Soluttautujat

Tämä on väliinputoamisviikko. Oulun meritiimi lähti viime viikolla Selkä-Sarvesta ja on ensi viikolla menossa Rahjan saaristoon. Tällä viikolla päätettiin tehdä rästitöitä toimistolla.


Haaste 1: Kuinka saada 8 meribiologia mahtumaan 3 hengen huoneeseen työskentelemään 5 tietokoneella.

Haaste 2: Kuinka saada 8 ulkotöihin tottunutta meribiologia suostuteltua neljän seinän sisälle viideksi päiväksi.

Neuvotteluhuonetta voi käyttää myös kasvilaboratoriona.

Haaste 1 ratkaistiin niin, että varattiin myös pari neuvotteluhuonetta koko viikoksi. Toisessa työskenneltiin hiki hatussa videoiden analysointien ja Excel-tallennusten parissa, toisessa mikroskopoitiin kahlaus- ja sukelluslinjoilta otettuja kasvinäytteitä ja prässättiin kasveja myöhempää tunnistusta ja herbaarioita varten. Työkäyttöön otettiin myös neuvotteluhuoneiden tietokoneita ja ihmisten henkilökohtaisia tietokoneita. Ja ainahan 8 meribiologia on mahtunut pienempään tilaan kuin 8 ei-meribiologia, näkeehän sen meidän maastomajoituksistakin. Kun hain avainta neljän hengen henkilöstöasuntoon, jonne meitä oli menossa viiden hengen porukka, Tikkurilan aulan tyttö sanoi vain että "No kyllähän te mahdutte, te olettekin meribiologeja."

Luodeletolla inventoimassa.

Haaste 2 oli vaikeampi ratkaista, koska ongelma on enemmän henkistä laatua eikä aukene innovatiivisillakaan tila- tai välineratkaisuilla. Haastetta lähdettiin kohtaamaan niin, että tiimin levottomimmille jäsenille keksittiin töitä, jotka edellyttivät toimistosta poistumista silloin tällöin. Yliopistolle piti käydä maksamassa vanha bensavelka, Busterin potkuri piti viedä huoltoon jne. Tiistain tuulettomassa iltapäivässä käytiin myös tekemässä yksi rästiin jäänyt sukelluslinja ruopattavaksi aiotulle rannalle. Keskiviikolle oli sovittu treffit Oulun yliopiston kasvigurun kanssa ja tylsistyneimmät kävivät tutustumassa kasvitieteelliseen puutarhaan. Torstaina ihmiset rupesivat puhumaan jo viikonlopulle lähdöstä ja saldovapaan pitämisestä perjantaina. Ainoastaan kaksi henkeä pysyi toimistossa koko viikon.

Direktiivilaji upossarpion kukka.

On ollut outoa olla toimistolla viikko. Monet tiimiläisistä näyttävät vähemmän maastobiologeilta ja enemmän kaupunkilaisilta, kumisaappaita ei ole yhtä montaa paria kuin maastossa, ollaan käyty syömässä myös lounasravintolassa pelkkien eväiden sijaan. Toimistolla on muitakin ihmisiä kuin vain omaa tiimiä. Silti itsestä tuntuu jotenkin erilaiselta, mehän ollaan vielä menossa maastoon. Ei tässä nyt vielä kuitenkaan kokonaan toimistoiduta. Jalka on vielä oven välissä, haluan vielä jatkaa maastokautta, vaikka lehdet jo putoilevat puista.

Nyt olisi hienot suunnitelmat valmiina ensi viikolle ja Kalajoelle menolle. Toimisto pölyttyköön yksinään vielä muutaman viikon!

Onko kellään housuja?

Merellä ja maastossa työskenteleminen vaatii asukokonaisuudelta enemmänkin lämpöä ja käytännöllisyyttä kuin esimerkiksi yhteensopivuutta tai tyylikkyyttä. Maastossa pukeudutaan siihen, missä on ajankohtaan nähden tarpeeksi lämmintä ja sopii siihen työhön, johon aiotaan ryhtyä. Usein vain joko unohtuu tai sitä ei tule ajatelleeksi, että kun maastoviikon jälkeen palataan takaisin maihin, sieltä löytyy ihmisiä, jotka eivät ymmärrä, miksi marketissa kuljetaan pelastautumispuvussa tai lounasravintolaan mennään lämpökerrastossa.

Linjakartoittaja Manu työskentelee sihteerinsä Larin kanssa kasvillisuuslinjalla.

Meritiimiä vahvistamaan tuli tänä keväänä nuorisotyöllistetty diplomi-insinööri Markus. Puhelimessa kyselin Markukselta melko huolissani, kuinka hän arvelee pärjäävänsä maastossa ja pienessä, tiiviissä biologiryhmässä. Huomasin, ettei minun tarvinnut huolehtia diplomi-insinöörin yhteensopivuudesta meribiologitiimin kanssa kun Markus vietti puolet kesäkuusta pelkissä pitkissä kalsareissa – mitä sitä turhaan laittaa housuja jalkaan, kun ollaan tultu mereltä ja kuoriuduttu pois toppahaalareista ja pelastautumispuvuista ja sisällä on kuitenkin lämmintä.

Sarvessa tuuli ja lähetin Manun ottamaan kuvia aallokosta.

Minä menin kerran hotelliin kumisaappaissa ja kelluntahaalarissa. Olin viettänyt pari viikkoa Merenkurkussa ja Micke tipautti minut veneeltä suoraan torinlaitaan Vaasan Hotelli Vaakunan eteen. Paukkuliivit kaulassa, kumisaappaissa ja kelluntahaalarissa keräsin kimpsuni ja kampsuni ja lampsin vastaanottotiskille. Hotellin henkilökunta oli koulutettu juuri niin kuin hotelleissa täytyy ollakin – asiakas on aina oikeassa, vaikka onkin sitten pukeutunut kelluntahaalariin, eikä häntä pidä tuijottaa. Sisäänkirjautuminen sujui hyvin ja asiallisesti, mutta sitten resepsuunin nuoren pojan oli jo pakko kysyä, mitä oikein teen työkseni. Kerroin olevani meribiologi, johon hän tuumasi että ”No en kyllä ajatellutkaan sinua kongressivieraana”.

Pörriäinen on kuollut onnellisena, Niinan suklaakeksin kuorrutuksessa piehtaroineena.

Manu joutui kerran menemään Oulusta Jyväskylään bussilla ilman kenkiä. Kengät odottelivat kivellä Ulkokrunnin venerannassa. Matkaa varten Manu oli pukenut ylleen pelastautumsipuvun, jossa on samassa yhteydessä saappaat, ja kengät oli epähuomiossa jätetty rantakivelle.

Pari viikkoa sitten, kun olin sukeltamassa Vaasan taiteiden yössä ja yhtä aikaa Olivian toimittajan haastateltavana, vietin sukellusten väliajat sukellusalushaalariin pukeutuneena Vaasan sisäsataman ravintolan terassilla.

Selkä-Sarven perinnebiotooppien hoitajat.

Tällä viikolla Oulun meritiimi muutti Selkä-Sarvesta maihin. Henkilökohtaiset tavarat kulkivat suoraan Fasterilla Iin Röyttään, jonka Haukiputaan Pursiseuran mökille menimme viettämään rapujuhlia ja Pohjoisen Perämeren maastokauden lopettajaisia. Suurin osa ihmisistä kulki kuitenkin autoilla mantereen kautta. Kun pääsimme Tornioon, pyysin Niinaa käymään kaupassa iltaa varten, minä kun olin venetrailerin kanssa hitaampi ja kömpelömpi. Niina katseli nolona ympärilleen ja naurahti ”Onko kellään housuja?” Niinalla oli pelastatumispuvun lisäksi vain kumisaappaat ja sukellusalushaalari. Eipä ollut hätä tämän näköinen. Minulta taas löytyi housut. Vaihdoimme housuja ja haalareita ja Niina pääsi kauppaan ja minä sukellushaalarissa suoraan Praavan venesatamaan.

Tässä ammatissa ei todellakaan vaatteilla koreilla.

Koko meritiimi, paitsi sairaslomalla ollut Anna, ja yliopiston Jari ja Jorma viettämässä kauden päättäjäisiä.

Rajansa kaikella

Kesän parhaat kelit osuivat tälle viikolle.

Maanantaina Manu soitti minulle inventointityömaalta Tornion edustalta: ”Puolet näistä pisteistä on Ruotsin puolella. Mennäänkö silti tekemään vedenalaiskartoitukset? Mulla ei kyllä ole passia mukana.”

Niina ja Lari aloittamassa sukelluslinjan tekoa. Ilmaa ei ole pilattu tuulella.

Manu on saksasta. Pisteet taas tulivat Helsingistä, mikä usein tuntuu olevan kauempana kuin monet ulkomaat. Yleensä kuitenkaan edes Suomen Ympäristökeskus ei ole tehnyt sellaisia maantieteellisiä virheitä, että olisi lähettänyt suomalaisia viranomaisia tekemään kansallisia inventointeja naapurivaltion puolelle. Nyt oli SYKEltä kuitenkin Torniojoen veteen piirretty viiva hukassa.

Toimistotöitäkin voi tehdä ulkona.

SYKE on myös toistuvasti lähettänyt meille Perämerelle kartoitettavaksi ”vedenalaispisteitä”, jotka ovat olleen maalla jo vuositolkulla ja joilla saattaa kasvaa miehenmittaista pajukkoa. Soitin Helsinkiin tämän kevään pisteiden johdosta ja sanoin, että kyllä ne minun kartallani ovat maalla. SYKEltä sanottiin että ei heidän kartoissaan. Vertailimme kartta-aineistoja, ja kävi ilmi, että ainakin yksi mallintaja käytti rantaviiva-aineistoa vuodelta 1993. 

Anna ja Johanna videokuvaamassa.

Kerroin että täällä meilläpäin vaikuttaa sellainen pieni ilmiö kuin maankohoaminen, ja että ei ihmekään, jos vajaan puolen metrin syvyyteen tarkoitetut pisteet ovat parissakymmenessä vuodessa kiivenneet maalle. ”Ai niin juu, se maankohoaminen. Ei se täällä Suomenlahdella juuri vaikuta. En ajatellut, että se on niin tärkeää.”

Vanhan rantaviiva-aineiston vielä ymmärrän, mutta millä aineistolla pelataan, jos Suomen ja Ruotsin raja on jossain muualla kuin keskellä Torniojokea? Nopea puhelinhaastattelukierros kulttuurihistorioitsijaveljelle ja historianopettajakaverille vahvistaa päähän juurtuneen vuosiluvun: Suomen ja Ruotsin välinen rajaviiva piirrettiin vuonna 1809 kun Ruotsi-Suomi hajosi ja Suomi liittyi Venäjään. Sen koommin rajaviivaan ei ilmeisesti ole kajottu.

Larin ja Annan inventointipisteet veivät lähelle Kemin satamaa...

Tämä on sen verran vanha aineisto, että sen kuitenkin luulisi löytyvän SYKEnkin aineistoista. Välillä vain tuntuu että täällä periferiassa, Perä-Pohjolassa, Lapissa, eletään niin kaukana Helsingin humusta, että joskus tuntuu kuin ulkomailla oltaisiin. Perämerellä on erilaiset olosuhteet kuin Helsingin saaristossa, siitä ei pääse mihinkään. Sehän se on Suomen rannikon rikkaus, Perämerellä on pitkiä matalia hiekka- ja kivikkorantoja ja Suomenlahdella komeita jyrkkiä kallioita. 

Hauenpoikanen.

Siksi onkin erityisen hienoa, että VELMU-vedenalaiskartoitukset kattavat koko Suomen rannikon. Kuinka muuten eteläsuomalaiset saisivat tietää, kuinka erilaiseksi Itämeri muuttuu kun tullaan Merenkurkusta pohjoiseen? Ja että rantaviiva tosiaan muuttuu aikojen saatossa – tänään yksi inventointipisteistä oli valtavan hiilikasan alla Tornion syväsataman laiturilla. SYKEn puolustukseksi on kyllä sanottava, että myös yksi meidän käsi-GPS-laitteista väitti pisteen olevan merellä.

Sarven mökki on asutun näköinen vielä viikon. Ensi viikolla on tarkoitus muuttaa pois.

Mitä pinnan alla piilee

Nelisenkymmentä silmäparia seuraa kun laskeudun tikkaita alas sameanruskeaan veteen. Annan ”Kaikki OK” ja ”alas” -merkit ja painun hitaasti pinnan alle. Pidän tiukasti kiinni henkiliinasta ja mietin, kuinka syvää tässä mahtaa olla.

Kolmen metrin syvyydessä alkaa jo pimentyä. Näkyvyys on niin huono, että joudun katsomaan rannetietokoneen näyttämän syvyyden aivan kasvojen edessä. Neljässä metrissä tulee täysin pimeää. Kytken tietokoneen taustavalon päälle, se kiiluu ainoana valopilkkuna pimeydessä. Neljän metrin jälkeen en enää pysty tarkistamaan syvyyttä, koska näkyvyys on niin huono, että vaikka tuon tietokoneen nenäni eteen, en näe lukea syvyyttä.

Jossakin vaiheessa vajoaminen vain tuntuu hidastuvan. Arvelen tulleeni pohjaan, mutta en ole varma. Jalat liikkuvat jotenkin tahmeammin, kuin olisin polvillani marjapuurossa. On täysin pilkkopimeää, näen silmät kiinni aivan yhtä paljon kuin silmät auki. Puristan henkiliinaa kuin napanuoraa, se on ainoa linkkini yläpuoliseen maailmaan. Pelkään jääväni jumiin laiturirakenteisiin tai sataman pohjaan heitettyihin polkupyöränromuihin.

Alan pikku hiljaa edetä pohjaa pitkin ryömimällä. Pohja on pehmeää mutaa, käsivarteni uppoaa helposti olkavartta myöten liejuun. Silmät kiinni haron sekä jaloilla että käsillä ja yritän löytää jotakin katsojille näytettävä. Aina välillä käteen tai jalkaan osuu kovempi kappale – keppejä, kiviä. Nyt polven alla tuntuu jotakin pyöreää. Liikuttelen jalkoja varovasti, koska pohjassa on varmasti myös rikkinäisiä pulloja. Sukelluspukuni on hyvä, muttei kestä viiltohaavoja.

Polven alla on selvästi jotakin. Silmät kiinni liikutan käden polvea pitkin mudan sekaan ja löydän kaljapuollon muotoisen esineen. Saa kelvata. Nyt on päästävä pois tästä pimeydestä.

Nousen hitaasti ylöspäin ja neljän metrin kohdalla haalea valo tulee vastaan. Pimeydestä pois pääseminen ei ole pitkään aikaan tuntunut näin mukavalta. Tarkastelen saalistani, se on kuin onkin kaljapullo, vieläpä täysi ja korkkaamaton.

Nousen pintaan ja ihmiset tuijottavat minua kiinnostuneina. Lapset osoittelevat sormilla. Täytän tasapainoliivin ilmalla, otan regun suusta ja näytän aarrettani. Pekka ottaa pullon vastaan, joku kysyy, mitä merkkiä se on. Etiketti on liuennut pois, mutta korkissa on Karjalan logo.

Nousen veneeseen ja riisun samalla kun vastailen kiinnostuneiden kyselyihin.

Kahden tunnin kuluttua sukellan taas. Tiedän jo, mitä alhaalla odottaa, enkä voi sanoa nauttivani tästä sukelluksesta lainkaan. Aiemmin pöllyttämäni pohja ei tunnu laskeutuneen lainkaan, pimeys tulee vastaan jo kolmen metrin jälkeen. Aurinkokin on laskenut, ja satamassa kulkee enemmän veneitä pöllyttämässä pohjaa entisestään. Toivon että kaikki veneilijät tunnistavat sukeltajan A-lipun ja pysyvät kaukana sukelluspoijustani ja henkiliinastani. En halua joutua kenenkään potkuriin.

Hyväksi havaittua strategiaa noudattaen ryömin pohjassa silmät kiinni ja nelinkontin. Ensimmäiseltä sukellukselta en löydä kuin pari keppiä, toiselta kiven. Kolmas kerta toden sanoo, nyt on löydettävä jotain oikeasti kiinnostavaa, koska en halua sukeltaa enää uudelleen tähän pimeyteen ja sameuteen.

Räpylät osuvat johonkin ryömiessäni eteenäin. Se on jotain kovaa ja melko suurta. Käännyn 180 astetta ympäri, niin ainakin kuvittelen, ja saan käteni jonkun pyöreähkön ja pitkähkön esineen kohdalle. Sydän hypähtää, adrenaliini purkautuu vereen. Herra Jumala, se on miehen reisi! Tyhmä ajatus, ja johtuu vain tästä pimeydestä ja siitä ajatuksesta, että ryömin pitkin satamanpohjaa. Rauhoitun ja yritän tunnistaa esinettä pelkän tuntoaistin varassa. Se on tosiaan miehen reiden paksuinen ja ympärykseltään pyöreä, mutta loppuu molemmissa päissä suoraan pintaan. Kaivan esineen mudasta ja pakkaan kainaloon. Se painaa jonkun verran, joudun lisäämään ekstrailmaa liiviin että pääsen ylös.

Pinnalla tasapainotan itseni ja ojennan mustasta rikiltä haisevasta mudasta kaivetun esineen Pekalle veneen perälle. Näen uurteet esineen pinnalla ja mietin, onko se kappale puulaivan mastoa. Pekka huuhtelee enimpiä haisevia liejuja esineen päältä ja varoo likaamasta venettä liikaa. Äkkiä näen reiät esineen tasaisissa päissä.

- Se on imuri! Se on pölynimuri!!

Tervetuloa Vaasan Taiteiden Yöhön myös ensi vuonna.

Median myllerryksessä

Tämä on ollut erilainen viikko, meille kaikille. Minä ja Pekka olemme olleet töissä viime lauantaista lähtien ja suurelta osin median ja yleisön palveluksessa. Melkein koko ajan on tuullut. Loppu tiimistä on ollut Oulussa ja koko ajan on tuullut. Töitä on tehty hampaat irveessä hirveässä säässä, mutta mediapäivät ovat aina osuneet sille viikon ainoalle tuulettomalle ja aurinkoiselle päivälle. Silloin ei luonnollisestikaan voi tehdä muita töitä.

Komea Norrskär.

Viime lauantaina pidettiin Röytän Elojuhlat, Perämeren veneilypäivät, ja minä ja Pekka kävimme esittelemässä Maiaa siellä. Olipa kiva nähdä, että niin paljon kiinnostuneita ihmisiä kävi ihmettelemässä meidän laitteita ja varusteita ja kyselemässä. Monet vielä kiittelivät jälkeenpäin, että olipas mielenkiintoista.

Olivian toimittaja ja kuvaaja tekemässä juttua.

Sunnuntaina Pekka ajoi Maian ja minä Hiluxin Vaasaan. Mailta matka kesti reilut kolme tuntia pidempään. Maia tosin ei lähtenyt Oulusta vaan Oulun pohjoispuolelta, ja joutui tankkaamaan matkalla pari kertaa, kun Hiluxia ei joutunut tankkaamaan kertaakaan. Pekan ja Maian matka kesti kahdeksan tuntia.

Maanantaiksi ja tiistaiksi Vaasan porukka oli suunnitellut SUPERB-workshopin Norrskärille. Myös meripuolen isopomo Micke oli tulossa, ja perinteisesti, jos yhdistetään Micke, SUPERB ja pakolliset päivämäärät ulkosaaristossa, alkaa tuulla. Näin nytkin. Maia ja vaasalaisten vene taistelivat tiensä Norrskärille n. 12 m/s lounaistuulessa, Elektra seurasi perässä lähes 14 m/s tuulessa iltasella. Seuraavat päivät oli tarkoitus sukeltaa ja lennättää SUPERB-hankkeen pientä kauko-ohjattavaa helikopteria. Molemmat tavoitteet saavutettiin, mutta sukeltaminen huomattavien vaikeuksien kautta vaahtoavalla merellä kovassa tuulessa.

Oulun tiimi tekemässä kasvilinjaa lähes 20 m/s tuulessa. Veneellä ei lähdetty :)

Tiistaina tuuli pahimmillaan lähes 15 m/s ja kahlasimme kainaloita myöten Norrskärin sisälaguunissa tekemässä ”sukelluspisteitä”. Ouluun jäänyt tiiminosa puolestaan kyllästyi ainaiseen tuuleen ja ilmoitti, että keskiviikkona, tuli taivaalta sitten kissoja tai koiria, kaksi tiimiä lähtee tekemään kahlauslinjoja autolla. Ei tullut kissoja ja koiria, mutta Marjaniemessä keskituuli oli 19 m/s ja puuskissa 21 m/s. Tiimiltä syntyi kolme linjaa. Hatunnoston arvoinen juttu.

Johanna tekemässä kahlauspistettä sisälaguunissa Norrskärillä.

Torstai näki auringon nousevan tuulettomalle taivaalle ja naistenlehti Olivian toimittajan ja kuvaajan ajavan Vaasaan haastattelemaan minua. Olivat yrittäneet löytää pelastussukeltajanaista, mutta koska sellaista ei löytynyt, tyydyttiin meribiologiin :) Kuvaussessio oli hauska, lutattiin vedessä vapaasukeltavan kuvaajan kanssa kun toimittaja istui kauniilla pikkusaarella auringonpaisteessa ja jutteli muiden kanssa.

Norrskär 15 m/s.

Illalla haastattelua jatkettiin Vaasan sisäsataman terassilla Taiteiden yön alkaessa. Oulun toimiston teltalla kävi vedenalaisía ihmeitä ihmettelemässä monta lapsiperhettä. Minä puolestani kävin sukeltamassa kaksi näytössukellusta sisäsataman pohjamutiin ja saaliiksi sain ensimmäiseltä sukellukselta korkkaamattoman kaljapullon ja toiselta sukellukselta ilmeisesti 60-luvun imurin. Imuri kiinnosti erästä pikkupoikaa, ja kun Pekka oli sanonut, että ei sataman pohja ole oikea paikka imurille, poika tuumasi että ei olekaan, siinä voi olla vielä jotain myrkkyjä tai jopa sähköä jäljellä :) Sukelluksista täytyy sanoa, että olen tehnyt parempiakin. Näkyvyys oli täysi nolla, täysin pimeää oli jo reilun kolmen metrin syvyydessä ja pohjalla 5,5 m syvyydessä upposin polvia myöten mutaan. Oli aivan sama, olivatko silmät auki vai kiinni, näkyvyyttä oli yhtä paljon. Käsikopelolla etenemällä löytyi mudan joukosta joitakin kokkareita, mm. jo mainittu kaljapullo ja imuri, toivoin vain, etten törmäisi kalmoihin. Sellainen olisi ollut ikävämpi juttu tuoda ylös yleisötapahtumassa, jossa lapset katselevat hauskaa sukeltajatätiä Roska-Roopen kannelta.

Helikopteri ja sen lisävarusteet. Helikopteri oikeassa yläkulmassa :)

Tänään, perjantaina, päästään vihdoin kotiin. Pekka jo lähti Maialla kohti Kokkolaa, jonne vene menee kasvojenkohotukseen, ja minä lähden Hiluxilla perästä reilun tunnin päästä. Ensimmäinen lomaviikonloppu kahteen viikkoon. Tulee ihan tarpeeseen. Vaikka eilinen mediahässäkkä olikin tosi mielenkiintoinen päivä, 12-tuntisen työpäivän jälkeen nukahdin niin nopeasti että en ehtinyt kunnolla edes makuupussiin.

Jospa ensi viikolla ei tuulisi ja päästäisiin taas Sarveen…

Lopuksi Oulun tiimin terveiset: toimistossa tulee hulluksi!

Sammakoita pilssissä ja muita kostotoimenpiteitä

Maanantaina lähdettiin Tornion Röyttästä. Tytöt sanoivat, että Busterissa hyppi sammakko. Tapaus kuulosti minusta kovin omituiselta, koska Buster oli sidottu reilun kolmen metrin korkuisen tankkauslaiturin juureen niin että Busterista joutui kiipeämään laiturille pystytikkaita pitkin. Miksi sammakko olisi täällä eksynyt ensinnäkin tankkauslaiturille ja toisekseen päättänyt pudota Busteriin? Oliko se yrittänyt itsemurhaa eikä onnistunut siinä, oliko se horjahtanut hortoiltuaan laiturinreunalla vai oliko se tähdännyt veteen mutta osunut veneeseen?

Pääsimme onnellisesti Sarveen ja inventoimme lopun iltaa Möylyn hylkeidensuojelualueen vesillä. Ukkonen jyrähteli eteläisessä horisontissa ja kun salamatkin alkoivat jo näkyä, palasimme ensimmäisten vesipisaroiden putoillessa takaisin satamaan.

Nyt minäkin näin ne – sammakot. Niitä ei ollut Busterissa vain yhtä, vaan peräti kolme. Kaikki loikkivat pakoon pilssiin, josta sain pelastettua käsillä ja äyskärillä kaksi ja vapautettua Selkä-Sarven luontoon. Kolmas oli oman tiensä kulkija ja päätyi pilssipumpun laatikkoon, josta sitä ei enää mitenkään saanut ronkittua ulos. Nyt voin vain realistisen ikävästi toivoa, että luonto ei kosta ja sammakko tuki pilssipumppua.

Minä sen sijaan suoritin tarkoituksellisen koston. Koko viikon on tuullut 9 m/s etelästä eli emme ole päässeet mihinkään ulkotöihin maanantaita lukuun ottamatta. Aurinko sen sijaan on paistanut niin että ulkona olisi kyllä ollut hieno sää esimerkiksi tiskien pesemiseen.

Meillä on tiimissä sopimus – minä teen ruuan ja 7 muuta tiimin jäsentä tiskaavat vuorotellen. Minä en tiskeihin koske. Piste.

Selkä-Sarven vartiotupa on tällä hetkellä kovin eletyn näköinen....

Maanantain tiskit jäivät tiskaamatta. Ne seisoivat aurinkoisella pihamaalla myös koko tiistain. Kun illalla ryhdyin tekemään ruokaa, ainoat puhtaat astiavalinnat olivat kaksi pientä kattilaa, kuhmuinen alumiininen paistinpannu ja pesuvati. Minua harmitti. Minä sentään teen ruokaa joka päivä, mutta muut joutuvat tiskaamaan harvemmin kuin kerran viikossa henkeä kohden. Koko päivän olisi joku voinut halutessaan tiskata kauniissa auringonpaisteessa.

Kun ei tuulella pääse ns. merta edemmäs kalaan, inventoidaan sitten Selkä-Sarven fladoja ja kluuveja eli merestä kuroutuneita pikkuvesiä.

Käytin puhtaana olevia astioita eli kuhmuista alumiinipaistinpannua (tarkoitettu nuotiolle, koska pohja oli noessa) ja kattilaa salaatille, ja pilkoin salaattiainekset likaisella veitsellä ja leikkuulaudalla, koska puhtaita ei ollut saatavilla. Minua otti päähän, ja päätin että minäkin voin antaa piut paut yhteisille sopimuksille enkä tarkkaile laatua kuten muina iltoina – jätin kiinalaisen parmesaani-korianterisalaatin tomaattikuutioihin siemenet ja kannat paikoilleen. Jos joku ei pidä tiskaamisesta, minä en pidä siementen perkaamisesta tomaateista.

Tuulipäivän iloksi teimme kasvilinjan ainoaan tuulettomaan paikkaan, jonne ei tarvinnut ajaa veneellä, Selkä-Sarven pohjoiskärkeen. Sukelluslinja kulki Selkä-Sarven merimerkiltä Maasarven laiturille. Olipa mielenkiintoinen!

Vaan kuinkas sitten kävikään? Edellisen päivän tiskit oli tiskattu sillä aikaa kun tein ruokaa, kaikki kehuivat ruuan maasta taivaaseen, salaatti syötiin viimeistä murusta myöten ja minua ärsytti koko ajan, kun tomaateissa oli siemeniä.

...ja ne tiskatut tiskit.