Nyt on taas se aika vuodesta, kun ylienergiset, toimistotyötä vieroksuvat maastotyöntekijät yritetään sulloa maastokauden jälkeen takaisin toimistoon. Kipuilu on selkeästi havaittavissa levottomuutena, saamattomuutena ”tylsissä” paperitöissä, ikkunasta ulos tuijottamisena. Neljä seinää ja ovi tuntuvat häkiltä, johon työntekijä on vangittu rangaistuksena jostakin, vaikka maastokausi onkin mennyt hyvin.
Siirtymävaihe on pahin. Kyllä henki kulkee toimistossakin, mutta vasta myöhemmin syksyllä, sitten kun aamut ovat jo pimeitä ja ulkona sataa loskaa. Kun sää näyttää vielä kauniilta, aurinko paistaa, on kuulaan kirkas syysaamu, mutta rantakasvit jo auttamattomasti kuolleet inventointien tuolle puolen, on vaikeaa talsia toimistotöihin. Kukaan ei ilmoittaudu Excel-velvollisuuteen yhtä innokkaasti kuin pue ylleen pelastautumispukua aikaisin aamulla.
Jotkut tottuvat ja alistuvat aina helpommin kuin toiset. Hankalimmin sopeutuville annetaan huoltotehtäviä hallilla tai ostosten tekoa. Työntekijän kukoistus maastossa ja hänen henkinen kuohimisensa toimistotyöhön tuntuu aina pahalta katsoa – ihminen, joka loistaa merellä, tietää ja osaa kaiken, pärjää kaikessa, nauttii kaikesta, täytyy kahlita kiinni tietokoneeseen ja katsella hänen tuskallisen hidasta yksisormista vaellustaan näppäimistön ja neljän neliömetrin kokoisen Excel-taulun välillä. Harva meistä loistaa sekä toimistossa että maastossa, ja sen tietävät myös toimistossa työssään loistavat käydessään maastossa.
Joka syksy sama vieroitus on käytävä läpi, ja joka syksy se on yhtä hankalaa. Joka syksy tiedän, että kyllä tästä hengissä selvitään, on selvitty aina ennenkin, mutta silti se kirpaisee. Kun on oikein hankalaa, täytyy vain keskittyä siihen, mikä toimistossa työskentelyssä on parempaa kuin maastotöissä – yöksi pääsee kotiin, ei tarvitse nukkua makuupussissa, talossa on sähköt ja juokseva vesi, vessa on asunnossa sisällä, näkee taas kavereita, voi käydä ravintolassa ja elokuvissa ja kattiloita on enemmän kuin kaksi. Hiuksia ei tarvitse pitää kiinni joka päivä.
Nyt vain taas laskemaan päiviä ensi kesään.
 |
| Manu ja Niina "uimassa" Hailuodon Pökön kämpältä. Todellisuudessa kumpikin kävi rypemässä polvensyvyisessä mudassa, ja miksi - koska Johanna oli luvannut leipoa meille suklaakakun, jos joku käy uimassa Pökön kämpän rannassa. |
 |
| Kun myöhästyy Hailuodon lautasta, voi katsella iltaruskoa... |
 |
| ...tai tyyntä merta. |
 |
| Perämeren meritiimin syksyn viimeinen maastopäivä! Mahtava keli mutta haikea olo. |
 |
| Maastokauden toimisto. |
 |
| Nämä kaikki kamerat menivät rikki tai eivät toimineet viimeisen maastopäivän aikana. Onneksi meillä oli VIELÄ kaksi muuta varakameraa matkassa. Viimeisen päivän pakollisia videointipisteitä ei todellakaan jätetty sattuman varaan! |
 |
| No leipoiko Johanna meille suklaakakun? Ei suklaakakkua vaan -muffinsseja, jotka hän omin pikku kätösin leipoi aamukuudelta ennen töihintuloa. Hyviltä maistuivat. Kiitos Johanna leipomuksista ja kiitos Niina ja Manu uinnista ja kiitos Markus uimisen taltioinnista! Minä en tehnyt muuta kuin lähetin uintikuvan Johanna Facebookiin ja ilmoitin että odottelemme kakkua... |
Essi Keskinen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti