A New Perspective

Ask most people in Finland about Metsähallitus and they will tell you about timber production, forest management and national parks. Over the past 15 years, several marine national parks have also been set up, with five regional marine biologists responsible for collecting underwater data on habitats and vegetation along the entire coastline, as well as the conservation of areas shown to be highly biodiverse.

Korpoström from the air. With clear water it is possible to see the vegetation zones along the shoreline even from the air. Photo: Kevin O'Brien.

With time, the number of boats, divers and the array of technology used to work underwater, such as diving gear, waterproof still and video cameras, continue to increase. As a result, there is an ever increasing amount of photos and videos available, which can be spread to the public through exhibitions and social media channels, such as Facebook and Youtube. In this way, a new perspective of the fascinating underwater world of the Finnish coastline, its habitats, plant and animal species, as well as the role of Metsähallitus in its discovery and conservation can be shared with people who do not dive or snorkel. Although the primary function of our work is to map underwater habitats for marine planning and conservation, we also hope that such efforts will help to inspire the general public, particularly young people, to take more interest in their natural heritage.

The original copter. Propeller guards and a GoPro Hero2 camera. Photo: Kevin O'Brien. 

With the advent of electric motor technology, a new tool is now available to researchers to map the landscape and provide a fresh perspective, i.e. the remote-controlled helicopter, more commonly known as a drone or UAV (Unmanned Aerial Vehicle). Metsähallitus owns its own hexacopter (six rotors) and already it has been widely used around Finland to map forest areas and to give a birds-eye view previously unavailable unless you hired an aeroplane. The biggest advantage of the copter is that it allows much more manoeuverability and can even be modified so that an onboard camera can transmit live views to the operator, giving him an “eye-in-the-sky”. Thanks to the extra stability generated by having from three to eight rotors, these copters provide a very stable platform to take video and even still shots.

The “pimped” copter in flight. Upgrades include better propellers, a better camera and camera stabilizing gimbal, a TV transmitter and double battery mounts. Photo: Kevin O'Brien.

With special training required for the company copter, as well as a waiting list of people to use it, my work colleague Heidi and I were intrigued by the idea of having our own UAV, so we pooled our resources and got a so-called “hobby” quadcopter (four rotors). I had never flown any remote-controlled planes before so I was worried that it would be difficult. After we put it together, it didn’t look very big or even that it had enough power to carry a camera! Nevertheless, we took it outside and powered it up. It even has flashing lights so you can tell the front end from the back. The rotors started spinning with a sound like angry bees and with some throttle on the remote control, it lifted off smoothly and just hung there about three metres off the ground! Wow! Now what? Each battery gives about eight minutes flight time and when you are concentrating on the copter in the air, it is very exciting and nerve-wracking at the same time. I felt like a small boy, flying it is so much FUN! Over the next weeks we practiced our take-offs and landings, learning to fly in smooth curves and figure eights. There were crashes, into trees and onto the ground but nothing more serious than a broken or chipped propeller.

A calm evening in Utö harbour, Archipelago Sea. August 2014. Photo: Kevin O'Brien.

How does the world look from above? Quite soon after the first flights we added a small action camera and set it to record while flying. It is very interesting to see your local world from 100 metres up in the air and it looks very different as suddenly all the usual landmarks are seen from above. Now I understand why pilots can get lost! At this point I had a lot of flying training footage from the local park and wanted a bigger challenge. In September 2013, I was to get my chance. We went to the outer reaches of the Archipelago Sea, near Jurmo, to do marine inventory work. The days were sunny and relatively calm so I took the quadcopter along. The conditions were ideal for aerial filming: a calm, sunny evening. I was very nervous about taking the copter over water and hoped it was worth the risk. I attached the camera to the copter and flew it for about eight minutes while being careful to keep the movement as smooth and slow as possible. Here are the results: http://youtu.be/lUUb4BauTx0

Aerial image showing extensive blue-green algal blooms in the Archipelago Sea in July 2014. Photo: Kevin O'Brien.

I was pretty happy with the final video, you can see incredibly far and the autumn colours are amazing! One interesting feature of the GoPro camera I used is the so-called “fish-eye” effect, which makes the horizon look curved. I had some difficulties keeping the picture steady as I was still getting used to the controls. Still, pretty good results for a “hobby” copter!

Since then our simple copter has undergone a transformation with several upgrades. These include better propellers, a better camera and camera gimbal to stabilize the footage, as well as a TV transmitter to send live images back to the operator. 

Aerial view of the algal bloom around the island of Styrskäret, east of Rosala. Photo: Kevin O'Brien.

This summer we have had a few opportunities came to test these improvements. In July, the long periods of hot, calm weather combined with nutrient loading caused algal blooms throughout the Archipelago Sea and we used the copter to get both aerial footage and still shots of the extent of this phenomenon. More recently in September, we were diving in the outer reaches of the archipelago south of Utö and conditions were ideal. A week earlier we had seen a large number of seals hauled out on some rocks nearby and hoped they would still be there. As we slowly approached the rocky islets we could see the seals through our binoculars and it was nerve-wracking as we didn’t want to scare them by coming too close with the boat. This would also be a good test of our copter to do a seal count, an activity usually carried out by aeroplane. At about 400m distance I launched the copter and sent it towards the skerry. Seas are naturally more cautious when exposed like this and quite a few took to the water while the copter was till approaching. Luckily, enough stayed for me to get some good footage. It was very funny watching the last confused seal that remained on the rock. Although it could hear the copter it never looked up! It was also fantastic to hover over seals wallowing in the shallows. I was very relieved to get the copter back and landed safely in the boat. I think I had held my breath for the entire time! Here is the video: http://youtu.be/9Say2ArtZUQ

Although most of the seals left the rock when the copter approached, one individual stayed long enough for us to get this shot. Photo: Kevin O'Brien. 

Future projects will involve filming the seascapes of the Archipelago Sea, as well as aerial views of the activities of the Metsähallitus marine teams, terrestrial trails, etc. So, the next time you are in the archipelago and a small object with four rotors and flashing lights buzzes overhead, don’t worry, it’s not aliens, it’s just us getting new perspectives of the fantastic places in which we work.

Dalskär underwater sculpture trail. The trail was set up in July 2014. Photo: Kevin O'Brien.

Kevin O’Brien

Suunnittelija, Korpoström Marine Team.

Keho kaupungissa, mieli maastossa

Alitajunta on aika vinkeä värkki. Tässä sitä ollaan, oltu jo viikko töissä toimistossa, kun alitajunta vielä paiskii hommia maastotöiden parissa. Maastokausi oli taas antoisa, sillä oli hyvin työllistävä vaikutus minun elämässäni kun koko elämä pyöri maastotyöviikkojen ympärillä, kotona kävin vain fyysisesti nukkumassa pari yötä viikossa mutta mieli työskenteli merellä. Hieno maastokesä puristui kahden viikon raakkurypistyksen jälkeen toimistoon. Ei mitään pehmeää laskua meribiologeille - viimeiset kaksi maastotyöviikkoa myös ollaan maastossa, molempia viikonloppuja myöten. 

Ei ihme, että alitajunta on nyt sekaisin. Vaikka keho alkaa pikkuhiljaa tottua neljän seinän sisällä työskentelyyn (joskin huomaan silmieni karkaavan ulos ikkunasta aina aika ajoin...), mieli paiskii vielä töitä kentällä.

Erityisesti öisin. Fyysisesti nukun omassa sängyssäni kotona oman mieheni Mikon kanssa, mutta unissa olen milloin missäkin päin kenttätöissä ja milloin kenenkin kanssa samassa mökissä. Viimeisen viikon yöt olen ollut raakkuhommissa Pekan kanssa. 

Olen aina ollut levoton nukkuja, kävellyt, puhunut ja herätellyt Mikkoa milloin minkäkin asian takia, unissani. Maastotöistä irtautuminen on aina repäisevä prosessi, mutta nyt ei loppu tunnu häämöttävän millään.

Se, kuinka nopeasti alitajunta herättää minut hälytystilaan, kun hiukan havahdun unesta, on suorastaan hämmästyttävää. En vielä varsinaisesti ole hereillä, mutta tajuntaan tunkee alitajunnasta hälytysääni - nyt on joku vialla ja pahasti! 

Ainut vihje, jonka mukaan alitajuntani toimii ja häätää minut hälytystilaan kotona on se, että maastossa nukun muiden ihmisten seurassa häveliäisyyssyistä pyjamassa, kotona puen illalla ylleni syntymäasuni. Tuon vinkin perusteella olen nyt joka yö tällä viikolla päätynyt (usein monta kertaa saman yön aikana) seuraavanlaisen ajatusketjun hämmennettäväksi:

Säpsähdän hereille, mutta jo ennen kuin varsinaisesti herään, kauhistun ja nolostun - unohdin taas laittaa edes alusvaatteet päälle kun menin nukkumaan ja tuossa se kollega Pekka nukkuu vieressä tai vähintään työskentelee olohuoneessa. Kuinka kauhean noloa! Ja nyt pitäisi lähteä alasti vessaan!

Tähän ajatukseen sisältyy tajuntani puolelta paljon kritiikkiä, jota alitajunta ei hätäpäissään ymmärrä ottaa huomioon:

a) Vieressä nukkuu tai olohuoneessa työskentelee tietysti oma mieheni Mikko.

b) Kollegani Pekka ei ole koskaan samassa sängyssä kanssani. Tämän tietää jopa alitajuntani, joka nimenomaan muistuttaa minua siitä tosiasiasta, että minulla ei ole päälläni rihmankiertämää. Ei siis ole kyse mistään seksuaalisesta alitajunnan kuvitelmasta, muutenhan olisin herätessäni varmaan aivan tyytyväinen. 

c) Saunon Pekan kanssa yhtenään. Tämäkin todistaa alitajuntaani vastaan - en siis ole häpeissäni siitä, että erityisesti olisin alasti, vaan että olen nukkumaan mennessä unohtanut laittaa pyjaman päälle kun majoituksessa on muitakin.

Näissä yöllisissä hämmennyskohtauksissa Mikko on usein todellisuudessa vielä hereillä ja hommailee tietokoneensa parissa olohuoneessa. Saatan siis kysyä häneltä, onko asunnossa muita. Sillä siitä selvitään, ja pian loputkin unesta karisee ja tunnistan että kotonahan tässä ollaan eikä täällä ole muita kuin minä ja Mikko.

Edellisyönä herätin Mikon ja tivasin häneltä, minne ne minun ja Pekan salaattia varten ostamat mansikat menivät. Ne, jotka jätin ulos viileälle sammalmättäälle etteivät ne pilaantuisi. Mikko ei pienestä hämääntynyt vaan heitti vastaan että Pekka meni kotiinsa, salaatilla ei siis ole väliä, josta minä suutuin, että täytyyhän ne mansikat silti löytää. Pilaantuvat vielä.

Ja viime yönä ajoin Maia-venettä päättömästi trailerilla paikasta toiseen ja merkitsin tarkasti kaikki ajokilometrit suureen Excel-taulukkoon. (Johanna on työskennellyt koko viikon jättiläismäisen monster-taulukon parissa.)

Että näin meillä täällä. Jollei pian ala tapahtua ja mieleni siirry töistä pois edes yöksi, pitäisiköhän hämätä alitajuntaa ja laittaa yöpuku päälle nukkumaan mennessä?

Essi Keskinen

P.S. Hienointa tässä kaikessa on se, että on niin luottavainen ja leppoisa ja minut tunteva mies, että kun keskellä yötä herään ja kuvittelen Pekan olevan edelleen samassa maastomajoituksessa kanssani, Mikko vain rauhoittelee - "Ei Rakas mitään hätää, kyllä se Pekka on varmaan ihan kotonaan nukkumassa. 'Minä suojelen sinua kaikelta.'"

 ..."mitä ikinä keksitkin pelätä." Ja alitajuntanihan keksii.

Oulusta suoraan Hyrynsalmelle, Saariselän kautta

Oulusta Oulujärvelle ja sieltä sitten Saariselän kautta Hyrynsalmelle.

Välillä tuntuu, että meribiologin elämä on pelkkää ajamista. Eikä edes vain veneellä, vaan maalla, autolla.

Sunnuntai-iltana palasin kotiin kahden viikon Suomi-tourneelta. Syyskuun alulla aloitettiin Oulusta, ajettiin Oulujärvelle ja työskenneltiin siellä muutama päivä vedenalaista kulttuuriperintöä inventoimassa. Veneellä tuli myös käytyä Manamansalosta Paltamossa asti, yli kahden tunnin venematka suuntaansa siinäkin.

Aiemmin keväällä olimme Vaasan kollegan Pekan kanssa päättäneet, että kun nyt tien päälle ryhdytään, mennään sitten kerralla kunnolla. Niinpä poikkesimme matkalla Oulujärveltä Hyrynsalmelle (vajaan 2 h ajomatka) pitämässä esityksen raakuista Kiehisen luontokeskuksessa Saariselällä – vajaan 7 h ajomatka suuntaansa.

Mikäs oli ajaessa, seura oli hyvää, alla työpaikan hyväajoinen Toyota Hilux, tiet kuivina ja päivänvaloakin riitti melkein perille asti. Poroja oli mutta ne eivät tulleet yllätyksinä tielle.

Raakkuesitys veti salintäydeltä väkeä ja kirvoitti alkuperäisasukkaista ja matkailijoista koostuneen yleisön vielä vireään keskusteluunkin. Ei siis ollut turha poikkeama Saariselälle asti. Huomattavasti turhemmissakin kinkereissä on valitettavasti tullut välillä käytyä.

Esityksen jälkeen taas autoon ja nokka kohti Hyrynsalmea, jossa suhailtiin Paljakan, Puolangan, Suomussalmen ja Ukkohallan alueella rymyämässä puronpohjia Kainuun Helmenkalastajat-hankkeessa.

Incan viimeinen maastokeikka tänä kesänä. Sarven uudet laiturit on nyt myös kokeiltu ja hyvät ovat, varsinkin kun painot saadaan upotettua pohjaan.

Viikon raakkuisten maastotöiden jälkeen auto ja sen perään kiinnitetty mönkijä ja kumivene liikahtivat Ouluun, josta tehtiin vielä pisto Perämeren kansallispuistoon Tornion kautta, kun nyt kerran tien päälle lähdettiin. Kävimme poimimassa vedenalaisen luontopolun talviteloille ja nostamassa Incan vesiltä.

Pekka ja Essi ähertävät vedenalaisen luontopolun poijua pois, Johanna kuskinpaikalla.

Eilen illalla palauduin kotiin kahden viikon intensiivisen, mielenkiintoisen, rankan ja mukavan maastoputken päätteeksi. Laukun sisällön sai suoraan kaataa pyykkikoppaan, samoin kuin jokaisen päällä olleen vaatekappaleen riisua samaan osoitteeseen saunaan mennessä. Ensimmäistä kertaa kahteen viikkoon en tänään ole laittanut pelastautumispukua päälleni – olen vain kanniskellut sitä paikasta toiseen, kuin en malttaisi pysytellä tutusta haalarista erossa nyt kun toimistotyö väistämättä on vetämässä minua sisälle.

Monet australialaisnuoret tekevät ennen yliopistoon menoa ”walkabout”in, aboriginaalinuorten aikuistumisriittiä vastaavan poistumisen yhteisöstä. Australian länsimaiset nykynuoret lähtevät ulkomaille ja palaavat virkistyneinä takaisin opiskelemaan. Aboriginaalimiehet menevät ”puskaan”, opettelevat elämään ja henkistymään yksin. Minun walkaboutini tämän vuoden maastotöiden ja toimistotöiden välillä ei ollut yksinäistä henkistymistä vaan kollega Pekka jaksoi koko matkan mukana. Maisemat ja työtehtävät vaihtuivat, kilometrejä kertyi niin autolla kuin puronpohjalla ja veden alla. Kesän aikana on yhteensä ajettu n. 15 000 km.

Nyt voin asettua aloilleni toimistoon.

Essi Keskinen

Sarveen oli löytänyt myös muita syksystä nauttivia veneilijöitä.

BBB-hanke (Boundless Bothnian Bay eli Rajaton Perämeri) oli pystyttänyt komean Perämeren kansallispuisto -kyltin Selkä-Sarven vierasvenesatamaan. Hyvin sopi mereiseen maisemaan ja punamullan värisiin rakennuksiin.

Lyijyinen syyskuinen meri.

Kesän aikana vedenalaisen luontopolun vieraskirjan kynään on pesiytynyt huomattava määrä runkopolyyppejä. Oli suorastaan sydäntäriipivää nostaa polyypit kuiville talveksi...

Tukan alla ryömii!!!

Mutajoen vesi on kristallinkirkasta, mutta akvaariomaisilta osuuksilta ei löytynyt raakkua.

Rymyän metsässä, tai kuulemma ”tetsaan”, armeijatermejä käyttäen. Vesikiikari roikkuu olalta, toisella olalla roikkuu inventointilaukku. Pelastautumispuku hiostaa, mutta raakkuja metsästäessä se on pakko olla päällä. Kainuun metsät antavat parastaan – sammaleen alle piiloutuneita kaatuneita puita, jotka kamppaavat, suonsilmäkkeitä, läpipääsemättömiä risukoita ja hakkuuaukeita, joille puut on jätetty lojumaan. Metsien anneista huomattavin ovat kuitenkin hirvikärpäset.

Niitä läiskähtelee naamalle, pörrää päristen tukkaan, ryömii kauluksesta sisään, tiputtelee jo siipiään kun saan kaivettua ne letin sisältä päänahan viereltä pois. Tuubihuivin alla kuhisee, tunnen monta monituista jalkaparia jotka ryömivät hiuspohjaa pitkin, ja olen tuntevinani vieläkin useammat jalkaparit joka puolella ihoa. Neopreenihanskoilla elukat eivät kuole enkä saa niitä itse nypittyä pitkän tukan muodostaman letin keskeltä pois. Pekka nyppii minusta hirvikärpäsiä, minä hänestä. Olemme kuin kaksi simpanssia nyppimässä toisistamme syöpäläisiä.

Pekka on pukeutunut mustaan sukelluskuivapukuun, minulla on huomio-oranssi pelastautumispuku. Väreistä välittämättä ja alkuperäisen hirven värityksestä piittaamatta hirvikärpäset piinaavat meitä molempia.

Ainut lohtu on, että ainakaan minua ei ammuta hirvenä niin kauan kun minulla on oranssia päällä. Jollen sitten ole niin hirvikärpästen peitossa, että huomioväri lakkaa näkymästä.

Essi Keskinen

P.S. Sunnuntaiaamuna ajelimme yhdeksän aikaan metsätietä, kartoittamaan jokihelmisimpukoita Kainuun Helmenkalastajat –hankkeessa. Pekka lohkaisi vitsin:

”Mitä yhteistä on thaimaalaisilla marjanpoimijoilla ja Kainuun Helmenkalastajat –hankkeessa työskentelevillä meribiologeilla? – Kummatkin rymyävät Kainuun metsissä klo 9 sunnuntaiaamuna ja ovat henkisesti yhtä kaukana kotoa.”

Meribiologi eksyksissä? Ei vaan meribiologi Pekka kartoittamassa jokihelmisimpukoita Hyrynsalmella.

Essi ja Pekka kävivät pitämässä yleisöesityksen raakusta Saariselän informaatiotuvassa Kiehisessä. Yleisöä saapui salintäydeltä ja keskustelu oli vilkasta.

Raakku kaikessa leväisessä komeudessaan.

Taimen toimii väli-isäntänä raakun glokidio-toukille. Toukat takertuvat lohikalojen kiduksiin ja elävät siellä talven yli pudotakseen keväällä pienenpieninä simpukoina kasvamaan pohjasoran joukkoon.

Joskus raakkukartoituksissa törmätään ikäviin yllätyksiin. Tämän viime vuonna niin kauniin metsäpuron varret oli avohakattu surullisen näköisiksi.

Mutajoen akvaariossa

Arkeologian pohjamudissa

Faster ja Inca valmiina meriarkeologiseen täsmäiskuun Manamansalossa Oulujärvellä.

Syksyllä pidettiin kokous, ennen joulua juotiin Kemin hotellin minibaarista valkoviiniä ja suunniteltiin. Ja nyt se sitten oli ja onnistui. Nimittäin Merimuseon meriarkeologien ja Metsähallituksen kulttuuriperinnön ja meribiologien yhteinen maastoponnistus Oulujärven vedenalaisen kulttuuriperinnön kartoittamiseksi.

Kolmena päivänä viistokaiutettiin entistä rantaviivaa, joka nyt makaa veden alla, kartoitettiin rantojen kulttuuriperintöä perinteisesti kävelemällä ja etsimällä ja sukellettiin mielenkiintoisia kohteita. Samaan aikaan Kanadan Puistopalvelut eli vastaava laitos kuin kansallispuistoista ja suojelualueista huolta pitävä Luontopalvelut Metsähallituksella löysi viistokaikuluotaamalla Franklinin retkikunnan toisen 160 vuotta kadoksissa olleen aluksen. Odotukset olivat siis korkealla, mutta koska Franklin ei koskaan käynyt Oulujärvellä, emme voineet löytää toista retkikunnan kadoksiin jäänyttä alusta. Sen sijaan löysimme jäänteitä liistekatiskasta, paljon uusia rantakohteita ja hienon yhteistyömuodon.

 

Eeva ja Sallamaria merimuseosta ampuvat singolla - ei vaan pitelevät ylpeinä "kalaa", viistokaikuluotaimen luotaavaa osaa

Merimuseon meriarkeologit ja Luontopalveluiden kulttuuriperintötoimijat toimittivat asiantuntijoiden virkaa, minä ja Vaasan kollega Pekka toimitti veneitä, kuljetuspalveluita ja sukellusapua. Kolme päivää suhasimme Oulujärveä edestakaisin sekä Incalla että Fasterilla ja saimme maihinnousuavuksi vielä kumiveneenkin. Tällä kertaa merimuseo toi oman viistokaikuluotaimensa, koska Metsähallituksen vastaava luotain oli käytössä Vaasassa, mutta tulevaisuuden kartoitustapahtumiin ei tarvinne tuoda kuin arkeologinen ja kulttuuriperintöinen asiantuntijuus – materia löytyy meribiologien tiimistä.

 

Ilmat suosi :) Milloin on syyskuun puolivälissä peilityyntä ja T-paitakelit?

Vastaavaa yhteistyötä kokeiltiin jo aikoinaan Hossan vedenalaista kulttuuriperintöä kartoittaessa – meribiologit tekivät työn ja työnjohtona toimi meriarkeologian tutkimussukeltaja. Hyvin toimi ja upeita tuloksia saatiin.

Välillä kannattaa siis kömpiä ulos omasta asiantuntijuusjunasta ja asettautua toiseen junaan matkustajaksi, kunhan veturinkuljettajana edelleen toimii sen junan asiantuntija. Kiva oli katsella maisemia hiukan toisen junan reitillä ja seurata muiden asiantuntijoiden työskentelyä. Aina siitä oppii jotain uutta ja saa taas uutta puhkua omaankin työhön.

Vaikka sitä esimiehen toivomaa kokonaista viikinkialusta ei löytynytkään.

Essi Keskinen

P.S. Aiheesta löytyy lisätietoa

http://yle.fi/uutiset/suomen_sisavesien_aarteet_kartoittamatta__kainuun_meresta_sukelletaan_kulttuuriperintoa/7458538

http://yle.fi/uutiset/sukeltajat_tutkivat_suomen_ensimmaista_kivikautista_asuinaluetta/7465399?ref=leiki-uu

http://areena.yle.fi/tv/2384236

Riikka piiloutuu auringolta nähdäkseen paremmin viistokaikuluotaimen piirtämän kuvan tietokoneruudulta. 

Sukeltaja nousee vedestä kun media on pinnalla vahtimassa.

YLEn ja Kalevan toimittajat kävivät tekemässä kartoituksista juttua.

Elämä maastokauden jälkeen

Olen ollut nyt toista kesää Perämeren meritiimissä töissä ja kesä on ollut vähintäänkin yhtä mahtava kuin edeltäjänsä. Erityisen hienoa on ollut tehdä paljon sukellustöitä! Mutta niin kuin muistakin blogiteksteistä on jo saatu lukea, maastokausi alkaa olla loppunut. Essi tekee maastotöitä raakkujen parissa vielä syyskuun, mutta muu tiimi on palannut kaupunkiin ja suurin osa on jo lähtenyt omille teilleen. Minullakin on enää muutama hassu päivä töitä jäljellä, eli nyt on viimeiset mahdollisuudet hetket kirjoittaa blogiin! 

Merellä vietetyn kesän jälkeen paluu kaupunkiin ei aina ole helppoa. Muutimme Selkä-Sarvesta Ouluun viime viikon lopulla ja tämä viikko on mennyt toimisto- ja hallitöissä. Kaupunkiin paluuta onneksi hieman helpotti vielä yksi meripäivä, kun tiistaina lähdimme Larin ja Suvin kanssa Busterilla kuvailemaan videoita sekä still-kuvaa Kiviniemen edustalle. Maastokauden loppumisen aiheuttamaa haikeutta helpotti kovasti, kun pääsi vielä kerran haistelemaan meri-ilmaa ja sukeltelemaan Perämeren vielä melko lämpimissä vesissä.

 Maastokauden päättymistä myös juhlittiin tiimillemme tyypilliseen tapaan, syömällä ja juomalla hyvin. Pukeuduimme kerrankin pelastautumispukujen ja alusvaatekerrastojen sijaan juhlavaatteisiin ja Essi loihti meille mielettömän kahdeksan ruokalajin illallisen. Ilta oli täynnä mahtavia makuelämyksiä, ihastuneita huokaisuja ja paljon naurua!

Mereiset alkupalat

Etanoita

Suurimmaksi osaksi maastokauden jälkeinen elämä koostuu toimistossa istumisesta, missä kesän aikana kerättyä dataa siirretään excel-muotoon. Sisätiloissa työskentelyyn palaaminen vie jonkun aikaa fyysiseen merellä työskentelyyn tottuneille meribiologeille. Maastotöiden jälkeen toimistotyö saattaa tuntua hieman monotoniselta, mutta hallilla puuhailu on tuonut siihen onneksi tällä viikolla mukavaa vaihtelua. Olemme viihtyneet hallilla huoltamassa kesän aikana käytettyä kalustoa, mikä sai mielen kovin haikeaksi. Kesän aikana mm. vedenalaiskameroihin, räpylöihin ja linjaköyteen on muodostanut läheisen suhteen ja nyt ne joutui jättämään talveksi hallin hämärään. Huoltotoimien lomassa haaveilimme mm. lähtevämme vielä kuvaamaan edes muutaman videointipisteen.

Papukaijamerkin vastakohta, Paarmamerkki, motivoi tekemään tarkempaa työtä

Muutaman päivän päästä on aika lähteä takaisin kotiin Jyväskylään ja palautella mieleen miten sitä DNA:ta monistettiinkaan ja muita graduun liittyviä aiheita. Kiitos vielä mahtavalle tiimille ihanasta kesästä ja toivottavasti nähdään taas pian!

Mukavaa syksyä toivottaen,

Linda

Kesän huippuhetkiä

Opettelua ja edesottamuksia

Metsähallituksen kenttäkausi alkaa lähennellä loppuaan samoin kuin minun kesäni harjoittelijana meritiimissä Itäisellä Suomenlahdella. Tässä siis hieman ajatuksia kuluneesta kenttäkaudesta harjoittelijan näkökulmasta. 

Töiden aloittaminen jännitti minua etukäteen kovasti. Tiesin että tulisin asumaan lähes koko kesän kahdeksan ventovieraan ihmisen kanssa kentällä melko ahtaissa ja askeettisissa olosuhteissa. Lisäksi minulle oli kerrottu, että olen porukan ainoa uusi työntekijä ja vieläpä kaiken lisäksi nuorin. Edessä ei siis olisi mikään ihan helppo rasti. Olin kuitenkin vielä enemmän innoissani kuin jännittynyt. Toivoin, että kesästä tulisi hyvän oppimiskokemuksen lisäksi myös aivan äärettömän hauska ja maailmaa avartava kokemus. Kenttäkautemme lähti käyntiin kolmen päivän koulutuksella Ulko-Tammiossa. Opettelimme mm. solmujen tekemistä, pelastautumispuvuissa uimista ja erilaisissa hätätilanteissa toimimista. Uutta tietoa tuli kerralla aikamoinen pläjäys ja olo oli toisinaan kuin Liisalla ihmemaassa.  Kaikki oli uutta ja hurjan jännittävää. Jännitys kuitenkin karisi pian, sillä asiat alkoivat pikkuhiljaa aueta. Paalusolmut alkoivat luonnistua ja pelastautumispuvussa veneeseen kapuaminenkin onnistui. Huomasin myös sopeutuvani työkavereideni sekaan varsin hienosti. Rempseämpää työyhteisöä saa hakea.  

Jo heti ensimmäisellä viikolla tuli selväksi, että yhdeksänhenkinen meritiimi ei liiku mihinkään ilman hillitöntä määrää tavaraa. Kuva Juho Lappalainen  

Kokonaisuudessaan kenttäkausi on ollut tapahtumarikas ja opettavainen kokemus. Olen oppinut paljon sellaisia taitoja, joita ei koulunpenkillä opita mutta joita kuitenkin työelämässä tarvitaan. Vesistöbiologin on hyvä osata esimerkiksi navigoida, liikkua vesillä ja tuntea vedenalaista lajistoa. Myös kärsivällisyyttä ja ongelmanratkaisukykyä on tullut kesän aikana harjoitettua. Merellä muuttuvissa olosuhteissa työskenneltäessä asioiden tekeminen vain kestää kauemmin ja pienetkin ongelmat voivat vaikeuttaa työntekoa paljon. Esimerkiksi eräänä kenttäpäivänä unohdimme lähtökiireessä mittakelan rantaan vaihtaessamme sukelluspaikkaa. Emme pystyneet aloittamaan työntekoa ollenkaan ennen kuin toinen tiimi oli tuonut meille unohtuneen kelan. Odottelimme siis saaressa yli kaksi tuntia vain yhden unohtuneen mittakelan vuoksi. Asiassa oli kuitenkin myös valoisa puoli, sillä odotellessamme kelaa Juho ja Petra ehtivät opettaa minulle levien tunnistusta sukelluspaikkamme rantakalliolla.  Kesä on mennyt pitkälti sukeltajia avustaen, videoita kuvaten, näytteitä mikroskopoiden ja videoita katsoen. Lähes koko kesä on siis hurahtanut hyvin pitkälti kenttätöiden merkeissä. Kentällä olo on ollut mielenkiintoista, hauskaa ja siitä on saanut paljon irti, mutta toisaalta se on myös hyvin intensiivistä. Toisinaan työtehtävät tulivat ihan uniin asti. Olen ollut unissakävelijä koko ikäni ja sen ovat saaneet myös työkaverini huomata. Toisinaan olen naruttanut sukeltajaa unissani, toisinaan roikottanut kameraa sängyn laidan yli siinä toivossa, että se olisi jo pian pohjalla.    

Kahvittelua Asteropessa kentällä vesisateessa. Kuvassa Krista, Juho, Henna ja Jamina. Kuva: Jamina Vasama.     

Krista naruttaa sukeltajaa ilta-auringossa Asteropen aurinkokannella. Kuva : Juho Lappalainen 

Asiantuntevassa porukassa olen oppinut paljon, mutta aina ainoana harjoittelijana oleminen konkareiden keskellä ei ole kuitenkaan ollut ihan helppoa. Uusia asioita on täytynyt omaksua lyhyessä ajassa paljon ja toisinaan se, että kaikki muut osaavat jo kaiken ja itse en juuri mitään on tuntunut turhauttavalta. On turhauttavaa katsella kun työkaveri pyörittelee köydet knaapin ympärille alta aikayksikön sen enempää asiaa miettimättä, kun taas itse päädyn miettimään vähintään puoli minuuttia että mitenkäs päin se lenkki nyt oikein menikään. Onneksi työkaverit kuitenkin jaksavat vääntää rautalangasta ja neuvoa kädestä pitäen (tarvittaessa myös ihan kirjaimellisesti). Navigoimistakin olen opetellut kapteenin kanssa samalla penkillä istuen ja karttaa ja plotteria innokkaasti seuraten.  Innokkaalla asenteella ja reippaalla mielellä pärjää pitkälle, eikä tarvitse olla seppä jo syntyjään. 

Syntymäpäiväni kunniaksi ihanat työkaverini olivat järjestäneet yllätyksen laiturille sateisen merellä vietetyn kenttäpäivän päätteeksi. Kuvassa Emmi, Krista, Juho ja Petra. Kuva: Jamina Vasama 

Kesä Metsähallituksella on ollut kaiken kaikkiaan kokemus jota en vaihtaisi pois. Olen saanut paljon uutta tietoa ja taitoa, tutustunut upeisiin uusiin ihmisiin, saanut uutta näkökulmaa elämään ja motivaatioita opintojen edistämiseen. Meritiimissä työskentely on selkeästi vahvistanut käsitystäni siitä että olen oikealla alalla. Tulin harjoitteluun aivan totaalisena keltanokkana, mutta nyt osaan jo paljon. Pitkälti kiitos siitä kuuluu minua (toisinaan hieman liiankin) innokkaasti neuvoneille työkavereilleni, joiden kanssa huumori kukkii heikkoinakin hetkinä, kuten silloin kun kaaduin auringonpistoksen sekoittamana selälleni rannan ainoaan kuralätäkköön ja minulla ei ollut vaihtopaitaa mukana. 

Kivien katsomista ja filosofisia pohdintoja Asteropen keulalla. Onko mitään parempaa kuin kaunis kirpeän syksyinen päivä merellä!  Kuva: Juho Lappalainen.

Olen ruskettunut ja täynnä mustelmia auringon, ihmettelyn, kömmähdyksien ja meriveden täyteisen kesän jäljiltä, mutta hymy ei hyydy vielä täällä flunssankatkuisella toimistollakaan, kun ajattelen kesän aurinkoisia kenttäpäiviä ja mahtavia maastossa vietettyjä viikkoja samalla, kun kirjoitan tätä postausta vatsaflunssan kourissa työkaverin jatkuvaa aivastelua kuunnellen.  Tämä on ollut loistava alku tulevalle biologin uralleni ja toivon, että tällaisia kesiä on edessäni vielä monia.  Tästä se lähtee! 

Krista Rantamo Kotkan meritiimi