Harjoittelijan mietteitä

Kenttäkauden lähestyessä loppuaan pysähdyn peilin eteen, reflektoin elämääni hetken ja epätodelliselta tuntuvia ajatuksia tulee päähäni: ” Onko tämä viimeisiä kertoja tälle kesää, kun pakkaan makuupussia matkaan? Entä viikon ruokalistan laatiminen kenttäolosuhteisiin? Nuudelit, ruisleipää vai molempia? Tarkoittaako tämä sitä, että lähtiessäni ovesta pihalle minun ei tarvitse pakata reppuun vaihtovaatteita, jos satun kastumaan työpäivän aikana? Joudunko jättämään vaihtelevat ja monipuoliset työtehtävät ja palaamaan tunkkaisiin luentosaleihin?”

                     

Harjoittelijan näkökulmasta meritiimissä tehdyt työtehtävät eivät usein tuntuneetkaan työtehtäviltä. En tarkoita tällä sitä, että työpäivän alkaessa olisin napannut lähimmän Poacaen suupieleen ja heittäytynyt kalliolle ottamaan aurinkoa, kun muut tiimin jäsenet selkä vääränä kuljettavat paineilmakompressoria läpi mudan, hyttysten ja rantakasvien. Vaan sitä, että työskentely luonnossa, merellä, rannikoilla, puhtaassa ulkoilmassa ja mahtavien työkavereiden kanssa ei tuntunut välillä työnteolta lainkaan. Olipa kyseessä koko päivän mittainen videoaineiston kerääminen, rantojen kahlaaminen, uhanalaislajien etsintä, kaluston siirtäminen tai sukeltajien avustaminen, päällimmäisinä olotiloina olivat aina rauhallisuus ja tyytyväisyys majoitukseen palattaessa. 

                     

Tietysti harjoitteluun kuului useita haasteitakin. Annan esimerkin: Kävin vähän aikaa sitten Inarissa poimimassa hillaa jänk(h)ällä. Totesin että onpas täällä vähän sääskiä. Krunneilla oli enemmän. Kesän aikana itselleni kävi entistä selvemmäksi, että luonnossa työskentely tarjoaa aina omat haasteensa. Välillä tuulen ja sateen keskellä saattoi hieman palella, toisaalta taas koko päivän mittainen auringonpaiste ja meren pinnasta tuleva heijastus saattoi läkähdyttää. Yhteydenpito mereltä ja saaristosta oli välillä hieman hankalaa. Se saattoi vaatia kävelyn saaren toiseen päähän tai kiipeämisen usean kymmenen metrin korkuiseen torniin. Tekniikan kanssa olevat ongelmat saattoivat olla haastavia, tai jopa mahdottomia, korjata maasto-olosuhteissa. Ja tietysti ne Krunnien sääsket ja muut hyönteiset. Toivon edelleen sydämeni pohjasta onnea ja menestystä Krunnien hyönteissyöjille. Tiedän että edellytyksiä on olemassa.

                      

 Ja että mitäkö opin? Lajituntemukseni sekä merellisten lajien elinympäristöjen ja vuorovaikutussuhteiden ymmärrykseni kehittyi huimasti harjoittelun aikana. Käytännön osaamiseni aineiston keräämisessä, merellä työskentelyssä ja jopa pitävien solmujen tekemisessä on aivan eri luokkaa kuin aloittaessani. Ymmärrän paljon paremmin mitä käytännön vaatimuksia ja haasteita merellä työskentelyyn sisältyy ja kuinka näihin vaatimuksiin ja haasteisiin voi varautua. Ryhmätyöskentelytaitoni paranivat huomattavasti ja koen olevani entistä valmiimpi työskentelemään ihmisten kanssa nopeasti vaihtuvissa olosuhteissa. Oli myös hieno huomata, kuinka paljon sydämellisiä ja ystävällisiä ihmisiä on kiinnostunut ainutlaatuisesta merialueestamme, arvostaa sitä ja on valmiita tekemään töitä sen eteen.

                     

Haluan vielä kiittää tiimin kaikkia jäseniä mahtavasta harjoittelusta, mutta etenkin tiimin vetäjää Essiä. Essi oli parhaimpia tiiminvetäjiä, jonka kanssa olen saanut kunnian työskennellä! Puhumattakaan ruuista joita hän loihti koko tiimille! Ruokahaluni kasvaessa lineaarisesti läpi kesän, Krunnien sänky saavutti oman kantokykynsä rajat ja (kuten ekologiasta tiedämme) romahti hyvin nopeasti kahteenkin otteeseen. Syytän edelleen patjaa, en elopainoani. Get fit, stay fit.

-          Mikko Saviranta, Harjoittelija, Oulun Yliopisto

Luontokartoittajan iltapähkinät

Etelä-Suomen superliikkuva 31-kartoitustiimimme on viettänyt kolme antoisaa viikkoa Porin seudulla yhdessä Korpoströmin tiimin kanssa.

On ollut jännittävää lähteä aamuisin merelle, sillä Selkämeri on tähän asti ollut itselleni tuntematonta merenpohjaa. Mitä ennennäkemätöntä tällä kertaa tulee vastaan?

Tiimimme on paiskinut töitä fladoissa ja jokisuistoissa ja jokainen paikka on ollut ainutlaatuinen. Molemmat ympäristöt ovat osoittautuneet uskomattoman monipuoliseksi sekoitukseksi makean ja murtoveden lajistoa.

Iloitsemme aina, kun näemme fladoissa näkinpartaisia. Kirkkaassa vedessä on myös kiva työskennellä. Kuvassa punanäkinparta Chara tomentosa. Kuva: Metsähallitus / Anna Soirinsuo

Torstaina tuli vesirajassa vastaan suolaleinikki, Ranunculus cymbalaria, joka kasvaa Suomen rannikolla vain Selkämeren pohjoisosassa, Porista Merikarvialle saakka.

Suolaleinikki Ranunculus cymbalaria. Kuva: Metsähallitus / Anna Lyssenko

 

Allekirjoittanut lähdössä fladaan. Kuva: Metsähallitus / Jamina Vasama

Päivittäin kuljetamme kartoitusalueemme monimuotoisuudesta riippuen noin 50 purkillista kasvinäytteitä mökkitoimistoomme. Sitten varsinainen iltahupi vasta alkaa eli kasvien tunnistus!  

Kasvin olemuksen perusteella erottaa tietyt lajit, mutta joskus kasvi on jäänyt kehityksessään vähän puolitiehen ja harvemmin sillä on kukinto silloin, kun sitä kaipaisi määrityksessä. Ymmärsinhän kirjan tuntomerkit oikein? Onko se harmahtava vai sinertävä? Vai jättäisikö sen vain sukutasolle? Fladojen kasvit myös risteytyvät välillä keskenään, tehden illoistamme hauskan hämmentäviä. Tahtoisin hehkuttaa jokaista hienoa kasvilöytöämme, mutta niitä on aivan liian monta.

Pystykeihonlehti Sagittaria sagittifolia ja ratamosarpio Alisma plantago-aquatica, joilla on kolmenlaisia lehtiä. Joskus löytyy pientä vihiä lehden kärjessä kuten keskimmäisessä kuvassa, tai tuttu suonitus kuten kolmannessa kuvassa. Kuvat: Metsähallitus / Heini Ukkonen

Keihonlehti vai palpakko? Molemmat kasvavat toisinaan veden alla upoksissa, jolloin lehdet ovat saman näköiset, kuten ensimmäisessä kuvassa. Olemme huomanneet, että palpakon uposlehti on litteä ja parkettikuvioinen, keihonlehden uposlehdet taas mehevämmät. Jos kumpaakaan lajia ei tule pitkään aikaan uudelleen vastaan, sormituntuma alkaa unohtua ja tiimi pähkäilee taas, että kumman kasvin uposlehdet tällä kertaa?

Joskus pystykeihonlehdelle kasvaa tunnistettavat päällyslehdet ja määritys helpottuu. Kuva: Metsähallitus / Jamina Vasama

 

Kaitapalpakko Sparganium angustifolium armahti kartoittajaa tunnistettavilla hedelmillä! Kuva: Metsähallitus / Anna Lyssenko

Viime kesänä kollegani Heini piirsi vihkoonsa vedestä poimimani mysteerikasvin lehden. Se oli erikoinen tummine terävine kulmineen. Lähetimme kasvin asiantuntijalle tunnistettavaksi muiden uusien kasvien mukana. Kiitos hyvin säilytetyn muistiinpanon kasvin tullessa tänä kesänä Heinille vastaan hän muisti heti, mistä on kyse. Luhtalitukka! On palkitsevaa, kun tällaiset palaset loksahtelevat paikoilleen! 
 

Sehän on se Cardamine pratensis eli luhtalitukka! Hyvin pieni sellainen. Kuvat: Metsähallitus / Heini Ukkonen ja teoksesta Bilder ur Nordens Flora.

Myös eri luikkalajeja on ollut oivaltavaa vertailla samanaikaisesti, eikä kukinnon puuttuminen aiheuta enää kauhua.

 

Opin perjantaina, että mutaluikka Eleocharis mamillata on lötkömpi ja vaaleampi, kun taas meriluikka E. uniglumis on jäykkävartinen ja tumma.

Nyt uusin elämyksin varustettuina kiitämme Korpoströmin tiimiä yhteisistä hetkistä Selkämerellä ja jatkamme matkaa kohti kenttäkauden viimeistä stoppia. Saaristomeri kutsuu kolmeykkösiä! 

-Anna L, 31

 

Tiimit pakkaamassa lähtöaamuna Ouran saaristossa Merikarvialla. Löydättekö kuvasta kolmannen veneen? Oikealla seisova Jamina ei suinkaan seiso veden päällä vaan tiimi 31:n pienessä Arenaria -veneessä (ei näy kuvassa), joka on kulkenut mukanamme Kotkasta asti.  

Sista veckan!

Nu börjar sista veckan! Både Forststyrelsen och Länsstyrelsen Västerbotten avslutar fladornas växtlighetskarteringar denna vecka. Ifall inget går tokigt borde denna delen av jobbet vara avlagd på fredagen. På båda sidorna av Kvarken har teamen gjort långa dagar för att uppnå de mål som uppsatts. Då detta är ett projekt får vi bestämma själv rätt mycket av det vi gör och hur mycket. Mitt mål var att denna sommar kartera alla de 34 utvalda flador på finska sidan av Kvarken.

Även under denna sommar har jag blivit påmind om att man inte skall sälja skinnet före björnen är skjuten men det kan inte hjälpas…   Vi är nästan färdiga och egentligen har vi ju redan vunnit! Det fanns ingen som sa att alla utvalda flador skall karteras denna sommar, men mitt mer eller mindre hemliga mål var att få de gjorda.  Nu kan vi fortsätta med andra eller varför inte samma saker nästa år.

Detta är ett jobb som inte görs på  ”normala” kontorstider. Man börjar  ca kl 8 men slutar sedan när arbetet är färdigt. Eftersom alla har en hög arbetsmoral går det bara inte att lämna något på hälft och återkomma senare till saken. Det inventeras tills det är färdigt. Det är väl en arbetssjukdom som vi alla delar. Eftersom vi jobbat hårt under veckan kunde vi också nu och då skänka oss en extra ledig dag eller en kontorsdag med bara 8h arbete.

Redan nu vill jag tacka mina två arbetsmyror som hela sommaren kämpat hårt och gjort sitt bästa. En vecka skall vi ännu orka och sedan kan vi vara mycket stolta (det får vi nog vara redan nu).

Denna sista vecka befinner sig alla våra flador på havet och vi tar oss dit med båt. Worst case scenario är hög nordlig vind vilket gör det nästan omöjligt att ta sig fram till våra objekt. Regn är inte heller det som önskas för då kan vi glömma drönaren. Vi har tre dagar på oss och fyra flador att inventera. Än så långe är väderleksprognosen nästan på vår sida men om jag lärt mig något under denna sommar så väderleksprognosen är det sista man kan lita på.

Jag önskar Länsstyrelsen Västerbotten samt Forststyrelsen en lyckad sista inventeringsvecka för denna sommar. Om något går tokigt får alla skylla på mig som glädjer mig för tidigt.

- Roosa

P.S. Det var kanske slut med växtlighetsinventeringarna, men de aktiva fladdermössinventeringarna har nu kommit igång! I fyra veckors tid befinner sig ett team på Valsörarna och studerar fladdermössen. De följer fladdermössens dygnsrytm; sova på dagen och jobba på natten…  

Inventeringsområdet ur drönarens synvinkel   Bild: Jaakko Haapamäki

Vädret söndag kväll enligt Meteorologiska institutet

Suomen luonnon päivänä

Kemin kuoro esiintyy Kemin sisäsatamassa Katariina-laivan kannella Suomen luonnon päivänä 26.8.2017.

Jokainen on varmaan jo havahtunut huomaamaan, että Suomi täyttää tänä vuonna 100 vuotta. Suomen luontoa on juhlittu neljänä eri vuodenaikana #luonnonpäivät -tapahtumilla, ja luonnon juhlavuosi huipentui eiliseen Suomen luonnon päivään. Liput nousivat salkoon ja lähes jokaisessa Suomen kansallispuistossa lauloi kuoro. (Suomi on muuten ensimmäinen maa maailmassa, jolla on nyt virallinen liputuspäivä luontonsa kunniaksi. Jo yksi sitä sietäisi juhlia! http://metsahallitusmerella.blogspot.fi/2016/12/liputuksen-arvoinen.html )

Suomen luonnon päivänä lauantaina 26.8.2017 Suomi täyttyi erilaisista tapahtumista. Oli illallista tähtitaivaan alla, perhetapahtumia, tansseja, markkinoita ja tietysti ne kuorot.

Yllättävän moni huomasi saaneensa roskan silmäänsä kun kuoro kajautti viimeisenä Finlandia-hymnin.

Yhdistetty Perämeren ja SEAmBOTH -hanketiimi eli minä ja työharjoittelija Mikko esittelimme Kemin sisäsatamassa Metsähallituksen meribiologista toimintaa, SEAmBOTH-hanketta ja Perämeren kansallispuiston vedenalaista luontoa. Jälleen kerran yllätti positiivisesti, kuinka monet pysähtyivät juttelemaan, katsomaan kuvia ja kyselemään, joskus pitkäksikin aikaa. Lopuksi moni toivotti "Teette hyvää työtä, hieno juttu!" Saumaton Perämeri -hankkeeseen todettiin aina että "kuulostaa järkevältä tehdä yhtenäisiä karttoja Perämerestä yhdessä ruotsalaisten kanssa, ihme ettei sitä ole tehty jo aiemmin". Kaikki eilen liikekannalla olleet ihmiset ymmärsivät luonnon arvon ja olivat yhtä mieltä siitä että sitä pitää suojella tulevaisuutta varten.

Kiitän koko sydämeni pohjasta kaikkia vierailijoita, kuoroja, veneilijöitä, Pohjanmaan luontokuvaajia, Katariina-alusta ja koko Kemin satamaa hienosta ja lämminhenkisestä tapahtumasta eilen. Huolimatta Suomen kesän heittämästä haasteesta (+7 astetta lämmintä, kova tuuli ja tihkusadetta eli päällä oli pitkien kalsareiden lisäksi pipo, fleece ja sormikkaat) kiitän kaikkein eniten Suomen luontoa, joka on antanut syyn näin hienojen tapahtumien järjestämiseen.

Onnea Suomi 100 v ja onnea Suomen luonto!

Essi Keskinen

Luontoelämyksiä läntisellä Suomenlahdella

Hei ja terveiset läntiseltä Suomenlahdelta! Kesä on mennyt vauhdilla kenttätöiden parissa ensin Hangon ja Tammisaaren edustalla ja nyt Porkkalassa. Tänä kesänä olemme viettäneet aikaa etsien ja tutkien vedenalaisia hiekkasärkkiä sekä ulkosaariston matalia lahtia, fladoja ja laguuneja. Vastaan on tullut hyvin erilaisia paikkoja, joista monet ovat yllättäneet monimuotoisuudellaan.

Tällä viikolla lähdimme tiimimme kanssa Inkoon edustalle selvittämään muutaman matalan lahden vedenalaista maailmaa. Pohjoistuuli oli kerennyt nostaa Porkkalan selälle jo aaltoa, mutta matka meni rattoisasti hylkeitä bongaillessa. Saaristossa tuulesta ja aalloista ei kuitenkaan ollut tietoakaan ja saimme veneemme hyvin kiinni saaren rantaan. Saari ja lahti näyttivät upeilta jo pinnan päällä rantakallioineen ja saapuessamme lahden yllä liiteli merikotka.

Laskimme lahteen kolmee linjaa ja aloimme inventoimaan sitä snorklaamalla sekä sukeltamalla. Lahden rajasi merestä lähes koko suuaukon matkalta kalliokynnys, joka oli matalimmillaan noin 20 cm vedenpinnasta. Heti ensimmäisen linjan ensimmäinen ruutu sai minut haukkomaan henkeä ihastuksesta. Lahti oli alle 200 metriä pitkä ja maksimissaan 60 metriä leveä, mutta se kätki sisäänsä todella monimuotoisen luonnon.

Vedenalaista maisemaa, etualalla rakkohaurua 

Punanäkinpartaniitty ja hapsivitaa

Muutaman kymmenen sentin syvyydessä kasvoi hiekkapohjalla kaunis haura- ja näkinpartaisniitty. Kivillä kasvoi useita erilaisia leviä, kuten viherahdinpartaa ja suolilevää. Kasvien ja levien seassa uiskenteli sadoittain katkoja, kalanpoikasia ja massiaisia. Kävipä muutama korvameduusakin tervehtimässä.

Syvemmälle siirryttäessä pohja muuttui lohkareiseksi ja lohkareiden pinnalla kasvoi hyväkuntoista ja kaunista rakkohaurua (ent. rakkolevä). Lohkareiden jälkeen alkoi silttipohja putkilokasveineen, isohaura sekä hapsi- ja ahvenvita kasvoivat kahden metrin syvyydestä jopa pintaan asti. Kasvien pinnoilla tapasin komeita leväsiiroja ja polyyppeja.

Nousin pintaan haltioissani kertomaan työkavereille upeasta pinnan alaisesta maisemasta ja kävin ottamassa muutaman kuvan muistoksi. Hyvien sukelluksien ja snorklailuiden jälkeen kävimme tyytyväisinä rantakallioille pitämään lounastaukoa ja ihailemaan saarta ja tätä upeaa lahtea vielä pinnalta käsin.

Uljas veneemme Alkyone 

Polyyppeja hapsivitaan kiinnittyneenä 

Korvameduusa Aurelia aurita

Tämä lahti ja työpäivä jäivät erityisesti mieleeni tältä kesältä iloisena yllätyksenä. Toivottavasti myös kaikki te olette saaneet tänä kesänä kokea ikimuistoisia hetkiä luonnossa. Tänään 26.8. vietetään Suomen luonnon päivää ja jatkossa tänä päivänä myös liputetaan Suomen luonnon kunniaksi. Luonto on liputuspäivänsä ansainnut ja tänään on hyvä päivä muistella iloisia luontokokemuksia sekä hankkia niitä lisää.

Iloista Suomen luonnon päivää kaikille toivottaa,

Linda 

Läntisen Suomenlahden suunnittelijat Victoria ja Linda

Sekaisin Pasista

Viime kesänä ajattelin, että meillä on tosi laaja työalue, kun VELMU-tiimin kenttäkohteet sijoittuivat Kristiinankaupungista Raaheen. Tänä vuonna mentiin kuitenkin vielä seuraavalle tasolle, kun kenttätöitä tehtiin Vaasasta Tornioon asti. Olemme tehneet töitä Raippaluodossa, Uudessakaarlepyyssä, Kokkolassa, Kalajoella, Raahessa, Hailuodossa, Iissä ja Torniossa. Nyt alkaa olla kenttätyöt paketissa, koska enää parin viikon ajan tehdään kartoituksia.

Pohjanlahden VELMU-tiimi 2017.

Kesän kohokohtiin kuuluu ehdottomasti viime viikon löytö Hailuodosta. Kaksi viikkoa sitten tuuli oli kova, ja päätimme mennä majoituksen läheiseen suojaiseen rantaan tekemään kartoituksia. Rannan läheisyydestä löytyi hienoja pieniä hiekkasärkkiä, ja päätimme tehdä alueella tarkempaa kartoitusta. Viime viikolla sitten suuntasimme koko porukalla näitä hiekkasärkkiä kartoittamaan, ja vedimme rannasta ulospäin 200-300 metrin kahlauslinjoja, jotta saisimme esiin pienten hiekkasärkkien aiheuttaman syvyysvaihtelun. Näitä linjoja tehdessämme, tuli Villellä yhdellä pisteellä vastaan uposkuoriainen. Olin Villelle kirjurina sillä hetkellä, koska tarkoitukseni oli kuivapuvussa snorklaamalla avustaa työkavereita syvempiä pisteitä tehtäessä. Ville nosti kuoriaisen ylös kasvin mukana ja kysyi minulta ”Otetaanko mukaan?”. Tokaisin että ”Otetaan vain, mutta sinä sitten tunnistat sen”, koska itselläni ei hirveästi ole kokemusta selkärangattomien tunnistamisesta, ja töitä oli illaksi luvassa muutenkin tarpeeksi.

Lähdössä kartoittamaan matalia hiekkasärkkiä Hailuodossa.

Särkiltä kerättyjä kasvinäytteitä mikroskopoidessaan Ville alkoi määrittää myös kuoriaista. Hyvin nopeasti heräsi epäilys siitä, että kyseessä olisi meriuposkuoriainen. Emme kuitenkaan uskaltaneet toivoa moista, vaikka Etelä-Suomen kollegat olivat aiemmin tänä kesänä päivittäneet kartoittaneensa meriuposkuoriaisia. Tämä olisi todella hieno löytö, koska lajia ei oltu havaittu tietojemme mukaan vuosikausiin Hailuodossa. Meriuposkuoriaisia löytyy Euroopassa ainoastaan Suomesta [vuonna 2019 se löytyi myös Ruotsista Saumaton Perämeri #SEAmBOTH -hankkeen vedenalaiskartoituksissa, huom. 10.7.2020, blogi englanniksi],, ja lajia uhkaavat muutokset veden laadussa, sekä matalien rantojen umpeenkasvu, että toisaalta rantojen ruoppaaminen.

Pasi - Meriuposkuoriainen

Otimme yhteyttä kollegoihin ja ELY-keskuksen asiantuntijoihin, ja lähetimme heille kuvia Villen löytämästä yksilöstä, eli ”Pasista”. Meillä meni kaikki ihan sekaisin tämän löydön myötä ja kaikki aika ja energia kului asian selvittämiseen yhden aamupäivän ajan. Koko ajan päällimmäisenä ajatuksena oli, että ai että, olisipa kyseessä meriuposkuoriainen! Ja kuinkas ollakaan, Pasi arvioitiin kuvien perusteella meriuposkuoriaiseksi. Halusimme kuitenkin varmuuden asiaan, ja viime perjantaina Pasi matkasi Hailuodosta erikoisluvalla meriveden ja hänelle sopivien ”ruokakasvien” kanssa pakattuna Ouluun toimistolle. Viikonlopun Pasi vietti kasveja mutustellen ja maanantaina Oulun yliopistolla asiantuntija määritti Pasin meriuposkuoriaiseksi. Pasin matka päättyi Oulun yliopistolle ja se pääsi täydentämään eläinmuseon kokoelmia.

Vielä on kenttäpäiviä jäljellä, ja viimeksi toissapäivänä teimme Iijoessa hienoja löytöjä jotka piristivät päiväämme. Virta ei siis lopu vaikka kenttäkauden loppu jo häämöttää ja turnausväsymys alkaa painaa!

Terveisin,

Suvi, Pohjanlahden Velmu-tiimin suunnittelija

Iissä kartoittamassa jokisuistoa, hieman erilaiset maisemat kuin meillä yleensä on :)

Ilta-aurinko ja tiimikuvaukset.

Suomen rannikko sukeltajan silmin

(Kuva: Metsähallitus/Teemu Mustasaari)

Töiden, opintojen ja harrastusten vuoksi olen päätynyt sukeltamaan melkein koko Suomen rannikolla varsin erilaisissa paikoissa. Päätin kirjoittaa jonkinlaisen tiiviin yleistyksen siitä, miltä Suomen rannikko Vaasan pohjoispuolelta Virolahdelle näyttää pinnan alla. Hieman näiden havaintojen luotettavuutta heikentää se, että kaikilla alueilla en ole tehnyt samoja töitä. Toisaalla on tullut sukellettua enemmän ulkosaariston avoimilla kovilla pohjilla, toisaalla taas matalissa fladoissa, joissa maha ottaa kiinni pohjaan.

Vaasan pohjoispuolella meri muuttuu nopeasti siirryttäessä Perämerelle. Vesi on tummempaa, levälajisto vähenee ja muuttuu pienikokoisemmaksi. Mereisemmät makrolevälajit häviävät kokonaan. Hieman vastaavan muutoksen voi havaita Suomenlahdella siirryttäessä itään päin. Mereistä lajistoa, esimerkiksi punaleviä, kyllä esiintyy, mutta niiden määrä vähenee ja koko pienenee. Samoin rakkolevään (nykyiseltä nimeltään rakkohauruun) törmää harvemmin kuin lännempänä Suomenlahdella.

Saaristomeri ja läntinen Suomenlahti erottuvat muista alueista selvästi runsaammalla makrolevälajistolla. Erilaisia levälajeja on paljon ja niiden esiintymät suurempia. Paljasta kivenpintaa ei juuri näy, vaan usein se on jonkun levän peitossa. Myös syvemmällä kasvaa jotakin, kuten sitä jokapaikan Sphacelariaa (suomeksi pohjankivisuti) kiven pinnassa. Pohjoisempana ja idempänä kiven pinta on paljon useammin paljas myös vähän matalammalla.

Suomen rannikolla omasta mielestäni erikoinen alue on Selkämeri. Lajistoa on vähemmän kuin Saaristomerellä tai läntisellä Suomenlahdella. Silti Selkämerellä on tullut sukelluksella vastaan suurimmat, yli 20 m rannasta ulos levittäytyvät rakkolevävyöhykkeet sekä 100% peittävyydeltä punaleviä laajoilla alueilla.

Monimuotoisuutta ja värikkäitä leviä Hangon edustalla. (Kuva: Metsähallitus/Mats Westerbom)

On niitä värejä hiukan itäiselläkin Suomenlahdella! (Kuva: Metsähallitus/Ari O. Laine)

Suomen rannikon eri alueet eroavat myös muuten kuin vain lajiston puolesta. Varsin hyvän kuvan siitä, miltä alueet näyttävät pinnan alla saa siitä, mitä on pinnan päällä. Ei liene yllätys, että Vaasan seutu ja Selkämeri ovat tasaista ja kivikkoista myös pinnan alla. Toki kalliotakin esiintyy, mutta tyypillinen pohja on hyvin hitaasti madaltuva kivikko, jossa on kivien välissä soraa ja hiekkaa. Saaristomeri ja Läntinen Suomenlahti sen sijaan ovat pitkälti paljasta kalliota myös pinnan alla. Rannat syvenevät nopeasti. Itäisellä Suomenlahdella pohja onkin sitten melkoinen sekoitus. Paikoitellen varsin korkeita kalliosaaria, ja toisaalla taas kiviröykkiöistä muodostuneita kareja.

Kallioita Läntisellä Suomenlahdella. (Kuva: Metsähallitus/Mats Westerbom)

Itäisellä Suomenlahdella on kiviä niin veden alla kuin päälläkin – melko samalta näyttäisi myös Merenkurkussa. (Kuva: Metsähallitus/Maiju Lanki)

Vedenalainen maisema väistämättä vaikuttaa myös työskentelyyn merellä, erityisesti jos ja kun työn kannalta kiinnostavat alueet ovat väylien ulkopuolella ja vieläpä usein varsin matalassa vedessä. Vaasan seudun matalat ja loivat rannat yhdessä valtavien kivien kanssa tekevät merellä liikkumisesta vaikeaa. Sellaista ihanuutta kuin syvä vesi ei aina ole tarjolla, vaan on kuljettava muutaman metrin syvyisessä vedessä, mistä suuret kivet voivat yllättäen (ilman varoitusta kaiussa) nousta uhkaamaan potkuria. Selkämerellä rannan lähellä liikkuminen on vaikeaa, sillä kaikkialla on kiviä. Kauempana rannoista helpottaa, sillä saaria tai karikoita ei juuri ole. Tosin varsin usein kiinnostavat alueet ovat rantojen lähellä, joten kivikoita ei siltikään pääse karkuun.

Saaristomerellä ja läntisellä Suomenlahdella taas on paljon saaria ja kareja. Niiden välissä vesi on kuitenkin syvää usein jo rannan lähellä. Liikkuminen merellä on helppoa, jos ei nyt saaren rantaan aja.Itäinen Suomenlahti on sitten jonkin sortin sekoitus muista alueista. Vedet ovat varsin syviä, mutta veneitä vaanivat lukuisat karikot. Tarkalla kartan tuijotuksella niistä kuitenkin selviää, ainakin ulompana merellä. Merellä liikkumista helpottaa varsin tarkasti luodatut vesialueet. Tähänastisen kokemukseni mukaan kivet ja matalat ovat siellä missä kartta niiden sanookin olevan. Ehkä varsin merkittävillä satamakaupungeilla Kotkalla ja Haminalla on ollut vaikutuksensa karttojen täsmällisyyteen.

-Teemu M

Time to leave

Time to leave is never easy! But I´m not sad and even, I don´t know how I could be sad because today I have done again only funny activities: First, when I have opened my eyes, I saw a big blue sky, the sun was shining like the day before!

Then we went for a dive transect. I took some samples during the dive. Then I drove the boat Maia. Each time I’m  driving a boat I feel very peaceful.

For example, on Wednesday, the weather was very dark, our team has became smaller and I was feeling sad to see person one after another leaving. But then I have driven Maia and the wind and the sea have washed myself. I was not sad anymore. I was peaceful. Essi told me also a right thing:  She prefers to have met people even if it’s sad to see them leaving, instead of having not met them at all. And she is right! I’m glad to have met such beautiful individuals, to have spent such a good time, to have discovered a wonderful country and a job that could be a passion!

So I did the big jump, and I loved that!

Rahmona Belgaid

Sukellus erilaiseen pohjaan

SEAmBOTH-tiimin toinen Essi täällä hei!

Kartoitustyöt Perämeren kansallispuistossa ovat olleet tämän kesän osalta käynnissä nyt kaksi viikkoa ja olemme ehtineet tekemään merellä jo vaikka mitä! Sekä Maia että pieni peltipurkkimme Pirkka-vene ovat kiitäneet tuulen lailla videokuvaamassa merenpohjaa, uhanalaisia lajeja Alisma wahlenbergii eli upossarpio sekä Crassula aquatica eli paunikko on etsitty niiden aikaisemmilta vuoden 1991 esiintymispaikoilta, rantoja on kartoitettu vesikiikarein Selkä-Sarvessa, Maa-Sarvessa, Tornionjoen sekä Kemijoen suistoissa ja sukelluskartoituksia on päästy tekemään Herakarin krunnilla sekä Linnanklupulla.

Yksi harvinaisen erikoinen sukellus koettiin Essin kanssa Herakarin krunnilla. Ilma sukelluspäivänä oli huikea: lämmin aurinko porotti kirkkaalta taivaalta ja tuultakin oli vain 5 m/s. Kuivapuvut vedettiin niskaan hien virratessa (veden alle on pakko laittaa hyvin vaatetta pitkillä sukelluksilla Suomen olosuhteissa, mutta kamppeita pukiessa pinnalla tulee aina kuuma!) ja Essi totesi, että sukelluslamput on hyvä laittaa jo pinnalla päälle, sillä tuulet ovat saattaneet sekoittaa vettä niin että näkyvyys on huono.

Hieman skeptisenä laitoin lampun jo pinnalla päälle. Olihan syvyys vain vaivaiset 4 metriä, kyllähän siellä nyt edes hieman jotain pitäisi nähdä! Lamput päällä ja näytepatterit ja -pussit sekä kirjoitusalustat tasapainoliiveissä kiinni lähdimme laskeutumaan kohti sukelluslinjan päätä. Maailma pimeni ensimmäisen puolimetrisen jälkeen. Pimeyden läpitunkevuus oli täysin häkellyttävää. Pohjaa en nähnyt laskeutuessa lainkaan, ainoastaan tunsin kun räpylä sinne osui. Onneksi olimme laskeutuneet Essin kanssa aivan vieretysten, joten sukelluslamppujen valoilla, joiden valaistus ylsi noin puoleen metriin, pystyimme näkemään toisemme. Korjasin pohjan tuntumassa näytepussien ja kameran asentoa, sillä niillä on tapana aina takertua johonkin. Taisin ottaa tavaroita siirrellessä epähuomiossa muutaman potkun sivuun ja kun käännyin takaisin katsomaan Essiä ja linjan päätä, ympärillä oli vain mustaa. Etäisyys meidän välillä ei varmastikaan ollut edes kahta metriä, mutta sukelluslamppujen valo ei riittänyt mihinkään. Hetken toisiamme pilkkopimeässä pohjassa etsittyämme nousimme molemmat pintaan ja teimme suunnitelman pysyä toisissamme lähes kiinni.

Kartoitus päästiin aloittamaan, mutta harvoinpa se sukeltamalla on niin kökköä kuin tuolla kertaa tuntui. Pohja oli kokonaan mutaa ja pienikin räpylän tai käden hipaisu nosti vesipatsaaseen valtavan tomupilven. Näkyvyys siis vaihteli välillä puoli metriä - oma nenän pää. Mudassa viihtyi ainoastaan paikoitellen pikkujärvisimpukka Anodonta anatina, muuten oli tyhjänlaista.

Tällä kertaa kuitenkin odottavan aika palkittiin ja sukelluksen kökkö alku muuttui linjan loppua kohden mentäessä aivan mahtavaksi! Pohja vaihtui hiekaksi saaren läheisyydessä ja matalammalle syvyydelle valo tunkeutui jo hienosti. Mutta kaiken kruunasi valtoimenaan ja korkeana kasvavat erilaiset vesisammalet. Ahvenen mötikät kävivät ihmettelemässä touhujamme ja pohja oli täynnä elämää. Pysähdyimme molemmat vain ihmettelemään pohjan kauneutta. Näytepatterit saatiin täytettyä lukuisilla lajeilla ja lopulta pintaan nousi kaksi hyvin iloista Essiä.

P.s Taisit jäädä miettimään miten jännitysnäytelmä “uhareiden etsintä” upossarpion ja paunikon osalta päättyi. Upossarpiota Maa-Sarvesta edelleen löytyy, mutta valitettavasti paunikko ei osunut kartoittajien silmiin. Kartoitushan suoritetaan sahaamalla pikku tarkasti vesikiikarein kartoitettavaa rantaviivaa. Paunikko on hyvin pieni vesikasvi, joten työ on kuin neulaa heinäsuovasta etsisi. Toivotaan siis, että edelleen siellä muutamia pieniä yksilöitä onnellisesti kasvaisi ja ne vaan pienuutensa vuoksi jäivät muun kasvillisuuden piiloon.