Päiväni raakkuna - Perämeren meritiimin terveiset Kainuusta

Mä olen ihan tavallinen suomalainen raakku, siis jokihelmisimpukka. Oon viettänyt viimeiset 40 vuotta tuolla Lietejoen pohjaan kaivautuneena, Kainuun korvissa, kahden kiven välissä. Mä oon siis ihan normi raakku, pituutta löytyy reilut kahdeksan senttiä ja ikää se sanottu 40 vuotta. Aika nuoriahan tässä vielä ollaan kun ottaa huomioon, että meitsi voi elää yli kakssataavuotiaaksi.

Mun lapsuus oli ihan tavallinen. Mutsi purskautti mut ja mun satatuhatta sisarusta yhtenä iloisena elokuun lopun päivänä veteen ja siinähän me sitten mentiin, kovaa kyytiä kohti alavirtaa. Parin päivän päästä ohi ui taimen, jonka kiduksiin mä sitten onnistuin tarrautumaan. Lapsuus meni leppoisasti taimenen kiduksissa, ja kun olin tsiigaillut tilannetta talven yli, pudottauduin vajaan millin mittaisena simpukkana seuraavan vuoden kesäkuussa joenpohjaan.

Melkein heti löytyi sopiva paikka soran seassa. Mä ja mun naapuriraakut tsillailtiin syvällä hiekan sisällä ensimmäiset viis-kuus vuotta ja sen jälkeen mä sitten päätin muuttaa yläilmoihin katsastamaan hiukan maisemia.

Niin mä sitten päädyin tähän nykyiseen läävään. Tässä on nyt sitten tullut katseltua näitä hoodeja ja päästeltyä maitia alavirtaan joka heinäkuu. Toivon vaan, että siellä alavirrassa joku hehkeä mimmiraakku ymmärtäis hyvän päälle ja ottais meikäläisen maidit munasolujensa hedelmöittäjäksi.

Kuten sanottu, mä olen ihan tavallinen suomalainen raakku. Siinä mä siis hengaan kavereiden kanssa yks kaunis päivä kun – siis mieti tätä! – joku kundi työntää kätensä jokeen ja kaivaa mut hiekasta ylös! Siis funtsi nyt! Mut nostetaan ekaa kertaa joenpohjasta ylös ja mä oikeesti ekaa kertaa näen, mitä veden pinnalla on! Se kaveri pistää mut keräyspussiin innosta hihkuen ja vie jollekin kimmalle sinne joenrannalle. Siinä mä sitten makoilen ruohikolla verkkopussissa ja mietin että tässäkö se elämä sitten oli.

No se gimma sitten mittaa mut ja pistää mun henkilökohtaset mitat vielä ylös paperille ja nakkaa mut sitten takaisin sille kundille, joka vie mut takaisin jonnekin sinne mun vanhojen hoodien tienoille. Eihän se osaa mua ihan oikeaan paikkaan viedä eikä se onneksi rupea runnomaan mua takaisin hiekan sisään vaan jättää siihen kiven suojaiselle puolelle hakeutumaan itse takaisin omille mestoille.

Mut siis funtsaa tätä! Millanen tarina mulla on nyt kerrottavana hoodien kimmoille ja kundeille! Mä aina aloitan sen niin että ”Se oli ihan tavallinen päivä kun mut yhtäkkiä temmattiin taivaisiin.” Ei ole muilla raakuilla tämmöstä tarinaa ei. Mä tietysti toivon, että tähän lähistölle muuttais jotain tuoreita nuoria raakkuja, jotka ei vielä olis kuullu mun seikkailusta, mutta saapa nähdä. Viime aikoina on ollut aika hiljasta tolla nuorisorintamalla. Se on lähinnä meitä nuoria aikuisia jotka ollaan saatu alkumme vuoden 1955 rauhoituksen jälkeen. Siihen asti ainakin mun sukuhistoria on täynnä lähinnä helmenkalastusta.

Nyt mä oon kuitenkin ainakin paikallinen julkkis ja kaikki tietää, että meikäläisen mitat lähtee Brysseliin tän Kainuun Helmenkalastajat –hankkeen matkassa. Miten moni raakku meidän lähiöstä on pystynyt samaan, kysynpä vaan!

Ja se mun tarina alkoi siis ihan tavallisena syyskuisena tiistaiaamuna. ”Mä oon ihan tavallinen suomalainen raakku…”

Essi Keskinen / Perämeren aluemeribiologi

Maanantaina tultiin Ukkkohallaan Hyrynsalmelle, tiistaina satoi ensilumi.  Tämän viikon minä ja Pekka olemme olleet "lainassa" Kainuun Helmenkalastajat -nimisessä raakkuhankkeessa.

Hyrynsalmen kasiluokkalaiset tutustumassa hankkeen maastotöihin.

Pekka kurkkii Lietejoen pinnan alle: löytyykö raakkuja?

Mervi mittaa raakkuja, jotka palautetaan hässäkän jälkeen takaisin kotijokeensa.

Terveestä raakkujoesta löytyy eri kokoisia simpukoita. Suurin on yli 13-senttinen vanhus, pienimmät alle kolmesenttisiä nuorukaisia.

Essi Keskinen

Kesä kiertolaisena  - terveisiä Läntiseltä Suomenlahdelta

Meribiologin työhön kuuluu sopeutuminen vallitseviin oloihin. Kuluneena kenttäkautena olemme saaneet asustella jopa kuudessa eri kenttätukikohdassa. Kenttätukikohdalla tarkoitetaan paikkaa, jossa asumme tehdessämme töitä merellä. Käytössämme olevat veneet ovat pieniä avoveneitä, eikä niissä asuminen ole mahdollista. Asumiseen tarvitsemme kenttätukikohtaa. Se on kuitenkin paljon muutakin kuin pelkkä nukkumapaikka. Kenttätukikohdan tulee muuntautua laboratorioksi, jossa voimme tutkia kasvi- ja levänäytteitä, toimistoksi tuulisina päivinä sekä tietysti kodiksi iltasella. 

Kenttätukikohdan hankkiminen on oma lukunsa, sillä vaatimuksena on laituri veneille sekä asuinpaikka meille kävelymatkan päässä laiturista. Asunnon suhteen olemme olleet hyvinkin joustavia ja toiveena on lähinnä ollut katto ja seinät. Vesi, sähkö ja kalusteet ovat olleet plussaa. Oman haasteen majoitusten hankintaan tekee se, että niiden tulisi olla lähes ilmaisia. Tällaisten paikkojen löytäminen varsinkin pääkaupunkiseudulta on ollut haastavaa. Tehtävässä kuitenkin onnistuttiin ja majoituksesta saamme kiittää Helsingin seurakuntayhtymää, Sirpalesaaren venekerhoa, Rannikkotykistökiltaa, Sipoon Simsalön vanhaa koulua, Sarvaston venekerhoa ja monia muita majoituksen hankinnassa auttaneita ja venepaikkaa tarjonneita henkilöitä.

Edellisessä Läntisen Suomenlahden blogissa valotettiin kesän aikana tehtyä matkaa. Tässä blogissa kurkistetaan seinien sisälle ja nähdään kenttämajoitukset kaikkine hyvine ja huonoine puolineen. Kuvat kertovat enemmän kuin sanat. 

Jussarön merivartioasema on yksi kiinteistä kenttätukikohdistamme. Asema kuuluu Metsähallitukselle ja työskentelemme sieltä käsin aina ollessamme Tammisaaren kansallispuistossa.

 Vallisaaren  piti toimia kenttätukikohtanamme Helsingin edustalla. Ulkoapäin rakennus on kaunis mutta.....

Totesimme paikan asuinkelvottomaksi, sillä sieltä
puuttuivat niin vessat (sisä- ja  ulko-) kuin suihkutkin.
Epäilimme myös vahvasti, että
talo kärsi vakavasta homevauriosta.

Sisällä paljastui karu totuus. Hajusta päätellen myös
hiiret ja muut eläimet pitivät paikkaa kotinaan.

Vallisaaresta löytyi vaihtoehtoinen majoitus.
Täälläilma olisi ainakin puhdasta :) 

Lisäksi koko kenttätiimi mahtuisi hyvin
tähän avotukikohtaan.

Päätimme kuitenkin jättää Vallisaaren taakesmme ja kodittomina poistuimme hotellin lämpöön jättäen osan veneistä turvaan Vallisaaren laituriin. Tilanne oli katastrofaalinen. Meri-inventoinnit pitäisi aloittaa seuraavana päivänä eikä kenttätiimillä ollut asuntoa mistä käsin voisimme työskennellä. Lisäksi veneet olivat täynnä inventointivälineitä, jotka pitäisi saada pikimmiten sisälle suojaan.

Emme kuitenkaan hetkeäkään epäilleet etteikö asia järjestyisi seuraavana päivänä. Aamulla aloitimme puhelinringin majoitusta kysellen ja sinnikäs soittelu alkoi pikkuhiljaa tuottaa tulosta. Olimme löytäneet paikan, joka sopisi sekä tarkoituksiin että budjettiin. Se olisi Helsingin edustalla ja saisimme omat veneemme ihan asuntomme viereen!  Asuisimme seuraavat kaksi seuraavaa viikkoa purjeveneessä.

Aija valmiina töihin.

Sisätila muuntautui tarvittaessa  kätevästi myös toimistoksi.     

Muutaman viikon jälkeen jätimme kelluvan kenttäasemamme haikeudella taakse ja siirryimme kohti Kuivasaarta. Täällä meitä odotti erittäin toimiva ja käytännöllinen tukikohta. Kuivasaari on saarena todella kaunis ja vaikkei majoituksemme ollut maailman kauneimmassa rakennuksessa, siellä oli kuitenkin kaikki mitä tarvitsimme ja enemmänkin. Purjeveneen tiiviin tunnelman jälkeen Kuivasaaren rivitalon kaksi huonetta ja keittiö tuntuivat todella tilavilta. Arvostimme suuresti myös juoksevaa vettä, sisävessaa, saunaa    sekä aivan laiturin vieressä sijaitsevaa vajaa, johon saimme lataukseen inventoinneissa käytettävän         kuvauskaluston.

Kuivasaaren kenttätukikohta.

Kuivasaaressa oli kotoinen tunnelma, sillä rautaiset sängyt
olivat aivan samanlaiset kuin mihin olemme tottuneet
Jussarön merivartioasemalla.

Valitettavasti vierailu Kuivasaaressa jäi varsin lyhyeksi, sillä kelit olivat todella suotuisat ja meri-inventoinnit etenivät todella vauhdikkaasti. Helsingin edustan työt oli saatu tältä osin päätökseen ja suuntasimme veneet kohti Sipoota. Sipoossa meitä odotti vanha koulu, joka toimisi neljäntenä kenttätukikohtanamme.

Yksityisyyttä lisäsimme rajaamalla itsellemme
nukkumapaikat tuoleilla.

Simsalön koulussa käytössämme oli yksi iso huone
ja keittiö.

Koulumajoituksessa ei ollut pesutiloja, joten rakensimme ulos
kenttäsuihkun. Onneksi illat olivat vielä lämpimiä.

Kun meri-inventointien videokuvausosuuus oli saatu pääkaupunkiseudun osalta valmiiksi, siirryimme takaisin Helsingin edustalle sukellushommiin. Tähän tarkoitukseen todella toimiva kenttätukikohta oli seurakuntayhtymän Leikosaari. Työt sujuivat täältä käsin erinomaisesti, sillä laiturin lähellä olevaan rantavajaan saimme sukellusvälineet kätevästi säilöön.

Teemu toimistohommissa Leikosaaressa.

Rantavaja oli ehdoton sukelluksien kannalta. Aija
täyttää sukelluspulloja matkakompressorilla.

Leikosaaresta matka jatkui vielä Porkkalan kautta takaisin Jussaröön.

Teksti: Anu Riihimäki/aluemeribiologi, Läntinen Suomenlahti

Kuvat: Anu Riihimäki, Katja Svahnbäk ja Ilona Välimaa

Meribiologin vapaapäivä -terveissi Saaristomerelt

Mitä tekee meribiologi vapaapäivänään? Pakkaa kamat kajakkiin ja suuntaa kulkunsa takaisin merelle. Tällä kertaa matka etenee lihasvoimalla melanveto kerrallaan, ei ole kiire kuvaamaan seuraavalle videopisteelle hyvän sään aikana. Vesilintuperspektiivistä ehdin seurata merikotkan liitoa horisonttiin saakka, ihmetellä ohitse ajelehtivia kulmikkaita kiviä ja kallioita, valokuvata auringonlaskun koko väriskaalan. Tutuilla vesillä ollaan silti: täällä kuvasimme pohjaa toissavuonna, tuosta rannasta löytyi yllättäen meriajokasta, vieläköhän tuolla lahdenpohjukassa kasvaa kauniita näkinpartaisia? Ja mihin tiikeri juovistaan pääsee, kun ei meribiologikaan omistaan: kristallinkirkkaan veden läpi pistän merkille hiekkapohjalta pintaa kohti kurottavat tuuheat ärviät, hämmästelen kaikkialle levinneitä vaaleita hapettomia rikkibakteerilaikkuja matalilla rannoilla ja automaattisesti tunnistan kaikki taukopaikan rannassa kasvavat levälajit. Tällä kertaa mitään ei kuitenkaan tarvitse mitata, arvioida, kirjata tai kerätä – voi havainnoida vain puhtaasta havainnoimisen ilosta.

Kuten kameran tai gps:n, myös meribiologin akut tarvitsevat lataamista.

Aamu Konungskärillä. Kuva: Heidi Arponen.

Täydellinen taukopaikka. Kuva: Heidi Arponen.

Kajakki sujahtaa ääneti saariston sokkeloihin. Kuva: Heidi Arponen.

Vesilintuperspektiivi antaa uusia näkökulmia saaristoluontoon. Kuva: Heidi Arponen.



Meloja on kahden maailman rajapinnalla. Kuva: Heidi Arponen.



Ne auringonlaskun värit. Kuva: Heidi Arponen.

Teksti: Meribiologi Heidi Arponen

Saldovapaalla etätöissä - terveisiä Perämereltä

Perjantaina menin junalla Oulusta Helsinkiin illan kokousta varten. Junamatka kesti kuusi tuntia, kokous kaksi tuntia. Tästä olisi muodostunut yksi kokonainen työpäivä, mutta otin junamatkan saldovapaaksi ja tein puolet matkasta omia hommia. Toisen puolen tein työjuttuja, vastailin puhelimeen, luin FINMARINET-hankkeen loppuraporttia ja vastailin työsähköposteihin. Omalla ajallani kirjoitin Kipparin ”Veneenalainen maailma” –palstaa, joka kyllä kertoo työstäni, mutta jota en ehdi kirjoittaa työajalla.

Maanantain ja tiistain olin saldovapaalla, mikä tarkoitti sitä, että tein etätöitä vain vajaan puoli päivää. Pekka kutsuu näitä päiviä ”ei-toimistopäiviksi” – tehdään töitä vaikka ei töissä ollakaan, eikä edes etätöissä, vaan kotona ”saldovapaalla” hoitamassa niitä asioita, joita ei ehdi työaikaan tehdä.

Itsepähän olen tieni valinnut. Kukaan ei pakottanut töihin saldovapaalla, kukaan ei pitänyt pistoolia niskassa ja käskenyt vastata työsähköposteihin. Halusin saada muutaman homman hoidettua mutta samalla halusin, että voin tehdä asiat siellä missä satuin olemaan – siskoni perheen luona – ja että voin tehdä sen verran töitä kuin haluan ilman 7,5 h pakotetta.

Kenellekään ei toivottavasti ole jäänyt epäselväksi, kuinka paljon työstäni pidän. Toimistotyö on toki toimistotyötä eikä yhtä hauskaa kuin maastotyö, mutta tämä on sitä parisuhteen arkea – sekin on otettava että saa ne juhlapäivät ja viikonloput.

Jos olen lomalla ulkomailla, en toki tee töitä vaan keskityn lomailuun. Suomessa ja arkipäivänä, töiden keskellä, on kuitenkin vaikea päästää irti – kiinnostaa, mitä toimistossa tapahtuu, mitä muille meribiologeille kuuluu, mitä sähköposteja tulee. Ja kun töitä olisi 110 % työajasta, osa siitä pursuaa väkisinkin yli toimistotyöajan.

Vanhempani ovat samanlaisia. Äitini jää kahden viikon päästä eläkkeelle. Hän iloitsee siitä kovasti. Eihän hän toki kokonaan jää työttömäksi vaan hänelle jää vielä ainakin kahdeksan väitöskirjaohjattavaa. Kahdeksan! Ja hän kutsuu sitä eläkkeeksi! Mutta jutun juju on ilmeisesti se, että äitini voi jättää pois kaiken sen työn arjen ja keskittyä juhlaan – mielenkiintoisiin väitöskirjoihin ja niihin asioihin, joita haluaa tehdä, ei niitä, jotka pitää tehdä.

Akateemisessa maailmassa on usein niin, että ihmiset tekevät töitä siksi että haluavat tehdä niitä, ovat kiinnostuneita työstään, heillä saattaa olla jokin kutsumus kuten esimerkiksi luonnonsuojelu. Töitä ei tehdä vain sitä varten että saataisiin leipä pöytään.

Niin kauan kuin työ kiinnostaa ja sitä jaksaa tehdä, asiat ovat ilmeisesti hyvin. Kyllä minäkin lopetan työnteon saldovapaalla kun asia ei enää kiinnosta tai jos väsyn.

Nyt mennään kuitenkin näillä eväillä ja nautitaan siitä että saadaan tehdä mielekkäitä töitä, joita haluttaa tehdä myös saldovapaalla.

Pohjanmaan meriluontotiimien eli Oulun ja Vaasan maastokauden lopettajaiset on aina juhlava tilaisuus. Tässä nautitaan äyriäiskeitosta ja leivästä valkosipuliaiolin kera. 

Oulun meritiimin viimeinen tämänvuotinen tapaaminen Vaasan UNESCOn luonnonmaailmanperintöalueella.

Finngrundetin saareen kuljetaan "lautalla".

Henkistä työtekoa - brändejä, profilointia, sloganeita. Vetää vakavaksi.

Maailmanperintöalueen virallinen mehu, vadelma-tyrni-variksenmarjamehu, tulee pian kauppoihin. Hyvältä maistui!

Essi Keskinen

”Ihmemies” MacGyver or the Art of re-inventing the wheel

Like many readers I was still a child when MacGyver burst onto our TV screens with tales of action and adventure with some basic physics and chemistry principles mixed in. I always just knew it as MacGyver, in Finnish he is “Miracle-man MacGyver”. Although the re-runs are again on Finnish TV, it looks a bit dated and I wonder if kids really enjoy it in the same way as I and countless others did? Without realizing it at the time, it was the ultimate practical application of science, even if the “problem” at hand was defusing a bomb while dodging laser beams.

In our fieldwork occasional practical problems occur and although not as dramatic as those shown in the TV series, they still need engineering solutions. We call this “MacGyvering”. For example, this year we need to take benthic samples using a small Ponar grab. This is basically a stainless steel grab, which is lowered to the bottom in the open position. On contact with the soft sea bed, it closes and “bites” into the sediment, thus trapping our sample. This is then hauled back up to the boat where the sample is sieved and sorted. More of that in a moment. Although the grab itself is not particularly heavy, even when full, we quickly realized that simply lowering and raising it by hand over the side of the boat could cause back problems, particularly if the site was 20 metres deep. Added to this, to get the best sample we needed to be able to control the grab’s descent so that from a metre or so above the bottom, the user could slowly and carefully lower it to the seafloor. This measure avoids what is known as the “bow-wave effect”. This is caused when water pressure builds in a wave in front of the grab as it rapidly descends. If the grab is allowed to impact the bottom at high speed it will bite deeply but the pressure wave will cause surface sediments, as well as the animals we want to catch to be blown sideways away from the grab. While commercial solutions are of course available, it takes time to budget for, search on the net, select and order them. There had to be another way. Hmmm…. What would MacGyver do?

One of many badly drawn concepts for a pulley system attached to the boat's rails. Photo: Kevin O'Brien.

Our first idea was to build some sort of winch system which could sit on the side of the boat and be fixed in place on the side rails. Some discussion and lots of terrible drawings later we had a starting point. The initial idea was to use two wheelbarrow (kotikärry) wheels complete with inflatable tyres and bearings (laakerit), which would be bolted together and fixed in place on an axle. The grab rope would fit into the groove between the tyres and be gripped there to aid in raising and lowering the grab. This pulley (pylpyrä) mechanism would allow the user to stand inside the boat and be able to operate the system with a straight back. So far, so simple.

The finished pulley system ready for trial. Photo: Kevin O'Brien.

The next problem was figuring out how to to attach the pulley to the side of the boat. We had various ideas on paper but quickly realized that whatever we came up with, we would still need to be able to lift the whole grab over the side of the boat. Luckily, one of our boats has a platform extension on the stern, which is about 10 centimetres above the waterline and to which is attached a diving ladder. The ladder is held in place by two strong bolts. Ok, so now we knew where the winch was going to be and how to attach it. Next step, materials!

After a half day’s shopping in Biltema, we had everything we needed. The initial idea of using two wheels was abandoned. Instead we used a single wheel with the tyre removed and the inner tube cut and glued to fit the concave profile of the metal rim. The frame was simply constructed of wood with some hinges to allow the pulley to extend out over the water. This also allowed the full grab to be brought closer to the back platform where it could be transferred to the awaiting sample box. Ugly as heck, but worked perfectly!

From theory to reality! A Ponar grab sample is retrieved. Photo: Heidi Arponen.

Now to the sampling itself. Depending on the amount of sediment returned in the grab, sieving this material could be quite difficult. Thus, we needed a way to rinse the sample, some sort of shower jet but one which we could vary the power so as not to damage the small and fragile animals contained within. While in Biltema, we found an electric boat bilge pump which runs on 12 volts. With a flow rate of 95 litres per minute it seemed to be tailor-made for our purposes. The pump was fitted with hose and a garden shower head which allows the user to select several different patterns and flow strengths, from stream to a “fine mist”. We rigged the pump to a 12V car battery and installed a switch. When in use the pump was simply dropped over the side of the boat, suspended in the water and switched on. The result was a variable water flow with enough power to aid sieving but not to damage the benthic animals. Result!

Our system for washing benthic samples. Simple but effective. Photo: Kevin O'Brien.

Other projects:

A large part of our work in the VELMU (Vedenalaisen luonnon monimuotoisuuden kartoitusohjelma) programme since 2004 has involved filming and recording the seabed and collecting inventories on what habitats occur along the Finnish coastline, e.g. sediment type, dominant vegetation, etc. Since then our cameras have seen some interesting changes. Our newest state of the art equipment about to come “online”, features LED lights, high definition cameras and lasers, as well as new software allowing us to map the seafloor better than ever before. It wasn’t always like this though. The original cameras were waterproof security cameras protected by a piece of PVC pipe, weighed with a 2 kg lead weight and the camera cable reinforced by taping a rope at metre intervals along its length. Lights, usually a diving torch could be added for deeper sites or during low light conditions. Onboard, live film could be viewed in real time and recorded using a Sony handycam or other digital video recorder (DVR). With the advent of LED lights, with clean white light and low power usage, we could still have diffuse light without too much weight, leading to the form below.

Original SD camera in PVC housing with LED lights and HD sport camera modifications. Photo: Kevin O'Brien.

The lights are powered by a second cable and can be switched on or off at the surface depending on the light conditions near the seabed. The security cameras produce a standard definition (SD) video so this year we added a high definition (HD) sport camera to film also. This gives us live view and SD video as back up, as well as a high definition recording for analysis. This year we had three such dual camera systems. The nicest one though and with the most personality has to be the one “pimped” by our summer workers, which they called the Kuutti Explorer (kuutti is a seal pup).

The Seal PUP Explorer. Photo: Kevin O'Brien.

The cutest camera we ever had! Photo: Kevin O'Brien.




For many aspects of our work, including videoing, diving or bottom sampling, we often need to figure out ex tempore solutions in the field to meet our sometimes demanding work needs. With marine teams covering the marine national parks and the entire Finnish coastline, that is a lot of creative thinking and clever people. In the five years I have worked in Metsähallitus Natural Heritage Services, I have had the opportunity to be involved in creating such solutions and enjoy rising to each new challenge, from an idea to a badly drawn sketch to an actual working gadget in the field. MacGyver would be proud!

Constructing a field laser. Photo: Heidi Arponen.

 

Teksti: Suunnittelija Kevin O'Brien.

Sumussa kohti Helsinkiä - terveisiä Perämereltä

Neuvotteluhuone on varattu herbaarion tekoon ja museonäytteiden järjestelemiseen.

Mistä tietää, että syksy on todella alkanut ja maastokausi loppunut? Siitä että viikon jokaiselle päivälle on kalenteriin merkitty jokin palaveri, kokous tai koulutus. Tämä on ollut sellainen viikko. Juuri nyt puksutan junalla Vihannin kohdalla tarkoituksena saapua Helsinkiin iltakokousta varten. Maisemat ovat aina kauniit aamujunasta - usvaisia peltoja, jäniksiä, hirvi jonka toivon näkeväni hämyisellä pellolla mutta joka vielä antaa odotuttaa itseään.

Viime viikon blogissa valitin toimistoon joutumista. Eräs lukija ja tuttu Perämeren kansallispuiston kävijä vuosien takaa tunsi tuskani kaapeleita myöten omalle tietokoneelleen ja lähetti minulle piristykseksi (vai suolan hieromiseksi haavoihin?) viimeviikkoisia kuvia tyyneltä mereltä Perämeren kansallispuistosta. Olisihan merellä vielä joitakin hyviäkin päiviä annettavana näin syksyllä, mutta tyynet ovat yleensä harvassa ja niitä saa odotella. Lisäksi tiimini on huvennut minuun, Markukseen, häitään hermoilevaan Johannaan, rantakasvit ovat kuolleet ja toimistoon oli joka tapauksessa palattava ennen kuin Niina ja Manu lähtivät pois töistä ja ehtivät hoitaa herbaarion ja kasvinäytteet. Ei siis auta kuin katsella minulle lähetettyjä kauniita tyyniä merikuvia ja keskittyä toimistotyöhön. 

Maanantaina pidin kokousta Oulun koulutoimen ja Perämeren matkailu- ja virkistyshankkeen BBB:n kanssa siitä, voisiko Perämerta mitenkään saada alueellisesti opetussuunnitelmaan. Lapset Oulussa ja tästä pohjoiseen oppivat rakkolevistä, sinisimpukoista ja muista etelän ihmeistä, joita eivät kenties koskaan tule näkemään, mutta eivät kuule koskaan vesisammalista tai humuspitoisesta vedestä.

Tiistaina sain tiukan koulutuspaketin Metsähallituksen uuden hankintajärjestelmän käyttöön.

Keskiviikkona sain vieläkin tiukempaa koulutusta aiheesta "palvelumuotoilu". Kysyin kouluttajalta, mitä tältä koulutukselta odotetaan koska en yhtään ymmärrä, mistä siinä on kyse, ja minulle sanottiin että "opin muotoilemaan palvelut paremmin". Hullua hurskaampi nyt? Koulutus oli hyvä ja sain oivalluksen: kuuntelen tästä lähin enemmän kaikenlaisia mieheni asiaankuulumattomia ja asiantuntemattomia jorinoita työhöni liittyen jotta näkisin asiantuntijaputkesta myös ulospäin ja osaisin katsoa ongelmia toisestakin näkökulmasta. 

Torstaina profiloin ja brändäsin kansallispuistoja. Iso joukko metsähallituslaisia leikki post-it -lapuilla.

Ja nyt olen siis matkalla kohti seuraavaa palaveria, joka käsittelee tutkimussukeltajien edunvalvontaa, turvallisuutta ja muita asioita.

Sen verran olen pystynyt säilyttämään kosketusta maastotöihin että aina sopivissa väleissä olen tulkinnut kesän videoita. Niitähän otettiin reilut 1600 kappaletta joten tulkintaa on! Busterkin nousi maanantaina vedestä.

Etelä-Suomen kollegani puurtavat vielä valtaosin maastossa, koska olosuhteet sen sallivat. Suomi on pitkä maa ja alueellinen vaihtelu on suurta. Perämeren maastokausi taas aloitetaan aiemmin, koska joskushan ne kesän työt täytyy ehtiä tekemään.

Jatkan hirvenmetsästystä junan ikkunasta (yhä sumua) samalla kun tulkitsen muutaman videon ja lähetän isot kiitokseni koko kesätiimilleni, joka teki upeasti töitä ja oli sen lisäksi vielä hauskaa seuraa :) Näin ne valtion tulostavoitteet täyttyvät!

Essi Keskinen

Maastotyöriippuvaisten vieroitusta - terveisiä Perämereltä

Nyt on taas se aika vuodesta, kun ylienergiset, toimistotyötä vieroksuvat maastotyöntekijät yritetään sulloa maastokauden jälkeen takaisin toimistoon. Kipuilu on selkeästi havaittavissa levottomuutena, saamattomuutena ”tylsissä” paperitöissä, ikkunasta ulos tuijottamisena. Neljä seinää ja ovi tuntuvat häkiltä, johon työntekijä on vangittu rangaistuksena jostakin, vaikka maastokausi onkin mennyt hyvin.

Siirtymävaihe on pahin. Kyllä henki kulkee toimistossakin, mutta vasta myöhemmin syksyllä, sitten kun aamut ovat jo pimeitä ja ulkona sataa loskaa. Kun sää näyttää vielä kauniilta, aurinko paistaa, on kuulaan kirkas syysaamu, mutta rantakasvit jo auttamattomasti kuolleet inventointien tuolle puolen, on vaikeaa talsia toimistotöihin. Kukaan ei ilmoittaudu Excel-velvollisuuteen yhtä innokkaasti kuin pue ylleen pelastautumispukua aikaisin aamulla.

Jotkut tottuvat ja alistuvat aina helpommin kuin toiset. Hankalimmin sopeutuville annetaan huoltotehtäviä hallilla tai ostosten tekoa. Työntekijän kukoistus maastossa ja hänen henkinen kuohimisensa toimistotyöhön tuntuu aina pahalta katsoa – ihminen, joka loistaa merellä, tietää ja osaa kaiken, pärjää kaikessa, nauttii kaikesta, täytyy kahlita kiinni tietokoneeseen ja katsella hänen tuskallisen hidasta yksisormista vaellustaan näppäimistön ja neljän neliömetrin kokoisen Excel-taulun välillä. Harva meistä loistaa sekä toimistossa että maastossa, ja sen tietävät myös toimistossa työssään loistavat käydessään maastossa.

Joka syksy sama vieroitus on käytävä läpi, ja joka syksy se on yhtä hankalaa. Joka syksy tiedän, että kyllä tästä hengissä selvitään, on selvitty aina ennenkin, mutta silti se kirpaisee. Kun on oikein hankalaa, täytyy vain keskittyä siihen, mikä toimistossa työskentelyssä on parempaa kuin maastotöissä – yöksi pääsee kotiin, ei tarvitse nukkua makuupussissa, talossa on sähköt ja juokseva vesi, vessa on asunnossa sisällä, näkee taas kavereita, voi käydä ravintolassa ja elokuvissa ja kattiloita on enemmän kuin kaksi. Hiuksia ei tarvitse pitää kiinni joka päivä.

Nyt vain taas laskemaan päiviä ensi kesään.

Manu ja Niina "uimassa" Hailuodon Pökön kämpältä. Todellisuudessa kumpikin kävi rypemässä polvensyvyisessä mudassa, ja miksi - koska Johanna oli luvannut leipoa meille suklaakakun, jos joku käy uimassa Pökön kämpän rannassa.

Kun myöhästyy Hailuodon lautasta, voi katsella iltaruskoa...

...tai tyyntä merta.

Perämeren meritiimin syksyn viimeinen maastopäivä! Mahtava keli mutta haikea olo.

Maastokauden toimisto.

Nämä kaikki kamerat menivät rikki tai eivät toimineet viimeisen maastopäivän aikana. Onneksi meillä oli VIELÄ kaksi muuta varakameraa matkassa. Viimeisen päivän pakollisia videointipisteitä ei todellakaan jätetty sattuman varaan!

No leipoiko Johanna meille suklaakakun? Ei suklaakakkua vaan -muffinsseja, jotka hän omin pikku kätösin leipoi aamukuudelta ennen töihintuloa. Hyviltä maistuivat. Kiitos Johanna leipomuksista ja kiitos Niina ja Manu uinnista ja kiitos Markus uimisen taltioinnista! Minä en tehnyt muuta kuin lähetin uintikuvan Johanna Facebookiin ja ilmoitin että odottelemme kakkua...

Essi Keskinen