tiistai 19. huhtikuuta 2016

Se aika vuodesta

Niin kuin alkaa keväällä odottaa kesätyöntekijöiden saapumista, odottaa myös veneiden vesillelaskua ja uskollisten työtuhtojen jälleennäkemistä. Tutuksi tulee vääjäämättä, kun satoja tunteja istuu ruorin takana. Niille melkein juttelee, kun talven jälkeen tapaa laiturissa. Melkein kyselee, miten talvi telakalla sujui ja millä fiiliksillä lähdetään taas merelle töihin. Sellaisia ne ovat, nuo kelluvat työkaverimme.


Kun kurjet ovat saapuneet ja haahkat mouruavat soitimellaan, alkaa pälyillä toimiston ikkunasta tyhjälle laiturille. Niin tälläkin kertaa, eikä auttanut kuin hypätä bussiin ja suunnata kohti venetelakkaa. Kiitos saariston riisuttujen bussivuorojen, tälläkin kertaa veneenhakumatkalle lähti mukaan myös keltainen potkupyörä. Sujuu sitten joutuisammin myös se kymmenen kilometrin kotimatka. Repussa kulkivat kuivapuku, merikartta ja muut varusteet veneenajoa varten.


Kevään ensimmäinen kohtaaminen on tavallista starttia aistillisempi. Herkällä korvalla kuuntelee moottorin murinaa. Muistin lokeroista kaivelee, että kaikki on kohdillaan ennen vesille lähtöä. Huolestuneena kurtistaa kulmiaan, kun gps ei löydäkään heti signaalia. Haeskelee vielä trimmien sujuvinta säätöä.


Aurinko paistaa, mutta kylmänkirpeä pohjoistuuli muistuttaa talven läheisyydestä. Merikotka morjestaa komealla kaarroksella rantapuiden yllä. Kymmenien ja kymmenien haahkaparvien kanssa saa olla ajossa tarkkana. Joutsenparille antaa tietä kapeassa väylässä, räpylänpolkijoilla on aina etuajo-oikeus. Heillä ei totisesti ole kiire toiselle puolelle. 


Kotilaituriin kiinnittyessään huomaa mutisevansa veneelle puoliääneen, että kohta mennään taas. Merelle tositoimiin. 



Heidi, meribiologi
Saaristo-Selkämeren meritiimi




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti