Oikeaa vai ymmärrettävää termienkäyttöä?

 

Onnistunut pohjaeläinnäytteenoton demonstraatio laiturilta le petit Ponar eli Pikku-Ponar -näytteenottimella. Kuva: Lari Järvinen / Metsähallitus

Olin valmistelemassa lausuntoa erääseen Perämeren kalankasvatusasiaan ja törmäsin hakemuksen luontoselvityksessä Metsähallituksen tekemiin ”pohjaeläinseurantoihin”. No mitä ihmettä? Eihän Metsähallitus tee pohjaeläinseurantoja! Ensin kävi mielessä ottaa yhteyttä muihin Pohjois-Pohjanmaan eli Pohjanmaa-Kainuun Luontopalvelujen kollegoihin, olisiko joltakulta heistä tilattu vuonna 2014 pohjaeläinseurantoja, mutta sitten järki voitti - minähän olen meritiimissä ja minä jos kuka olisin tehnyt pohjaeläinseurantoja, jos niitä olisi pyydetty tekemään.

Mutta kuka nämä seurannat sitten teki? Näytteet oli otettu kahtena päivänä elokuussa 2014 Simon ja Iin edustalta ja tiedot löytyivät ympäristöhallinnon POHJE-tietokannasta, josta pitäisi löytyä kaikki Suomessa tehdyt pohjaeläinnäytteenotot.

Suorittaako Metsähallitus pohjaeläintarkkailua? Tekstissä on kyllä aivan oikein todettu, että "kyseessä kuitenkin yksi näytteenottokerta/havaintopiste." Kuvakaappaus: Eurofins Ahma Oy 2021 / LINNATIEN LOHI OY KUIVANIEMEN EDUSTAN KALANKASVATUSTOIMINTAA KOSKEVAA YMPÄRISTÖJA VESITALOUSLUPAHAKEMUSTA VARTEN LAADITUT SELVITYKSET

Mietin, mitä itse tein maastokesällä 2014. Silloinhan liikuttiin Kokkolasta Tornioon välisellä alueella, ja otettiin kyllä paljon pohjaeläinnäytteitä sekä putkinoutimella (sukeltajan operoima näytteenotin pehmeille pohjille ja hiekalle), Kautsky-noutimella (sukeltajan käyttämä kovien pohjien näytteenotin) ja le Petit Ponar -näytteenottimella (veneestä laskettava pehmeän pohjan näytteenotin). Milläs nämä kalankasvattajan mainitsemat pohjaeläinseurannat oli tehty? Ponar-näytteenottimella.

Taulukot auki vuodelta 2014 ja sieltähän se ratkaisu löytyi, viisi minun tiimini ottamaa pikku-Ponar -näytettä juuri samoilta päiviltä kuin selvityksen ”pohjaeläinseurannat”. Paitsi että meidän näytteemme eivät olleet seurantaa vaan kartoitusta.

Pikku-Ponar on suhteellisen kevyt pohjaeläinnoudin, jolla otetaan näytteitä pehmeältä pohjalta veneestä käsin. Laite laukeaa pohjakosketuksesta ja tuo ylös leuallisen mutaa. Kuva: Elina Keskitalo / Metsähallitus

Veneessä koko näytteenottimen tuoma mutapaakku huuhdellaan tarkasti saaviin. Kuva: Lari Järvinen / Metsähallitus

Veneessä tai rannalla näyte seulotaan esim. 1 mm ja 0,5 mm seulojen läpi. Kuva: Niina Kurikka / Metsähallitus

Surviaissääsken punainen toukka on jäänyt seulaan. Kuva: Helmi Mentula / Metsähallitus

Lopulta pohjaeläinnäytteet poimitaan seuloista lasipurkkeihin, nimetään tarkasti ja purkkeihin lisätään yleensä 70 % etanolia pohjaeliöiden säilyttämiseksi. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus P.S. Tämän kuvan pitkän mutta upean päivän aikana tein yhden elämäni upeimmista sukelluksista, siitä voi lukea blogista täältä.

Mitä eroa on seurannalla ja kartoituksella? Yksittäisenä näytteenä ei kyllä välttämättä yhtään mitään, sarjana kyllä. Seuranta tehdään aina samalla tavalla ja samasta paikasta ja tarkoituksena on seurata alueen eliöstön muuttumista. Kartoitus tehdään usein samalla menetelmällä vaikkakaan ei aina, mutta eri paikasta, koska tarkoituksena on tehdä kartoitus koko alueen tai laajan alueen eliöstöstä.

Jos kuitenkin POHJE-tietokannasta etsii vain niiden pohjaeläinnäytteiden pisteet, jotka löytyvät läheltä kiinnostuksen kohdetta eli tässä tapauksessa kalankasvatuskasseja, eihän sillä ole väliä, onko kyse seurannasta vai kartoituksesta. Nimi "pohjaeläinseuranta" vain hämäsi itseäni.

Onko sillä sitten väliä, mitä termiä käytetään? Seuranta, kartoitus, inventointi…? Jos joku vain haluaa tietää jonkin tietyn alueen kokonaiseliöstön rakenteen tällä hetkellä (esim. tuulivoimayhtiö, joka suunnittelee off-shore -tuulivoimapuistoa), ei ole mitään väliä, onko tiedot saatu seurannoista, velvoitetarkkailuista, kansallisesta inventointiohjelmasta tai koekalastuksista - näistä tehty kooste kertoo, mitä alueelta löytyy. Jos taas haluaa tietää, miten alueen luonto on muuttunut esimerkiksi viimeisen 20 vuoden aikana, täytyy joko koostaa vuosittaisia läpileikkaavia kattauksia koko eliöstöstä tai turvautua seurantoihin ja tarkkailuihin, joiden tarkoitus on nimenomaan pureutua luonnon muuttumiseen ajan myötä. Jos kartoitus on horisontaalinen kattaus hetken lajistosta, seuranta on vertikaalinen näkemys samasta asiasta ajan funktiona.

Kautsky-noutimella raaputetaan kalliolta tai suurelta kiveltä kaikki kehikon sisään jäävät levät ja niiden mukana pohjaeläimet ja muut selkärangattomat näytteeksi harsopussiin. Kuva: Lari Järvinen / Metsähallitus

Olen välillä hiukan perfektionisti oikeiden termien käytön suhteen. Hermostun, jos fiktiivisessäkään kirjassa, saati sitten lehtiartikkelissa, sukeltaja sukeltaa ”happipullolla” (happea annetaan vain sukellusonnettomuuksissa, muuten sukelletaan paineilmalla tai seoskaasulla). Korjaan heti, jos joku sanoo meidän tekevän VELMU-seurantoja - ei, VELMU ei ole seurantaohjelma vaan kartoitusta, ja sitten selitän eron. Yritän olla lempeämpi, jos joku kysyy, teemmekö meri-inventaariota. Inventaariohan on esim. kaupassa tai varastossa tehtävä kartoitus. Tehdä inventointi ja inventaario ovat aika eri asioita. Onpa joku sanonut meidän tekevän myös meri-investointia, mikä on tietysti vielä kauempana totuudesta.

Kiistelin vasta äitini kanssa pakastimen toimintakunnon terminologiasta. Mökillä yksi pakastin oli sulanut. Kysyin, oliko siellä ollut sähkökatko eli oliko toinenkin pakastin sulanut. Ei, ei ollut, eli kyseessä oli vain toinen pakastin. Sanoin sen olevan siis rikki, johon äitini sanoi, että ei se ole rikki, koska siellä on nyt pakkasta. Sanoin, että jos se on sulanut jossain välissä, se on rikki, oli siellä nyt pakkasta tai ei, mutta äitini pysyi kannassaan. Siinä oli vain ollut jokin häiriö ja se oli sulanut, mutta nyt se ei ollut rikki, koska siellä oli pakkasta. No, parin päivän päästä se sitten oli äitinikin mielestä rikki, kun hän sattui mittaamaan pakastimesta + 4 astetta Celsiusta. Laite meni vaihtoon. Minusta se oli rikki koko ajan.

Kesällä 2014 otettiin paljon pohjaeläinnäytteitä sateessa. Sukeltajilla oli kaikki hyvin veden alla, mutta pintahenkilöillä oli välillä vähän ikävämpää. Kuva: Lari Järvinen / Metsähallitus

Mieheni, joka on ammatillisesti hyvin kaukana biologista (IT-puolen ihmisiä ja laatupäällikkö), valittaa usein, miksi pitää olla niin paljon eri lajeja, eikö esim. riittäisi vain ”linnut” tai korkeintaan ”pienet linnut” ja ”isot linnut”? Siihen vastaan, että sitten alan kutsua kaikkia tietokoneita Commodore 64:ksi. Keskustelu päättyy siihen.

Minkälaista johtopäätöstä pitäisi vetää? Että termeillä on merkitystä, mutta niihin ei pidä hirttäytyä, erityisesti silloin, jos sillä ei ole asian kannalta merkitystä. Silloin kun oikealla termillä on merkitystä, sitä pitää toki käyttää oikein. Sen verran on oltava ajankohtainen, että päätän tämän blogin viimeisimpään somea ja mediaa pöyristyttäneeseen keskusteluun termeistä - sota vai konflikti?

Essi, meribiologi, joka antaa muutaman lukuvinkin viimeisen kuvan alla

Välillä merellä on niin kaunista että ihan henki salpautuu. Kuva: Teemu Mustakallio / Metsähallitus

P.S. Jos aihe kiinnostaa enemmän, tässä on vuosien varrelta muutama blogi, joissa pohditaan nimen tai kuvan voimaa ja merkitystä:

Kun lapsuudesta on jäänyt niin voimakas kuva- ja nimimuisto, että asia häiritsee vielä aikuisenakin: http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2017/03/nimen-voima.html

Kun pitäisi päättää hankkeen nimestä ja logosta kolmikielisessä projektissa: http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2017/11/kuva-kertoo-enemman-kuin-tuhat-sanaa.html

Kun esineitä on monia ja ne pitäisi erotella jotenkin ymmärrettävästi ja helposti toisistaan: http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2018/12/nimeamisen-into.html

Nomadikesä ja uhanalaiset lajit - täältä tullaan!

 

Löytyykö sateenkaaren päästä kultaa eli uhanalaisia lajeja? Maastokesä 2022 sen näyttää. Kuva: Joel Nyberg / Metsähallitus

Viime kesänä valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon inventointiohjelma VELMU keskittyi luontotyyppeihin, riuttoihin, fladoihin (laguuneihin) ja lahtiin. Tänä kesänä fokus on uhanalaisissa lajeissa.

VELMU on kartoittanut Suomen rannikolta tähän mennessä yli 170 000 näytepistettä. Niiltä on löydetty uhanalaisia vesikasveja ja meriuposkuoriaisia, mutta vain lähinnä satunnaisesti, ilman sen suurempaa suunnitelmallisuutta. Perämerellä, josta suurin osa meriluonnon uhanalaisista lajeista löytyy, on jonkin verran etsitty uhanalaista lajistoa myös mallinnuksen avulla. Nyt tällä tavoin lähestytään koko loppua merialuetta eli Luodon saaristosta Kokkolan eteläpuolelta aina Haminaan asti.

Kesän kohdelajien olemassaolevat havaintopaikat kartalla. Tältä kesältä toivotaan tietysti paljon uusia pisteitä Suomen kartalle. Kuva: LajiGIS / Metsähallitus

Suomen Ympäristökeskus SYKE on pakertanut käytettäväksi uhanalaisten lajien esiintymistodennäköisyysmalleja, jotka ennustavat alueita, joilta lajeja pitäisi löytyä. Nämä mallit on sitten laitettu päällekkäin sekä ilmakuvien että aiemmin tehtyjen VELMU-kartoitusten kanssa. Kaksi VELMU-suunnittelijaa on käynyt koko rannikon läpi tarkalla haravalla ja piirtänyt polygonit, joita lähdetään tarkastamaan maastokaudella 2022.

Suurin osa uhanalaisista lajeista löytyy rantaviivasta tai matalasta rantavedestä. Parhaita kartoitusmenetelmiä ovat kahlaaminen, vesikiikarointi ja snorklaus. Kuva: Claes Björkholm / Metsähallitus

Minä ja tiimini lähdemme Merenkurkkuun, Luodon ja Kaskisten väliselle alueelle. Tarkistettavat polygonit ovat etäällä toisistaan, ripoteltuina sinne tänne pitkin rannikkoa. Suurin osa on niin kaukana toisistaan, että yhden majoituspaikan löytäminen on täysi mahdottomuus, koska ajomatkoista tulisi liian pitkiä. Karttatarkastelun perusteella näyttää siltä, että yksi viikko vietettäisiin Luodossa, toinen Raippaluodossa, kolmas Vaasassa ja niin edelleen.

Venettä ei tänä kesänä juuri tulla tarvitsemaan. Suurin osa uhanalaisesta merilajistosta viihtyy hyvin matalassa ja jopa aivan rantaviivassa. Kartoitusmenetelminä ovat siis kahlaaminen pelastautumispuvussa, vesikiikarin käyttö, ehkä snorklaus, ja paikasta toiseen siirtyminen SUP-laudalla. Varusteet mahtuvat siis yhteen pakettiautoon, jolla ajetaan mahdollisimman lähelle rantaa ja jalkaisin vesirajaan.

Tänä kesänä kahlataan rantavesiä. Siellä ne uhanalaiset lajit piileskelevät. Kuva: Linda Jokinen / Metsähallitus

Kun kaikki pitää kuljettaa mukana eikä kiinteää kenttätukikohtaa ole, arkiviikon maanantai ja perjantai kuluvat aina siihen, että päästään jonnekin ja majoittaudutaan, tai lähdetään pois ja mennään kotiin. Tämä tietysti lisää painetta kolmeen jäljelle jääneeseen päivään - tiistaista torstaihin pitäisi saada jotakin aikaiseksi! Onneksi suurin osa kartoitettavista alueista on suojaisia sisälahtia ja hyvin tuulensuojassa, eli sään vaikutus maastotöiden edistymiseen pitäisi olla huomattavasti pienempi kuin veneilykesinä.

Etsittävänä on seitsemän lajia uhanalaisia merilajeja: upossarpio (VU), nelilehtivesikuusi (VU), paunikko (VU), lietetatar (EN), tähtimukulaparta (NT), otavita (NT) ja meriuposkuoriainen (NT). Listalta löytyy EU:n luontodirektiivin liitteen II lajeja, koko maassa rauhoitettuja lajeja ja kiireellisesti ja erityisesti suojeltavia lajeja. Muutama laji jäi listalta pois (piikkinäkinparta EN, silonäkinparta VU, hentonäkinruoho EN, tummahelmilevä VU), koska niistä oli niin vähän havaintoja, että mallintaminen ei tuottanut luotettavaa tulosta. Näillä siis mennään. Jos haluat tietää enemmän mallintamisesta ja luontoarvojen saattamisesta kartalle, lue blogi täältä.

Tässä tämän kesän kohdelajit, blogi jatkuu kuvien jälkeen:

Upossarpio kasvaa hiekka- tai silttipojalla Perämeren rannoilla. Se on melko heikko kilpailija ja kärsii rantojen umpeutumisesta ja rantarakentamisesta. Kuva: Manuel Deinhardt / Metsähallitus

Paunikko kasvaa aivan vesirajassa, joko hieman vedenpinnan alapuolella tai juuri vesirajan yläpuolella kostealla maalla. Kuiville joutuessaan se on joskus kauniin punertava. Kuva: Manuel Deinhardt / Metsähallitus

Meriuposkuoriaiset kulkevat usein pariskuntana. Ne eivät pysty lentämään vaan kävelevät pohjalla ja ryömivät pitkin vesikasveja. Kuva: Jyri Tirronniemi / Metsähallitus

Tähtimukulaparralla on nimensä mukaisesti pieniä valkoisia, tähden mallisia mukuloita, joiden vuoksi se on saanut lempinimen "tähtitaivas". Kuva: Petra Pohjola

Nelilehtivesikuusella voi nimensä mukaisesti olla neljä, mutta joskus myös viisi tai kuusi lehteä kiehkurassa, usein kauniin punaisen varren ympärillä. Lehdet ovat lehtivälejä lyhyemmät. Kuva: Lari Järvinen / Metsähallitus

Lietetatar kasvaa matalassa vedessä tai kostealla mutarannalla. Se on heikko kilpailija ja viihtyy häirityllä, esim. vasta ruopatulla tai jäiden puhtaaksi kaluamalla rannalla, johon muu kasvillisuus ei ole vielä ehtinyt. Lietetatar on jokisuistojen uhanalainen kasvilaji. Kuva: Suvi Saarnio / Metsähallitus

Otavita on vitakasveihin kuuluva laji, jota kasvaa Perämerellä sekä mutaisissa, melkein mustissa lutakoissa että ulkosaariston sorarannoilla kirkkaissa vesissä, muualla Suomessa vielä useammissa erilaisissa elinympäristöissä. Otavidalla on nimensä mukaisesti ota lehtensä kärjessä. Kuva: Ville Savilampi / Metsähallitus

Mielenkiintoinen kesä siis tulossa! Oletan, että otavitaa ja paunikkoa tulee löytymään vähäisessä määrin, samoin meriuposkuoriaista, Selkämereltä kenties nelilehtivesikuusta ja Suomenlahdelta ehkä tähtimukulapartaa, mutta upossarpiota ei varmasti. Kokemäenjoen suistosta saattaisi hyvässä lykyssä löytyä lietetatarta.

Syy siihen, miksi näitä uhanalaisia lajeja on löytynyt aiemmin lähinnä Perämeren rannoilta, löytyy pitkälti siitä, että lähes kaikki uhanalaiset merilajit kärsivät rantarakentamisesta ja rantojen umpeenkasvusta, ja Perämereltä löytyy vielä myös rakentamattomia ja toisaalta laidunnettuja rantoja. Toisaalta, koska Perämeren rannat ovat niin laakeita ja matalia, siellä on VELMU-kartoituksia tehty jo aiemmin paljon kahlaamalla, mutta muussa Suomessa tällaiset hankalammiksi koetut rannat, joihin ei ole päässyt veneellä, on aiemmin helposti jätetty kartoitusten ulkopuolelle. Perämerellä niin monet rannat olisivat jääneet laskuista pois, että kahlaamaan oli ryhdyttävä jo VELMU-kartoitusten alusta pitäen, ja näin monet vesirajan uhanalaiset lajit ovat löytyneet.

Mielenkiinnolla odotan kenttätöiden alkua - paljon jalkatyötä ja leirielämää on tulossa, mutta toivottavasti myös uusia hienoja paikkoja ja kenties myös uusia uhanalaisten lajien havaintoja.

Essi, meribiologi

 

Monet uhanalaiset lajit tunnistaa jo maastossa eikä niitä tarvitse poimia edes maasta, mutta muutamia ei erota toisistaan ilman mikroskooppia. Kaikkia rauhoitettuja lajeja varten tarvitaan ELY-keskukselta näytteenottolupa. Lajit, jotka on mahdollista tunnistaa maastossa ilman tuomatta niitä mikroskoopin alle, pyritään jättämään koskemattomina luontoon - ovathan kysesssä uhanalaiset lajit. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

SUP-lauta on kätevä kulkuväline matalissa vesissä. Sen päällä kulkevat myös näytteenottovälineet. Kuva: Anni Selenius / Metsähallitus

Silonäkinparta näyttää erilaiselta kuin mikään muu näkinpartainen - se on helppo tunnistaa, kun sen on kerran nähnyt. Tässä se kasvaa uposvesitähtien kanssa sulassa sovussa. Kuva. Noora Kantola / Metsähallitus

Koska maastokaudella 2022 keskitytään uhanalaisiin lajeihin, niiden keräämiseen täytyy myös olla lupa. Vanhoista filmipurkeista on syntynyt ns. leväpatteri, kätevä työväline kasvi- ja levänäytteiden ottamista varten. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Tähtimukulaparran mukulat ovat nimensä veroisia. Kuva: Petra Pohjola / Metsähallitus

Tummahelmilevä on kaunis levä, jonka erottaa muista helmilevistä vain mikroskoopilla. Kuva: Katja Viitanen / Metsähallitus