Harmaakarin riutta on nykyisin määritelty PEMMA-alueeksi Helsingin edustalla. Värikkäältä riutalta löytyy ensisilmäyksillä ainakin meriahdinpartaa, suolilevää, rakkohaurua ja joitakin lyhyitä puna- ja ruskoleviä. Kuva: Lassi Karvonen / Metsähallitus.
Helsingin Helmet ja Espoon Erikoisuudet rajattiin vuoden 2022 maastokauden tulosten ohjaamina. Kuvakaappaus Velmun karttapalvelusta.
Vuonna 2019 YK:n biologista monimuotoisuutta koskevan yleissopimuksen tieteellis-teknisessä kokouksessa tunnistettiin ympäri maailmaa ekologisesti ja biologisesti merkittäviä merialueita (tässä esimerkiksi Itämeren pohjoisin EBSA-alue englanniksi esiteltynä). Suomen merialueille tunnistettiin neljä EBSA-aluetta, kaksi Pohjanlahdelle, yksi Saaristomerelle ja Ahvenanmaalle ja yksi Suomenlahdelle.
Harmaakarin PEMMA-alueelta löytyy myös merinisäkkäitä. Utelias harmaahylje on tullut katsomaan, mitä ne sukeltajat oikein melskaavat. Kuva: Petra Saari / Metsähallitus.
EBSA-alueita hienopiirteisempiä ovat Suomen kansalliset ekologisesti merkittävät merialueet, EMMAt. EMMA-alueet eivät ole hallinnollisia tai suojelullisia rajauksia, vaan ne kertovat siitä, että alue on meriluonnoltaan erityisen merkittävä. Sieltä saattaa löytyä esimerkiksi kalojen kutualueita, uhanalaista lajistoa, erityistä geodiversiteettiä tai se voi olla harvinaisen luonnontilainen. Rajaus siis kertoo potentiaaliselle merialueen käyttäjälle, että nyt ollaan tekemisissä erityisen arvokkaan merialueen kanssa. EMMA-alueita on käytetty mm. erilaisten meritoimintojen ohjaamiseen ja aluerajaukseen merialuesuunnittelussa. EMMA-raportteja voi selata näistä linkeistä:
Mikäs se on tehdessä sukellustöitä tyynessä illassa, kun räpylöiden alla aukeaa upea riutta. Uppoluoto löytyy Helsingin edustan ulapalta. Kuva: Jyri Tirronniemi / Metsähallitus.
Teisti ei ole harvinainen, mutta ei se erityisen yleinenkään ole. Sen saattaa useimmiten bongata sinisimpukkakoloniasta, mutta viihtyy tämä pohjakala myös sorapohjilla pohjaeläimiä etsien, kuten tässä Uppoluodossa. Kuva: Jyri Tirronniemi / Metsähallitus.
Levärupi on päässyt valtaamaan haarukkalevän täysin - tämähän näyttää jo melkein trooppiselta kalkkikivikorallilta! Uppoluodon PEMMA-alueelta löytyy mm. punaisia rihmaleviä ja paljon haarukkalevää. Kuva: Jon Ögård / Metsähallitus.
Kun kansalliselta EMMA-tasolta mennään vielä alueellisemmalle ja paikallisemmalle tasolle, vastaan tulevat paikalliset EMMAt eli PEMMAt. Vuoden 2022 maastokartoituksissa Helsingin ja Espoon edustalla Velmu-kartoitukset keskitettiin yksinomaan PEMMA-alueiden kartoittamiseen. Työ toteutettiin niin, että maastokartoitukset, lähinnä sukellukset, snorklaukset ja vesikiikarein tehtävät inventoinnit, keskitettiin alueille, joilta arveltiin löytyvän erityisen paljon vedenalaisia luontoarvoja, tai jotka olivat vielä täysin tuntemattomia, mutta joille mallit antoivat odottaa vedenalaisia luontoarvoja. Kun aineistot myöhemmin analysoitiin, ne käytiin asiantuntijoiden kanssa läpi, ja kaiken tunnetun datan ja asiantuntijalausuntojen avulla luotiin Suomen ensimmäiset PEMMA-alueet. Raportti löytyy täältä ja rajaukset voi ladata täältä.
Kilkki on syvempien pohjien puhtaanapitolaitos. Sille kelpaa ravinnoksi kaikki orgaaninen, mikä sattuu satamaan merenpohjaan ylemmistä vesikerroksista. Kuva: Lassi Karvonen / Metsähallitus.
Tänä kesänä PEMMA-alueiden etsintä siirtyy Saaristomerelle. Syke ja Metsähallitus yhdessä paikallisten kuntien, kaupunkien ja ELY-keskuksen kanssa tekevät maastokaudella vedenalaiskartoituksia vielä vähemmän tunnetuilla, mutta potentiaalisesti arvokkailla merialueilla. Tarkoitus on tehdä satoja sukelluslinjoja aivan ulkosaaristosta syvälle sisäsaaristoon ja lahdenperukoihin asti. Suurin osa työstä tehdään sukeltamalla, mutta matalilla alueilla riittää snorklaus tai vesikiikarin käyttö.
Punalevät töpöpunaröyhelö ja sarvipunaliuska ovat niin muuntelevaisia, että nykyisin niitä ei enää erotella silmämääräisesti toisistaan. Punalevät hehkuvat kameran salaman valossa syvän punaisina Harmaaluodon riutalla. Kuva: Jon Ögård / Metsähallitus.
Maastotyöt aloitetaan kesäkuun alussa ja saadaan valmiiksi syyskuun puoliväliin mennessä. Jos siis näet Metsähallituksen veneen tai oransseihin pelastautumispukuihin pukeutuneita luontokartoittajia Saaristomerellä tänä kesänä, he saattavat hyvinkin olla etsimässä uusia PEMMA-alueita.
Essi Keskinen
P.S. Jos pidät podcastien kuuntelusta, otappa kokeiluun nämä Metsähallituksen meritiimin meriluonnon suojelusta kertovat podcastit: Vedenalaisen varjelijat.
Harmaakarin riutalta löytyy mielin määrin haarukkalevää ja sitä kiinnittymisalustanaan käyttävää pikkuriikkistä yhteisöllistä äyriäistä, levärupea (valkoinen pitsi oranssinpunaisen haarukkalevän päällä). Kuva: Karl Weckström / Metsähallitus.
Harmaakarin riutan matalammilta osilta löytyy kauniinvihreää ja notkeaa suolilevää. Kuva: Lippi Vertio / Metsähallitus.
Sukelluslinja kulkee rihmalevän ja rakkohaurun välistä Länsi-Toukin PEMMA-alueen riutalla. Kuva: Aleksi Leinikki / Metsähallitus.
Ahvenet ovat uteliaita ja ovat tulleet tarkistamaan, mitä sukeltaja tekee niiden valtakunnassa Länsi-Toukin riutalla. Kuva: Anna Lyssenko / Metsähallitus.
Upea rakkohauruniitty levittäytyy matalalla tyynen merenpinnan alla. Kuva: Heidi Arponen / Metsähallitus
Yksi kauneimpia maisemia Itämeren pinnan alla on parin metrin
syvyydellä sijaitseva tiheä hauruniitty auringonpaisteessa. Jos ”hauru” ei heti
sano mitään, lisätään vielä rakkohauru tai sen sukulainen itämerenhauru. Rakkohauru
(Fucus vesiculosus) tunnettiin aiemmin paremmin rakkolevänä ja sen
serkku, endeeminen eli kotoperäinen Itämeren laji Fucus radicans
kapearakkolevänä, kunnes järkeiltiin, että sen nimenä kapeaRAKKOlevä on
harhaanjohtava, koska F. radicansin yksi ero F. vesiculosukseen
on nimenomaan rakkojen puute. Näin siis kumpikin ruskolevä siirtyi haurujen
sukuun. Lue blogista tarkemmin lajien nimeämisestä.
Parhaimmillaan (rakko)hauruniitty on kauniin kellanruskeana
aaltoileva, tiheä lakeus, joka jatkuu Selkämeren tasaisilla pohjilla silmänkantamattomiin
ja Suomenlahden jyrkemmillä kalliorinteillä muodostaa parin metrin levyisen
vyöhykkeen metristä 3-5 m syvyydelle asti.
Tässä hauruluontotyypissä ainakin yksi laji on varmasti rakkohauru Fucus vesiculosus, koska haaroja pystyssä pitävät rakot erottuvat näin selvästi. Kuva: Heidi Arponen / Metsähallitus
Moni veneilijä, mökkeilijä tai saariston asukki saattaa
muistella lapsuuttaan tai nuoruuttaan Saaristomerellä, kun vesi oli niin
kirkasta, että pohjaan näkyi lähes kymmenen metrin syvyydelle asti ja rakkolevä
kasvoi vielä 7-8 m syvyydelle. Pahimmoillaan Saaristomerellä kärvisteltiin
valtavien sinilevälauttojen ja samean veden kanssa 90-luvulta 2000-luvun
alkumetreille, kun näkösyvyys katosi lähes tyystin eikä pinnan alle nähnyt
juurikaan. Aivan pahin on ehkä selätetty, mutta Itämeren toipuminen valtavasta
ravinnekuormasta ja nykyisenlaisesta rehevöitymisestä vie aikansa, ja tästä
syystä haurupohjat on luokiteltu erittäin uhanalaiseksi (EN) koko Suomessa
(Perämerestähän hauruja ei löydy, koska laji kaipaa enemmän suolaa). Kumpikin
laji sinänsä on ”vain” silmälläpidettävä (NT) (lue blogista enemmän Suomen Punaisesta kirjasta eli uhanalaisarvioinneista), mutta yhtenäiset, niittymäiset ja
tiheät kasvustot, ovat häviämässä rehevöitymisen ja veden samenemisen vuoksi.
Haurujen suurin kasvusyvyys on madaltunut monta metriä niistä kirkkaan veden
ajoista vain reilut 50 vuotta sitten.
Haurupohjat on avainluontotyyppi ja haurut ovat avainlajeja.
Ne ovat siis lajeja, jotka olemassaolollaan luovat muille lajeille paremmat
oltavat tarjoilemalla ruokailu- ja suojapaikkoja, koloja, mihin piiloutua,
pintoja, joilta raaputtaa rihmalevää ja bakteerimassaa syötäväksi. Rakkohaurujen
alla viihtyvät merirokot ja pienet sinisimpukat, kalvomaiset levät ja
pitsimäiset punalevät. Niiden pinnoilla kasvaa epifyyttisinä eli
päällyskasveina erilaisia rihmamaisia leviä, esimerkiksi kirjaimellisesti nimetty
haurunturkki (Elachista fucicola).
Trälanin saari sijaitsee Saaristomeren ulkosaaristossa.
Trälanin 100 m mittainen sukelluslinja putoaa rantavedestä noin kymmenen metrin syvyyteen. Ennen jyrkempää pudotusta kolmen metrin jälkeen löytyvät tiheät ja yhtenäiset hauruniityt, sen jälkeen sekapohjalta muita riuttalajeja.
Trälanin lajilista voisi olla tyyppiesimerkki eteläisen Suomen rannikon riuttalajeista.
Trälanin linja jatkuu lahdenpohjukasta lähes puoleen väliin melko matalana ja tasaisena, kunnes sitten lahden suulta laskee jyrkästi kymmenen metrin syvyyteen.
Kauas Saaristomeren eteläosiin sijoittuva ulkosaariston
linja lähtee Trälanin saaren rannasta länteen avautuvan lahden perästä ja putoaa
sadan metrin matkalla noin kymmenen metrin syvyyteen. Haurupohja yltää lähes
rannasta vajaan kolmen metrin syvyyteen (paikoin lähes 100 % haurua) ja jatkuu
sitten tyypillisenä Suomen eteläisen rannikon riuttana. Kaikki tavalliset
tuttavuudet, rihmalevät, sinisimpukat, merirokot, haarukkalevät, punalevät ja
punaiset kalvomaiset levät löytyvät. Jos pitäisi määritellä suomalaisen riutan
tyyppilajeja Suomenlahdelta, Trälanin lajilista olisi se. Perämerellä riutalta
puuttuisivat haurut, sinisimpukat, merirokot ja suurin osa punalevistä ja
tilalla olisi monivuotisia viherleviä ja erityisesti vesisammalia. Lue blogi Perämeren riuttalinjoista täältä.
Toivotaan, että tulevaisuudessa ruskeankeltaisena
vedenalaisena viljapeltona lainehtivat haurupohjat peittäisivät enemmän sitä
alaa, millä ne aikanaan kasvoivat.
Essi Keskinen
Sukeltaja lopettelee linjaa sen matalaan päätyyn kalliorannalle. Ruskeana näkyvät haurut, vihreät kivet kasvavat rihmaleviä. Kuva: Roosa Mikkola / Metsähallitus.
Tutustu erilaisiin vesikasvillisuuslinjoihin näistä blogeista:
Tällaisen sukelluslinjan tekemisessä ei kauaa nokka tuhise. Kuva: Sara Karvo, Metsähallitus
Välillä pääsee tai joutuu tekemään sukelluslinjan, jonka
läpikäynti kestää tuskin kahtakymmentä minuuttia. Tällaisia paikkoja ei
oikeastaan löydy kuin kahdesta elinympäristöstä – puhtailta mutapohjilta ja
puhtailta hiekkapohjilta. ”Puhtailla” tarkoitetaan tässä tapauksessa pohjaa,
jolla ei ole kasvillisuutta eikä juuri silmin nähtävää selkärangatoneläimistöäkään,
ei siivouspuhtautta. Pohjalla voi olla paksu kerros ylemmistä vesikerroksista satanutta
sedimentaatiota, tai aaltojen pyörittelemiä rihmalevämöykkyjä, mutta ei mitään
varsinaisesti elävää.
Jos ”puhtaalta” hiekka- tai mutapohjalta ottaa
pohjaeläinnäytteen, erityisesti mudan joukossa elelee kaikenlaisia pieniä
selkärangattomia. Hiekan joukosta näitä löytää usein vähemmän, koska erityisesti
matalalla merialueella oleva hiekkapohja on selkärangattomille hyvin rankka
elinympäristö. Aallot kuljettelevat hiekanjyväsiä ja kasaavat niitä kauniiksi
aaltokuvioiksi, mutta pohjaeläimille tällainen epästabiili ja melko karkea
pohja on hankala. Puhtaat mutapohjat löytyvät yleensä syvempää tai
suojaisammista paikoista – siksi niihin on mutaa kertynytkin. Näistä
elinympäristöistä löytyy jos jonkinlaista matoa, simpukkaa, äyriäistä ja muuta
selkärangatonta.
Sukeltaja voi ottaa pohjaeläinnäytteen hiekkapohjalta esimerkiksi pleksiputkella. Putken molemmat päät suljetaan kumikorkilla ja näyte kuljetetaan verkkokassisa pinnalle seulottavaksi tai etanoliin säilöttäväksi. Kuva: Sara Karvo, Metsähallitus
Jos hiekkapohja on niin matalalla, että auringonvalo pääsee
tunkeutumaan pohjaan asti, paikalla voi olla kasvillisuutta. Jos paikka
kuitenkin on avoin ja hiekka liikkuvaa, kasvien on vaikea juurtua siihen. Tällaisilta
alueilta löytyy hiekkapohjia, joilla ei ole kasvin kasvia.
Röytän saari Iin edustalla on hyvä esimerkki tällaisista
täysin tyhjistä hiekkapohjista. Saaren pohjoispäädyssä on pitkä aallonmurtaja,
jonka molemmin puolin levittäytyy hehtaaritolkulla metrin, parin syvyistä
hiekkapohjaa, jossa ei kasva yhtään mitään. Ainoat elämän merkit löytyvät muutamasta
erikokoisesta kivestä, joita löytyy sieltä täältä. Tarkkaan katsomalla kiviltä
voi erottaa rihmaleviä ja kaspianpolyyppeja.
Maastokaudella 2024 Röytän pohjoisosaan tehtiin kansallisten Velmu-kartoitusten yhteydessä kolme sadan
metrin mittaista sukelluslinjaa kun haluttiin kartoittaa harjusaarten
vedenalaisia osia. Kaikki kolme linjaa ovat täysin kasvittomia lukuun ottamatta
paria levää parilla kivellä. Linjoilta otettiin myös pohjaeläinnäytteet, mutta
niiden seulominen tapahtuu vasta tämän vuoden aikana. Sitten saadaan tietää,
elääkö hiekan sisällä mitään makroskooppisia (silmin nähtäviä, vaikkakin
mikroskoopilla tunnistettavia) selkärangattomia. Meiofauna tarkoittaa vielä
pienempää eliöstöä.
Essi Keskinen
Iin Röyttä (erotuksena Tornion Röyttästä) sijaitsee heti Iin edustalla vain parin kilometrin päässä rannikolta.
Tutustu erilaisiin vesikasvillisuuslinjoihin näistä blogeista:
Keiholehtien ja lahnaruohojen ruusukkeet saavat niitylle lisäkseen uposvesitähdet ja vidat. Kuva: Suvi Saarnio / Metsähallitus
Mutapohjat voivat olla hyvin hämmentäviä. Välillä 1 m
syvällä pehmeällä suojaisalla mutapohjalla ei kasva mitään, ei siis yhtikäs
mitään, ja siihen ei tunnu olevan mitään kunnollista syytä. Välillä päällepäin
täysin samannäköisellä pohjalla saattaa kasvaa valtava niitty vain yhtä lajia,
esimerkiksi mukulanäkinpartaa (ja silloin puhutaankin jo uhanalaisestaluontotyypistä, suojaisat näkinpartaispohjat, joka on Suomessa arvioitu
vaarantuneeksi). Ja välillä, joskus, kun tähdet osuvat kohdilleen ja elämä
hymyilee meribiologille (tai ei hymyile, jos olisi kova kiire, ja työ pitäisi
silti saattaa huolellisesti loppuun saakka), päästään mutapohjaiselle
sekaniitylle, josta löytyy heittämällä kymmenen, viisitoista lajia putkilokasveja,
ja rihmalevät päälle.
Eskonlahden vesikasvillisuuslinjalta löytyi lähes kaksikymmentä putkilokasvilajia. Vesi on tummanruskeaa, mutta kirkasta. Kuva: Saara Luukkonen / Metsähallitus
Eskonlahti sijaitsee Simossa, mannerrannalla, joten paikalle pääsee autolla
Eskonlahden linja on täysin vaakasuoralla, mutapohjaisella lahdella, josta löytyy reilu tusina putkilokasvia monelta linjan pisteeltä.
Eskonlahden mutalinjan lajilistalta löytyvät "ne tavalliset epäillyt", jotka pohjoisella Perämerellä usein tulevat vastaan erityisesti mannerrantojen lahdissa. Monet lajeista ovat sopeutuneet lähinnä makeaan veteen (tylppövita, sätkimet, keiholehdet, lahnaruoho, vesiherne, saukonsammal erityisesti).
100 m mittainen linja alkoi rantaruovikosta ja jatkui parin
pienen ruovikkolaikun kautta pidemmälle lahteen. Syvyys ei vaihdellut vajaasta
metristä lainkaan, vesi oli kirkasta, vaikkakin rooibosteen väristä
humusaineista johtuen, ja pohjaan oli helppo nähdä vesikiikarilla. Siellä
täällä pohjaa täplittivät yksittäiset ahvenvidat, mutta varsinainen kasvimassa
koostui sirppikeiholehden pohjaruusukkeista ja niistä ylös pintaan
kiemurtelevista hiuksenohuista lehtiruodeista. Sirppikeiholehti on
pystykeiholehden ja kelluskeiholehden risteymä, jota esiintyy erityisesti
pohjoisella Perämerellä. Siellä emeritusmuseonhoitaja ja kasvitieteilijä Tauno
Ulvisen (osallistuin hänen 90-vuotispäivilleen vajaat viisi vuotta sitten)
mielestä ei esiinny kumpaakaan yksittäistä lajia puhtaana, vaan kaikki yksilöt
olisivat risteymää, sirppikeiholehteä.
Hyvin monilajinen ja monipuolinen mutapohja Paskaletossa pohjoisella Perämerellä. Video: Metsähallitus.
Luikkia on monenlaisia ja eri kokoisia. Niiden erottaminen toisistaan vaatii vähintään luppia tai mikroskooppia, sekä rutkasti asiantuntemusta. Kuva: Niina Kurikka / Metsähallitus
Pikku- ja hentoluikat muodostavat ruohikkomaisia niittyjä matalille pehmeille-, siltti- tai hiekkapohjille. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus
Lähes pohjaa peittävien keiholehtiruusukkeiden joukossa
kukkii uposvesitähtiä, sieltä löytyy pieniä niityllisiä muutaman sentin
mittaista, ruohomaista luikkaa, rannempana myös suurempia luikkia. Ärviöitä
pistää esiin sieltä täältä ja kiemurtelee kohti pohjaa. Välillä joukosta löytyy
muutama mukulanäkinparta ja yksittäisiä lahnaruohoruusukkeita. Pikkuriikkiset
vesirikon pisaranmuotoiset lehdet täplittävät pohjaa siellä täällä. Myös
makeanveden vesisammal ja vesiherne tekevät esiintymisen, samoin reheviä vesiä
indikoiva ristilimaska, jota usein löytyy rehevistä, seisovista fladoista
(fladat muuten ovat maankohoamisen vuoksi merestä hiljalleen umpeen kuroutuvia
laguuneja tai lahtia, joilla on lopussa meren kanssa vain pieni yhteys matalan
kynnyksen kautta. Lue enemmän fladoista tästä SEAmBOTH-hankkeen englanninkielisestä blogista).
Pohjoisella Perämerellä esiintyy pystykeiholehden ja kelluskeiholehden risteymää sirppikeiholehteä. Nämä lehdet muistuttavat enemmän kelluskeiholehteä, mutta eivät ole kuitenkaan tyypillisiä - eiköhän tämäkin ole risteymä. Kasvin lehtiruusukkeet ovat tiukasti pohjassa ja jokaisesta ruusukkeesta johtaa ohut lehtiruoti kelluslehteen. Kuva: Ville Savilampi
Tällaisissa runsaissa ja rehevissä linjoissa on kova
tekeminen, mutta lajiston perkaaminen on silti aina yhtä mielenkiintoista ja
palkitsevaa.
Essi Keskinen
Ahvenvita on varsinainen jokapaikanhöylä. Sen löytää suuresta osasta Suomea ympäröivää Itämerta. Se pystyy kasvamaan kaikenlaisilla pohjilla kovia pohjia lukuun ottamatta, suojaisissa ja aallokkoisissa paikoissa, ja hyvin erilaisissa ravinteisuuksissa ja lämpötiloissa. Kuva: Pekka Lehtonen / Metsähallitus
Tutustu erilaisiin vesikasvillisuuslinjoihin näistä blogeista:
.JPG)
-2.JPG)
_ed-2.JPG)
.jpg)
.jpg)