Alitajunta on aika vinkeä värkki. Tässä sitä ollaan, oltu jo viikko töissä toimistossa, kun alitajunta vielä paiskii hommia maastotöiden parissa. Maastokausi oli taas antoisa, sillä oli hyvin työllistävä vaikutus minun elämässäni kun koko elämä pyöri maastotyöviikkojen ympärillä, kotona kävin vain fyysisesti nukkumassa pari yötä viikossa mutta mieli työskenteli merellä. Hieno maastokesä puristui kahden viikon raakkurypistyksen jälkeen toimistoon. Ei mitään pehmeää laskua meribiologeille - viimeiset kaksi maastotyöviikkoa myös ollaan maastossa, molempia viikonloppuja myöten.
Ei ihme, että alitajunta on nyt sekaisin. Vaikka keho alkaa pikkuhiljaa tottua neljän seinän sisällä työskentelyyn (joskin huomaan silmieni karkaavan ulos ikkunasta aina aika ajoin...), mieli paiskii vielä töitä kentällä.
Erityisesti öisin. Fyysisesti nukun omassa sängyssäni kotona oman mieheni Mikon kanssa, mutta unissa olen milloin missäkin päin kenttätöissä ja milloin kenenkin kanssa samassa mökissä. Viimeisen viikon yöt olen ollut raakkuhommissa Pekan kanssa.
Olen aina ollut levoton nukkuja, kävellyt, puhunut ja herätellyt Mikkoa milloin minkäkin asian takia, unissani. Maastotöistä irtautuminen on aina repäisevä prosessi, mutta nyt ei loppu tunnu häämöttävän millään.
Se, kuinka nopeasti alitajunta herättää minut hälytystilaan, kun hiukan havahdun unesta, on suorastaan hämmästyttävää. En vielä varsinaisesti ole hereillä, mutta tajuntaan tunkee alitajunnasta hälytysääni - nyt on joku vialla ja pahasti!
Ainut vihje, jonka mukaan alitajuntani toimii ja häätää minut hälytystilaan kotona on se, että maastossa nukun muiden ihmisten seurassa häveliäisyyssyistä pyjamassa, kotona puen illalla ylleni syntymäasuni. Tuon vinkin perusteella olen nyt joka yö tällä viikolla päätynyt (usein monta kertaa saman yön aikana) seuraavanlaisen ajatusketjun hämmennettäväksi:
Säpsähdän hereille, mutta jo ennen kuin varsinaisesti herään, kauhistun ja nolostun - unohdin taas laittaa edes alusvaatteet päälle kun menin nukkumaan ja tuossa se kollega Pekka nukkuu vieressä tai vähintään työskentelee olohuoneessa. Kuinka kauhean noloa! Ja nyt pitäisi lähteä alasti vessaan!
Tähän ajatukseen sisältyy tajuntani puolelta paljon kritiikkiä, jota alitajunta ei hätäpäissään ymmärrä ottaa huomioon:
a) Vieressä nukkuu tai olohuoneessa työskentelee tietysti oma mieheni Mikko.
b) Kollegani Pekka ei ole koskaan samassa sängyssä kanssani. Tämän tietää jopa alitajuntani, joka nimenomaan muistuttaa minua siitä tosiasiasta, että minulla ei ole päälläni rihmankiertämää. Ei siis ole kyse mistään seksuaalisesta alitajunnan kuvitelmasta, muutenhan olisin herätessäni varmaan aivan tyytyväinen.
c) Saunon Pekan kanssa yhtenään. Tämäkin todistaa alitajuntaani vastaan - en siis ole häpeissäni siitä, että erityisesti olisin alasti, vaan että olen nukkumaan mennessä unohtanut laittaa pyjaman päälle kun majoituksessa on muitakin.
Näissä yöllisissä hämmennyskohtauksissa Mikko on usein todellisuudessa vielä hereillä ja hommailee tietokoneensa parissa olohuoneessa. Saatan siis kysyä häneltä, onko asunnossa muita. Sillä siitä selvitään, ja pian loputkin unesta karisee ja tunnistan että kotonahan tässä ollaan eikä täällä ole muita kuin minä ja Mikko.
Edellisyönä herätin Mikon ja tivasin häneltä, minne ne minun ja Pekan salaattia varten ostamat mansikat menivät. Ne, jotka jätin ulos viileälle sammalmättäälle etteivät ne pilaantuisi. Mikko ei pienestä hämääntynyt vaan heitti vastaan että Pekka meni kotiinsa, salaatilla ei siis ole väliä, josta minä suutuin, että täytyyhän ne mansikat silti löytää. Pilaantuvat vielä.
Ja viime yönä ajoin Maia-venettä päättömästi trailerilla paikasta toiseen ja merkitsin tarkasti kaikki ajokilometrit suureen Excel-taulukkoon. (Johanna on työskennellyt koko viikon jättiläismäisen monster-taulukon parissa.)
Että näin meillä täällä. Jollei pian ala tapahtua ja mieleni siirry töistä pois edes yöksi, pitäisiköhän hämätä alitajuntaa ja laittaa yöpuku päälle nukkumaan mennessä?
Essi Keskinen
P.S. Hienointa tässä kaikessa on se, että on niin luottavainen ja leppoisa ja minut tunteva mies, että kun keskellä yötä herään ja kuvittelen Pekan olevan edelleen samassa maastomajoituksessa kanssani, Mikko vain rauhoittelee - "Ei Rakas mitään hätää, kyllä se Pekka on varmaan ihan kotonaan nukkumassa. 'Minä suojelen sinua kaikelta.'"
..."mitä ikinä keksitkin pelätä." Ja alitajuntanihan keksii.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti