Blogin arvoinen asia

Hollantilainen Petrouschka, 16 v, työskentelee seuraavat kolme viikkoa Perämeren meritiimissä. Tänään on työpäivä numero kaksi ja "Petruska" teki jo nyt todella hienon löydön.

Yksi Petruskan omista projekteista on saattaa herbaariokuntoon vuosia vanhat prässätyt kasvinäytteet, joita ei ole aina ehditty tehdä loppuun asti. Olisi näköjään pitänyt, koska vuodelta 2012 löytyi ensikatsomalta hieman epämääräisen näköinen näyte, joka tarkemmalla tutkimuksella osoittautui minulle ennestään täysin tuntemattomaksi lajiksi. Minun silmissäni Perämeri siis sai uuden lajin kun Ryöpäksen saarelta Rahjan saaristosta löytyi itulimaska Lemna turionifera.

Jos olet biologi etkä ole ennen kuullut moisesta limaskasta, ei se mitään. En ollut minäkään. Laji on nimetty vasta vuonna 1975 ja se on Suomelle tulokaslaji joko Pohjois-Amerikasta tai läntisestä Aasiasta. Lajinmäärityskin on varmasti pätevä, koska sen on tehnytt kasviguru Tauno Ulvinen Oulun yliopiston kasvimuseolta. Hän on myös kirjoittanut lappuun että on ottanut puolet näytteistä Oulun kasvimuseon kokoelmiin.

Minulta menee varmaan paljon asioita ohi kun muka kiireisemmät ja tärkeämmät vaativat enemmän huomiota, mutta tällaisten löytöjen ei pitäisi jäädä arkistojen kätköihin.

Tuuletin ja hihkuin kuinka hieno löytö tämä oli ja Petruska kysyi ihmeissään että tämäkö, onko tämä todella niin erityinen kasvi? Nämä pienet vihreät idut paperilla Kyllä, kyllä se on. Erityisesti jos olet meribiologi.

Kyllä kannattaa ottaa harjoittelijoita! Minä opin häneltä tänään varmaan enemmän kuin hän itse (opin myös, että huhtikuun 27. eli tänään on Hollannin Kuninkaanpäivä, vapaapäivä, jolloin kaikki pitävät oransseja vaatteita).

Kirjoitin tänään myös artikkelia uuden opetussuunnitelman mukaisesta ilmiöpohjaisesta oppimisesta. Minusta tänään ollaan oikeiden asioiden äärellä niin monella eri tavalla!

Essi Keskinen


Se aika vuodesta

Niin kuin alkaa keväällä odottaa kesätyöntekijöiden saapumista, odottaa myös veneiden vesillelaskua ja uskollisten työtuhtojen jälleennäkemistä. Tutuksi tulee vääjäämättä, kun satoja tunteja istuu ruorin takana. Niille melkein juttelee, kun talven jälkeen tapaa laiturissa. Melkein kyselee, miten talvi telakalla sujui ja millä fiiliksillä lähdetään taas merelle töihin. Sellaisia ne ovat, nuo kelluvat työkaverimme.

Kun kurjet ovat saapuneet ja haahkat mouruavat soitimellaan, alkaa pälyillä toimiston ikkunasta tyhjälle laiturille. Niin tälläkin kertaa, eikä auttanut kuin hypätä bussiin ja suunnata kohti venetelakkaa. Kiitos saariston riisuttujen bussivuorojen, tälläkin kertaa veneenhakumatkalle lähti mukaan myös keltainen potkupyörä. Sujuu sitten joutuisammin myös se kymmenen kilometrin kotimatka. Repussa kulkivat kuivapuku, merikartta ja muut varusteet veneenajoa varten.

Kevään ensimmäinen kohtaaminen on tavallista starttia aistillisempi. Herkällä korvalla kuuntelee moottorin murinaa. Muistin lokeroista kaivelee, että kaikki on kohdillaan ennen vesille lähtöä. Huolestuneena kurtistaa kulmiaan, kun gps ei löydäkään heti signaalia. Haeskelee vielä trimmien sujuvinta säätöä.

Aurinko paistaa, mutta kylmänkirpeä pohjoistuuli muistuttaa talven läheisyydestä. Merikotka morjestaa komealla kaarroksella rantapuiden yllä. Kymmenien ja kymmenien haahkaparvien kanssa saa olla ajossa tarkkana. Joutsenparille antaa tietä kapeassa väylässä, räpylänpolkijoilla on aina etuajo-oikeus. Heillä ei totisesti ole kiire toiselle puolelle. 

Kotilaituriin kiinnittyessään huomaa mutisevansa veneelle puoliääneen, että kohta mennään taas. Merelle tositoimiin. 

Heidi, meribiologi

Saaristo-Selkämeren meritiimi

Taidetta pinnan alle osa 2: Patsaita puistoksi asti

Kauan ei Kalakodon tarvinnut olla yksin aaltojen alla. Koska Stora Hästön vedenalainen luontopolku osoittautui sukeltavien ja snorklaavien kansallispuistokävijöiden suosikkikohteeksi, siinsi toiveissamme perustaa toinen vedenalainen luontopolku itäiselle Saaristomerelle Dalskärin saaren rantaveteen, Kalakodon seuraksi. Pohdimme aluksi jotain pientä ja luovaa, ehkäpä jonkun kiinnostuneen koululuokan kanssa toteutettuna. Syksyllä 2012 ajatuksemme vedenalaisesta sukellus- ja snorklauskohteesta sai innostuneen vastaanoton Turun Suomalaisen Yhteiskoulun lukion biologian, historian ja kuvataiteen opettajien keskuudessa -ja ennen kuin huomasimmekaan, seuraavana keväänä oli polkaistu pystyyn kokonainen oppilasprojekti aiheen ympärille. Oli riemastuttavaa seurata, miten vaatimaton ideamme lähti iloisesti lapasesta elämään omaa luovaa elämäänsä: näimme pienen muuttuvan suureksi, parin kuvalaatan kokonaiseksi puistoksi vedenalaisia patsaita, kun työvaihe kerrallaan innokkaat ja osaavat lukiolaiset opettajineen muuttivat suunnitelmansa upeiksi betonitaideteoksiksi.

Ensimmäinen tutustumiskäynti Dalskärille tehtiin Olga -purjealuksella toukokuussa 2013. Kuva: Heidi Arponen.

Pohjaa tutkittiin snorklaamalla ja sukeltamalla veistoksille sopivien paikkojen löytämiseksi. Kuva: TSYK.

Aallokko ja tuuli eivät haitanneet, kun oppilaat kävivät useaan kertaan Dalskärillä tutustumassa patsaiden tulevaan sijoituspaikkaan sukelluskouluttaja Jouko Moisalan johdolla. Pitkien koulupäivien jälkeenkin lukiolaiset jaksoivat uurastaa patsaiden parissa milloin metalli- ja hitsaustöiden, milloin betonivalujen kanssa. Taiteilija Miika Karttunen opasti patsaiden suunnittelussa ja toteutuksessa. Projektia vetäneiden opettajien Katja Tauriaisen, Nina Branderin, Christiane Ala-Nissilän ja Marja Haapakankaan periksiantamatonta asennetta ei voinut kuin ihailla: pitkin vuotta projekti eteni kuin vauhtiin sysätty keilapallo, joka kerta toisensa jälkeen kolisteli tieltään eteen tulevat ongelmat. Risto Niinivirta Hartela Oy:stä innostui jälleen tukemaan vedenalaista betonitaidetta lahjoittamalla materiaalia ja lainaamalla työvälineitä. Betonivaluun tarvittavat työtilat järjestyivät Forum Marinumista ja patsaiden kuljetus Aurajoelta Dalskäriin ja niiden pohjaan laskeminen onnistuivat Alfons Håkansin myötävaikutuksella.

Patsaat laskettiin paikoilleen Dalskärin rantaveteen 4.6.2014. Kuva: Heidi Arponen.

 Jokaisen taideteoksen taustalla on tarina ja teema, joka liittää ne osaksi Saaristomeren historiaa ja meriluonnonsuojelua. Merenneito on kukitettu pohjaan laskemisen kunniaksi. Kuva: Kevin O'Brien.

Sinisimpukka, Merikotka, Merenneito, Mänty meressä, Tie merellä, Syvyyksien Houdini… Ympäristötaideteokset ovat kantaaottavia, ja niissä kuvastuu ihmisen suhde meriympäristöön. Kuva: Kevin O'Brien. 

Kohteet esitellään rannan opastaulussa. Sen vieressä olevasta postilaatikosta löytyy vieraskirja –sekä maski ja snorkkeli lainaksi kävijöille! Kuva: Kevin O'Brien.

Sukeltaminen vedenalaisessa taidenäyttelyssä on elämys vailla vertaa –kirkkaan valkoiset veistokset loistavat Itämeren vihreän veden syleilyssä. Juuri kun kadottaa näkyvistä edellisen patsaan, seuraava hohtaa horisontissa. Kuva: Kevin O'Brien/Metsähallitus.

Sinisimpukka -kaunis kuin Itämeri. Kuva: Heidi Arponen/Metsähallitus.

Dalskärin vedenalainen Veistospolku on palkittu kunniamaininnalla Suomen paras maisemahanke –kilpailussa vuonna 2014. Veistospolku sai kunniamaininnan myös Euroopan neuvoston Kulttuuriympäristön tekijät –kisassa, jossa TSYKin oppilaat toivat esille vedenalaisen kulttuuriperinnön ja sen haavoittuvuuden Hiljainen Maisema – Vedenalainen veistospolku –työllään. 

Lukiolaiset säätytalolla vastaanottamassa kunniakirjaa Suomen paras maisemahanke –kilpailussa. Kuva: TSYK.

Veistospolkuprojekti herätti suurta kiinnostusta EU:n Coastal and Maritime Tourism -merialuesuunnittelukonferenssissa Venetsiassa 2014. Kuva: Heidi Arponen/Metsähallitus.

Vuosien kuluessa veistoksista muodostuu simpukoiden, merirokkojen, levien ja kalojen asuttamia vedenalaisia riuttoja.  Kuva: Heidi Arponen/Metsähallitus.

Kivisimppu on löytänyt paikkansa patsaan kolosta. Taustalla luimistelee sirokatkarapu. Kuva: Heidi Arponen/Metsähallitus.

Veistokset muuttuvat vuodenaikojen vaihtuessa, kun eri levälajit kasvavat vuorotellen niiden pinnoilla. Kuva: Heidi Arponen/Metsähallitus. 

Sinisimpukat, levärupi ja merirokot elävät sulassa sovussa patsaiden pinnoilla. Kuva: Heidi Arponen/Metsähallitus.

Lisää tietoa ja kuvia löytyy Vedenalaisen Veistospolun kotisivuilta:

https://blog.edu.turku.fi/vedenalainenveistospolku/

Sukella vedenalaiseen taidenäyttelyyn:

https://www.youtube.com/watch?v=2m_f04Xijj8

Teksti: Heidi Arponen, meribiologi

Jotain uutta, jotain vanhaa

Darwinissa on ilta, lämpötila on 31 astetta ja ilmankosteus 81 %. Saan tekstiviestin töistä: "Perämeren meritiimissä on kesällä harjoittelijan lisäksi Linda ja Lari".

The Usual Suspects. Lari tuli töihin muistaakseni 2011, Linda harjoittelijaksi muistaakseni 2012, ja molemmat ovat olleet joko minun tai kollegani tiimissä joka kesä sen jälkeen.

Tänä vuonna budjettiani pienennettiin viimekesäisestä noin puolella, viimekesäistä pienennettiin edelliskesäisestä noin kolmanneksella. On siis ihme että enää saan venettä veteen. Mutta henkilöstön pätevyydestä ei ainakaan tarvitse tinkiä. Mukaan mahtuu hyvin yksi uusi työharjoittelija ja jokunen vapaaehtoinen, kun tiimin perustan ammattilaisuus on betoniin valettu.

Lomaa Australiassa kestää enää pari viikkoa ja siitä puolet vietän sukeltamalla Suurella Valliriutalla. On mukava ajatella työasioita sen verran lomallakin, että tietää kaiken olevan kunnossa kesää varten. Tiimi on hyvä ja kokenut, kollegat ovat ystävällisesti huolehtineet kaikesta juoksevasta loman aikana ja kesän suunnittelukokous osunee reilun viikon päähän töihinpaluusta.

Lomasta on hienoa ja rentouttavaa nauttia kun tietää voivansa palata jollain tavalla kasassa olevaan työpisteeseen eikä huomata pudonneensa täysin kelkasta loman aikana.

Kiitos uus-vanhalle tulevan kesän tiimille että saan tuntea olevani varmalla pohjalla kesän suhteen myös lomalla!

Essi Keskinen

Kilkit ja Gondwanamaan koivut

Ajelin Australiassa Sydneysta etelaa kohti ja mietin kilkkeja. Miksiko juuri kilkkeja? Koska vaikka olen lomalla, luen tyosahkoposteja, ja sinne oli putkahtanut pyynto VELMU-Atlas -kirjatiimilta. Alueellisiin merikuvauksiin olisi kiva saada tekstia vaikkapa jonkun elion nakokulmasta.

Mietiskelin, mika olisi paras elio Perameren suunnalta. Luultavasti kilkki. Niita on paljon ja niita on joka puolella, vaikka ne elavatkin lahinna vain syvilla pimeilla pohjilla kaukana kaikesta. Kilkilla on Peramerella oma nimikin mutta se on nyt paassyt unohtumaan. Oliko se kaskinen? Jotain joka kuulostaa paikannimelta etelasta muuttaneen korvaan.

En erityisemmin mieti tyoasioita lomalla, mutta sahkopostia on kiva paasta purkamaan paivittain. Muuten ensimmaisena tyopaivana odottaa taysin mahdoton muuri lukematonta meilia, joista suurimman osan voi poistaa saman tien, suureen osaan pystyy helposti vastaamaan ja monet pystyy delegoimaan. Vain hyvin vahan meilia jaa oikeasti luettavien listalle.

Nyt siis ajelin autolla ja mietin mita kirjoittaisin. Olen muuten yrittanyt kirjoittaa kaikki VELMU-Atlaksen omat osuuteni jo valmiiksi, ennen lomia, mutta tasta tekstista meilla oli erimielisyytta. Muutamat merialuetekstien kirjoittajat olivat sita mielta etta tama ei ole mikaan lastenkirja ja sen takia ei voi ottaa elion nakokulmaa. Ei sitten, mietin, ja kirjoitin tylsan Fakta 2000 -maisen tekstin. Nyt tuli kuitenkin suora pyynto tuottajatiimilta - "mielellaan jonkin elion nakokulmasta". Mietin siis, voisinko kirjoittaa jotain kilkin nakokulmasta.

Paikka naille mietinnoille oli mita parhain kilkeilla on jotain yhteista Australian kanssa. Olin juuri tullut Tarra-Bulgan (vai mikahan se hankala nimi oli...) kansallispuistosta, jossa olin ihaillut jopa tuhatvuotiasta "myrtle beech" -puuta. Lehtipuu, jolla on pikkuruiset vaivaiskoivua muistuttavat lehdet ja vankka runko. Ennen muinoin, muutama sata miljoonaa vuotta sitten, kun Australia oli viela osa valtavaa Gondwanamannerta Etela-Amerikan, Intian, Australian ja muiden mannerten kanssa, siella kasvoi naita Gondwanamaan koivuja. Kun mantereet sitten erkanivat toisistaan, Australian itarannikon vuoristoon jai muutamia taskuja naita relikteja eli jaannoslajeja vanhoilta ajoilta.

Kilkki on jaakauden lapsi, jaannelaji aikojen takaa. En siis koskaan ole kovin kaukana tyoasioista vaikka kuinka lentaisin toiselle puolelle maapalloa.

Gondwanamaan sademetsat ovat muuten kasittamattoman kauniita. Paljon saniaispuita, kappyraisia Gondwanamaan koivuja, valtavasti sammalia ja kaikenlaisia saniaisia seka maassa etta epifyytteina. Mutta ei juuri muita aania kuin pari linnun huudahdusta silloin talloin, jollei satu onnistamaan ja kuulemaan lyyralinnun laulua. Kaskaita ei ole, sammakoita saati apinoita ei ole huutelemassa. Tunnelma on jopa hieman aavemaisen hiljainen.

Hiukan niin kuin Perameren pohjalla.

Essi Keskinen

Taidetta pinnan alle osa 1: ilo olla edelläkävijä!

Uutisissa kerrottiin äskettäin ”Euroopan ensimmäisen vedenalaisen veistosnäyttelyn olevan rakenteilla Lanzarotelle” ja valmistuvan 2017. Pieni virhe uutiseen oli päässyt pujahtamaan, sillä Saaristomeren Dalskärin vedenalaisella veistospolulla vietettiin avajaisia kesäkuussa 2014, ja perustus patsaspuistolle laskettiin jo 2011 Kalakoto –taideteoksen myötä!

http://yle.fi/uutiset/veistosmuseo_rakentuu_veden_alle_lanzarotella__video/8640261

Ensimmäiset palaset alkavat muotoutua. Hartela Oy innostui vedenalaisesta taideprojektista ja lähti mukaan työvaiheiden  toteutukseen. Myös Kalakodon materiaali saatiin lahjoituksena Hartelalta. Kuva: Armi Nurminen

Saaristomeren kansallispuistossa, pinnan alla tonnien painoisia, upeita betoniteoksia –miten tähän on tultu? Kaikki alkoi kiinnostavasta ehdotuksesta lähteä mukaan vedenalaisen taideteoksen toteuttamiseen Turun 2011 kulttuuripääkaupunkivuoden Contemporary Art Archipelago –nykytaideprojektissa. Kun taideopiskelija Armi Nurminen esitteli suunnitelmansa Kalakodosta Saaristomeren kansallispuiston väelle, tunsimme heti olevamme mukana jossain aivan uudessa ja ennen näkemättömässä – toista näin massiivista pinnanalaista taideteosta ei muualta Suomen rannikolta löydy, mahtaako edes Euroopasta!

Kalakoto alkaa jo hahmottua betonivalimon lattialla. Kuva: Armi Nurminen.

Meribiologin mieli näki välittömästi, miten taideteokseen tutustumaan tulevat sukeltajat ja snorklaajat pääsevät samalla osaksi taideteosta ympäröivää vedenalaista maailmaa. He näkisivät omin silmin kaiken kauniin ja ei-niin-kauniin suojelua kaipaavassa merenpohjassa. Patsas tulisi myös muuttumaan keinotekoisena riuttana osaksi vedenalaista ekosysteemiä ja muodostamaan elinympäristön monenmoisille merieliöille ja leville. Tarjosimme siis ilomielin Kalakodolle kodin Dalskärin saaren rantavedestä!

Valmis taideteos lautalla matkalla kohti Dalskäriä. Kuva: Kevin O'Brien/Metsähallitus. 

Taiteilija ja teos. Armi Nurminen valvomassa Kalakodon laskua meren pohjaan. Kuva: Kevin O'Brien/Metsähallitus.

9.6.2011 Kalakoto laskettiin 4,5 metrin syvyydelle hiekkapohjalle Dalskärin saaren rantaveteen. Kuva: Kevin O'Brien/Metsähallitus.

Kalakoto oli uudessa ympäristössään meren pohjalla aluksi kuin vieraalta planeetalta laskeutunut, kirkkaan oranssi auringonnousu. Taideteoksen sulautuminen uuteen ympäristöön tapahtui kuitenkin nopeasti: ensimmäisen kesän loppuun mennessä uudesta kasvualustasta innostuneet merirokot, sinisimpukat, vihreät ja ruskeat rihmamaiset levät olivat jo kansoittaneet patsaan pinnat. Pienet kolmipiikit, seitsenruototokot ja ahvenet eivät myöskään aikailleet, vaan löysivät nopeasti tiensä Kalakodon kierteen suojaa tarjoaviin syövereihin.

Kalakodon kierteet tarjoavat suojaisia elinympäristöjä mm. kaloille ja selkärangattomille eläimille. Kuva: Kevin O'Brien/Metsähallitus.

Jo ensimmäisen kesän aikana veistos sai merirokko- ja sinisimpukkakuorrutuksen, sekä vihreän, punaisen ja ruskean väreissä hulmuavan rihmalevähunnun. Kuva: Heidi Arponen/Metsähallitus.

Seuraavina vuosina Kalakodon sinisimpukkakuorrutus on vain paksuuntunut yhä uusien yksilöiden tarttuessa sen pintaan vahvoilla kiinnitysrihmoillaan. Merirokot ojentelevat pyyntirihmojaan ohikelluvan planktonsaaliin toivossa ja vieressä pitkät jouhilevät hulmuavat aallokossa kuin hiukset. Syksyisin punalevät loistavat väreinensä simpukoiden seassa. Hieta- ja mustatokot ovat löytäneet pesäpaikkansa betonijalustan alta, ja isokokoiset härkäsimput makoilevat tyytyväisen oloisina patsaan muotojen ulokkeilla. Meri on ottanut Kalakodon omakseen ja muuttanut sen erottamattomaksi osaksi Saaristomeren vedenalaista maisemaa.

Kalakoto kaikessa komeudessaan syksyllä 2013. Kuvat: Maija Huttunen/Metsähallitus.

Kalakodon tarina videomuodossa:

https://www.youtube.com/watch?v=0hGZF-T7_OQ

Pulahda virtuaaliselle visiitille Kalakodolle 2012:

https://www.youtube.com/watch?v=Rn1Vi3wrpsY

...ja uudestaan 2013 -mitä muutoksia huomaat?

https://www.youtube.com/watch?v=7RMaktNq55A

Teksti:

Heidi Arponen

suojelubiologi, Saaristo- ja Selkämeren meritiimi

Pähein työpäivä ikinä!

Kotkalaista kollegaa lainatakseni: "Eilen oli kyllä pähein työpäivä ikinä!" Ai miksi niin? En ollut maastossa, en sukeltanut, en edes opettanut koululaisia. Istuin Ympäristöministeriössä neuvottelevien virkamiesten, yliopistoihmisten, ELY-keskuslaisten ja kaikenlaisten virkamiesten kanssa ja katsoin esityksiä, joiden kuvia olen ottanut, esityksiä, joita olen auttanut tekemään ja esityksiä, jotka kertoivat siitä, että kymmenen vuoden uurastus on nyt palkittu.

VELMU eli vedenalaiskartoitus on nyt valmis! Se mikä alkoi vuonna 2002 muutaman edistyshenkisen meri-ihmisen märkänä unelmana on nyt saatu valmiiksi. Valtakunnallinen vedenalaisen luonnon monimuotoisuuden inventointiohjelma alkoi joidenkin mielestä suuruudenhulluna unelmana, mutta saahan sitä unelmoida. Nyt Suomen rannikon vedenalaiset luontotyypit ja lajisto on kuitenkin pääpiirteissään kartoitettu. Eihän työ lopu koskaan ja suuria aukkoja on vielä, mutta nyt voidaan katsoa Suomen karttaa A4-kokoisena ja nähdä että koko rannikko on pisteiden peitossa - pisteiden, joilla on käyty joko sukeltamassa tai videoimassa veden alla. Pisteiden, joista jokaisesta voidaan sanoa - "Minä tiedän mitä tuolla on".

VELMU-karttapalvelun osoite on paikkatieto.ymparisto.fi/velmu

Aamu alkoi tiedotustilaisuudella, jonne kaikki suuret - mm YLE, MTV, Helsingin Sanomat, Turun Sanomat, Hufvudstadspladet jne - vaivautuivat. VELMUn huippuhetkiä katseltiin koko salin voimin. VELMU-karttapalvelu aukesi osoitteeseen http://paikkatieto.ymparisto.fi/velmu/ ja on nyt kaiken kansan käytettävissä. Palvelusta löytyy joka ikinen sukelluspiste, videointipiste, ROV-robottikamerapiste ja muu inventointipiste, joka kartoitusten aikana 2004-2015 on koskaan tehty. Palvelusta saa katsella lajien levinneisyystietoja, mallinnuksia vedenalaisista luontotyypeistä, upeita kuvia koko rannikon mitalta, joitakin videoitakin, kalojen kutualueita jne jne. Jokainen voi etsiä oman mökkirantansa inventointipisteet tai avata palvelusta merikortin ja katsella veneilyreittinsä varrelle jääviä inventointipisteitä. Rajapintojen kautta palveluun avautuvat myös mm. hylyt, ruoppaukset, tuulivoimalat, joitakin maakuntakaavojen rajauksia, natura-alueet, puolustusvoimien suojelualueeet jne jne.

Illalla vietettiin vielä VELMU-karonkkaa ja katseltiin MTVn seitsemän uutisia, joissa kahdentoista vuoden puurtamisen tulokset julkistettiin. Oli juhlava hetki seistä Ympäristöministeriön kattohuoneistossa kuohuviinilasi kädessä juhlistamassa jonkun sellaisen valmistumista, jota varten minut on palkattu töihin tasan kymmenen vuotta sitten. 

Esitin karonkkavieraille valokuvamuistelon kymmenen vuoden maastotöistä. Töiden ohessa merellä on ollut hauskaa, on uitu, syöty hyvin, vietetty aikaa työkavereiden kanssa. Välillä päivät ovat venyneet yömyöhään asti, välillä töitä on tehty öisin kovan tuulen takia. Välineet ovat kehittyneet huimasti kymmenen vuoden aikana, samoin menetelmät, mutta aina olen kokenut kesän inventointityöt kaikkein mielekkäimmäksi osaksi omia töitäni. Ilman kesän maastoinventointeja en voisi talvella tehdä mitään. En voisi lausua yhteenkään tuulivoimasuunnitelmaan tai väyläruoppaukseen, en voisi auttaa maakuntakaavan suunnittelussa, en voisi näyttää koululaisille, mitä Perämeren pinnan alta löytyy, koska en tietäisi. 

Olen kyllä aika ylpeä sekä itsestäni, kollegoistani että kaikista niistä kesätyöntekijöistä, harjoittelijoista ja vapaaehtoisista, jotka vuosien varrella ovat tehneet VELMUn valmistumisen mahdolliseksi. 

Oli tosiaan ehkä pähein työpäivä ikinä. Kiitos siitä kaikille.

Essi Keskinen