Nomadikesä ja uhanalaiset lajit - täältä tullaan!

 

Löytyykö sateenkaaren päästä kultaa eli uhanalaisia lajeja? Maastokesä 2022 sen näyttää. Kuva: Joel Nyberg / Metsähallitus

Viime kesänä valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon inventointiohjelma VELMU keskittyi luontotyyppeihin, riuttoihin, fladoihin (laguuneihin) ja lahtiin. Tänä kesänä fokus on uhanalaisissa lajeissa.

VELMU on kartoittanut Suomen rannikolta tähän mennessä yli 170 000 näytepistettä. Niiltä on löydetty uhanalaisia vesikasveja ja meriuposkuoriaisia, mutta vain lähinnä satunnaisesti, ilman sen suurempaa suunnitelmallisuutta. Perämerellä, josta suurin osa meriluonnon uhanalaisista lajeista löytyy, on jonkin verran etsitty uhanalaista lajistoa myös mallinnuksen avulla. Nyt tällä tavoin lähestytään koko loppua merialuetta eli Luodon saaristosta Kokkolan eteläpuolelta aina Haminaan asti.

Kesän kohdelajien olemassaolevat havaintopaikat kartalla. Tältä kesältä toivotaan tietysti paljon uusia pisteitä Suomen kartalle. Kuva: LajiGIS / Metsähallitus

Suomen Ympäristökeskus SYKE on pakertanut käytettäväksi uhanalaisten lajien esiintymistodennäköisyysmalleja, jotka ennustavat alueita, joilta lajeja pitäisi löytyä. Nämä mallit on sitten laitettu päällekkäin sekä ilmakuvien että aiemmin tehtyjen VELMU-kartoitusten kanssa. Kaksi VELMU-suunnittelijaa on käynyt koko rannikon läpi tarkalla haravalla ja piirtänyt polygonit, joita lähdetään tarkastamaan maastokaudella 2022.

Suurin osa uhanalaisista lajeista löytyy rantaviivasta tai matalasta rantavedestä. Parhaita kartoitusmenetelmiä ovat kahlaaminen, vesikiikarointi ja snorklaus. Kuva: Claes Björkholm / Metsähallitus

Minä ja tiimini lähdemme Merenkurkkuun, Luodon ja Kaskisten väliselle alueelle. Tarkistettavat polygonit ovat etäällä toisistaan, ripoteltuina sinne tänne pitkin rannikkoa. Suurin osa on niin kaukana toisistaan, että yhden majoituspaikan löytäminen on täysi mahdottomuus, koska ajomatkoista tulisi liian pitkiä. Karttatarkastelun perusteella näyttää siltä, että yksi viikko vietettäisiin Luodossa, toinen Raippaluodossa, kolmas Vaasassa ja niin edelleen.

Venettä ei tänä kesänä juuri tulla tarvitsemaan. Suurin osa uhanalaisesta merilajistosta viihtyy hyvin matalassa ja jopa aivan rantaviivassa. Kartoitusmenetelminä ovat siis kahlaaminen pelastautumispuvussa, vesikiikarin käyttö, ehkä snorklaus, ja paikasta toiseen siirtyminen SUP-laudalla. Varusteet mahtuvat siis yhteen pakettiautoon, jolla ajetaan mahdollisimman lähelle rantaa ja jalkaisin vesirajaan.

Tänä kesänä kahlataan rantavesiä. Siellä ne uhanalaiset lajit piileskelevät. Kuva: Linda Jokinen / Metsähallitus

Kun kaikki pitää kuljettaa mukana eikä kiinteää kenttätukikohtaa ole, arkiviikon maanantai ja perjantai kuluvat aina siihen, että päästään jonnekin ja majoittaudutaan, tai lähdetään pois ja mennään kotiin. Tämä tietysti lisää painetta kolmeen jäljelle jääneeseen päivään - tiistaista torstaihin pitäisi saada jotakin aikaiseksi! Onneksi suurin osa kartoitettavista alueista on suojaisia sisälahtia ja hyvin tuulensuojassa, eli sään vaikutus maastotöiden edistymiseen pitäisi olla huomattavasti pienempi kuin veneilykesinä.

Etsittävänä on seitsemän lajia uhanalaisia merilajeja: upossarpio (VU), nelilehtivesikuusi (VU), paunikko (VU), lietetatar (EN), tähtimukulaparta (NT), otavita (NT) ja meriuposkuoriainen (NT). Listalta löytyy EU:n luontodirektiivin liitteen II lajeja, koko maassa rauhoitettuja lajeja ja kiireellisesti ja erityisesti suojeltavia lajeja. Muutama laji jäi listalta pois (piikkinäkinparta EN, silonäkinparta VU, hentonäkinruoho EN, tummahelmilevä VU), koska niistä oli niin vähän havaintoja, että mallintaminen ei tuottanut luotettavaa tulosta. Näillä siis mennään. Jos haluat tietää enemmän mallintamisesta ja luontoarvojen saattamisesta kartalle, lue blogi täältä.

Tässä tämän kesän kohdelajit, blogi jatkuu kuvien jälkeen:

Upossarpio kasvaa hiekka- tai silttipojalla Perämeren rannoilla. Se on melko heikko kilpailija ja kärsii rantojen umpeutumisesta ja rantarakentamisesta. Kuva: Manuel Deinhardt / Metsähallitus

Paunikko kasvaa aivan vesirajassa, joko hieman vedenpinnan alapuolella tai juuri vesirajan yläpuolella kostealla maalla. Kuiville joutuessaan se on joskus kauniin punertava. Kuva: Manuel Deinhardt / Metsähallitus

Meriuposkuoriaiset kulkevat usein pariskuntana. Ne eivät pysty lentämään vaan kävelevät pohjalla ja ryömivät pitkin vesikasveja. Kuva: Jyri Tirronniemi / Metsähallitus

Tähtimukulaparralla on nimensä mukaisesti pieniä valkoisia, tähden mallisia mukuloita, joiden vuoksi se on saanut lempinimen "tähtitaivas". Kuva: Petra Pohjola

Nelilehtivesikuusella voi nimensä mukaisesti olla neljä, mutta joskus myös viisi tai kuusi lehteä kiehkurassa, usein kauniin punaisen varren ympärillä. Lehdet ovat lehtivälejä lyhyemmät. Kuva: Lari Järvinen / Metsähallitus

Lietetatar kasvaa matalassa vedessä tai kostealla mutarannalla. Se on heikko kilpailija ja viihtyy häirityllä, esim. vasta ruopatulla tai jäiden puhtaaksi kaluamalla rannalla, johon muu kasvillisuus ei ole vielä ehtinyt. Lietetatar on jokisuistojen uhanalainen kasvilaji. Kuva: Suvi Saarnio / Metsähallitus

Otavita on vitakasveihin kuuluva laji, jota kasvaa Perämerellä sekä mutaisissa, melkein mustissa lutakoissa että ulkosaariston sorarannoilla kirkkaissa vesissä, muualla Suomessa vielä useammissa erilaisissa elinympäristöissä. Otavidalla on nimensä mukaisesti ota lehtensä kärjessä. Kuva: Ville Savilampi / Metsähallitus

Mielenkiintoinen kesä siis tulossa! Oletan, että otavitaa ja paunikkoa tulee löytymään vähäisessä määrin, samoin meriuposkuoriaista, Selkämereltä kenties nelilehtivesikuusta ja Suomenlahdelta ehkä tähtimukulapartaa, mutta upossarpiota ei varmasti. Kokemäenjoen suistosta saattaisi hyvässä lykyssä löytyä lietetatarta.

Syy siihen, miksi näitä uhanalaisia lajeja on löytynyt aiemmin lähinnä Perämeren rannoilta, löytyy pitkälti siitä, että lähes kaikki uhanalaiset merilajit kärsivät rantarakentamisesta ja rantojen umpeenkasvusta, ja Perämereltä löytyy vielä myös rakentamattomia ja toisaalta laidunnettuja rantoja. Toisaalta, koska Perämeren rannat ovat niin laakeita ja matalia, siellä on VELMU-kartoituksia tehty jo aiemmin paljon kahlaamalla, mutta muussa Suomessa tällaiset hankalammiksi koetut rannat, joihin ei ole päässyt veneellä, on aiemmin helposti jätetty kartoitusten ulkopuolelle. Perämerellä niin monet rannat olisivat jääneet laskuista pois, että kahlaamaan oli ryhdyttävä jo VELMU-kartoitusten alusta pitäen, ja näin monet vesirajan uhanalaiset lajit ovat löytyneet.

Mielenkiinnolla odotan kenttätöiden alkua - paljon jalkatyötä ja leirielämää on tulossa, mutta toivottavasti myös uusia hienoja paikkoja ja kenties myös uusia uhanalaisten lajien havaintoja.

Essi, meribiologi

 

Monet uhanalaiset lajit tunnistaa jo maastossa eikä niitä tarvitse poimia edes maasta, mutta muutamia ei erota toisistaan ilman mikroskooppia. Kaikkia rauhoitettuja lajeja varten tarvitaan ELY-keskukselta näytteenottolupa. Lajit, jotka on mahdollista tunnistaa maastossa ilman tuomatta niitä mikroskoopin alle, pyritään jättämään koskemattomina luontoon - ovathan kysesssä uhanalaiset lajit. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

SUP-lauta on kätevä kulkuväline matalissa vesissä. Sen päällä kulkevat myös näytteenottovälineet. Kuva: Anni Selenius / Metsähallitus

Silonäkinparta näyttää erilaiselta kuin mikään muu näkinpartainen - se on helppo tunnistaa, kun sen on kerran nähnyt. Tässä se kasvaa uposvesitähtien kanssa sulassa sovussa. Kuva. Noora Kantola / Metsähallitus

Koska maastokaudella 2022 keskitytään uhanalaisiin lajeihin, niiden keräämiseen täytyy myös olla lupa. Vanhoista filmipurkeista on syntynyt ns. leväpatteri, kätevä työväline kasvi- ja levänäytteiden ottamista varten. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Tähtimukulaparran mukulat ovat nimensä veroisia. Kuva: Petra Pohjola / Metsähallitus

Tummahelmilevä on kaunis levä, jonka erottaa muista helmilevistä vain mikroskoopilla. Kuva: Katja Viitanen / Metsähallitus

Kalojen asialla

 

Kalojen kulkua pohjapadon yli kumpaankin suuntaan pyritään auttamaan selkeämmällä reitillä patoaukolle. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus 

”Akionlahti [Oulunsalossa Oulun lounaispuolella] on merestä lähes irti kuroutunut kluuvijärvi. Se on syntynyt noin 400 vuotta sitten ja on nykyään yhteydessä mereen Nupanväylän ja Akionväylän kautta. Maankohoamisen seurauksena syntyneet fladat ja kluuvijärvet ovat tärkeitä lisääntymisalueita ahvenelle, hauelle ja särkikaloille. Niiden merkitys alueellisten ahven- ja haukikantojen kokoon on keskeinen, ja ne tasapainottavat poikastuotantoa Pohjanmaan rannikolla esiintyvien happamien jokivesien aiheuttamina huonoina lisääntymisvuosina. Akionlahti on luontotyypeiltään ja lajistoltaan arvokas maankohoamisrannikon kokonaisuus ja se on tärkeä myös linnustolle sekä pesimisalueena että muutonaikaisena levähdysalueena.” Näin aloittaa Oulun kaupunki kommenttinsa huolestuneelle kansalaiselle.

Akionlahden Nupanväylän pohjapato keväällä korkean veden aikaan ennen toimenpiteitä, keväältä 2021. Kuva: Juha Ojaharju.

Kansalaiset ja muutama virkamieskin on jo vuosien ajan pannut merkille keväisin jäidenlähdön jälkeen Akionlahdelta mereen valuvassa Nupanväylässä lojuvat kuolleet ja henkitoreiset kalat. Kaloja on löytynyt sekä uomasta että rannoilta ja pohjapadon ylä- ja alapuolelta. Kalat pakenevat talvella hapettomaksi ajautuvasta Akionlahdesta, kun eivät jäänkään läpi pääse hengittämään. Viimeisillä voimillaan huonovointiset hapenpuutteesta kärsivät kalat löytävät Nupanväylän, mutta moni niistä ei selviä mereen asti.

Akionlahti on maankohoamisen myötä merestä lähes irtautunut entinen flada eli laguuni. Vedenvaihdon turvaamiseksi lahden itäpäähän on kaivettu kanava, joka johti siihen, että kesäisin matala lahti lähes kuivui. Tätä korjaamaan nuolen kohdalle rakennettiin pohjapato, josta kalat kuitenkin pääsevät kulkemaan kudulle ja poistumaan fladasta. Kuva: Joonas Hoikkala / Metsähallitus

”Väylien aikaisempi ruoppaus heikensi alueen vesitaloutta aiheuttaen lahden kuivumista. Erillisen kunnostushankkeen yhteydessä väyliin rakennettiin pohjapadot, joiden vaikutuksesta Akionlahden hydrologia on palautunut lähemmäksi luonnontilaista. Maan kohotessa tulevaisuudessa Akionlahden yhteys mereen tulee katkeamaan ja veden suolapitoisuus vähenee.

Keväisin, kun happipitoisuus Akionlahdessa vähenee, pyrkivät lahdelle talvehtimaan jääneet kalat poistumaan Nupanväylän kalatien kautta merelle. Sekä meriveden pinta että Akiolahden virtaus vaihtelevat hyvin paljon. Kalojen alasvaellus on esteetöntä muutoin kuin vähäisellä virtaamalla, jolloin, kuten luonnontilaisissakin tapauksissa, osa kaloista löytää heikosti ulos parempiin olosuhteisiin. Mereltä puskevat jäät siirtelevät pohjapadon kiviainesta niin, että huonokuntoiset kalat eivät välttämättä löydä ulosvirtaamaa, vaan jäävät jumiin kivien väleihin. Kalaväylää on aiemminkin kunnostettu avaamalla väylää kaivinkoneella, mutta jäiden vaikutuksesta kiviaines liikkuu ja väylä umpeutuu nopeasti. Yli 20 cm kynnystä ei saa kuitenkaan syntyä millään merivedenkorkeudella missään kohtaa kalatietä.” Näin jatkaa Oulun kaupunki lausuntoaan Akionlahdesta.

Joulukuussa 2021 pohjapadon yläpuolelle asetettiin kaksi padon aukolle osoittaaa ohjuriaitaa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Akionlahti on hyvin rehevä lintuvesi. Sieltä on aiemmin löytynyt mm. uhanalaista vesikasvia upossarpiota, mutta nykyisin lähinnä ärviät, vidat ja limaskat ovat vallanneet matalan lahden. Myös vieraslaji kanadanvesirutto on levinnyt lahteen. Kun kaikki tämä pohjaan kuollut kasvimateriaali talvella mätänee, se käyttää jään alta kaiken hapen. Jos kudulta on jäänyt lahteen suurempia kaloja, nämä ovat hapettomaan aikaan hätää kärsimässä.

Oulun kaupunki, Pohjois-Pohjanmaan ELY-keskus, Suomen vapaa-ajan kalastajat, Akionlahden vesialueen osakaskunta ja Metsähallitus istuivat marraskuussa yhden pöydän ääreen ja laativat suunnitelman pohjapadon ympäristön kunnostamisesta niin että useampi kala pääsisi pakoon hapettomia oloja.

Näillä suunnitelmilla lähdettiin toteuttamaan ohjuriaitoja. Oulun kaupunki lahjoitti tuulenkaatoina tukit. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Joulukuun ensimmäisenä päivänä 2021 alkutalven kirpakoissa pakkasissa ja lyhyessä päivänvalossa padon yläpuolelle käytiin rakentamassa kaksi ohjuriaitaa, jotka suppilomaisesti ohjaavat kaloja yläjuoksulta kohti patoaukkoa.

”Joulukuussa toteutetun ohjuripilotin avulla on pyritty kokeilemaan, helpottaisiko se huonokuntoisten kalojen ohjautumista ulosvirtaamaan. Koska heikkokuntoista kalaa ajautuu padon harjankin yli eikä kalatielle, on nähty tarpeen ohjata lähellä pintaa ajautuvaa kalaa alivirtaama-aukolle suisteilla”, kertoo Oulun kaupunki kommentissaan.

Tammikuun 2022 vieläkin kireämmässä pakkasessa ja paksussa lumessa käytiin korjaamassa myös padon alapuolista kivikkoa, joka pyrittiin muotoilemaan niin, että useampi kala osuisi patoaukon kohdalle eikä juuttuisi kivikkoon.

Kalojen nousua ja laskua helpottamaan rakennettiin selkeämpi väylä pohjapadon aukolle. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Aika näyttää, kuinka paljon jäät tulevat runtelemaan rakenteita. Tätä kirjoittaessa vesi on noussut jo puoli metriä yli normaalin merenpinnan tason, ja loppuviikon ennuste on jopa kaksi metriä keskivedenkorkeuden yläpuolella. Myös keväällä hajoavat ja lähtevät jäät saattavat runnella uusia rakenteita pahasti, tai toisaalta jäät saattavat sulaa lempeästi tekemättä mitään vahinkoa.

Kuten monissa muissakin Itämeren meriluontotyyppien kunnostustöissä, myös Akionlahden pohjapadolla hoidetaan oiretta - hapenpuutteesta kärsiviä kaloja ja niiden hankalaa tietä mereen - eikä itse syytä, talvista happikatoa rehevöityneessä lahdessa. Parasta lääkettä olisi, jos lahden rehevöitymiskierre saataisiin kääntymään laskuun ja talvinen happimäärä riittämään kevääseen asti, mutta koska tämän aikaansaaminen on paljon vaikeampaa, voidaan yrittää edes lieventää tilannetta.

Vedenkorkeus +55 cm heti päivää kunnostuksen jälkeen ja nyt merivesi juokseekin fladaan eikä päinvastoin! Tämä tietää hyvää ainakin hetkellisesti Akionlahden mahdollisesti huonolle happitilanteelle - nyt saadaan lahteen lisää happipitoista merivettä! Kuva: Jermi Tertsunen / ELY-keskus

Kaikkia hapenpuutteesta kärsiviä kaloja ei varmasti saada pelastettua, mutta toisaalta kunnostustoimet eivät olleet kalliita eikä suunnittelukaan vienyt paljon aikaa. Nyt vain odotellaan, mitä jäät tulevat uudesta tilanteesta kertomaan.

Essi Keskinen

Tältä se nyt sitten näyttää! Kuva: Jukka Tuohino / ELY-keskus

Tutustumispäivä meribiologin työhön

Sain mahdollisuuden osallistua äyriäisten uhanalaisuutta arvioivan työryhmän workshoppiin Maretariumissa, Kotkassa. Työpajaan osallistui biologeja ja lajiasiantuntijoita eri puolelta Suomea. Työryhmän tarkoituksena on tehdä arviointi Suomen vesiäyriäislajien uhanalaisuudesta sekä koota uhanalaiset lajit ns. Punaiseen listaan. Arviointi tehdään monessa osassa. Tässä workshopissa tarkoitus oli syventää tietoja  äyriäisistä. Suomen koko lajiston uhanalaisuutta arvioidaan kymmenen vuoden välein. 

Minulle selitettiin automatkalla kuinka Metsähallitus toimii ja mistä workshopissa on kyse. Olin todella innostunut alkavasta päivästä. Päästessämme määränpäähän minut esiteltiin muille biologeille ja he kertoivat minulle mitä he tekevät ja missä. Esittelin myös itseni ja kerroin olevani lukion toisella lukuvuodella suorittamassa uravarjostus-päivää. Minusta oli todella kiva kuulla kaikkien kokemuksia sekä eri työnkuvia. Workshopin osallistujat olivat kaikki todella mukavia, ja heidän kanssaan oli helppo puhua biologin työstä. 

Kävimme läpi äyriäisten lajintuntemusta. Kuva: Anni Norres.

Ohjelma alkoi virallisesti, kun siirryimme aamukahvien jälkeen Maretariumin meriteatteriin. Maretarium on yleisöakvaario, joka on avattu vuonna 2002. Akvaariossa on suomalaisia kalalajeja sekä vesistöjä. Paikka oli mielestäni todella hieno, ja aion käydä siellä uudestaan. Meriteatterissa asiantuntijat olivat tehneet diaesityksiä koskien omaa viimeisintä projektiaan. 

Katsoimme merenkartoitushavaintoja VELMU-karttapalvelun avulla. Kuva: Anni Norres.

Opimme merenpohjien tutkimusmenetelmistä. Kuva: Anni Norres.

Diaesitysten aikana ja niiden jälkeen asiantuntijat keskustelivat aiheesta ja toivat omaa näkökulmaansa ja mielipiteitä esiin. Esimerkiksi diaesitys, jonka aiheena oli suunnitteilla oleva tutkimussukelluskoulutus, herätti paljon keskustelua asiantuntijoiden kesken. Keskustelussa tuotiin esille, kuinka tärkeää lajintuntemus on uusilla sukeltajilla, eikä ilman sitä ole järkevää sukeltaa. Muiden asiantuntijoiden mielipiteiden takia koulutusta vietiin eteenpäin ja sitä voidaan muokata paremmaksi sekä monipuolisemmaksi. Workshopin aikana opin enemmän biosukelluksesta, josta en aiemmin tiennyt mitään. Aion varmasti valita yliopistossa sukelluskurssin!

Lounastauon jälkeen katsoimme monipuolisen lajintuntemus diaesityksen loppuun ja siirryimme katsomaan erilaisia näytteitä, joita asiantuntijat olivat keränneet kenttätöitä tehdessä. Käytimme mikroskooppeja niiden tutkintaan. Näytteitä oli Itämerestä sekä Suomen järvivesistöistä. Näytteet olivat hyvin eri tasoa verrattuna lukioon, joten niiden katsominen oli todella kiinnostavaa näin lukiolaisen silmin! 

Lajinäytteitä. Kuva: Anni Norres.

Näytteitä ja näytteenottovälineitä vetokaapissa. Kuva: Anni Norres.

Isokatka tarkkailussa. Kuva: Anni Norres.

Harvinainen elävä fossiili (205 milj. vuotta vanha). Kuva: Anni Norres.

Tässä kuvassa sain itse tutkia myös eri näytteitä asiantuntijoiden kanssa. Kuva: Heidi Arponen.

Näytteiden katsomisen aikana keskustelin monen asiantuntijan kanssa tarkemmin heidän työstään ja mitä se sisältää. Työtä voi tehdä ulkomailla sekä Suomessa eri tutkijaryhmissä tai olla vakituisena esimerkiksi Metsähallituksella. Siellä työnkuvaan kuuluu esimerkiksi toimisto- ja kenttätyötä. Meribiologin työ on todella monipuolista ja kokemuksia kertyy monia erilaisia. Puhuimme paljon mm. pohjaeläimistä, mutta myös esimerkiksi saimaannorpista. Vaikka meribiologi työskentelee vakituisesti yhdessä yhtiössä, hän voi aina tehdä vapaaehtoistyötä esimerkiksi saimaannorppien tai siistin ympäristön vuoksi. 

Pitkän päivän jälkeen lopetimme työnteon ja lähdimme kohti Helsinkiä työryhmään kuuluneen leväasiantuntija, meribiologi Heidi Arposen kanssa. Muut jäivät vielä seuraavaksi päiväksi tekemään töitä. Minulla oli aivan mahtava ja ikimuistoinen päivä. Opin paljon uutta ja sain varmuutta tulevaisuuden ammattia koskien. - Tätä minä haluan tehdä isona! 

Kiitos vielä kaikille vieraanvaraisuudesta ja Heidi Arposelle, että otit minut mukaan.

Teksti: Anni Norres, lukio-opiskelija

Meriluonnon ennallistamista opettelemassa

Otsat rypyssä tässä ihmetellään Hailuodon Kirkkosalmen kunnostusta. ELY-keskus, Metsähallitus ja Oulun yliopiston eläkkeelle jäänyt tutkija pähkäilevät. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Taas kerran olen meribiologin urallani täysin uuden äärellä. Meriluontotyyppien kunnostaminen ja ennallistaminen on tullut ryminällä Suomeen! Rahaa on ja työaikaa allokoitu, mutta mitä tehdä, kun tietotaito ei riitä? Sen nyt tietenkin tiedän, että ennallistaminen liittyy siihen, että luontoa on jollain tapaa muutettu huonompaan suuntaan, ja ennallistamistoimilla pyritään pääsemään takaisin aiempaan ja yleensä enemmän luonnontilaiseen tilaan. Kunnostaminen taas voi olla myös esim. rehevöitymään ja umpeenkasvamaan päässeen vesistön perkaamista.

Akionlahden purku-uoman pohjapato pitää ympäri vuoden Akionlahden veden tasaisella korkeudella. Kalat pääsevät kulkemaan padon keskiosan aukosta, mutta kaikki eivät aina löydä aukolle. Ratkaisuksi paikalle yritetään rakentaa ohjuripuomit, jotka ohjaavat ylävirrasta tulevia kaloja kohti purkuaukkoa. Kuva: Juha Ojaharju

Olen kahlannut läpi valtavan määrän meriluontoon liittyvää ennallistamis- ja kunnostuskirjallisuutta, julkaisuja, raportteja, suunnitelmia ja ennallistamisohjeita. Mitä olen kostunut niistä? Ainakin sen, että meriluontotyyppien ennallistamista pidetään pääsääntöisesti hyvin vaikeana, jollei monin paikoin jopa mahdottomana tehtävänä. Ojitetun suon saa ennallistettua, kun tukkii ojat ja nostaa veden pinnan alkuperäiselle tasolle. Itämeren suurin ongelma taas on rehevöityminen, ja sitä ei ennallistamisella korjata. Vaikka rihmalevää keräisi kuinka paljon pois meriharjusten kutusoraikoilta, se on vain tekohengitystä - oireiden hoitoa eikä puuttumista itse sairauteen. Toki äärimmäisen uhanalaisen merikutuisen harjuksen kohdalla toimi saattaa riittävästi auttaa harjusta niin että se pääsee linkuttamaan sukupolvesta toiseen edes miten kuten.

Luonnonsuojelija Ralf Wistbacka kertoo allekirjoittaneelle, kuinka himankalaisen kosteikon vedenpintaa pitäisi nostaa, jotta vedenpinta palaisi takaisin aiemmalle tasolle. Vesinäytteetkin saatiin otettua, vaikka pakkasta oli jo 9 astetta. Kuva: Anette Bäck / Metsähallitus.

Vesikasvien siirtoistutukset saattavat joissakin tilanteissa toimia, mutta lajin siirtäminen uuteen paikkaan on harkittava tarkoin. Jos laji ei ole viihtynyt siellä ennenkään, miksi se viihtyisi siellä istutettuna? Toisaalta esim. ruoppauksen jäljiltä kokonaan kadonnutta vesikasvillisuutta voidaan yrittää auttaa palautumaan nopeammin siirtoistutuksin. Ja toiset lajit, kuten esimerkiksi meriajokas, vaan ovat julmetun hitaita leviämään - ehkä niitä siksi voi yrittää auttaa hiukan ns. kädestä pitäen?

Meriajokasta on istutettu alueille, jotka on tunnistettu karttatarkastelun avulla: missä meriajokasta on joskus kasvanut, mutta ei kasva enää, missä on sopivan syvyistä hiekkapohjaa ja mihin ei kerry vuosittain paksuja rihmalevämattoja. Meriajokas on hidas leviäjä, ja istutetut niityt ovat selvinneet jo ainakin yhdestä talvesta. Kuvat: Joonas Hoikkala / Metsähallitus, editointi Säde Mäkipää / Metsähallitus

Fladojen eli merestä maankohoamisen seurauksena irti kuroutuvien laguunien ennallistaminen saattaa olla suoraviivaisempaa ja mutkattomampaa. Usein fladan kynnys, joka rajoittaa meriveden täyttä vellomista hieman lämpimämmässä ja joskus makeammassakin fladassa, on ruopattu auki, jotta nättiin ja suojaisaan laguuniin voidaan päästä veneellä. Samalla on usein tuhottu tärkeitä kalojen kutualueita, koska laguuni ei enää lämpenekään keväällä muuta merta nopeammin eikä ole sen suojaisempi kuin muutkaan lahdet. Tällaisissa tapauksissa ennallistaminen tai kunnostus on helppoa - suljetaan fladan suuaukko entiselleen.

Gamla Hamnin fladan kynnys on Uudessakaarlepyyssä ruopattu auki, jotta mökkiläiset saisivat veneensä laitureihin. Kynnyksen ruoppaaminen tarkoittaa suurempaa vedenvaihtoa meren kanssa, mahdollisesti kuivumista kesällä ja kutualueen heikentymistä, koska laguuni ei enää lämpene keväällä sen nopeammin kuin merikään. Tällaiset fladat on mahdollista ennallistaa sulkemalla ruopattu kynnys osittain. Kuva: Jaakko Haapamäki / Metsähallitus

Jos flada taas uhkaa jäädä kuiville maanpinnan kohoamisen myötä ja se halutaan edelleen pitää auki ruovikoitumiselta tai muulta umpeenkasvamiselta, ollaan taas tekohengityksen puolella - maankohoaminen on luontaista ja sitä vastaan tappeleminen ei välttämättä ole luonnonsuojelun hengen mukaista.

Vesilinnut ja kutevat kalat kuten hauet, ahvenet ja särkikalat pitävät matalista, jonkin verran ruovikoituneista merenlahdista, mutta jos umpeenkasvua on liikaa, kaikki lajit eivät enää pärjää. Hailuodon Kirkkosalmi on matala sisälahti, josta on kymmeniä vuosia sitten avattu myös toinen kanava mereen veden vaihtuvuuden parantamiseksi. Pahimmillaan tällaiset uudet aukot kuivattavat fladoja ja laguuneja ja auttavat veden lämpötilaa tasaantumaan laguunin ja meren välillä, mikä ei palvele kutukaloja. Kuva: Suvi Saarnio / ELY-keskus, SeaCOMBO-hanke

Yksi meriluonnon ennallistamisen muoto voi olla vieraslajin poisto. Esim. suojaisesta fladasta tai kluuvista (seuraava askel kohti suota ja sitten maata, kun fladasta muotoutuu kluuvijärvi) voidaan yrittää poistaa esim. vieraslaji kanadanvesiruttoa. Usein vieraslajienkin poisto on veden kantamista pohjattomaan kaivoon - vesi velloo kaikkialle ja lajit kulkevat rajattomasti pitkin Itämerta.

Muutamien maastokäyntien myötä olen kuitenkin saanut hiukan kiinni siitä, mitä muuta meriluontotyyppien kunnostaminen tai ennallistaminen voisi olla. Kalamiesten kanssa kulkiessa on oppinut, että liian korkealle asennettuja siltarumpuja voi laskea niin että emokalat pääsevät nousemaan kutualueilleen. Umpeenkasvaneita ruovikkoja voidaan ruopata ja niittää mosaiikkimaisiksi parempien kutupaikkojen luomiseksi. Pohjapatojen aukkoja voi myös yrittää korjata niin, että kudulta takaisin mereen laskeutuvat emokalat löytävät poistumisaukon helpommin.

Kirkkosalmen natura-alueen kosteikkoja hoidetaan Hailuodossa mm. niittämällä ruovikkoa. Kuva: Suvi Saarnio / ELY-keskus, SeaCOMBO-hanke

Lintuihmisten kanssa liikkuessa olen oppinut, miten kahlaajakosteikoita kunnostetaan, ja kyllähän kosteikot kuuluvat vähintäänkin lähelle meriluontotyyppejä, veden ja maan rajapintaan. Alueen vedenpintaa voidaan nostaa tai vedenviipymää hidastaa niin että kuivumaan päässeet kosteikot jäävät uudelleen veden alle ja palautuvat sekä kutualueiksi että vesilintujen ja kahlaajien käyttöön. Moni flada on pilattu syventämällä veden purku-uomaa niin syväksi, että kesällä kuivaan aikaan vesistö lähes kuivuu. Tällaiseen kohteeseen voidaan tehdä pohjapato säätelemään vedenkorkeutta, tai rakentaa esim. veden liikkeitä hidastavia kiveyksiä.

Kirkkosalmen natura-alueella Hailuodossa on vesi korkealla, kun kunnostusniittoja käytiin ihmettelemässä lokakuussa 2021. Pitäisikö ruovikkoa poistaa, entä puustoa ojien varsilta? Petolinnut istuskelevat ojanvarsipuissa ja kyttäävät saalislintuja, joita halutaan suojella kosteikoilla. Video: Suvi Saarnio / ELY-keskus, SeaCOMBO-hanke

Oma sanavarastokin on saanut ihan uudenlaista buustia - ennen ennallistamisia en ollut kuullut vaaituksesta, jättöruovikoista enkä vedenviipymän pidentämisestä. Jossain vaiheessa sanat jo sekoittuivatkin - kun vuorotellen puhuttiin ennallistamisesta ja kunnostuksesta, suusta pääsi myös sana ”kunnollistaminen”, ennallistamisen ja kunnostuksen sekasikiö.

Ehkä oma oppimiskäyräni ennallistamisen ja kunnostuksen tiimoilta lähtee jossain vaiheessa nousukiitoon, mutta vielä tässä odotellaan jotakin maagista ymmärryksen hetkeä. Tällä hetkellä tuntuu, että tietoa kertyy lähinnä osmoosinomaisesti - imeytymällä puoliläpäisevän kalvon läpi eli ilman omaa kontrollia ja osan tiedosta jäädessä imeytymättä.

Kunnostus ja ennallistaminen ovat monesti monen eri organisaation yhteistyöhankkeita. Tässä Oulun yliopiston eläköitynyt tutkija Juha Markkola kertoo Metsähallituksen maa- ja meritiimille Hailuodon Kirkkosalmen toimenpiteiden historiaa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kuten niin monessa muussakin työasiassa, yhteistyö on tämänkin oppimisen kannalta valttia. Maalla on ennallistettu soita, kosteikoita ja puroja jo vuosikymmeniä, ja tietoa on olemassa, nyt sitä pitää vain ryhtyä soveltamaan merialueelle. Asiantuntijuutta löytyy ja sitä on auliisti jaettukin, kun oma osaaminen loppuu. Siksi suuressa organisaatiossa on hyvä aloitella omaa opettelua, ja yhteistyöorganisaatiotkin ovat ottaneet osaa opetustalkoisiin. Alueen kunnostaminen ja ennallistaminen on muutenkin aina niin iso hanke, että yhteistyö prosessi- ja organisaatiorajojen yli on yleensä välttämätöntä.

Kirkkosalmen natura-alueen sisälahden toinen avoimempi selkä, Patelanselkä, laskee Salmenkurkun uoman kautta Viinikanlahteen Perämereen. Ruovikkoa on paljon ja umpeenkasvu näyttää vääjäämättömältä - pitäisikö ruovikkoa siis niittää, entä vesialuetta ruopata? Video: Suvi Saarnio / ELY-keskus, SeaCOMBO-hanke

Sanna Marinin hallitus lanseerasi Helmi-ohjelman, jossa kunnostetaan elinympäristöjä ympäri Suomea. Metsähallituksen meritiimi kunnostaa Helmi-ohjelman kohteiden lisäksi mereisempiäkin luontotyyppejä. Mielenkiintoistahan tämä on, uuden oppiminen, vaikka välillä meinaa usko loppua kesken. Parasta on kuitenkin se draivi ja yhteistyöhalukkuus, joka välillä aina löytyy mitä yllättävämmistä ennallistamiskokouksista tai sähköpostiketjuista. Olen löytänyt itseni aivan ällikällä lyötynä muutaman kokouksen jälkeen - meillähän on tässä täydet suunnitelmat ja suuntaviivat kohteen kunnostamiseen, ja tahtotilakin on kaikilla kohdillaan! Voi niitä riemun hetkiä, kun tällaista välillä tapahtuu.

Sitä seuraavaa onnistumisen ja oppimisen kokemusta odotellessa.

Essi Keskinen

Raippaluodon Hägnesfladan suuaukon ruoppaus näkyy hyvin droonikuvassa. Ruoppaus jatkuu de Geer -moreenien välistä ulapalle. Kuva: Jaakko Haapamäki / Metsähallitus

Mapping a ROI (Region Of Interest), or: Reed everywhere

 Here comes a last update from this summer’s field work, by a guest author – I worked in Metsähallitus’ inner archipelago team this summer, first helping out on the surface when the divers mapped reefs, and then mapping transects in shallower flads (lagoons) and bays myself by snorkelling. I also mapped Regions Of Interest (abbreviated ROI) in addition to the normal snorkelling lines – interesting areas mostly consisting of wide reed belts with varying amounts of open water in small “ponds” inside the reed belt. Since this kind of mapping can be a bit different from mapping of the rest of the bay, that is what I’ll describe here, using two of the more memorable ROIs as examples.

 

Satellite Image of a Region Of Interest (in Sahanlahti): The open areas in the reed belt are the ones I was looking at. Satellite images can be deceiving though – this must have been taken a few years ago, and now there was more reed than in this picture (the little bay in the upper right corner for example was no longer open). Picture: Google Maps satellite image

Sahanlahti is a bay in Kaarina/S:t Karins with a broad reed belt along the shore, more than 600 meters long, containing several smaller ponds and openings. Normally while mapping I kept all my field gear on a SUP-board and paddled from one place to another – paddling in this reed belt ended after the first few ten meters or so, after that I had to hop off and drag the SUP with the field gear behind me through the reed for the rest of the mapping. The reed was quite dense and the water depth in areas between openings was low, sometimes just wet ground. It was not a very fast way to move forward but it worked better than I expected, since the bottom was firm enough and not just loose mud to sink down in. Behind me, I left a quite impressive “hippo lane” criss-crossing between ponds through the reed – at least I didn’t need to wonder from which direction I came from.

 

Making my way through the reed. A sharp eye might detect a trace left behind by me, stomping forward and dragging the SUP after me. Photo: Anni Selenius / Metsähallitus

For navigation I used Google Maps in my phone, kept in a waterproof bag – estimating where the next opening would be would otherwise have been impossible, you could easily pass by a pond by just a few metres without knowing it was there behind the wall of reed. A couple of times I wasn’t even sure in which direction the shore was and in which direction the open bay was without looking at the map.

Granted, I was at some point slightly tired of reed, but mapping the open ponds was always fun. While the visibility in the bays outside the reed belts usually varied between quite bad and non-existent, the water in the reed ponds was usually crystal clear, and here it was also deep enough that I could easily float around like some crocodile above the bottom while mapping. The species composition could vary a lot between ponds – often there were big patches with dense vegetation of just one species, such as holly-leaved naiad Najas marina, rigid hornwort Ceratophyllum demersum or even a large field of mare’s tail Hippuris vulgaris. You never knew what species would turn up in the next opening (or what else would turn up, like a big dead pike floating around).

 

Holly-leaved naiad (Najas marina), Sahanlahti. Photo: Anni Selenius / Metsähallitus

Dense meadow of mare’s tail (Hippuris vulgaris) in an opening in the reed belt (Sahanlahti). Photo: Anni Selenius / Metsähallitus

Rigid hornwort (Ceratophyllum demersum) with a nice red colour, Sahanlahti. Photo: Anni Selenius / Metsähallitus

Surprise pike! Photo: Anni Selenius / Metsähallitus

A slightly different ROI was in the far-away end of Brattnäsviken in Parainen/Pargas, the very last area we mapped in the end of the summer. By then it had already gotten a lot colder – air temperature was only 11 degrees and it was not much warmer in the water (the dive computer we tossed in said twelve degrees, and based on what it felt like I sure believe it). Luckily my teammates weren’t diving then, so I could borrow Pirita’s dry suit which was much warmer than my own relatively thin wet suit.

 

Getting ready for another reed adventure, still happily unaware that I would have to leave the SUP and carry all gear instead. Photo: Patrick Demus / Metsähallitus

The ROI was hidden behind an almost 400 m long, dense reed belt, and I began by making an attempt to walk through that as well, but nope – this time the bottom was loose mud that you sank down in far above the knees with each step, so after spending quite some time trying to get forward with the not-so-impressive result of maybe a few metres and a SUP that was capsized by the reed (with all gear on it), I had to give up and try something else. Luckily, I had realized beforehand that it might be difficult to get through with the SUP, so I had brought with me a waterproof bag to stuff most of the gear in.

I left the SUP in the reed and began my journey to the nearest shore, carrying all gear first through more reed (but still significantly less than 400 m!), then along a small field, and lastly on a small road (yes, still in the dry suit with the mask on my head and flippers in hand, unfortunately I didn’t meet anyone) before I had to once again walk through some more reed to reach the ROI. The last bit the bottom became so soft that walking was completely impossible – I had to press down reed from the sides in front of me and crawl forward on that.

I have seldom been happier to see open water than when I finally reached the end of the reed belt and came to the flad that was to be mapped, after about one hour of adventures to get there. At least I wasn’t cold by that point. The flad itself was quite big and completely open, despite being surrounded by a compact wall of reed in all directions. It was shallow (usually not more than about 50 cm deep) and in big areas the bottom was covered with a dense, soft mat of Vaucheria, a species of yellow-green algae that is quite common in such areas, and also occurs inside the reed belts. The mapping itself was not problematic, but then there was of course the same journey to get back to the SUP waiting in the bay. To sum up that field day: Lots of reed and then some more reed.

 

Small positive updates sent to the rest of the team, to let them know how fast my mapping would be progressing. Picture: Anni Selenius / Metsähallitus

One last look back at Brattnäsviken ROI, the last place I mapped this summer, before heading back through copious amounts of reed. Photo: Anni Selenius / Metsähallitus

All in all, it has been a very nice and interesting summer, and I had a great work team. I’ve done other kinds of field work and vegetation mapping before, mostly in lakes, but this was the first time I worked for Metsähallitus. Mapping aquatic vegetation is seldom completely obstacle-free, but it is definitely never boring, and you get to see many interesting places you would otherwise never have visited.

Anni Selenius

You can get the feeling of what I did in these videos...