Onko kellään housuja?

Merellä ja maastossa työskenteleminen vaatii asukokonaisuudelta enemmänkin lämpöä ja käytännöllisyyttä kuin esimerkiksi yhteensopivuutta tai tyylikkyyttä. Maastossa pukeudutaan siihen, missä on ajankohtaan nähden tarpeeksi lämmintä ja sopii siihen työhön, johon aiotaan ryhtyä. Usein vain joko unohtuu tai sitä ei tule ajatelleeksi, että kun maastoviikon jälkeen palataan takaisin maihin, sieltä löytyy ihmisiä, jotka eivät ymmärrä, miksi marketissa kuljetaan pelastautumispuvussa tai lounasravintolaan mennään lämpökerrastossa.

Linjakartoittaja Manu työskentelee sihteerinsä Larin kanssa kasvillisuuslinjalla.

Meritiimiä vahvistamaan tuli tänä keväänä nuorisotyöllistetty diplomi-insinööri Markus. Puhelimessa kyselin Markukselta melko huolissani, kuinka hän arvelee pärjäävänsä maastossa ja pienessä, tiiviissä biologiryhmässä. Huomasin, ettei minun tarvinnut huolehtia diplomi-insinöörin yhteensopivuudesta meribiologitiimin kanssa kun Markus vietti puolet kesäkuusta pelkissä pitkissä kalsareissa – mitä sitä turhaan laittaa housuja jalkaan, kun ollaan tultu mereltä ja kuoriuduttu pois toppahaalareista ja pelastautumispuvuista ja sisällä on kuitenkin lämmintä.

Sarvessa tuuli ja lähetin Manun ottamaan kuvia aallokosta.

Minä menin kerran hotelliin kumisaappaissa ja kelluntahaalarissa. Olin viettänyt pari viikkoa Merenkurkussa ja Micke tipautti minut veneeltä suoraan torinlaitaan Vaasan Hotelli Vaakunan eteen. Paukkuliivit kaulassa, kumisaappaissa ja kelluntahaalarissa keräsin kimpsuni ja kampsuni ja lampsin vastaanottotiskille. Hotellin henkilökunta oli koulutettu juuri niin kuin hotelleissa täytyy ollakin – asiakas on aina oikeassa, vaikka onkin sitten pukeutunut kelluntahaalariin, eikä häntä pidä tuijottaa. Sisäänkirjautuminen sujui hyvin ja asiallisesti, mutta sitten resepsuunin nuoren pojan oli jo pakko kysyä, mitä oikein teen työkseni. Kerroin olevani meribiologi, johon hän tuumasi että ”No en kyllä ajatellutkaan sinua kongressivieraana”.

Pörriäinen on kuollut onnellisena, Niinan suklaakeksin kuorrutuksessa piehtaroineena.

Manu joutui kerran menemään Oulusta Jyväskylään bussilla ilman kenkiä. Kengät odottelivat kivellä Ulkokrunnin venerannassa. Matkaa varten Manu oli pukenut ylleen pelastautumsipuvun, jossa on samassa yhteydessä saappaat, ja kengät oli epähuomiossa jätetty rantakivelle.

Pari viikkoa sitten, kun olin sukeltamassa Vaasan taiteiden yössä ja yhtä aikaa Olivian toimittajan haastateltavana, vietin sukellusten väliajat sukellusalushaalariin pukeutuneena Vaasan sisäsataman ravintolan terassilla.

Selkä-Sarven perinnebiotooppien hoitajat.

Tällä viikolla Oulun meritiimi muutti Selkä-Sarvesta maihin. Henkilökohtaiset tavarat kulkivat suoraan Fasterilla Iin Röyttään, jonka Haukiputaan Pursiseuran mökille menimme viettämään rapujuhlia ja Pohjoisen Perämeren maastokauden lopettajaisia. Suurin osa ihmisistä kulki kuitenkin autoilla mantereen kautta. Kun pääsimme Tornioon, pyysin Niinaa käymään kaupassa iltaa varten, minä kun olin venetrailerin kanssa hitaampi ja kömpelömpi. Niina katseli nolona ympärilleen ja naurahti ”Onko kellään housuja?” Niinalla oli pelastatumispuvun lisäksi vain kumisaappaat ja sukellusalushaalari. Eipä ollut hätä tämän näköinen. Minulta taas löytyi housut. Vaihdoimme housuja ja haalareita ja Niina pääsi kauppaan ja minä sukellushaalarissa suoraan Praavan venesatamaan.

Tässä ammatissa ei todellakaan vaatteilla koreilla.

Koko meritiimi, paitsi sairaslomalla ollut Anna, ja yliopiston Jari ja Jorma viettämässä kauden päättäjäisiä.