Itämeren riutalla

 

Upea rakkohauruniitty levittäytyy matalalla tyynen merenpinnan alla. Kuva: Heidi Arponen / Metsähallitus

Yksi kauneimpia maisemia Itämeren pinnan alla on parin metrin syvyydellä sijaitseva tiheä hauruniitty auringonpaisteessa. Jos ”hauru” ei heti sano mitään, lisätään vielä rakkohauru tai sen sukulainen itämerenhauru. Rakkohauru (Fucus vesiculosus) tunnettiin aiemmin paremmin rakkolevänä ja sen serkku, endeeminen eli kotoperäinen Itämeren laji Fucus radicans kapearakkolevänä, kunnes järkeiltiin, että sen nimenä kapeaRAKKOlevä on harhaanjohtava, koska F. radicansin yksi ero F. vesiculosukseen on nimenomaan rakkojen puute. Näin siis kumpikin ruskolevä siirtyi haurujen sukuun. Lue blogista tarkemmin lajien nimeämisestä.

Parhaimmillaan (rakko)hauruniitty on kauniin kellanruskeana aaltoileva, tiheä lakeus, joka jatkuu Selkämeren tasaisilla pohjilla silmänkantamattomiin ja Suomenlahden jyrkemmillä kalliorinteillä muodostaa parin metrin levyisen vyöhykkeen metristä 3-5 m syvyydelle asti.

Tässä hauruluontotyypissä ainakin yksi laji on varmasti rakkohauru Fucus vesiculosus, koska haaroja pystyssä pitävät rakot erottuvat näin selvästi. Kuva: Heidi Arponen / Metsähallitus

Moni veneilijä, mökkeilijä tai saariston asukki saattaa muistella lapsuuttaan tai nuoruuttaan Saaristomerellä, kun vesi oli niin kirkasta, että pohjaan näkyi lähes kymmenen metrin syvyydelle asti ja rakkolevä kasvoi vielä 7-8 m syvyydelle. Pahimmoillaan Saaristomerellä kärvisteltiin valtavien sinilevälauttojen ja samean veden kanssa 90-luvulta 2000-luvun alkumetreille, kun näkösyvyys katosi lähes tyystin eikä pinnan alle nähnyt juurikaan. Aivan pahin on ehkä selätetty, mutta Itämeren toipuminen valtavasta ravinnekuormasta ja nykyisenlaisesta rehevöitymisestä vie aikansa, ja tästä syystä haurupohjat on luokiteltu erittäin uhanalaiseksi (EN) koko Suomessa (Perämerestähän hauruja ei löydy, koska laji kaipaa enemmän suolaa). Kumpikin laji sinänsä on ”vain” silmälläpidettävä (NT) (lue blogista enemmän Suomen Punaisesta kirjasta eli uhanalaisarvioinneista), mutta yhtenäiset, niittymäiset ja tiheät kasvustot, ovat häviämässä rehevöitymisen ja veden samenemisen vuoksi. Haurujen suurin kasvusyvyys on madaltunut monta metriä niistä kirkkaan veden ajoista vain reilut 50 vuotta sitten.

Sirokatkarapu on vieraslaji, joka levisi Itämereen 2000-luvun alussa. Suomen rannikolta sen löytää nyt koko Suomenlahdelta ja Selkämereltä aina Porin tietämille asti. Haurukasvustot tarjoavat hyvän suoja- ja ruokailupaikan sekä vieraslajeille että alkuperäisille lajeille kuten leväkatkarapu. Kuva: Heidi Arponen / Metsähallitus

Haurupohjat on avainluontotyyppi ja haurut ovat avainlajeja. Ne ovat siis lajeja, jotka olemassaolollaan luovat muille lajeille paremmat oltavat tarjoilemalla ruokailu- ja suojapaikkoja, koloja, mihin piiloutua, pintoja, joilta raaputtaa rihmalevää ja bakteerimassaa syötäväksi. Rakkohaurujen alla viihtyvät merirokot ja pienet sinisimpukat, kalvomaiset levät ja pitsimäiset punalevät. Niiden pinnoilla kasvaa epifyyttisinä eli päällyskasveina erilaisia rihmamaisia leviä, esimerkiksi kirjaimellisesti nimetty haurunturkki (Elachista fucicola).

Trälanin saari sijaitsee Saaristomeren ulkosaaristossa. 

Trälanin 100 m mittainen sukelluslinja putoaa rantavedestä noin kymmenen metrin syvyyteen. Ennen jyrkempää pudotusta kolmen metrin jälkeen löytyvät tiheät ja yhtenäiset hauruniityt, sen jälkeen sekapohjalta muita riuttalajeja.

Trälanin lajilista voisi olla tyyppiesimerkki eteläisen Suomen rannikon riuttalajeista.

Trälanin linja jatkuu lahdenpohjukasta lähes puoleen väliin melko matalana ja tasaisena, kunnes sitten lahden suulta laskee jyrkästi kymmenen metrin syvyyteen.

Kauas Saaristomeren eteläosiin sijoittuva ulkosaariston linja lähtee Trälanin saaren rannasta länteen avautuvan lahden perästä ja putoaa sadan metrin matkalla noin kymmenen metrin syvyyteen. Haurupohja yltää lähes rannasta vajaan kolmen metrin syvyyteen (paikoin lähes 100 % haurua) ja jatkuu sitten tyypillisenä Suomen eteläisen rannikon riuttana. Kaikki tavalliset tuttavuudet, rihmalevät, sinisimpukat, merirokot, haarukkalevät, punalevät ja punaiset kalvomaiset levät löytyvät. Jos pitäisi määritellä suomalaisen riutan tyyppilajeja Suomenlahdelta, Trälanin lajilista olisi se. Perämerellä riutalta puuttuisivat haurut, sinisimpukat, merirokot ja suurin osa punalevistä ja tilalla olisi monivuotisia viherleviä ja erityisesti vesisammalia. Lue blogi Perämeren riuttalinjoista täältä.

Toivotaan, että tulevaisuudessa ruskeankeltaisena vedenalaisena viljapeltona lainehtivat haurupohjat peittäisivät enemmän sitä alaa, millä ne aikanaan kasvoivat.

Essi Keskinen

Sukeltaja lopettelee linjaa sen matalaan päätyyn kalliorannalle. Ruskeana näkyvät haurut, vihreät kivet kasvavat rihmaleviä. Kuva: Roosa Mikkola / Metsähallitus.

Hiekkapohja tyhjää täynnä

 

Tällaisen sukelluslinjan tekemisessä ei kauaa nokka tuhise. Kuva: Sara Karvo, Metsähallitus

Välillä pääsee tai joutuu tekemään sukelluslinjan, jonka läpikäynti kestää tuskin kahtakymmentä minuuttia. Tällaisia paikkoja ei oikeastaan löydy kuin kahdesta elinympäristöstä – puhtailta mutapohjilta ja puhtailta hiekkapohjilta. ”Puhtailla” tarkoitetaan tässä tapauksessa pohjaa, jolla ei ole kasvillisuutta eikä juuri silmin nähtävää selkärangatoneläimistöäkään, ei siivouspuhtautta. Pohjalla voi olla paksu kerros ylemmistä vesikerroksista satanutta sedimentaatiota, tai aaltojen pyörittelemiä rihmalevämöykkyjä, mutta ei mitään varsinaisesti elävää.

Jos ”puhtaalta” hiekka- tai mutapohjalta ottaa pohjaeläinnäytteen, erityisesti mudan joukossa elelee kaikenlaisia pieniä selkärangattomia. Hiekan joukosta näitä löytää usein vähemmän, koska erityisesti matalalla merialueella oleva hiekkapohja on selkärangattomille hyvin rankka elinympäristö. Aallot kuljettelevat hiekanjyväsiä ja kasaavat niitä kauniiksi aaltokuvioiksi, mutta pohjaeläimille tällainen epästabiili ja melko karkea pohja on hankala. Puhtaat mutapohjat löytyvät yleensä syvempää tai suojaisammista paikoista – siksi niihin on mutaa kertynytkin. Näistä elinympäristöistä löytyy jos jonkinlaista matoa, simpukkaa, äyriäistä ja muuta selkärangatonta.

Sukeltaja voi ottaa pohjaeläinnäytteen hiekkapohjalta esimerkiksi pleksiputkella. Putken molemmat päät suljetaan kumikorkilla ja näyte kuljetetaan verkkokassisa pinnalle seulottavaksi tai etanoliin säilöttäväksi. Kuva: Sara Karvo, Metsähallitus

Jos hiekkapohja on niin matalalla, että auringonvalo pääsee tunkeutumaan pohjaan asti, paikalla voi olla kasvillisuutta. Jos paikka kuitenkin on avoin ja hiekka liikkuvaa, kasvien on vaikea juurtua siihen. Tällaisilta alueilta löytyy hiekkapohjia, joilla ei ole kasvin kasvia.

Röytän saari Iin edustalla on hyvä esimerkki tällaisista täysin tyhjistä hiekkapohjista. Saaren pohjoispäädyssä on pitkä aallonmurtaja, jonka molemmin puolin levittäytyy hehtaaritolkulla metrin, parin syvyistä hiekkapohjaa, jossa ei kasva yhtään mitään. Ainoat elämän merkit löytyvät muutamasta erikokoisesta kivestä, joita löytyy sieltä täältä. Tarkkaan katsomalla kiviltä voi erottaa rihmaleviä ja kaspianpolyyppeja.

Maastokaudella 2024 Röytän pohjoisosaan tehtiin kansallisten Velmu-kartoitusten yhteydessä kolme sadan metrin mittaista sukelluslinjaa kun haluttiin kartoittaa harjusaarten vedenalaisia osia. Kaikki kolme linjaa ovat täysin kasvittomia lukuun ottamatta paria levää parilla kivellä. Linjoilta otettiin myös pohjaeläinnäytteet, mutta niiden seulominen tapahtuu vasta tämän vuoden aikana. Sitten saadaan tietää, elääkö hiekan sisällä mitään makroskooppisia (silmin nähtäviä, vaikkakin mikroskoopilla tunnistettavia) selkärangattomia. Meiofauna tarkoittaa vielä pienempää eliöstöä.

Essi Keskinen

Iin Röyttä (erotuksena Tornion Röyttästä) sijaitsee heti Iin edustalla vain parin kilometrin päässä rannikolta.

Valtavan monilajinen mutapohja

 

Keiholehtien ja lahnaruohojen ruusukkeet saavat niitylle lisäkseen uposvesitähdet ja vidat. Kuva: Suvi Saarnio / Metsähallitus

Mutapohjat voivat olla hyvin hämmentäviä. Välillä 1 m syvällä pehmeällä suojaisalla mutapohjalla ei kasva mitään, ei siis yhtikäs mitään, ja siihen ei tunnu olevan mitään kunnollista syytä. Välillä päällepäin täysin samannäköisellä pohjalla saattaa kasvaa valtava niitty vain yhtä lajia, esimerkiksi mukulanäkinpartaa (ja silloin puhutaankin jo uhanalaisestaluontotyypistä, suojaisat näkinpartaispohjat, joka on Suomessa arvioitu vaarantuneeksi). Ja välillä, joskus, kun tähdet osuvat kohdilleen ja elämä hymyilee meribiologille (tai ei hymyile, jos olisi kova kiire, ja työ pitäisi silti saattaa huolellisesti loppuun saakka), päästään mutapohjaiselle sekaniitylle, josta löytyy heittämällä kymmenen, viisitoista lajia putkilokasveja, ja rihmalevät päälle.

Eskonlahden vesikasvillisuuslinjalta löytyi lähes kaksikymmentä putkilokasvilajia. Vesi on tummanruskeaa, mutta kirkasta. Kuva: Saara Luukkonen / Metsähallitus

Tuollainen upea niitty löytyi Simon Eskonlahdelta, johon kesällä 2023 perustettiin Perämeren merenhoidon seurantalinjoja. Lahden pohjalta löytyi mutaa, kuten toivottiinkin, ja vaikka veteen mentiin pelastautumispukujen ja SUP-lautojen ja vesikiikareiden kanssa pienestä venevalkamasta, ruoppauksia ei oltu pitkään aikaan enää tehty ja lahti melkein umpeenkasvanut monilta rantaosuuksilta. Alueella oli aikanaan käyty tekemässä Velmu-kartoituksia (valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelma), ja sen, ja SEAmBOTH-hankkeen kartoitusten, avulla tämä mutapohjainen pieni helmi löytyi seurantoja varten. Lue enemmän pohjoisen Perämeren vesikasvillisuuskartoituksista täältä.

Eskonlahti sijaitsee Simossa, mannerrannalla, joten paikalle pääsee autolla

Eskonlahden linja on täysin vaakasuoralla, mutapohjaisella lahdella, josta löytyy reilu tusina putkilokasvia monelta linjan pisteeltä.

Eskonlahden mutalinjan lajilistalta löytyvät "ne tavalliset epäillyt", jotka pohjoisella Perämerellä usein tulevat vastaan erityisesti mannerrantojen lahdissa. Monet lajeista ovat sopeutuneet lähinnä makeaan veteen (tylppövita, sätkimet, keiholehdet, lahnaruoho, vesiherne, saukonsammal erityisesti).

100 m mittainen linja alkoi rantaruovikosta ja jatkui parin pienen ruovikkolaikun kautta pidemmälle lahteen. Syvyys ei vaihdellut vajaasta metristä lainkaan, vesi oli kirkasta, vaikkakin rooibosteen väristä humusaineista johtuen, ja pohjaan oli helppo nähdä vesikiikarilla. Siellä täällä pohjaa täplittivät yksittäiset ahvenvidat, mutta varsinainen kasvimassa koostui sirppikeiholehden pohjaruusukkeista ja niistä ylös pintaan kiemurtelevista hiuksenohuista lehtiruodeista. Sirppikeiholehti on pystykeiholehden ja kelluskeiholehden risteymä, jota esiintyy erityisesti pohjoisella Perämerellä. Siellä emeritusmuseonhoitaja ja kasvitieteilijä Tauno Ulvisen (osallistuin hänen 90-vuotispäivilleen vajaat viisi vuotta sitten) mielestä ei esiinny kumpaakaan yksittäistä lajia puhtaana, vaan kaikki yksilöt olisivat risteymää, sirppikeiholehteä.

Luikkia on monenlaisia ja eri kokoisia. Niiden erottaminen toisistaan vaatii vähintään luppia tai mikroskooppia, sekä rutkasti asiantuntemusta. Kuva: Niina Kurikka / Metsähallitus

Pikku- ja hentoluikat muodostavat ruohikkomaisia niittyjä matalille pehmeille-, siltti- tai hiekkapohjille. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Lähes pohjaa peittävien keiholehtiruusukkeiden joukossa kukkii uposvesitähtiä, sieltä löytyy pieniä niityllisiä muutaman sentin mittaista, ruohomaista luikkaa, rannempana myös suurempia luikkia. Ärviöitä pistää esiin sieltä täältä ja kiemurtelee kohti pohjaa. Välillä joukosta löytyy muutama mukulanäkinparta ja yksittäisiä lahnaruohoruusukkeita. Pikkuriikkiset vesirikon pisaranmuotoiset lehdet täplittävät pohjaa siellä täällä. Myös makeanveden vesisammal ja vesiherne tekevät esiintymisen, samoin reheviä vesiä indikoiva ristilimaska, jota usein löytyy rehevistä, seisovista fladoista (fladat muuten ovat maankohoamisen vuoksi merestä hiljalleen umpeen kuroutuvia laguuneja tai lahtia, joilla on lopussa meren kanssa vain pieni yhteys matalan kynnyksen kautta. Lue enemmän fladoista tästä SEAmBOTH-hankkeen englanninkielisestä blogista).

Pohjoisella Perämerellä esiintyy pystykeiholehden ja kelluskeiholehden risteymää sirppikeiholehteä. Nämä lehdet muistuttavat enemmän kelluskeiholehteä, mutta eivät ole kuitenkaan tyypillisiä - eiköhän tämäkin ole risteymä. Kasvin lehtiruusukkeet ovat tiukasti pohjassa ja jokaisesta ruusukkeesta johtaa ohut lehtiruoti kelluslehteen. Kuva: Ville Savilampi

Tällaisissa runsaissa ja rehevissä linjoissa on kova tekeminen, mutta lajiston perkaaminen on silti aina yhtä mielenkiintoista ja palkitsevaa.

Essi Keskinen

Ahvenvita on varsinainen jokapaikanhöylä. Sen löytää suuresta osasta Suomea ympäröivää Itämerta. Se pystyy kasvamaan kaikenlaisilla pohjilla kovia pohjia lukuun ottamatta, suojaisissa ja aallokkoisissa paikoissa, ja hyvin erilaisissa ravinteisuuksissa ja lämpötiloissa. Kuva: Pekka Lehtonen / Metsähallitus