Uuden sukeltajan haasteet

Sisäsaariston väylien varrella näkyvyydessä ei juuri ole kehumista. Aina ei näe tämänkään vertaa eteensä. Kuva: Pirita Anttila / Metsähallitus.

Oho, nyt ei mennyt ihan niin kuin piti...

Tervehdys Seilin saarelta kesäiseltä Saaristomereltä! Olen Metsähallituksen maastobiologina toista ja sukeltavana luontokartoittajana ensimmäistä kenttäkautta. Töiden aloituksesta on ehtinyt kulua jo melkein pari kuukautta, mutta tuntuu, kuin olisi aloitettu vasta pari viikkoa sitten. Tänään olen vieraskirjoittajana kertomassa, miten kesän kenttäkausi näyttäytyy aloittelevalle luontokartoittajalle.

Välillä joutuvat luontokartoittajatkin työmatkoillaan odottamaan Österniä. Kuva: Pirita Anttila / Metsähallitus.

Ensimmäinen mieleen tuleva asia on tiimityö ja tiimin merkitys kentällä. Molempina omina kenttäkesinäni maastotiimi on ollut yhdessä paitsi työaikana veneessä, myös kulkenut töihin kimppakyydillä, asunut samoissa tiloissa ja järjestänyt yhteiset ruokailut. Tiimin kanssa ollaan maanantaiaamusta perjantai-iltapäivään vuorokauden ympäri, joten joustavuutta, empatiakykyä ja sosiaalisia taitoja vaaditaan itse kultakin ettei homma hajoa käsiin. Itsellä on käynyt molempina vuosina niin hyvä tuuri, että aina on löytynyt asioita, joiden pohjalta on päästy rakentamaan hyvä yhteishenki. Toivon, että näin on tulevinakin kesinä.

Sukellustukialuksena toimivan Aurelian kannella ei ole liikaa ylimääräistä tilaa tai juurikaan näkösuojaa. Kuva: Pirita Anttila / Metsähallitus

Toinen asia, johon pitää joka vuosi jotenkin sopeutua, on erillisen vessan puute avoveneessä. Nesteytyksestä on kesäkuumalla kuitenkin huolehdittava ja sukelluksella kehoon vaikuttavan paineen takia ylös tullessa on usein kiire vessaan. Uskon, että sama kuvio on tuttu myös monelle laitesukelluksen harrastajalle. Jokainen kehittää omat selviytymisniksinsä tähän ongelmaan, meidän kolmen naisen tiimillämme sisäsaariston vilkkaasti liikennöidyillä vesillä se on tänä vuonna ollut "sivuovilla" eristettävissä oleva veneen ohjaamo ja ämpäri. Myös vaatteidenvaihto veneessä on välillä taitolaji.

Sukeltajan perusvälineistöä kentällä. Kuva: Pirita Anttila / Metsähallitus

Itse sukelluksilla on myös omat kommervenkkinsa. Luontokartoittajan perusvarustukseen kuuluvat lyijykynällä varustettu kirjoitusalusta ja kymmenen kannellisen muovipurkin toisiinsa kiinnitetty sarja näytteitä varten, minkä lisäksi syville sukelluksille saattaa tarvita mukaan painavan sukelluslampun tai erityisen hyvän näkyvyyden vesille kameran vedenalaisen kuvamateriaalin tuottamiseen. Sukeltajalla on tavallisesti kuitenkin vain kaksi kättä, joten olennainen osa sukellusta on oppia hallitsemaan ylimääräiset liivissä kiinni olevat härpäkkeet. Jos jokin pääsee irtoamaan, sitä ei ihan helpolla enää löydy - mahdolliset näytteet mukaan lukien. Oma taitolajinsa on myös oppia samanaikaisesti pitämään alustaa ja lamppua yhdellä kädellä niin, että näkee kirjoittaa toisella (oma alustani on niin ohut, että lampun valo kuultaa kätevästi suoraan sen läpi, kun sen suuntaa alustaan viistosti altapäin). Vedenalaisten hieroglyfien tulkinta onkin sitten aivan erillinen haaste...

Näytepurkkien korkit ovat kiinni erillisillä naruilla, etteivät ne kelluisi tiehensä, kun purkin avaa. Ylimmässä putkessa erottuu Stuckenia pectinata -näyte. Kuva: Pirita Anttila / Metsähallitus.

Tämän vuoden henkilökohtainen haasteeni ovat olleet syvät sukellukset. Aloittelevana ammattisukeltajana minulle ei ole vielä kertynyt kovinkaan monia sukellustunteja, ja PADI:n AOWD - kurssilla tuli syväsukelluksella laiteongelmia, joiden takia sukellus jouduttiin hallitusti keskeyttämään. Vaikka mitään vakavaa ei sattunutkaan jäi syvällä käynnistä huonoja muistoja, joiden takia olen edelleen keskivertosukeltajaa arempi laskeutumaan yli 10 metrin syvyyteen. Tänä kesänä tuota haamurajaa on pikkuhiljaa ajettu alemmas niin, että syvin yksinsukellukseni on ollut jo 16,5 metriä. Suurin sallittu syvyyteni oli sovittu 17 metriin, mutta pohja mokoma ei sitä uskonut vaan hävisi jonnekin alapuolellani häilyvään pimeyteen lampun valokiilan ulottumattomiin. Niissä syvyyksissä vesi on ympäri vuoden viileää, pimeää ja liikkumatonta, kuin kauan sitten unohdetussa hautaholvissa. Siinä piti hetki rauhoittua ja miettiä, että pohjaan vedetyn sukelluslinjan toinen pää on kuitenkin matalalla, joten jos nostan linjaa pohjasta ja uin sukellustietokoneen syvyysmittarin ohjaamana välivedessä, pohjan on ennen pitkää tultava taas vastaan. Tulihan se lopulta ja siltäkin sukellukselta noustiin ehjänä pinnalle. Yksi onnistunut sukellus kerrallaan eteenpäin.

Jokainen linja päättyy aikanaan. Lyijypaino varmistaa, että linjan pää pysyy siinä, mihin se on veneellä laskettu. Kuva: Pirita Anttila / Metsähallitus.

 

Saa nähdä, minkälaisiin paikkoihin tässä vielä päätyykään. Parasta näissä töissä on, että samanlaisia päiviä ei juuri tule ja luovuutta pääsee käyttämään niin uuden oppimiseen kuin vanhan soveltamiseenkin. Lukion lopulla toiveammattini oli työ, jossa ei tarvitsisi istua toimistossa yhdeksästä viiteen joka päivä ja pääsisi ulos "oikeasti" tekemään asioita, ja nyt kymmenen vuotta myöhemmin on todettava, että siihen olen tainnut päästä. Mukavaa kesänjatkoa kaikille ja onnea uusiin haasteisiin!

Pirita Anttila

Kuulisen kirous ja kosto

Sukeltaja on vedessä, koska veneessä liehuu sukelluslippu eli A-lippu. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kuulinen W - miten vastenmielinen ja luotaantyöntävä työskentelykohde! Mokoma riutta, kiusankappale.

Minun ja Kuulisen suhde ei alkanut kovin hohdokkaissa merkeissä. Tiimimme siirtyi Kasnäsistä Seiliin heinäkuun alussa ja aloimme työstää sisäsaariston riuttasukelluksia. Riutta on merenpohjasta kohoava kovapohjainen kohouma eli se koostuu pääasiassa kalliosta tai kivistä ja lohkareista. Tehtävänä oli tehdä 100 m sukelluslinja Kuulisen matalimmalta kohdalta neljään vastakkaiseen ilmansuuntaan. Ensimmäiseksi Airiston sukelluskohteeksi vedettiin koilliseen osoittava linja. Veneen syvyysmittarin mukaan syvyyttä oli 28 m. Tosi syvällä siis. Huh. Alkoi jännittää. En tykkää syvistä sukelluksista.

Sukeltaja palaamassa veneeseen sameassa vedessä henkiliinan avustamana. Video: Essi Keskinen / Metsähallitus.

Kuukausi oli sukellettu Kasnäsistä ja Stura Buskäriltä, jossa näkyvyys oli yleensä 2-5 m. Syvin siellä tekemäni sukellus ulottui 17.4 m syvyyteen, missä ei todellakaan tarvinnut lamppua. Nyt kuitenkin otin lampun mukaan - olihan kohde 10 m syvempi ja oletettavasti pimeämpi, koska kyseessä oli pohjoinen Airisto eli hyvinkin sisäsaaristo. Lisäksi sukelluskohde sijaitsi aivan väylän vieressä, itäisen väylämerkin kupeessa. Lamppu mukaan siis.

Uinti henkiliinan päässä poijulle, siinä sitten varusteiden viimeinen tarkastus, OK-merkki sukellusavustajalle ja lähtö kohti pohjaa. Heti alusta näkee, että nyt uidaan sameissa vesissä - silmien editse leijuu jos jonkinlaista krähmää ja lumisadetta, rähmälettä, krämmälettä ja tihkua. Hämärtää jo, lamppu päälle. Lampussa ei ole virtaa. Rähmä sentään. Syvyyttä nyt 16 m, pimeältä näyttää. Voisikohan pohjalla olla mahdollista nähdä ilman lamppua? Kokeillaan, etten olisi ihan turhaan ähertänyt tänne asti. Pimenee edelleen - 20 m. Sukellustietokoneesta fluoresoiva taustavalo päälle - 23 m ja sysipimeää - kättään ei näe, pelkkä sukellustietokoneen näyttö häälyy pimeyden keskellä kuin outo fosforisilmä. 25 m enkä näe muuta kuin pimeää ympärilläni ja fluoresoivan näytön, mutta vesi on pimeyden lisäksi niin sakeaa, että en ikänäöltäni näe lukea sukellustietokoneen numeroita. Eipä tullut tästä sukelluksesta mitään, takaisin pintaan ja uusi yritys jonakin päivänä, kun lamppu on ladattu. 15 m ja 5 m syvyyksillä pidän vielä turvapysähdykset. Sukellus ei kestä kuin 9 minuuttia, mutta syvällä on käyty. 15 m turvapysähdyksessä näen lukea maksimisyvyyden - 25 m, mutta pohja ei tullut vielä vastaan. Tai sitten olin pohjassa, kirjaimellisesti - pohjan sisällä siis. Vaasan taiteiden yössä sukelsin kaupungin keskustan laiturin vieressä näytössukelluksia (löytyi mm. avaamaton kaljapullo ja pölynimuri) ja vesi oli niin sameaa ja pohja niin pehmeää, että en tiennyt olevani pohjassa ennen kuin liikkuminen kävi hieman työläämmäksi. Ikään kuin viskositeetti olisi vain vaihtunut vedestä

Silttipohjalta löytyy kalojen ja lintujen tekemiä ruokailukuoppia, joista ne ovat kaivaneet pohjaeläimiä, ja liejutaskurapujen, mustatokkojen ja mustatäplätokkojen tekemiä pesäkoloja. Video: Essi Keskinen / Metsähallitus

Seuraavana päivänä lamppu on ladattu ja linja viritetty uudelleen. Linja päättyy edelleen 28 m syvyyteen, mutta nyt lähestyn sitä toisenlaisella strategialla - sukellan matalasta päädystä reippaasti niin syvälle kuin viitsin (=uskallan) ja lähden työstämään linjaa sitten siitä päästä ylöspäin. Sukelluslinjat tehdään aina syvästä päästä aloittaen siitä syystä, että silloin sukellusprofiilista tulee turvallisempi ja silloin ilman riittävyys on myös ennustettavampaa, koska syvemmällä sukeltaja käyttää enemmän ilmaa kuin matalammalla. 

Sukelluslamppu päälle jo heti pinnalla, nopea spurtti riutan laelta ( - mitä! tämähän on hiekkaa! ei tämä ole riutta, tämä on hiekkasärkkä! - ) kohti syvyyksiä. 15 m syvyydellä hiekka vaihtuu pystysuoraksi kallioksi ja pimeys etenee nopeasti, lamppu on tarpeen. Valon piiri ympärillä pienenee syvemmälle mentäessä, toisaalta lämpötilan harppauskerroksen alapuolella on kirkkaampaa - samein vesi jäi päälimmäiseen 15 metriin nyt kun ollaan vielä kaukana mutaisesta pohjasta ja lamppu valaisee. 

Sukellusavustaja pitelee henkiliinaa, jonka päässä sukeltaja tekee työtään pohjassa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Laskeudun pystysuoraa kalliota alaspäin, alkaa vähän nipistellä vatsanpohjassa. En ole ikinä tykännyt syväsukelluksista, syvälle mennään vain tietystä syystä eli katsomaan jotain tärkeää kuten hylkyä tai tutkimussukelluslinjan päätyä. Äkkiä oikealta kuuluu selvää metallin kolahtelua kivillä - ankkuri! Ankkuri on pettänyt! Mistä se sinkoaa päälle?!? Kuinka syvää tässä on? 18,9 m, ollaan kohdassa 80 m satasen mittanauhalla. Saa luvan riittää, en jää tänne odottelemaan ankkurin saapumista enkä sitä paitsi halua laskeutua 20 metrin mittanauhamatkalla kymmentä syvyysmetriä - sehän tarkoittaa lähes pystysuoraa pudotusta riutan reunaa pitkin pimeyteen. Tämä saa riittää, tämän VELMU nyt minulta tänään saa, ei enempää.

Tasaan hengitystä ja pulssia, kuuntelen ankkurin kalinaa, teen näytepisteitä - 80 m, syvyys 18,9 m, sinisimpukoita ja merirokkoa ja hiukan runkopolyyppeja. Pimeää. Äkkiä ylöspäin, ankkuri kalisee vielä - 79 m, 17,9 m, 90 asteen kulmassa oleva kallio, samat lajit kuin äsken, ripeästi ylöspäin. Ankkurin kalina lakkaa jossain vaiheessa, neljässätoista metrissä voi laittaa jo lampun pois päältä. Mustatäplätokot sinkoilevat sukeltajan tieltä, pari kiiskeäkin käy katsomassa. 

Jossakin vaiheessa pystysuora nousu lakkaa ja kallio vaihtuu hiekaksi. No mikä tämä riutta nyt sitten muka on, alta kiveä ja päätä hiekkaa, ja vielä tämän muotoinen - pystysuorat seinämät pidättelevät päällään reilun kymmenen metrin hiekkakekoa, joka istua nököttää kallion laella? No, samapa se on työn tekijälle - työnantaja on tilannut tämän linjan, ja vaikka tilaus on tehty riuttana, särkän hän nyt saa. Nyt sukellus muuttuu jo nautittavaksi, ankkuri on selvästi ottanut kiinni, valoa piisaa, vaikka näkyvyys on vain puolen metrin luokkaa, vesi on lämmintä kuin linnunmaito (22-asteista) ja särkän laelta löytyy kasvillisuuttakin. Ärviöitä, vitoja, näkinpartaisia. Loppu tulee rauhallisesti, tänään ei edes tuule eli matalikolla ei ole virtausta. Saa kelluskella oikeassa sukellusasennossa eikä tarvitse uida vastavirtaan pysyäkseen paikoillaan. Näkyvyys ei ole häävi, reilut puoli metriä, eli linjasta ei kyllä voi mennä kauas koska muuten se häviää.

Nousen pinnalle, annan OK-merkin sukellusavustajalle. Uin veneelle. Yksi suoritettu, kolme vielä jäljellä. Huoh.

Sukellusavustaja ja seuraavan linjan sukeltaja auttavat veneeseen kiipeämisessä. Video: Essi Keskinen / Metsähallitus

Hurrasin sillä hetkellä kun sain sukellettua Kuulisen riutan viimeisen linjan. Pirita sukelsi 11-metrisen linjan, minulle jäivät 28, 21 ja 16 m syvyyksiin päättyneet linjat. Näkyvyys oli yhtä huono jokaisella kerralla, syvällä yhtä pimeää. Jos en olisi tehnyt enempää sukelluksia enää samana päivänä, viimeisen linjan jälkeen olisi saattanut skumppa aueta.

Mutta tulipahan tehtyä. Vaikkei riutta ollutkaan. Rest in peace Kuulinen - en jää kaipaamaan.

Essi Keskinen

Sukellusavustaja odottamassa veneeseen nousevaa sukeltajaa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Saaristomeren salaisuudet

Kesä-heinäkuun 2021 työskentelysäät merellä ovat olleet hyvät - tyyntä on riittänyt, ja lämpöä. Kuva / Essi Keskinen

Mitä kaikkea Itämeri kätkeekään pintansa alle! Koko ikänsä meribiologina työskennellytkin saa aina välillä hämmästyä. Viimeksi listasin Perämeren ja Suomenlahden eroja ja eroja siihen, kun olen viimeksi työskennellyt Saaristomerellä viisitoista vuotta sitten. Nyt ihmettely kohdistuu pariin muuhun huomioon Saaristomerellä.

Olen Perämereltä käsin seurannut huolestuneena Itämerelle uivien ja sinne asumaan asettuvien vieraslajien kirjoa. On vaeltaja- ja valekirjosimpukkaa, liejutaskurapua, tiikerikatkaa ja mustatäplätokkoa. Perämeri on vielä vieraslajien suhteen melkoinen lintukoto. Meiltä löytyy jo kauan sitten taloksi käynyt kaspianpolyyppi, joka ei ilmeisesti ole vienyt tilaa miltää perämereiseltä polyyppilajilta, koska Itämeren kotoinen murtovesipolyyppi ei kestä Perämeren makeaa vettä. Petovesikirppu ei ole löytänyt tietään Perämerelle, eivätkä myöskään vierassimpukat eikä liejutaskurapu. Villasaksirapuja vaeltaa Perämelle asti silloin tällöin, mutta pysyväinen se ei ole. Mustatäplätokko tekee tuloaan.

Tyynellä säällä 100 m linjanarun levittäminen käy helposti. Kuva / Essi Keskinen

Viimeiset kaksi viikkoa minä ja tiimini olemme sukeltaneet pohjoisella Airistolla, aivan Turun ja Ruissalon edustalla. Minun perämereistä kuplaani ovat järkyttäneet joka sukelluksella vastaan tulevat kymmenet mustatäplätokot ja lukuisat liejutaskuravut - molempia tuntuu olevan joka paikassa. Kartoituslomakkeelle täytyy aina varata omat sarakkeet kummallekin lajille, koska lähes joka sukelluksella niitä tulee vastaan.

Tänään löydettiin yllätys levänäytteen joukosta. Pirita sen huomasi, pikkiriikkisen äyriäisen, jolla oli valtavat sakset. Minä ja Anni sanoimme heti että se on sitten liejukatka, Corophium volutator, ei kahta sanaa siitä. Minä en edes vilkaissut, koska eihän muilla katkan tai siiran näköisillä äyriäisillä ole massiivisia etu-ulokkeita. Anni sitten kuitenkin vilkaisi ja alkoi epäillä näkemäänsä. Ja eihän se sitten mikään liejukatka ollutkaan, vaan saksisiira, Suomeen vuonna 2016 saapunut vieraslaji, joka on levittäytynyt pitkälle Suomenlahteen ja Saaristomerelle viimeisten viiden vuoden aikana. Ja jo kesäkuun alkupuolella ihmettelimme hentokarvalehteä, joka oli vallannut puolet Stura Buskärin sisäjärvestä.

Ruusulevä oli uusi tuttavuus Perämeren meribiologille. Kuva / Anni Selenius

Mereiset vieraslajit ovat tulleet jäädäkseen ja lisääntyäkseen, se on selvä. Miten Itämeren alkuperäiset lajit vastaavat haasteeseen ja ottavat tulokkaat vastaan, jää kaikkien nähtäväksi.

Toinen parin viikon aikana hämmentänyt ilmiö on kummallinen sekoitus riuttaa ja hiekkasärkkää. Riutta on pohjasta kohoava kovista aineksista koostuva kumpare tai vedenalainen mäki, toisin sanoen siis kallioinen tai kivinen kari. Se voi nousta vedenpinnan yläpuolelle tai jäädä sen alapuolelle, mutta jutun juju on kova pohja. Hiekkasärkkä on nimensä mukaisesti vedenalainen hiekkakumpare, vaikka hiekan joukossa voi olla isojakin lohkareita. Lajisto on luonnollisesti hyvin erilainen särkällä ja riutalla - särkällä viihtyvät hiekkaan juurtuvat kasvit, riutalla kovalle pohjalle kiinnittynyt flora ja fauna.

Saksisiira, uusi vieraslaji vuodelta 2016. Kuva / Pirita Anttila

Tämän inventointikesän agendalla on tarkoitus kartoittaa mm. riuttoja. Kartasta on valittu kaiken maailman kareja ja vedenalaisia kivikoita, lintuluotoja ja matalikkoja, jotka täällä Airistolla näyttävät vielä aina sijoittuvan aivan väylän varteen. Ehkä se vain tuntuu siltä, kun Saaristomerellä joka puolella menee väyliä ristiin rastiin eikä niitä pääse pakoon missään.

Tarkoituksena on vetää riutan huipulta eli matalimmalta kohdalta, tai rannasta, sadan metrin mittaisia sukelluslinjoja 3-4 ilmansuuntaan. Näin tehtiin myös Kuulisen riutan kohdalla pohjoisella Airistolla. Ensimmäinen yritys sukeltaa linja jäi täysin torsoksi - matalikolta 100 m koilliseen vedetty linja päättyi lähes 30 m syvyyteen. Lähdin laskeutumaan syvään päähän viritettyä köyttä pitkin, mutta sukelluslamppu ei ollutkaan ladattu. Pääsin laskeutumaan sysipimeässä 25 m syvyyteen asti ja palasin takaisin tietämättä, kävinkö pohjassa.

Olisiko tämä meriahdinpartaa? Kuva / Pirita Anttila

Seuraava yritys päättyi vähän paremmin, ja samalla paljasti oudon yllätyksen. Syvästä ja pimeästä vähän säikähtäneenä laskeuduin syvään päähän matalikon suunnasta, en siis suoraan narua pitkin syvänteeseen. Laskeutuessani mittanauhaa pitkin matalikolta kohti syvyyksiä tajusin matalikon olevan hiekkasärkkä - ei siis riutta lainkaan. Puhdasta hiekkaa riitti reilun kymmenen metrin syvyyteen asti, josta äkkiyllättäen alkoi kallio, joka putosi lähes pystysuorana aina 21 m syvyyteen asti. Kolmas 100 m linja ylsi hiekkaharjanteelta 28 m syvyyteen. Komeasti syvästä pohjasta kohoava kumpare siis, mutta kasvillisuudeltaan hiekkasärkkä.

Kuulisen sukelluslinja, jossa noustaan lähes pystysuoraa kalliota pitkin 21 m syvyydestä hiekkasärkän päälle. Kuva / Metsähallitus

Tässä me siis sukelsimme riutaksi naamioituneella hiekkasärkällä, tai toisinpäin. Matalikon laki toimi kuten hiekkasärkkä eli kasvillisuus piti sisällään vitoja, ärviöitä, merisykeröpartaa jne. Kallio alkoi liian syvältä, jotta riuttakasvillisuutta eli leviä olisi esiintynyt.

Sukellustyö on varsinaista välineurheilua. Kuva / Pirita Anttila

Ja miksi riuttoja sitten halutaan tutkia? VELMU-hanke eli valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelma on kartoittanut Suomen rannikon vedenalaisia lajeja ja luontotyyppejä jo yli kymmenen vuoden ajan. Nyt alkaa pikkuhiljaa olla käsillä se aika, että pitäisi alkaa tehdä seurantoja. Voimme mm. seurata indikaattorilajeja, eli esim. tiettyjen punalevien suurinta kasvusyvyyttä - mitä syvemmällä punalevä esiintyy, sitä kirkkaampaa vesi on, eli sitä vähemmän ravinteita, jotka ruokkivat leväkukintoja. Nyt näitä indikaattoreita etsitään mm. sukeltamalla riuttoja ja elokuussa fladoja ja lahtia. Indikaattoreihin voi tutustua enemmän tässä blogissa.

Toinen erikoisiin pohja-aineksiin liittyvä havainto ovat olleet konkreetiot eli rautamangaaniesiintymät, joita löytyy vähäisessä määrin sieltä täältä. Eilisellä riutalla tehtiin kolme sukellusta - kaksi tuulen puolelle eli lounaaseen ja luoteeseen, yksi koillisen puolelle suojan puolelle. Tuulen puolella vallitsevana pohjasedimenttinä olivat siltti ja hiekka, suojan puolella paksu ja tahkea savi, jonka päältä löytyi suuria määriä konkreetioita. Konkreetiot ovat pyöreähköjä tai soikeita litteitä rautamangaanisaostumia, joita on alettu tutkia vasta aivan viime vuosina. Nykyisen tiedon valossa niiden pintaa saattaa peittää aivan omanlaisensa eliöyhteisö ja konretioita saattaa olla paljon aiemmin oletettua enemmän.

Airistolla työskennellessä ei voi välttyä muulta vesiliikenteeltä. Suurin osa sukelluskohteista sijaitsee aivan väylien läheisyydessä ja tämänkokoisen aluksen kyllä kuulee veden alla kauempaakin... Kuva / Pirita Anttila

Sen verran voin paljastaa floran eli kasvillisuuden puolelta, että purppuraluulevä Polysiphonia fibrillosa on hämännyt meitä kovasti olemalla tumman oliivin- tai khakinvihreä, eikä vielä kertaakaan nimensä mukaisesti purppurainen saati punainen (laji kuuluu punaleviin). Toinen hämmennystä herättänyt rihmalevä, jonka kohtalo ei vieläkään ole täysin selvinnyt, on outo ahdinpalleron ja ahdinparran risteytykseltä näyttävä levä, jonka tuntomerkkejä sopii kumpaankin lajiin, mutta joka ei näytä kummaltakaan lajilta. 

Ihan tässä jännittää, mitä kaikkia muita salaisuuksia Saaristomeri vielä paljastaa meille kesän aikana.

Essi Keskinen

P.S. Asia, jota en aio käsitellä sen enempää, on näkyvyys. Pohjoisen Airiston väylänläheisillä paikoilla sukeltajan kokema vaakanäkyvyys on välillä ollut pienempi, kuin mitä allekirjoittaneen ikänäkö, toisin sanoen yhdellä kädellä on pidetty kiinni mittanauhasta ja mahallaan pohjalla ryömien edetty ja tunnusteltu toisella kädellä, millaista pohjaa ympärillä mahtaa olla. Perämerellä olen tottunut huonoihin näkyvyyksiin, mutta se tarkoittaa yleensä tummaa ja humuspitoista vettä, jonka lampun valo läpäisee. Airiston veden läpäisee hädin tuskin käsi - aina ei meinaa erottaa, onko käsi jo pohjan sisällä vai vieläkö tässä ollaan ns. vesipatsaassa kun ympärillä on vain hernerokkaa. Eilisellä sukelluksella näkyvyys oli pitkästä aikaa ruhtinaalliset 2 m ja se tuntui vallitsevissa olosuhteissa kristallinkirkkaalta. Oli todella nautittavaa sukeltaa niin, että linjasta ei tarvinnut pitää kiinni pysyäkseen suunnassa.

Blogiin oli myös tarkoitus tulla kivoja kuvia veden alta - eilen kuvasin konkreetioita, riutan päällä kasvavien rihmalevien heiluntaa aallokossa ja syvää silttipohjaa, josta linnut ovat käyneet napsimassa pohjaeläimiä, mutta kamera ei toiminut, joten blogi jäi pintakuvien varaan.

Kotiinpaluu vieraille vesille

Metsähallituksen Saaristomeren kolme VELMU-tiimiä Stura Buskärin laiturissa auringon laskiessa. Kuva: Essi Keskinen

Olen syntynyt ja kasvanut Turussa ja Saaristomerellä, aloittanut sukeltamisen Turun Saaristossa ja Ahvenanmaalla, käynyt tutkimussukelluskurssin Tvärminnessä ja Kasnäsissä ja aloittanut tutkimussukeltajan urani työskentelemällä Saaristomerellä.

Viimeiset 15 vuotta olen kuitenkin työskennellyt Metsähallituksen meribiologina Oulussa ja Perämerellä, aivan toisenlaisissa vesissä ja kaukana Etelä-Suomesta.

Stora Buskärin pihan kallionkolossa on rantakäärmeiden pesä. Munat lisääntyivät ensimmäisen viikon aikana muutamaan otteeseen, ja samaa kallionkoloa partioi ainakin kolme eri kokoista ja väristä rantakäärmettä. Kuva: Lilla Rottenbiller.

Rantakäärmeiden munat. Kuva: Lilla Rottenbiller

Tänä kesänä löysin itseni yllättäen vetämästä venetiimiä sisäiseltä Saaristomereltä. Metsähallitusvuosien varrella olen kyllä vieraillut sekä Suomenlahdella, Saaristomerellä, Selkämerellä että erityisesti Merenkurkussa, mutta siitä on pitkä aika, kun olen varsinaisesti työskennellyt Saaristomerellä.

Ensimmäiset viikot ovat menneet Saaristomeren VELMU-tiimin (valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelma) perehdytyksen piikkiin - on opeteltu lajeja, navigointia, veneilytaitoja, sukeltamista ja tiimityöskentelyä. Suurin osa ajasta tämä lähes kymmenen hengen tiimi on asunut Kasnäsissä Sinisimpukan entisessä luontokeskuksessa, viimeisen viikon Stura Buskärin ulkosaaressa.

Metsähallituksen Saaristomeren tiimin kolme venettä mahtuvat juuri Stura Buskärin laituriin. Kuva: Lilla Rottenbiller.

Viiden ensimmäisen viikon perusteella paluumuuttaja huomioi seuraavaa:

1. Saaristomeren ja Perämeren riuttalajistosta puolen kymmentä lajia on samoja - kummastakin löytyy hento- ja viherahdinpartaa (Cladophora fracta ja C. glomerata, vaikka tämän kesän ensimmäiset näytteet näistä ovatkin omituinen sekoitus kumpaakin lajia), suolileviä (Ulva ssp.), letkulevä Vaucheria sp ja Perämereltä noin kerran kolmessa vuodessa löytyvä punahelmilevä Ceramium tenuicorne. Muuten kovan pohjan lajisto ei sitten olekaan päällekkäistä.

2. Sinä aikana kun olen ollut poissa Saaristomereltä, sinne ovat saapuneet vieraslajit liejutaskurapu ja mustatäplätokko.

Metsähallituksen meritiimin vene Najas kulkee kepeästi kartoitusriutalta toiselle. Video: Kevin O'Brien

3. Sinä aikana kun olen ollut poissa, muutama laji on vaihtanut nimeä - merirokosta on Balanuksen sijaan tullut Amphibalanus ja pohjankivisudista on Sphacelarian sijaan tullut Battersia. Kun vielä opiskelin tutkimussukeltajaksi 2000-luvun alussa, punatöpöröyhelö Coccotylus truncatus ja sarvipunaliuska Phyllophora pseudoceranoides tunnistettiin habituksen perusteella reteästi eri lajeiksi, nyt niitä ei enää voi erottaa kuin DNA-näytteen perusteella.

Riutoilla sukelletaan VELMU-menetelmien mukaisia 100 m linjoja, joilta kasvillisuus ja pohjasubstraatti tarkistetaan 10 pituusmetrin tai yhden syvyysmetrin välein. Kuva: Walter Vuori / Metsähallitus.

4. Täällä etelässä on niin kovin helppoa navigoida, kun väylät vievät joka paikasta kaikkiin muihin paikkoihin ja väliin jää vain valkoista vettä! Pohjoisella Perämerellä väylät ovat harvassa ja vähissä ja väliin jää plotterin mukaan vaalean- tai tummansinistä matalaa vettä ja kaiken maailman kivikkoja ja matalikkoja. Väyliä pitkin ei koskaan pääse perille sinne minne meribiologi haluaisi.

5. Saaristomerellä saaret voi kiertää muutaman metrin päästä perämoottori alhaalla. Pohjoisella Perämerellä saaret pitää kiertää monen sadan metrin päästä, koska rannat ovat niin matalat. Ensimmäisen viiden viikon aikana olemme aina päässeet helposti saareen keula kiinni kallioon - Perämerellä tällaiset saaret saa laskettua lähes yhden henkilön sormilla.

Sähköttömässä mökissä mikroskoopin valo hoituu sukellustaskulampun avulla. Kuva: Essi Keskinen

Mikroskopointi ja lajintunnistus hoituu näppärästi kuistin katoksen alla. Onneksi lämpötilat hellivät, eikä näytteiden määrittämistä varten tarvinnut laittaa esimerkiksi sukellusalusvaatteita päälle - lämpötilat pysyttelivät 25-28 asteen välimaastossa koko viikon. Kuva: Essi Keskinen

Kun tilaa on vähän, Exceliä voi naputtaa vaikka saunassa. Kuva: Essi Keskinen

6. Saaristomerellä en ole vielä tarvinnut lamppua ja syvin sukellus on alkanut 17,4 m syvyydestä. Perämerellä olen joutunut käyttämään lamppua jo 5 m syvyydessä humuspitoisen veden takia.

7. Saaristomeren tiimissä ainoa, joka on kiinnostunut vesisammalista, joita Perämerellä kasvaa 24 lajia ja joita joutuu siellä määrittämään joka sukelluksen jälkeen, on tiimin sisävesiekspertti. Muuten vesisammalista ei juuri tarvitse välittää, vaikka Perämerellä ne muodostavat yhden avainhabitaateista.

8. Täällä etelässä veneet pystyy tankkaamaan aina tarvittaessa satamassa ja pumpusta - pohjoisella Perämerellä satamat ovat harvassa ja niistä saa vain dieseliä ja polttoöljyä. 98-oktaavinen kuljetetaan jerrykannuissa auton peräkontissa lähimmältä huoltoasemalta.

9. Sinileväkukinta on jo alkamassa, Perämerellä sellaista ei ole (tämä, koska Perämeri toimii ekologisesti kuin karu järvi eikä kuten rehevä meri - kahdesta kasvua säätelevästä ravinteesta, typestä ja fosforista, typpi on kasvua rajoittava tekijä muualla Suomessa, jolloin sinilevät eli sinibakteerit, jotka itse tekevät oman typpensä ilmakehästä, saavat kasvuedun muihin leviin nähden. Perämerellä fosfori on rajoittava tekijä, jolloin kaikille riittää typpeä eikä sinibakteereilla siis ole kilpailuetua).

Stura Buskär Saaristomeren kansallispuiston ulkoreunalla huokuu ulkosaariston kalliosaarten ja Muumipappa ja meri -kirjan henkeä. Suolilevät loistavat kirkkaanvihreinä matalassa lahdessa. Kuva: Lilla Rottenbiller.

Uusvanha toimintaympäristö on siis varsin erilainen verrattuna viimeiseen viiteentoista vuoteen, mutta toisaalta tämä on se ympäristö, jossa aikoinaan olen opetellut tutkimussukeltajaksi. Nyt vanhat lajintunnistustaidot pitää vain kaivaa Perämeren makean veden lajiston tuntemuksen alta piilosta. Toisaalta odotan fladoihin ja lahtiin siirtymistä, koska siellä lajisto on enemmän yhtenäistä - putkilokasvilajisto poikkeaa vähemmän Suomen rannikon eri osissa kuin mereisempi levälajisto. 

Meribiologi jaksaa hämmästellä Suomen rannikon pituutta ja monimuotoisuutta - toivottavasti myös kansalaiselle on välittynyt tieto siitä, että kaikki Suomen merialueet poikkeavat toisistaan merkittävästi, niillä on omat erityispiirteensä ja lajistonsa, omat ongelmansa ja hienoutensa.

Tervetuloa Metsähallituksen Meritiimin matkaan kesän 2021 ajaksi Saaristomerelle ja Helsingin ja Espoon edustalle!

Essi Keskinen

Kasnäsiä ja mannerta kohti Stura Buskäristä, Saaristomeren kansallispuiston laidalta. Kuva: Essi Keskinen.

Räystäspääskyvanhemmat olivat päivän verran hämmentyneitä, kun yhdeksän meribiologia, suunnittelijaa ja luontokartoittajaa pelmahti saarelle. Linnut kasvattavat poikasiaan kuistin etupuolen räystään alla ja aluksi vierastivat suurta ja meluisaa kartoittajalaumaa, mutta hetken mietinnän jälkeen vanhemmat uskaltautuivat ruokkimaan poikasiaan kunhan kuistilla oltiin hissuksiin. Kuva: Lilla Rottenbiller.