Metsästä merelle

Perämeren rannikon yliopistokaupungin - Oulun - yliopistossa meriin liittyvä tutkimus ja varsinkin opetus on melko vähäistä. Sen sijaan makeiden vesistöjen, erityisesti virtavesien puolella löytyy vahvaa osaamista katseiden suuntautuessa enemmän pohjoiseen kuin länteen. Vesistöjen ja niiden selkärangattoman pohjaeläimistön tuntemuksen sekä monipuolisen maastokokemuksen tuomilla avuilla minäkin uiskentelin Perämeren meritiimiin työharjoittelua suorittamaan.

 

Perämeren eliöstöä. Kuvat Lari Järvinen/Metsähallitus.

Hauskan työnteon, hyvän seuran ja herkullisen ruuan lisäksi on kesän aikana saanut nauttia valtavasta määrästä uuden oppimista. Katsomalla, kuuntelemalla ja kyselemällä on voinut oppia paljon asioita mereisen elinympäristön biologiasta. Uusia tietoja on ollut mielenkiintoista yhdistellä aiempaan tietämykseen. Merenpohjan kartoittamiseen ja datan keräämiseen käytettävät monipuoliset tutkimusmenetelmät ovat tulleet tutuiksi itse tekemällä varsinkin maastotyöskentelyn osalta, minkä lisäksi on päässyt tutustumaan kerätyn datan käsittelyyn ja hyödynnykseen.

Yllä mainitut seikat tulevat helpoimmin mieleen merenpohjan laadun ja biologian kartoittamiseksi tehtävästä työstä. Kuitenkin kesän aikana on kertynyt kokemusta myös suuresta määrästä asioita, jotka eivät suoranaisesti liity biologiseen tutkimukseen, mutta ovat olennainen osa työtä. Tärkeitä esimerkkejä ovat peräkärryjen ja trailerien käsittely, laitesukelluksessa avustaminen, veneillä ajaminen ja muu merenkulkuun liittyvä oppi sekä Perämeren rannikon paikallistuntemus. Tehtävien laajuus kuvaa mielestäni hyvin tämän työn luonnetta: Monenlaista osaamista täytyy löytyä tiimistä. Meri voi olla hankala ympäristö ihmiselle, joten myös oikeanlainen asenne ja henki ovat tärkeitä merellä työskennellessä. Pitää olla valmis menemään, tekemään ja puuhailemaan vaikka sää ei suosi ja päivä venyy. Tyhjän nyhjäyksellä ei pärjää. Onneksi kuitenkin koko kesän on voinut nauttia mahtavan tiimin seurasta ja sää on suurimman osan kesästä ollut täyttä luksusta. Ei liene jokakesäistä herkkua että merellä on mukava työskennellä ilman paitaa ja sortsit jalassa viikkoja yhteen mittaan, peilityyntä vedenpintaa pitkin aamusta iltaan kartoituspisteeltä toiselle liukuen. Kun muuta katsottavaa ei hetkeen ollut, ei horisonttiin tuijotteluun väsynyt yhtenäkään päivänä. Sentään joitain tuulisia ja sateisia päiviä osui joukkoon muistuttamaan olemassaolostaan ;)

Lentävä raahelainen. Nosturiin ei sentään tarvinnut koskea.

 Kuva Joel Nyberg/Metsähallitus.

Loppukesän vaihtelevaa säätä. Kuvat Joel Nyberg/Metsähallitus.

Tähän viikkoon loppuu minun harjoitteluni ja Meritiimin maastokausi alkaa olla muutoinkin paketissa. Aika palata toimistotöiden ja opiskelun pariin, kuka minnekin. Oma metsäisistä puroista Oulujoen rannalla sijaitsevan toimiston kautta Perämerelle tehty matkani saa seuraavaksi jatkoa vallankin suuremman meren reunalla alkavasta vaihto-opiskelusta. Jospa Perämeri antoi siihenkin lisää valmiuksia.

Eespäin! Kuva Lari Järvinen/Metsähallitus.

Kaverit maantieteeltä (jolle emme voi mitään), hullu (ja hullumpi) saksalainen, englantilaistunut herrasmies, Espanjan vahvistus, fysiologi-viherkemisti, sukeltaja-biologit Oulusta ja Jyväskylästä, Eestin hiivamies, mahtavat perämiesnainen ja kapteeni (+huippuluokan kokki) sekä joukkoon pulahtanut merel viihtynyt joel: Siinäpä erinomaisen tiimin resepti. Kiitos teille mahtavasta kesästä, muitakaan mukana olleita unohtamatta. Ilolla merkittäviä asioita tosiaan.

-Joel Nyberg

Tiimivideo on viimein täällä!

Viime kesänä kuvasimme Selkä-Sarvessa videon jossa esittelimme meribiologin päivään kuuluvia vaatteita ja asusteita. Tänä vuonna halusimme kunnioittaa uutta hienoa tiimipaitaamme ja kuvasimme tiimin esittelyvideon tiimipaidat päällä. Viime vuonna catwalkina toimi Selkä-Sarven laituri ja tämän vuoden video kuvattiin Maia-veneessä Ulkokrunnin edustalla. Ajankohdaksi valikoitui heinäkuun loppu, koska silloin meitä helli hienot ilmat ja tiimimme sai vahvistukseksi Lassen ja Manun, jotka toimivat kuvaajina.

Video julkaistaan vasta nyt, koska kesä on ollut kiireinen ja ehdimme vasta viime päivinä muokkaamaan videon julkaisukuntoon. Tämän upean spektaakkelin voit katsoa alta ;)

- Johanna & Suvi

Ps. Muista katsoa video loppuun asti..

Pps. Tässä myös viime vuoden video.

Resepti luontokartoittajalle täydelliseen pohjaeläinten määrityspäivään

Pohjaeläinten määrittäjän työpiste. Silmät saavat välillä levätä rauhoittavassa merimaisemassa. Kuva: Tiina Asp.

Valmistusaika: 4-8h

 

Ainekset:

2 henkilöä

pohjaeläinnäytepurkki

2 binokulaaria/mikroskooppia

1 musiikkia toistava laite

4 hyönteispinsettiä (+ monta lisää niiden tilalle jotka katoavat nenäsi eteen pöydälle)

x määrä petrimaljoja

x määrä määrityskirjallisuutta

vihko + kyniä (varakyniä niiden tilalle, jotka työkaverisi vahingossa vie)

huone jossa suljettava ovi

1. Varmista ettei ole muuta oleellista tekemistä ja että keli on suotuisa pohjaeläinmääritykseen (suotuisa keli = tuuli/myrsky joka estää lähdön maastotöihin)

2. Etsi työkaveri joka määrittää kanssasi. Työtä helpottaa, kun on kaksi arvioitsijaa jolloin kinkkisiä tapauksia on helpompi selvittää, tämä koskee myös yksityiselämän kinkkisiä asioita joista joutuu vääjäämättä keskustelemaan työpäivän aikana

Mukava ja osaava työkaveri on myös erittäin suuri motivoija täydelliseen määrityspäivään. Kuva: Roosa Mikkola

3. Näytepurkki, joka määritetään, tulisi valita sen perusteella, mikä on kyseisen päivän vireystila (väsy = helpolta VAIKUTTAVA näyte, pirteä = kookkaampi näyte)

Kuvassa näkyvissä erittäin pieni osa tämän syksyn määritettävistä näytteistä. Osa näytepurkeista säilytetään kylmässä, jotta ne säilyvät paremmin myöhemmälle syksyyn. Kuva: Roosa Mikkola

4. Tuoli- + mikroskooppijumppa. Tähän vaiheeseen kuluu noin 20min. Työntekijät vaihtavat moneen otteeseen tuoleja, pöytiä, mikroskooppeja ja valoja kunnes ovat löytäneet sille hetkelle itseään tyydyttävän konstellaation.

5. Radio, tietokone tai puhelin, joka toistaa musiikkia; Elintärkeä yksin määriteltäessä (silloin on joku jonka kanssa voi keskustella ja jota kuunnella, vaikkei se aina vastaisikaan). Kaksin työskenteleminen motivoi yhteislauluun (ohi nuotin), keskusteluihin sekä pariin selkää avaavaan tanssiliikkeeseen.

6. Ne täydelliset hyönteispinsetit tuovat suurta iloa määritykseen. On kovin harmillista käännellä eläimiä liian kovilla pinseteillä kun koskiessa niihin ne yhtäkkiä hajoavat silmiesi eteen atomeiksi.

Vain kokemuksen kautta oppii nopeaksi ja taitavaksi pinsetin käsittelijäksi. Kuva: Roosa Mikkola

7. Petrimaljoja tarvitaan runsain määrin. Niihin laitetaan hienoja yksilöitä, arveluttavia yksilöitä sekä mysteerejä, niitä vaihdellaan kavereiden kesken.

Petrimaljan pohjalle piirretään ruudukko, joka helpottaa näytteen läpikäymistä. Kuva: Roosa Mikkola

8. Määrityskirjallisuutta. Uutta ja vanhaa, kirja- sekä paperimuodossa. Mitä enemmän tilaa omille kommenteille sen parempi. Määrittämistä ja lajien tunnistamista helpottaa myös omat muistisäännöt (esimerkiksi Hediste diversicolorin palpit = nännit, Ostracoda = karvapeppu, rikkoutunut Oligochaeta = pökäle, Bylgides sarsi = klovni).

Raakkuäyriäinen (Ostracoda) a.k.a. karvapeppu (Mikroskooppikuva). Kuva: Roosa Mikkola

Harvasukasmato (Oligochaeta) a.k.a. pökäle (Mikroskooppikuva). Kuva: Roosa Mikkola

9. Vihko johon merkitä heti kaikki määritetyt lajit (välillä vauhdin huumassa ja onnistuneen määrityksen euforiassa tuppaa unohtamaan hetkiseksi tuon ”heti” kohdan).

Paljon kyniä joista tulee pitää kiinni kynsin ja hampain. Niitä katoaa vihkoon, mikroskoopin alle, omaan käteen, hiuksiin, työkaverin laukkuun, penaaliin sekä urheilutoppiin.

10. Tuntien edetessä keskustelut muuttuvat kovin levottomiksi, tässä vaiheessa tulisi viimeistään sulkea huoneen ovi.

Reseptiin käy hyvin myös kahvitauot, motivaatiopiparit, ilmojen ihailut ikkunasta..., mikä nyt omia makunystyröitä sattuu miellyttämään!

Sympaattisen näköinen surviaissääsken toukka (Chironomidae) (Mikroskooppikuva). Kuva: Roosa Mikkola

Pitkänhuiskean liejukatkan (Corophium volutator) erottaa helposti alemmista antennipareista, jotka ovat tukevammat ja paksummat kuin muilla katkoilla (Mikroskooppikuva). Kuva: Roosa Mikkola

Näitä pieniä sukkulakotiloita (Hydrobia spp.) voi tulla näytteessä vastaan monia satoja.

Näkymää hiekkanäytteestä mikroskoopin kautta katsottuna. Kuva: Roosa Mikkola

Merisiirojen (Jaera spp.) määrittäminen lajilleen on vaativa toimenpide, koska määritettävän yksilö pitää olla uros, jolta tuntomerkit löytyvät jalkojen tyvistä. )Mikroskooppikuva) Kuva: Tiina Asp

Roosa Mikkola Saaristomeren meritiimistä

Päiväni murmelina - ei vaan opettajana

Mitä saadaan kun luvataan Tornion yläkoulun opettajille, että Perämeren meritiimi esittelee seiskaluokkalaisille Metsähallituksen meritoimintaa? Saadaan ajettua Inca ja Maia Tornioon jokea pitkin, kiinnitettyä Umpitunneli-nimisen baarin laituriin, vastaanotettua neljässä aallossa yhteensä 160 seiskaluokkalaista ja heidän opettajansa ja esiteltyä samat asiat kahteentoista kertaan.

Lari kertoo oppilaille sukeltamisesta.

Jokainen neljästä seiskaluokkalaisrykelmästä jaettiin kolmeen ryhmään ja kaikille ryhmille esiteltiin samat asiat. En ymmärrä kuinka opettajat jaksavat - eilisen aikana selitin "Miten, millä ja miksi" teemme vedenalaisen luonnon kartoitusta kymmenen minuutin pätkissä kaksitoista kertaa peräjälkeen.Tunsin toistavani itseäni kuin papukaija. Vain naamat vaihtuivat edessä ja kun yhden ryhmän sai selitettyä valmiiksi, Suvi huusi "VAIHTO!!" ja uusi ryhmä oli jo tulossa.

Johanna kertoo meidän töistä.

Oppilaat kokeilemassa vedenalaista videokuvausta Incassa Suvin opastamana.

Niina esittelee pohjiksia ja kasveja.

Vain sukellus esiteltiin jokaiselle neljälle ryhmälle kerrallaan, ettei Larin tarvitsisi sukeltaa kahtatoista kertaa. Muuten oppilaat saivat tutustua veneisiin, pelastautumisvarusteisiin, videokameroihin, näytteenottimiin ja akvaarioon kerättyihin lajeihin pienissä ja toivoakseni paremmin vastaanottavissa ryhmissä.

Tämä innokas oppilas pääsi kokeilemaan kuinka raskas sukeltajan liivi ja ilmapullo on.

Johanna kertoo sukeltajien varusteista.

Lari palaamassa näytössukellukselta.

Seiskaluokkalaiset ihmettelemässä sukeltajan puuhia.

Niinä vartin taukoina, jolloin luokat vaihtuivat, saapui media. Pääsin taas laukomaan ajatuksiani YLEn radio Perämereen, YLEn Pohjois-Suomen uutisiin (linkki YLE Areenaan) ja Pohjolan Sanomiin. Minusta irtoaa jo juttua pitkän harjoittelun tuloksena, mutta toimittajat olisivat tarvinneet pedagogisia opintoja haastatellessaan sulkeutuneita seiskaluokkalaisia. Eräästä pojasta irtosi "No ei juuri kiinnosta", mutta parista tytöstä hieman enemmän.

YLE uutisten toimittaja kuvaamassa pohjisnäytteen ottoa.

Onneksi nuoria oikeasti kiinnosti. Olin aivan yllättynyt, kuinka erityisesti poikia näyttivät kiinnostavan monet asiat. Luultavasti tyttöjäkin, mutta he eivät antaneet mitään vinkkiä kiinnostuksestaan vaikka merkkejä olisi kuinka etsinyt. Sukellus kiinnosti tietysti kaikkia ja suurin osa ei ollut koskaan ennen  nähnyt sukellusta muuta kuin telkkarissa. Paitsi yksi seiskaluokkalaispoika, joka kysyi "Onko kaikki teidän sukeltajat P3:a?" ja ilmoitti sukeltaneensa Norjassa kesällä.

Linda näyttää oppilaille kilkkiä.

Kaiken kaikkiaan päivä meni hienosti, vaikka jälkikäteen olin melkein väsyneempi kuin neljä sukelluslinjaa tehtyäni. Kaikkeni antaneena, olo tyhjänä mutta onnellisena siitä, että aikataulut pitivät, tekniikka ei pettänyt, seiskaluokkalaiset eivät olleetkaan ihan niin kamalia kuin olin pelännyt (päivän järjestäjän Marika Ylinivan sanoin "Emme tuoneet niitä kasilaisia kun ne on jo niin angstisia") ja mediaakin palvelleena.

Mutta opettajaksi en kyllä ryhdy. Ihan liikaa toistoa.

Tässä vielä muutamia kuvia viime viikolta.

Sää (ja mää)

Se on kompleksisten meteorologisten ilmiöiden synnyttämä tila ja kansainvälisesti ehkäpä suosituin small talkin aihe. Merellä työskentelevälle sää on myös yksiselitteisesti tärkein määräävä tekijä. Päivän sää sanelee, voiko vene lähteä rannasta, mitä sen kannella voi tehdä, mihin ilmansuuntaan kannattaa kokka ja nokka suunnata ja minkälaisella varustuksella. Jos säätilanne sitten yllättäen muuttuu, pitää suunnitelman muuttua sen mukaan.

Sääennustus Korpoströmin toimispisteeseemme viikolle 34. Onpahan aikaa tehdä toimistohommia!

Kiusallinen seikka säässä on se, että pitkän aikavälin ennusteiden tekeminen on äärimmäisen vaikeaa. Vaikka lööpit lupaavatkin räntäistä juhannusta tahi intiaanikesää, uskaltaisin epäillä jopa keltaisen lehdistön sammakkomiehen kykyä katsoa kristallipalloon edes viikkoa eteenpäin. Poutapäivää seuraava äkillinen ukkospuuska syntyy lukuisista tekijöistä. Niiden vuorovaikutuksen tuloksen voimme todeta varmasti vain työntämällä päämme ikkunasta ulos.

Kentällä poloisen luontokartoittajan mielialat kulkevat pitkälti säätilojen mukaan: äkillinen ukkoskuuro ennusteessa lukeneen poutapäivän sijaan tarkoittaakin toimistopäivää tai kotisatamaan kaasuttelua talla pohjassa. Todellista hetkessä elämistä!

Vielä tässä vaiheessa keli näytti suhteellisen hyvältä ja ukkosrintama oli ohittamassa sukelluspaikkamme. Kuva Heidi Arponen

Ukkosrintama päättikin vaihtaa suuntaa ja muotoaan ja hivuttautui salakavalasti lähemmäs meitä. Kuva Heidi Arponen.

Tässä vaiheessa sukeltajat oli kutsuttu ylös vedestä, koska ukkosrintaman uhka oli jo todellinen. Kuva Heidi Arponen.

Linjaköysi pitikin lopulta vetää ripeästi ylös, jotta päästäisiin pois myräkän alta. Kuva Heidi Arponen.

Sukelluspuvun riisumiseen ei ollut todellakaan aikaa, mutta eipä kastuttu enempää kotimatkalla, kun ajoimme rintamaa karkuun 14 m/s puhaltavassa sivuaallokossa. Kuva Heidi Arponen

Pauliina Saarman, Saaristomeren meritiimi

Linjasukellus: Våtskär, Loviisa 15.7.2014. Linjan pituus 89 m, syvyys 12,2 m, sukellusaika 61 min.

Itäisen Suomenlahden meritiimi liikkeellä. Kuva: Emmi Hänninen

Tämä sukelluskertomus on esimerkki siitä, miten kaikki ei aina suju täysin odotetusti…

Itse sukelluspäivä alkoi varsin mainiosti leppeässä ja vähätuulisessa kesäsäässä. Sen verran taisi tosin olla maininkeja, että tunsin orastavaa merisairautta kehossani… Kokemuksesta viisaana kuitenkin tiesin, että yleensä lievä pahoinvointi helpottaa, kun pääsee viileään veteen! Pahoinvointiin tarkoitettua kolmiolääkettä en voinut ottaa ennen sukellusta, mutta Burana sujahti kurkusta alas ihan varmuuden vuoksi. Olin innoissani uudesta maskistani, jossa oli laajempi näkökenttä kuin vanhassa tutussa maskissa. Maskin sopivuutta en ollut ehtinyt testata, joten tulevasta sukelluksesta tulisi samalla maskin testisukellus.

Ja sitten veteen! Lievä tuskanhiki otsallani merisairauden ja lämpimän sukellusvaatetuksen takia lähdin uimaan kohti rantaa, jossa linjan alkupää sijaitsi. Kaikki ok, viittoilin pintahenkilöille, ja lähdin vetämään linjakelaa kohti syvyyksiä. Ehkä kaikki ei kuitenkaan ollut aivan kunnossa, mutta päätin sulkea stressin mielestäni ja tehdä sen, mitä minun odotettiin tekevän, siis kasvillisuuskartoituksen.

Tutkimussukeltaja rantavyöhykkeellä. Kuva: Maiju Lanki

Heti pinnan alla sukeltaja on yksin ajatustensa kanssa. Tällä kertaa ajatukseni pyörivät olotilassa, tutkimusvälineistössä ja maskin toimivuudessa. Tuskanhiki toden totta helpotti hiukan, mutta kurkussa tuntui edelleen pala ja kaikki tutkimussukeltajan välineet käsissä ja ympäri tasapainotusliivin D-lenkkejä ahdistivat. Lenkeistä roikkuvat tavarat tuntuivat sotkeutuvan turvanaruun, mikä häiritsi. Kiroilin tavarapaljoutta ja mietin, miten mukavaa olisi sukeltaa ilman sitä kaikkea tavaramäärää.

Tutkimussukeltaja käsissään monenlaista välineistöä. Kuva: Petri Päivärinta

Hetken sukellettuani huomasin maskin vuotavan. Kirosana. Maskin tyhjennys. Matka jatkui. Maski täyttyi uudelleen ja se oli vähän väliä tyhjennettävä. Stressitaso nousi ja kuin tilauksesta kelakin jäi jumiin. Ilmeisesti siihen oli jäänyt edelliseltä sukellukselta hiekkaa tai levää, minkä takia mittanauha ei päässyt pyörimään vapaasti kelasta ulos. Koetin ensin käsivoimin kiskoa nauhaa samalla, kun toisella kädellä tarkkailin kompassisuuntimaa. Matka jatkui töksähdellen, kun jokainen kelan pyörähdys piti tehdä käsivoimin. Stressiä lisäsi vielä yhtäkkiä ilmaantunut moottoriveneen ääni – kuulosti siltä kuin vene olisi ajellut ympyrää linjan läheisyydessä. Painuin pohjaa vasten sydän pamppaillen mielessäni kauhukuva itsestäni kulkeutumassa holtittomasti veneen perässä turvanarun tartuttua veneen moottoriin. 

Typpihumala ja stressi taisivat hieman hidastaa ajatuksenjuoksua. Moottorin äänen loputtua muistin pian, että kelaa saa pyöritettyä myös kammesta! Oivallus helpotti työskentelyä, joskin siihen edelleen tarvittiin kaksi kättä. Tyhjensin jälleen maskin ja mietin hetkisen. Pohjan profiili oli alkanut muuttua jyrkemmäksi, joten eteneminen rinteen mukaisesti pää kohti pimeyttä vuotavan maskin ja jumittavan kelan kanssa ei houkutellut. Päätin muuttaa taktiikkaa; käännyin kasvot kohti ylärinnettä, otin kompassista vastasuuntiman ja jatkoin matkaa räpylät menosuuntaan. Pimeys ja syvyys ahdistivat stressaantunutta mieltäni, varsinkin kun vuotavasta maskista tunkeutui epämiellyttävästi kylmää vetää nenääni. Kasvot kohti ylärinnettä tuntui turvallisemmalta.

Sukeltajasta näkyy pinnalla vain ilmakuplat. Turvanaru toimii linkkinä pintahenkilön ja sukeltajan välillä. Kuva: Jamina Vasama

Hetken laskettuani alas rinnettä muistin katsoa pitkästä aikaa syvyysmittaria. Syvyyttä oli 12,2 metriä. Hupsista vain, olin aivan huomaamatta laskeutunut hieman turhankin syvälle, hiekkapohjalla ei tässä syvyydessä ollut enää mitään kasvillisuutta. Laitoin linjan loppupisteen tuohon paikkaan, pituuden näyttäessä 89 metriä. Kesti tovin ennen kuin löysin käsikopelolla liivini D-lenkistä kaipaamani poijun, jonka avulla merkattiin linjan loppupiste ja toisen tovin, että sain sen irrotettua lenkistä kankein rukkasin. Jätettyäni ”nakin” linjan loppupäähän sain vihdoin aloitettua - kaiken sählingin jälkeen - varsinaisen kartoitustyön. Tosin kirjoituslevynkin kaivaminen toisesta D-lenkistä ja sen selvittäminen irti turvaköydestä vaati hieman ponnisteluja. Lievästi sekaisissa tunnelmissa aloin tehdä määrityksiä metrin välein – en siis 10 pituusmetrin, kuten loivalla pohjalla, enkä syvyysmetreittäin kuten jyrkässä rinteessä olisi pitänyt tehdä, vaan metrin välein: 89 metriä, 88 metriä, 87 metriä… Näin jatkui aina kohtaan 70 metriä asti, jossa ilmeisesti ajatukseni taas selkenivät ja tajusin virheeni. Loput loivemmasta rantavyöhykkeestä tein 10 pituusmetrin välein ja loppusaldoksi tuli 27 määritysruutua, kun yleensä kartoituslinjalla on noin 10 ruutua.

Pintaan päästyäni selvisi vielä, että loppukoordinaattien määritykseen tarvittava poiju oli sotkeutunut turvanaruuni ja kulkeutunut mukanani rantaa kohti, joten se niistä loppukoordinaateista.

Tältä minusta tuntui sukelluksen jälkeen. Kuva: Jamina Vasama

Vaikka linjasukellukset ovat lähtökohtaisesti saman kaavan mukaan tehtäviä, vaikuttavat monet tekijät myös työsukellusten sujuvuuteen. Kaikki toiminta tulisi olla etukäteen pinnalla huolella suunniteltu ja välineet testattuja ja toimivia ennen pinnan alle menoa. Viime kädessä sukeltajan kunto ja psyyke vaikuttavat oleellisesti veden alla työskentelyyn. Tässä tapauksessa monet pienet tekijät lisäsivät sukeltajan stressiä haitaten työntekoa. Työ saatiin kuitenkin tehtyä eikä varsinaisia vaaratilanteita syntynyt, mutta onnettomuuden riski oli olemassa sukeltajan olotilan ja vedenalaisten tapahtumien seurauksena.

Mitä opimme tästä? 1) Sukeltamaan ei kannata mennä huonovointisena eikä stressaantuneena. 2) Stressillä on tapana kumuloitua ja veden alla se tuskin vähenee, varsinkaan jos tapahtuu jotain odottamatonta.  3) Tarkasta aina välineesi etukäteen, jotta tiedät niiden toimivuuden! 3) Karsi kaikki ylimääräinen ”romu” minimiin, ja laita välttämättömät tavarat helposti esille saatavaan paikkaan. 4) Ajattele pinnalla, älä vasta pohjalla. Toisin sanoen, kaikki suunnitelmat kannattaa tehdä ennen sukellusta, koska sukeltajan älykkyysosamäärä laskee välittömästi veden alla. Typpihumala lisää tyhmyyden määrää syvemmälle mentäessä.

Tämän sukelluksen jälkeen olen jatkanut vanhan maskini käyttöä. Säädin myös kaikki roikkuvat välineet niin, että pystyn näkemään ne maski päässä ja järkevöitin muutenkin välineiden sijoittelua. Lisäksi tästä sukelluksesta lähtien olen muistanut tarkastaa aina maskin pitävyyden pinnalla ja katsoa, ettei turvaköysi ole sotkeentunut välineistöön. Vielä riittävä juominen, syöminen ja oman kehon kuuntelu ennen sukellusta ja hyvä tulee!

A-lippu kertoo: sukeltaja vedessä. Kuva: Jamina Vasama

Emmi Hänninen