Haamuraja häämöttää

Blogin lukukerroissa voi helposti havaita nousevan trendin. Pian on 100 000 lukukertaa täynnä!

Olen kirjoittanut Metsähallitus merellä -blogia vuodesta 2010 lähtien. Vuosien mittaan muutkin meribiologit ovat kantaneet kortensa kekoon, ja joka kesä lauma kesätyöntekijöitä, harjoittelijoita ja vapaaehtoisia kirjoittaa omasta kesästään. Nykyisin blogia kirjoittavat lähes kaikki aluemeribiologit ja kaikki tiimit kesäisin.

Minua lähestyttiin blogin kirjoittamisen merkeissä keväällä seitsemän vuotta sitten. Pohjanmaan viestintävastaava kysyi, ryhtyisinkö pitämään blogia. Sanoin että mikäs siinä vaikken tiennytkään, mistä blogissa pitäisi varsinaisesti kertoa. Ainoaksi ehdoksi asetin, että ohjelman täytyy olla idioottivarma. En ole hyvä teknisissä suorituksissa.

Jälkikäteen katsottuna ensimmäiset blogit ovat päiväkirjamaisia ja monet varsin tylsiä, vaikka joukkoon mahtuu tietysti myös hyviä. Kuvat ovat aina olleet innostavia (siitä innoittuneena tässä blogissa on vain kaksi kuvaa, ja nekin tilastoista kaapattuja). Ja ainakin omasta mielestäni blogit ovat myös parantuneet ajan myötä.

Kokonaisuudessaan blogin lukukerran lähestyvät maagista 100 000 raja. Vain vajaat 1500 lukukertaa enää puuttuu. Sen kokoaisi yksi erityisen hyvä blogi, tai kolme tavallista.

Metsähallitus merellä -blogin suosio on aina ollut tasainen - se ei ole näitä "OMG 200 000 tykkääjää heti ekana päivänä!!!" -tyyppisiä villityksiä, mutta pikkuhiljaa lukukertoja on kertynyt ja luetuimmat blogit ovat päässeet parin tuhannen lukukerran kieppeille tai ylikin. "Naiset merellä" vuonna 2015 keräsi toiseksi eniten lukijoita kun tämänkeväinen Trumpin ilmastopolitiikkaa käsittelevä "Poistakaa ilmastonmuutos verkosta!" ylsi etusijalle yli kahdellatuhannella lukukerralla.

Minulta kestää vajaat 30 minuuttia kirjoittaa blogi, laittaa kuvat paikoilleen, julkaista se ja levittää sitä paria eri Facebook-kanavaa pitkin netissä. Puolen tunnin työn kunniaksi parituhatta lukijaa on aika hyvin. Kolmekin sataa on mielestäni jo puolen tunnin työn arvoista. Tietysti blogin aihetta joutuu miettimään etukäteen, kävelylenkillä, uimassa, kotiin pyöräillessä tai bussissa istuessa.

Miksi Metsähallituksen sitten pitäisi olla netissä ja popularisoidussa blogissa? Minusta syy on varsin selvä ja yksinkertainen - koska Metsähallituksen meriluontotiimit tekevät töitä kansalaisten verorahoilla, EU- ja Pohjoismaisen hankerahoituksen lisäksi. Koen olevani töissä kansalla - jokainen veronmaksaja maksaa osan palkastani. Silloin koen myös olevani velvollinen kertomaan, mitä tämä mainittu kansalainen rahoillaan saa.

Hän saa joka vuosi lisää tietoa Suomen rannikon vedenalaisesta luonnosta, hän saa mereiset kansallispuistot, joita hoidetaan vedenalaiskartoituksiin perustuen kestävästi, hän saa tietoon perustuvia lausuntoja suuriin Itämerelle suunniteltuihin rakennus- ja muihin suunnitelmiin (esim. kalankasvatukseen, tuulivoimapuistoihin, kaasuputkiin jne.), hän näkee monissa eri lähteissä upeita vedenalaisia kuvia, joita ei ole tarvinnut erikseen ostaa ammattilaisvalokuvaajilta vaan jotka on otettu muiden töiden ohessa. Hän saa elokuussa mennä kirjakauppaan ja ostaa ensimmäistä kertaa kirjan, johon on koottu yli kymmenen vuoden kartoitustulokset Suomen Itämerestä. Hän saa toivottavasti tulevaisuudessa entistä terveemmän Itämeren ja sen miljardien eurojen arvoiset ekosysteemipalvelut (kalojen poikastuotanto, ravinteiden kierrätys, sinisimpukoiden tuottama vedenpuhdistus jne).

Kyllä näiden etujen edestä kannattaa muutama blogikin lukea. Näissä sentään kerrotaan kansantajuisesti, mistä kaikessa oikein on kysymys.

Essi, meribiologi

Nimen voima



Netissä käydään keskustelua rakkohauru vs rakkolevä -nimestä.

Luin artikkelin airokalasta, joka oli löydetty rannalle huuhtoutuneena Filippiineiltä. Nämä syvänmeren kalat elävät 100-1000 m syvyydessä ja ovat pisimpiä luukaloja, jopa 10 m pitkiä käärmemäisiä otuksia. Niitä huuhtoutuu aina välillä kuolleina syvyyksistä rantaan. Monissa maissa niiden sanotaan ennustavan maanjäristyksiä ja Japanissa sen nimi on ”Merten jumalan palatsin vietintuoja”. Joissakin maissa sen nimeksi mainitaan ”sillikuningas”.

http://news.nationalgeographic.com/2017/02/pictures-oarfish-philippines/

Sillikuningas soitti heti kelloa. Muistikuvia lapsuudesta - istun ruskealla sohvalla ja selailen isän vanhaa maailman kaloista kertovaa ohutta sinikantista kirjaa, jossa oli jokaisella sivulla piirrettyjä kuvia. Kaloilla oli numerot, ja numeroilla tiedot haettiin kirjan loppuosasta, jonne oli koottu muutama lause jokaisesta kalasta. Haaveilin meribiologin ammatista ja luin kaloista, joilla oli eksoottisia nimiä kuten sillikuningas. Muistan kuvan sillikuninkaasta kuin olisin katsonut kuvaa eilen. Pitkä hopeanhohtoinen kala, jolla on punainen harja, uiskentelee ylävasemmalta kohti sivun oikeaa alakulmaa.

Pohjolan kalat värikuvina, Halme 1954.

Kurkistus nettiin. Sen mukaan suomalaisella sillikuninkaalla ei ole mitään tekemistä airokalan kanssa. Suomeksi sillikuningas on koppapääkaloihin kuuluva aivan eri kala, mutta muistikuvani kirjan sillikuninkaasta pätee kyllä airokalaan. Yritin kaivaa kirjaa kirjahyllystäni (löytyi vain saman sarjan akvaariokirja jostain 40-luvulta) ja kellarikomerosta (löytyi Luonnontieto jostain 1800-luvun loppupuolelta). Soitin myös isälleni, mutta kirja oli mökillä. Isänikin muisti sen saman kuvan, ja nimen sillikuningas. Käyn kirjastossakin, mutta Oulun pääkirjastossa ei ole Pohjolan kalat värikuvina, Halme, 1954 -kirjaa.

Asia jää painamaan. Isäni on myös kiinnostunut, ja värvää pikkuveljeni appiukon kuvanmetsästykseen. Jommu käy Turun pääkirjastossa ja sieltäkään ei juuri tuota nimenomaista teosta löydy. Nythän arvoitus on pakko ratkaista ihan loppuun asti!

Järeät käyttöön. Laitan sähköpostia Luonnonvarakeskuksen kala-asiantuntijalle Lauri Urholle. Urho vahvistaa saman kuin netti, että airokala ei ole sillikuningas vaikka miten vääntäisi.

No jo nyt on! Nyt olen vielä vakuuttuneempi siitä, että kirja on pakko saada käteen asti ja tarkistaa se onnettoman sillikuninkaan kuva! Huutonetistä löydän kirjan porvoolaiselta myyjältä viitosella. Lähestulkoon odotan postilaatikon ääressä kunnes kirja putoaa parketille.

Ja siellä se on, sivulla 36. Airokala jonka muistin lapsuudestani, ja jonka nimeksi on mainittu SILLIKUNINGAS! Kirjassa on myös oikea sillikuningas taulussa 8 mutta sitä en muistanut. Olin oikeassa, ja pääsin todistamaan sen! Voiko mikään olla suloisempi tunne! Joko kirjassa on painovirhe, tai Halme on jostain syystä kutsunut airokalaa vuonna 1954 sillikuninkaaksi. Kirja on alun tanskalaisen Hans Hvassin käsialaa. Esipuheessaan Erkki Halme kertoo, että ”suomalaisten kalalajien nimityksissä on johdonmukaisesti seurattu uutta nimistöä, jonka Vanamo-seuran asettama nimistökomitea on laatinut. Ulkomaisista kaloista on yleensä pyritty käyttämään niille käsikirjoissamme aikaisemmin annettuja nimiä…” Netti käyttöön, ja airokala on tanskaksi sildekonge, sillikuningas. Hahaa! Ehkä Halme ei ole ollut tietoinen, että ”sildekonge” on jo vuonna 1934 ollut airokala teoksessa Suomen kalat, Valle. En tiedä, miksi Halmeen airokalan nimi on sillikuningas, mutta ainakin tästä syntyi hieno tarina.

Sillikuningas, Taulu 36, kuva 1. Oikeasti kyseessä on kuitenkin airokala.

Jos siis pelkkä airokalan englanninkielinen nimi ”king of the herrings” jostakin toisesta kielestä käännettynä voi herättää näin vahvan muiston (ja päähänpinttymän) yli 35 vuoden takaa, kertoo se siitä, kuinka vahvasti suhtaudumme nimiin.

Viime keväänä nimistötoimikunta ehdotti kaikille Suomesta löytyville makroleville uudistettuja nimiä. Eniten keskustelua herätti ehkä rakkolevän vaihtuminen rakkohauruksi. Syynä nimen vaihtumiseen on se, että aiemmin rakkolevä oli ainut Suomesta löytynyt Fucus-suvun laji, jolloin nimi oli aivan kelvollinen. Sittemmin Itämerestä, lähinnä Selkämereltä ja Merenkurkusta, on löydetty toinenkin Fucus-suvun laji, Fucus radicans, jota alettiin kutsua kapearakkoleväksi.

Kippari-lehden helmikuun venemessunumerossa ilmestyi artikkeli makrolevien uusista suomenkielisistä nimistä.

Nimistötoimikunta kuitenkin huomautti järkevästi, että F. radicansilla ei ole rakkoja lainkaan, joten sen nimenä kapeaRAKKOlevä olisi kovin harhaanjohtava. Koko Fucus-suku vaihdettiin siis hauruksi, joksi rakkolevää on jossain päin rannikkoa kutsuttu (Itäisellä Suomenlahdella myös hatruksi). F. vesiculosuksesta tuli rakkohauru ja F. radicansista itämerenhauru. Loogista, mutta ei välttämättä kaikkien mielestä miellyttävää. Myös uusin tekstinkäsittelyohjelma Wordin versio ymmärtää rakkolevän mutta ei haurua vaan tässäkin tekstissä on kovasti punakynää alla.

Kaikki minun sukupolveni ihmiset muistavat sen henkisen taistelun, joka syntyi, kun maamyyrästä tuli kontiainen. Vieläkin tapellaan peuran vs kauriin nimistä - valkohäntäpeurasta tuli valkohäntäkauris ja sekös ihmisiä sekaannuttaa.

Turun Sanomien artikkelissa vuodelta 2004 Suomen Metsästäjäliiton Jahti-lehden päätoimittaja Juha K. Kairikko esitti, että nimenmuutos kannattaisi vielä perua ”väärinkäsitysten ja kansan hitaan omaksumiskyvyn takia.”

Kansa omaksuu hitaasti - vielä viime vuonna kävin jonkun kanssa tätä valkohäntäpeura-valkohäntäkauris -keskustelua, ja nimiä ehdotettiin kuitenkin vaihdettavaksi jo 2000-luvun alussa, pian lähes 20 vuotta sitten.

Roikumme vanhoissa nimissä kiinni kuin henkemme edestä, vaikka kyseessä on vain kasvin tai eläimen nimi. Tämä kertonee asian tärkeydestä - rakkohauru on tärkeä ja näkyvä ruskolevä, kontiainen kaikkien rakastama sinisiin lappuhousuihin pukeutunut myyrä ja valkohäntäkauris tärkeä metsästyslaji. Kukaan ei sen sijaan älähtänytkään, kun palleroahdinparta siirrettiin pois ahdinparroista ja sen nimeksi muutettiin ahdinpallero. Kuka siitäkään on koskaan kuullut?

Mitä tästä nyt voi vetää loppukaneetiksi? Että nimillä totisesti on voimaa ja että minä olin oikeassa.

Essi Keskinen

Roope Ankka, sienisääski ja Luonnon päivät

Tummavarjokaisen kuva siepattuna Luontotyypit Facebook-sivulta.

Arkipäivän arvoituksia: mitä yhteistä on Roope Ankalla, sienisääskellä ja Luonnon päivillä? Jos annan vihjeeksi vielä ”raskaan metallimusiikin”, joku viime päivien uutisia seurannut saattaa jo havahtua.

Lähdetään alusta ja katsotaan, miten yksi asia johtaa toiseen ja kaikki palaa takaisin luontoon.

Metsähallituksen suojelubiologi Jukka Salmela löytää itäisestä Lapista uuden sienisääskilajin ja päättää nimetä sen tummavarjokaiseksi ja antaa sille latinankielisen nimen Sciophila holopaineni Nightwish-yhtyeen lauluntekijän ja kosketinsoittajan Tuomas Holopaisen mukaan.

http://www.luontoon.fi/uutisarkisto/-/asset_publisher/6OPbu9FTyaPz/content/varjojen-hyonteinen-sai-nimen-nightwishin-tuomas-holopaisen-mukaan;jsessionid=D293D08020A39C5790B2126B37B8C29E?redirect=%2Fetusivu

”’Olen hyvin, hyvin otettu. Tämä on suurin mahdollinen kunnia, joka kaltaiselleni luontonörtille voi tapahtua’, vastasi Tuomas Holopainen, kun sienisääsken kerännyt ja kuvannut Metsähallituksen suojelubiologi Jukka Salmela kysyi lupaa nimetä laji Holopaisen mukaan”, kerrotaan Luonnon päivien nettisivulla.

Holopainen on aina ollut kiinnostunut luonnosta ja opiskeli biologiaakin ennen kuin bändielämä pyyhkäisi matkaansa.

Nyt Holopainen on myös suostunut Luonnon päivien lähettilääksi.

Tuomas Holopainen siepattuna Luontotyypit Facebook-sivuilta.

https://www.luonnonpaivat.fi/info/tutustulahettilaisiin/tuomas-holopaisen-musiikissa-soivat-mets%C3%A4t-ja-j%C3%A4rvet/

Tuomas Holopainen on säveltänyt soololevynsä Music Inspired by the Life and Times of Scrooge Don Rosan piirtämän sarjakuvan Roope Ankan elämä ja teot 1 & 2 taustalevyksi, soundtrackiksi. Holopainen on elinikäinen Disney-fani ja ihastui minun (ja monen muun) tapaan Don Rosan piirrosjälkeen ja tarinoihin 1990-luvulla. Holopaisessa heräsi haave säveltää konseptilevy, taustamusiikki Don Rosan Roope Ankan elämänkerralle.

https://muropaketti.com/dome/viihde/ajankohtaista/nightwishin-tuomas-holopaisen-soololevy-on-kunnianosoitus-aku-ankka-piirtaja-don-rosalle-kansikuvan-on-piirtanyt-itse-sarjakuvalegenda

Kun mietin Don Rosan Roope-tarinoita, mietin Roopen nuoruuden seikkailuja Klondykessä, Etelä-Afrikassa, Australiassa, USAn kanjoneissa ja uudelleen Alaskan kultaryntäyksissä juuri ennen rikastumistaan. Nuori Roope seikkailee mitä upeimmissa paikoissa, taustanaan villi luonto, josta hän raapii leipänsä mainarina, kullankaivajana, karjapaimenena ja milloin missäkin sekatyömiehen ammatissa. Aina mukana on kuitenkin villi luonto, mitä eriskummallisimmat eläimet ja sääilmiöt, luonnonkatastrofit, geologiset erikoisuudet, revontulet. Koko elämänsä Roope viettää kesyttömässä luonnossa, ammentaa sieltä elantonsa, ihailee maisemia. Minua itkettää aina kun luen pätkän, jossa Roope on juuri löytänyt hanhenmunan kokoisen kultahippunsa, joka vie hänet rikkauteen, mutta samaan aikaan hän miettii, tuoko rikastuminen hänelle enää mitään sen enempää, kuin hän on jo saanut Alaskan villeistä erämaista (itken myös Modesty Blaise -sarjakuvia, Disneyn animaatioelokuvia, onnellisia loppuja, surullisia alkuja jne., ei sen puoleen).

Ympyrä sulkeutuu. Kaikki kietoutuu kosmisessa maailmanjärjestyksessä Holopaisen ympärille. Vai luonnon?

Katsokaa Holopaisen säveltämän Roope-levyn kantta, jonka on piirtänyt itse maestro Don Rosa - eivätkö revontulet voisikin olla Lapista, vuoret Norjan puolelta, metsiköt itäisestä Suomesta?

#luonnonpäivät sai hienon lähettilään.

Essi Keskinen