. Dessa vikar förekommer såväl vid kusten, som vid stora öar. Stora grunda vikar och sund erbjuder skydd åt flera arter, vilka tål dåligt vågor, såsom kransalger.

Rödsträfse trivs bäst på mjuka bottnar i skyddade vikar och flador. Bild: Victoria Ollus / Metsähallitus

Vad beträffar naturtypen rullstensåsöar med litoral och sublitoral vegetation fokuserar man sig ofta enbart på områden ovanom vattenytan, medan man lätt kan glömma att områdena under vattnet vid dessa öar likaså tillhör denna naturtyp, vilket gör att denna naturtyp klassas till en av de marina undervattensnaturtyperna i habitatdirektivet. Rullstensåsöar består i huvudsak av sand och grus, samt större stenar, vilka transporterats med smältvattnet från inlandsisen under den senaste istiden. Undervattensvegetationen vid dessa öar domineras ofta av olika alger, samt olika kärlväxter, som förekommer främst på de mer skyddade sidorna av öarna, där bottenmaterialet ofta är mera finkornigt.

Sandön är en del av Salpausselkä-åsen. Bild: Bilden utprintad ur Lantmäteriverkets nättjänst.

Sublitorala sandbankar utgör mycket dynamiska miljöer där vågor och vattenströmmar har en stor inverkan. Dessa sandbankar befinner sig oftast nära strandzonen och reser sig något från havsbotten, men ligger emellertid helt under vattnet. Liksom namnet antyder består sublitorala sandbankar i huvudsak av sand, men stenar och block kan även förekomma i dem. I och med en kraftig vågpåverkan kan sublitorala sandbankar vara helt utan vegetation, men ofta finner man dock en handfull vattenväxter vid dem, vilka anpassat sig till denna dynamiska miljö, som till exempel bandtång Zostera marina, som förekommer speciellt i Skärgårdshavet och utanför Nyland.

Äng av bandtåg (Zostera marina) på sandbotten. Bild: Juuso Haapaniemi / Metsähallitus

Då man hör ordet rev kommer man lätt att tänka på olika korallrev som finns i tropikerna, men i Östersjön utgör rev olika stora samlingar av berg, block och sten, som reser sig från havsbottnen. I Södra Finland präglas dessa rev av bland annat rikliga förekomster av blåmusslor och blåstång, vilka i sig upprätthåller en av de mest mångfaldiga artsammansättningarna i Östersjön. I de mer sötare förhållandena i Bottenviken består vegetationen vid olika rev däremot främst av olika vattenmossor.

Vegetationen vid ett rev i Bottenviken (övre bilden) skiljer sig avsevärt växtligheten vid ett rev i södra Finland (nedre bilden). Bilderna: Pauliina Ahti (övre bilden) och Mats Westerbom (nedre bilden) / Metsähallitus

Undervattensmiljöerna i naturtypen boreala skär och småöar är utsatta för hårda förhållanden i den yttre skärgården, såsom kraftig vågpåverkan och erosion förorsakat av is. Havsbottnen vid dessa skär och småöar är revliknade och består ofta av berg. Undervattensvegetationen i denna naturtyp består främst av olika alger, som i Södra Finland ofta bildar tydliga algzoner eller-bälten: grönalgsbältet nära ytan, brunalgsbältet något djupare och rödalgsbältet allra djupast. I Bottniska viken och i Östra Finska viken är dessa algzoner däremot inte lika tydliga och i Bottenviken saknas de totalt.

Skär och småöar i den yttre skärgården kan se rätt karga ut ovanom vattenytan, men under vattenytan kan vyerna däremot vara häpnadsväckande. Bild: Julia Nyström / Metsähallitus

Nu har vi bekantat oss med olika naturtyper i Östersjön och hur naturtyper kan definieras. Till näst i denna bloggserie granskar vi närmare på olika undervattensnaturtyper i Simo och vid Luodematalat.

Aija Nieminen, marinbiolog
Käännös: Jon Ögård

Ps. Den nya EMMA-temabloggen, som berättar om havsbottens artsamhällen, hittar du här (texten finns inom kort även på svenska): http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2020/06/emmat-esittelyssa-merenpohjien.html

EMMAt esittelyssä: Mikä ihmeen EMMA?

Suomen ekologisesti merkittävät vedenalaiset meriluontoalueet jakautuvat koko rannikon alueelle. Kartta: Juho Lappalainen / SYKE

(Vill du hellre läsa bloggen på svenska? Rulla neråt!)

”Oi Emma, Emma…” Viimeisten parin vuoden aikana rannikkomme meribiologien huulilta on useasti livahtanut sana EMMA. Mutta kuka on tämä mystinen EMMA, joka on työllistänyt meitä ja lukuisia muitakin suomalaisia meriluonnon asiantuntijoita?

Koko maailmasta on tähän mennessä kansainvälisesti tunnistettu 321 ekologisesti tai biologisesti merkittävää merialuetta eli EBSAa. Vihdoin vuonna 2018 myös Itämeri huomioitiin, ja Suomen aluevesiltä mukaan kansainväliseen luokitteluun pääsivät Itäinen Suomenlahti, Ahvenanmeri, Ahvenanmaa ja Saaristomeri, Merenkurkun saaristo sekä Perämeren pohjoisosa. Nämä alueet ovat kuitenkin varsin suuria ja karkeasti rajattuja, eivätkä kerro kovin tarkasti, missä meriluontomme biologisesti ja ekologisesti monimuotoisimmat kohteet sijaitsevat. Niinpä Suomessa päätettiin listata erikseen rannikkomme tutkitusti tärkeimmät meriluontoalueet, ja näin sai alkunsa EMMA, eli Suomen ekologisesti merkittävät vedenalaiset meriluontoalueet tunnistava työ.

Alueiden määrittely ja rajaus oli pitkä prosessi, jossa oli mukana lukuisia meriluonnon asiantuntijoita. Mukaan otettiin vain sellaisia alueita, joilta oli jo paljon konkreettista vedenalaista tutkimustietoa esimerkiksi vesikasveista, makrolevistä, selkärangattomista eläimistä, luontotyypeistä, geologiasta ja kalojen lisääntymisalueista. Matemaattisen mallinnuksen avulla saatiin alustavia arvioita parhaista kohteista, mutta rajaukset tehtiin vasta kartoitushavaintojen ja asiantuntijoiden paikallistuntemuksen ja erityisosaamisen avulla. Suomen rannikolta tunnistettiin tässä vaiheessa 87 ekologisesti erityisen merkittävää merialuetta, ja tiedon lisääntyessä EMMA-listalle on mahdollista myös lisätä uusia kohteita. Luontoarvojen määrittelystä voit lukea lisää esimerkiksi täältä. 

Ekologisesti merkittävien vedenalaisten meriluontoalueiden määrittelyssä käytettiin kansainvälisiä EBSA-kriteereitä, kuitenkin pohjoisen Itämeren oloihin muokattuina. Alueen merkittävyys arvioitiin suhteessa kyseisen merialueen, esimerkiksi Saaristomeren, luontoarvoihin. Jokaisen alueen tuli täyttää ainakin yksi (mielellään toki useampikin) seuraavista vaatimuksista:

• Ainutlaatuisuus, harvinaisuus tai huomattava edustavuus
• Erityinen tärkeys lajin elinkierrossa
• Tärkeys uhanalaiselle tai taantuvalle lajille tai luontotyypille
• Herkkyys tai hidas palautumiskyky
• Biologinen monimuotoisuus
• Luonnontilaisuus 

Pyhtään ulkosaaristossa sijaitseva Viirien alue on paitsi pääosin luonnontilainen harjujatkumo, myös biologisilta arvoiltaan hyvin monimuotoinen niin pinnan päällä kuin allakin. Kuva: Maiju Lanki / Metsähallitus

EMMA tulkitsee ja kokoaa meriluontoa kuvaavaa tietoa erityisesti merialueiden kestävän käytön suunnittelun tueksi sekä alan asiantuntijoille, mutta myös koko kansan iloksi ja hyödyksi. On olennaista huomata, että EMMA ei ota kantaa hallinnollisiin rajoihin eikä luonnonsuojelualueisiin: jotkut määritellyistä alueista ovat suojeltuja ja joidenkin osat saattavat olla eriasteisen suojelun piirissä. Jotkut alueet taas ovat kokonaan suojelualueverkoston ulkopuolella, mikä osoittaa, että vedenalainen tieto on viime vuosina lisääntynyt huomattavan nopeasti. VELMU (vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelma) on tuottanut kymmenen vuoden aikana valtavan määrän havaintoja pohjoisen Itämeren vedenalaisesta luonnosta, ja nyt VELMUn alaisuudessa tuotetut EMMAt kokoavat näitä tietoja yhteen. 

Tutkimussukellus on tärkeä menetelmä vedenalaisen tiedon hankinnassa. Kuva: Maiju Lanki / Metsähallitus

Tästä blogista alkaa koko kesän kestävä EMMAt esittelyssä -blogisarja, jossa esitellään erilaisia meriluonnon ekologista merkittävyyttä määritteleviä ja siihen vaikuttavia tekijöitä sekä kurkistetaan tarkemmin lukuisille EMMA-alueille Perämeren pohjukasta Suomenlahden itärajalle. Sarja julkaistaan myös Facebookin LuontoTyypit-ryhmässä sekä alueellisesti eri merikansallispuistojen Facebook-sivuilla. Oppaina EMMA-maailmaan toimivat Metsähallituksen Luontopalvelujen meribiologit. Pysy kuulolla!

   Maiju Lanki

Ps. Kun kaikkia kuitenkin kovin kiinnostaa, onko juuri omalle koti- tai mökkiseudulle määritelty omaa EMMAa, ruotsinkielisen version alla on vielä tarkemmat alueelliset kartat tähänastisista rajauksista. Löydätkö tuttuja alueita? 

***

EMMORNA i presentation: EMMA?

”Oj Emma, Emma…” Under de senaste åren har marinbiologer längs våra kuster ofta nämnt ordet EMMA. Vad är detta mystiska EMMA, som gett arbete åt oss och flera andra finländska havexperter?

Hittills har 321 olika ekologiskt eller biologiskt signifikanta marina områden (EBSA-områden) identifierats i olika delar av världen. År 2018 uppmärksammades äntligen även Östersjön och av finländska vatten valdes Östra Finska viken, Ålands hav, Åland och Skärgårdshavet, Kvarkens skärgård och Norra Bottniska viken med i det globala EBSA-nätverket. Dessa EBSA-områden är i sig dock rätt stora och rätt grovt begränsade och därmed anger de inte särskilt noggrant var de mest betydelsefulla miljöerna i våra havsområden exakt ligger. Därmed beslöt man i Finland för att ytterligare, på en mindre skala, identifiera och lista upp de mest betydelsefulla miljöerna i våra havsområden, genom att utnyttja bästa möjliga data. På så vis fick EMMA sin början, det vill säga arbetet för att identifiera och beskriva Finlands biologiskt och ekologiskt mest betydelsefulla marina miljöer.

Arbetet för att identifiera och avgränsa ifrågavarande områden var en lång process, där flertalet havsexperter var involverade. Med i processen togs endast havsområden som var tillräckligt noggrant karterade, med stora mängder tillgänglig information över exempelvis vattenväxter, makroalger, ryggradslösa djur, olika naturtyper, geologi, samt lekområden för fisk. Med hjälp av modellering fick man fram preliminära resultat över de bästa områdena, men de slutliga områdesavgränsningarna gjordes på basen av ytterligare analys av data från tidigare karteringar och med hjälp av lokalkännedom och sakkunnighet av olika experter. Vid den finska kusten identifierades i detta skede sammanlagt 87 olika ekologiskt speciellt betydelsefulla havsområden, dvs. EMMA-områden. I framtiden då mera karteringsdata blir tillgängligt, kan det bli möjligt att identifiera och beskriva nya EMMA-områden. Mer om bedömning av naturvärden kan du läsa om här (på finska).

Vid identifiering och beskrivning av de olika EMMA-områdena utnyttjades för Östersjön anpassade internationella EBSA-kriterier. Betydelsen av ett område fastställdes i relation till naturvärden i det omkringliggande havsområdet, exempelvis Skärgårdshavet. För att ett havsområde kan identifieras som ett EMMA-område måste åtminstone ett, men gärna flera, av följande krav uppfyllas:

• Området måste vara unikt, sällsynt eller inneha betydande representativitet
• Området måste vara av speciell betydelse för arters livscykel
• Området är av betydelse för hotade eller nedgående arter eller naturtyper
• Området är sårbart och/eller har en långsam återhämtningsförmåga
• Området har stor biologisk mångfald
• Områdets naturlighet

EMMA tolkar och sammanför data av undervattensmiljön i Östersjön, speciellt för hållbar områdesanvändningsplanering och för olika experter, men även för allmänheten. Det bör noteras att EMMA inte beaktar eller tar ställning till olika administrativa gränser eller naturskyddsområden: en del av de identifierade EMMA-områdena är idag helt eller delvis skyddade, medan andra inte ingår i något naturskyddsnätverk, vilket markerar en markant ökning i mängden tillgängligt data av undervattensnaturen i Östersjön. VELMU (programmet för inventeringen av den marina undervattensmiljön) har i över tio år producerat en enorm mängd data av undervattensnaturen i Norra Östersjön, som EMMA arbetet nu sammanställer.  

Med detta blogginlägg börjar EMMORNA i presentation- bloggserie (”EMMAt esittelyssä -blogisarja”), som pågår hela sommaren och där bland annat olika EMMA-områden från Norra Bottenviken till Östra finska viken presenteras. Serien publiceras även i Facebook i LuontoTyypit-gruppen, samt i olika lokala Facebook-grupper. Som guider i EMMornas värld fungerar marinbiologerna vid Froststyrelsens naturtjänster. Stay tuned!

    Maiju Lanki, marinbiolog
    Käännös: Jon Ögård

Ps. Nedan finner du kartor över de olika hittills identifierade EMMA-områdena. Hittar du bekanta områden?

Ps2. Bloggserien är i huvudsak på finska, men en del av inläggen kommer att översättas till svenska.

EMMA-alueet: Perämeren pohjoisosa. Kartta: Juho Lappalainen / SYKE

EMMA-alueet: Pohjois-Pohjanmaan rannikko. Kartta: Juho Lappalainen / SYKE

EMMA-alueet: Merenkurkku ja Selkämeren pohjoisosa. Kartta: Juho Lappalainen / SYKE

EMMA-alueet: Selkämeri. Kartta: Juho Lappalainen / SYKE

EMMA-alueet: Saaristomeri. Kartta: Juho Lappalainen / SYKE

EMMA-alueet: läntinen Suomenlahti. Kartta: Juho Lappalainen / SYKE

EMMA-alueet: keskinen Suomenlahti. Kartta: Juho Lappalainen / SYKE

EMMA-alueet: itäinen Suomenlahti. Kartta: Juho Lappalainen / SYKE