30 000 km työmatka

Sanonnan mukaan mikään hyvä tarina ei saa alkuaan salaatista. Eivät aina myöskään odottamattomat työtarjoukset. Tämäkin alkaa siis oluesta.

Keväällä 2012 olimme kokoontuneet vuoden 2010 tutkimussukelluskurssin kanssa kertaamaan kuulumisia tuopilliselle Helsingissä. Neljännen tuopin kohdalla Jukka, yksi kurssin arkeologeista, tulee maininneeksi, että Metsähallitus hakisi työntekijöitä vedenalaisiin kartoituksiin. Eli juuri sitä mihin kurssi oli meitä sukeltavia biologeja valmistanut.

Hakuaikaa olisi jäljellä kaksi päivää.

Kiireen vilkkaa naputin hakemukseni ja lopulta tulin valituksi siihen pohjoisimpaan kolkkaan, jota Suomessa vielä mereksi kutsutaan. Perämerelle, jossa vesikin on kuulemma niin makeaa, että siitä keittää vaikka kahvit. Suolaisempaa kuin Näsijärvessä, ajatteli Tampereella kasvanut kun tavaransa Ouluun pakkasi kesäksi 2012.

Alkuun ajatus toki hieman puistatti. Oulu on eittämättä kaukana. Lapiksikin sitä eittämättä kutsuisi joku helsinkiläinen.

Putki jäi kuitenkin päälle. Perämereen jäi koukkuun. Kesän 2012 jälkeen palasin Ouluun jokaisena sitä seuraavana viitenä kesänä ensipulahduksen jälkeen.

Yksitoista henkeä mahtui aivan hyvin asumaan neljän hengen mökkiin. Kyllä sopu sijaa antaa!

Viisi vuotta opettaa. Ihan ensimmäisinä päivinä se opettaa, että aallokossa ei kannata hakeutua veneen keulaan - muuten tekee pakaroissa kipeää. Toiseksi se opettaa pian, että merellä lähin ABC on kaukana. Jos varatankin jättää rantaan niin Busteria on raskasta soutaa. Ja nelivetoisen autonkin saa jumiin rantaveden mutaan.

Ennen kaikkea olen viidessä vuodessa oppinut, että meri on joka päivä uusi. Tuuliennusteet muuttuvat ja vedenkorkeudet heittelevät. Ylihuomista ei voi suunnitella eikä merestä voi koskaan tietää varmaksi etukäteen.

Meri on myös alati muuttuva ja kauniin hypnoottinen katsella kuin nuotion liekki. Ja auringonlaskun kokeminen maalla on yksinkertaisesti hyvän auringonlaskun tuhlaamista.

Mikä saa sitten ihmisen käyttämään lähes kahden päivän työtunnit viikossa palkattomaan matkustamiseen?

Siihen ihmisen ajaa motivoiva työ, jossa saa tehdä merkityksellisiä™ asioita. Pitkän ja uuvuttavan päivän päätteeksi mökillä odottaa Essin majesteettinen illallinen ja ilmastointiteipillä koristeltu oma viinilasi.

Tärkein vedenjakaja on tiiviissä työyhteisössä on kuitenkin ryhmähenki. Kahden metrin kumiveneessä tai kolmen hengen mökissä ei kaveria pääse pakoon jos pään ympärillä huppua kiristää. Työilmapiirin vuoksi töissä joko viihdytään tai väsytään ja kiukutellaan.

Pahimmassa tapauksessa tunnelma voisi olla riehakas kuin filippiiniläisen vankilan selli.

Oulun tiimissä on kuitenkin poikkeuksetta viihdytty. Ja vieläpä erinomaisen hyvin.

Pidän itseäni ihmisenä, joka viihtyy keskimääräistä paremmin pelkästään itsensä erinomaisessa ja hyväksi havaitussa seurassa. Hyvä työporukka kasvaa kuitenkin tiiviiksi. Joskus ulkona tuulee ja merelle ei ole menoa. Sen sijaan, että linnoittautuisit korvatulpat päässä saunaan, niin huomaatkin hilaavasi työpistettäsi lähemmäs sitä keskittymää, josta lähtee moniäänisin rupatus. Ja toisinaan ahtaan yhdessä eletyn viikon jälkeen huomaat viettäväsi perjantai-iltaa näiden samojen ihmisten kanssa, joiden haisevia aluspukuja olet saanut nuuhkia koko kesän.

Kiitos siis Essi, Niina, Manu, Pekka, Anna, Suvi, Linda, Johanna, Markus, Elina, Joel, Wade, Martin, Jose, Helmi, Teemu, Pauliina, Janos, Jalmari, Ines, Alejandra, Ville, Jusku, Sabina, Jon, Juho ja Eeva sekä muut vierailijat ja kollegat näistä vuosista. Larin hukkuneista tavaroista huolehtimisista. Lautasreunojenne oliiveista ja kapriksista. Jäätelöseurasta Kalajoen Hiekkasärkillä. Ja hikisistä olkavarsistanne ahtaissa saaristosaunoissa.

Viisi kesää Oulussa tarkoittaa työmatkoina Helsingistä yli 30 000 kilometriä. Sitä työmatkaa tekisi siis lähestulkoon maapallon ympäri. Ensi kesänä kierroksen voisi saada täyteen, joten vieläkö lähtisin uudestaan? Ehkä. Mutta merestä kun ei voi koskaan tietää varmaksi etukäteen.

Lari Järvinen, tutkimussukeltaja

Kesän parhaat 2016

Tänä keskiviikkona oli tämän kesän viimeinen varsinainen maastotyöpäiväni. Maastotyöt ovat siis minun osaltani ohi ja on aika kirjoittaa jo perinteeksi muodostunut jäähyväisblogi. Perämerellä on tuullut todella paljon viime viikkoina, mutta viimeiseksi työpäiväkseni saimme vihdoin auringon paistetta ja tyynen meren. Illalla Selkä-Sarvi vielä hemmotteli upealla auringonlaskulla ja kuunsillalla.

Kesä on ollut taas täynnä hienoja ja hauskoja hetkiä ja haluankin nyt antaa niistä muutamalle erityismaininnan. Tässä tulee Kesän Parhaat 2016!

1. Kesän paras ruoka

Tänä kesänä Essi perinteisesti loihti meille joka ilta toinen toistaan maukkaampia illallisia. On todella luksusta pitkän kenttäpäivän jälkeen tulla tukikohtaan ja päästä suoraan syömään Essin herkkuruokia. Tässä kategoriassa onkin hyvin monta ehdokasta ykköspallille, mutta voittajaksi selviytyi tällä kertaa Iin Röytässä syöty jokirapupasta grillatulla lohella ja mansikka-viiriäisenmunasalaatilla.

 2. Kesän paras lepohetki

Kesän paras lepäilypaikka löytyi yllättäen Bellasta. Olimme Villen kanssa inventoineet Bellalla Siikajoen suistoa pitkän päivän ja olimme palaamassa tukialus-Maialle, kun silmäluomiani rupesi kummasti painamaan ja löysin Bellan keulasta mukavan paikan aurinkoisille pikatorkuille.

3. Kesän paras päivä

Myös tässä kategoriassa on luonnollisesti todella monta voittajaehdokasta, mutta jury on päätynyt palkitsemaan lauantain 6. elokuuta. Lähdimme silloin inventoimaan Kattilankallan ympäristöä Essin sekä kahden vapaaehtoistyöntekijän, hollantilaisen Petrouschkan ja siskoni Veeran, kanssa. Päivä oli niitä harvoja, kun keli oli niin hyvä, että töitä pystyi tekemään t-paitasillaan ja lounastauolla pystyi käymään uimassa palelematta. Oli myös mahtavaa tehdä töitä oman siskon kanssa ja saimme päivän aikana todella paljon töitä tehtyä todella vaivattomasti.

Kesän paras päivä juuri alkamassa

Kattilankalla

4. Kesän paras vesipuisto

Meribiologin kesä on hyvin kiireinen, eikä aikaa tahdo riittää perinteisissä vesipuistoissa käymiseen. Mutta ei hätää! Meribiologi voi lähteä kolmen kollegan kanssa Bellalla naapurisaareen, kun tuuli on 11 max 14 m/s pohjoisesta ja siinä jää moni vesipuisto toiseksi. Tässäkin kategoriassa voittaja on siis kumivene Bella!

Bella vesipuistossa 

5. Kesän paras sukellus

Vaikka en sukelluksia ole päässyt tänä kesänä kovin montaa tekemään, kaikki tekemäni sukellukset ovat olleet todella hyviä. Kesän parhaaksi sukellukseksi oli kuitenkin helppo valita keskiviikkona, viimeisenä maastotyöpäivänäni, Essin kanssa tekemäni sukellus. Sukellus oli minulle ensimmäinen yli kuukauteen pitkittyneiden korvaongelmien takia, joten oli ihana päästä viimein veteen. Sukelsimme Vähä-Huiturin kiinteän linja ja pinnalla aurinko paistoi ja oli tyyntä. Pinnan alla valo kuitenkin hävisi, kolmessa metrissä oli jo aivan säkkipimeää ja olimme täysin lamppujemme valokeilojen varassa. Tunnelma koko sukelluksella oli kuitenkin rauhallinen ja miellyttävä ja linjalla tuli vastaan kaikkea jännittävää, kuten kiiskiä, tokkoja sekä yksi hylkeen raato. Matalammassa vedessä kasvoi todella paljon vesisammalta ja niiden joukossa oli myös kahta uhanalaista lajia. Hieno päätös hienolle maastokaudelle!

Onnellisena sukellukselta veneeseen palaamassa

Kiitos vielä tästä kesästä ja toivottavasti nähdään taas pian! Tässä vielä muutama kuva muista kesän hienoista hetkistä.

Linda

Fladaa kartoittamassa

Tällainen kanadan vesiruttopuska oli jäänyt Bellan moottoriin

Massiaisia Lohtajan rantavesissä

Tuuli ajoi pikkuteille

Velmu-tiimi erosi Oulun Metsähallitus-tiimistä heinäkuun lopussa ja liittyi Vaasan Metsähallitus-tiimiin. Ensimmäiset kaksi viikkoa vietettiin Kaskisissa Sälgrundin saaressa komean majakan varjossa, mutta valitettavasti kova tuuli häiritsi töitä koko Kaskisissa olon ajan. Ensimmäistä kertaa tälle kesälle piti myöntää, ettei saada kaikkia suunniteltuja töitä tehtyä, vaan säiden salliessa täytyy palata loppukesästä Kaskisiin päiväreissulle. Viime viikolla siis muutimme pois Kaskisista ja siirryimme Vaasaan loppukesäksi, aina syyskuun puoliväliin saakka, mikäli säät sallivat.

Upea Sälgrundin saari.

Viime sunnuntaina tämän viikon töitä suunnitellessa saimme taas todeta, että tämä ah, niin ihana tuulinen sää jatkuu edelleen, ja vieläpä vesisateella höýstettynä. Vaasan Metsähallitus-tiimi jäi tekemään toimistohommia, mutta Velmu-tiimillä oli jonkin verran suojaisia inventointipisteitä tarjolla, joten me suuntasimme innokkaina maastoon taistelemaan tuulta vastaan.

Kahlaamassa suojan puolella, tuuli 13 m/s pohjoisesta.

 

Hieman tuulee...

Tuuli vaikeuttaa töitä todella paljon, koska aallokossa ei pysty videokuvaamaan, eikä oikein sukeltamaankaan, joten jäljelle jää tämän kesän hitti, eli kahlaus. Kahlauskaan ei ole helppoa kovalla tuulella ja aallokossa, ja lisäksi pohja on usein niin pöllääntynyt, ettei pohjanlaadun arvioiminen ole helppoa. Eilen kuitenkin huomasimme, ettei suurin haaste ollutkaan keli, vaan jokin ihan muu.

Jusku inventoimassa aallokossa.

Ajelimme, tämän kesän tyyliin, pitkin pieniä mökkiteitä että pääsisimme rantoihin tekemään matalia pisteitä. Ei kuitenkaan mennyt kauaakaan kun huomasimme, että tämän saaren mökkiläisillä on tapa jota emme ole aiemmin tänä kesänä huomanneet. Nimittäin tapa laittaa lukittu puomi mökkitiellensä. On toki ymmärrettävää että omaa tietä ja mökkipihaa halutaan varjella, mutta meidän töiden teon kannalta tämä oli ikävä huomio.. Mikä pettymys olikaan meribiologien kasvoilla, kun kilometrien körryyttelyn jälkeen edessä onkin lukittu puomi, usein vain alle kilometri ennen inventointipisteelle saapumista. Noh, emme toki tästä (aina) lannistuneet, vaan parkkeerasimme Volkkarin puomin tuntumaan ja kävelimme loppumatkan pisteille pelastautumispuvuissa ja vesikiikarit olalla. Välillä pisteet olivat kuitenkin niin kaukana, että päätimme suosiolla lähestyä kohteita meritse sellaisena päivänä kun tuulee vähemmän.

Tällainen puomi tällä kertaa.

Tästä ei ihan päästy läpi, 20 cm kapeampi auto ois sujahtanut.

Eipä päästä tuonnekaan...

 

Tie loppui, Volkkari jäi odottamaan ja me lähdettiin rämpimään.

Myös luonto oli järjestänyt oman puominsa meille. Pieni koivu oli kaatunut suoraan tielle ja esti meidän kulkemisen. Reippaina tyttöinä ja poikina kuitenkin käärimme hihat ja nostimme koivua sen verran että Volkkari mahtui alta, ja matka jatkui taas. Pitkän kenttäpäivän tuloksena oli siis muutamia epätoivon hetkiä, mutta enimmäkseen saatiin hommat tehtyä, säästä ja puomeista huolimatta :)

Tästä se lähtee...

...ja näin...

...ja tytöt sai luovuttaa ja pyytää Juskun avuksi että saatiin koivu ylös asti..

Tuulisin terveisin,

Suvi + Jusku + Sabina

 Pidettiin lounastauko tornissa.

De Geer -moreeneja.

Pärskyselfie.

Aaltoja Vikarskatissa.

Ja toinen pärskyselfie.

Ylistys kumivene Bellalle

Vuonna 2013 olin ensimmäistä kesää töissä Perämeren meritiimissä harjoittelijana. Samana kesänä tiimi sai vahvistukseksi myös uuden kumiveneen, joka juhlallisin menoin ristittiin Bella Bambinaksi. Bella on ollut korvaamaton osa tiimiä siitä lähtien, mutta koskaan sitä ei ole tarvittu niin paljon kuin tänä kesänä. Niin kuin aikaisemmista blogeista on voinut lukea, tänä kesänä kartoituksemme keskittyvät mataliin rantoihin. Perämerellä näitä matalia rantoja riittää ja isoimmilla veneillä ei aina välttämättä pääsee edes kilometrin päähän rannalla sijaitsevasta pisteestä matalikkojen ja karikoiden takia. Bellan syväys ei ole muutamaa senttiä enempää ja sillä pääsee liikkumaan kätevästi joko pienen moottorin voimin tai soutamalla matalikkojen yli ja kivien välistä.

Videokuvausta Bellassa

Ville lepää Bellassa pisteiden välillä

 Bellan on saanut kuljetettua suoraan kohteeseen vetämällä isomman veneen perässä tai sidottuna veneen kannelle tai auton katolle. Viime viikkojen kovien tuulien takia emme ole päässeet juurikaan inventoimaan isommilla veneillä, mutta Bella on nostettu kymmeniä kertoja Hiluxin katolle, kuljetettu Hailuodon tai Iin rannoille ja laskettu veteen. Näin olemme saaneet todella tehokkaasti töitä tehtyä haastavista säistä riippumatta. Bellasta voi tehdä videokuvauksia tai käyttää sitä kuljetukseen kahlauspisteeltä toiselle. Kaikki tiimiläiset ovat viettäneet tunteja ja tunteja Bellan seurassa kesän aikana ja saaneet myös samalla hyötyliikuntaa soutaessa tai kahlatessa Bellaa perässä vetäen.

Bella Hiluxin katolla matkalla inventoimaan

Todella matalien ja kivikkoisten alueitten yli Bella on helpoin vetää perässä

Aina Bellassa työskentely ei ole kaikkein helpointa; sataessa mihinkään ei pääse suojaan ja hetken päästä ei voi olla varma onko nyt kumiveneessä vai kelluvassa uima-altaassa, tuuli tarttuu kevyeen veneeseen helposti ja tilaa on hyvin rajoitetusti, joten työkaveruussuhteitten tulee olla vakaalla pohjalla Bellaan koko päiväksi lähdettäessä. Bella on kuitenkin ollut tänä kesänä korvaamattoman tärkeä työväline ja ilman sitä olisimme istuneet monta päivää enemmän sisätiloissa turhautuen kun kovien tuulien takia emme olisi päässeet maastoon lainkaan.

Bella on sään kestävä

Bella on tilaihme

 Viime viikon Perämeren tiimi vietti Iin Röytässä Iin edustan rantoja ja saaria kartoittaen ja ensi viikolla suuntaamme Selkä-Sarveen Perämeren kansallispuistoon, missä vietetään loppu kenttäkausi. Perämeren kansallispuistossa ja sen ympäristössä meitä odottaa paljon lisää matalia rantoja kartoitusta vailla, joten Bella tarvitaan taas. Jaksa siis vielä muutama viikko Bella, pian pääset talvilevolle!

Linda

Pokemon- eikun vesikasvijahdissa

Mukavia hommia. Kesän työharjoittelija Juho metsästää vesikasveja ja Pokemoneja

Minäkin olen muun maailman tavoin alkanut pelailla maailmalla kovin suosittua mobiilipeliä Pokemon GO:ta, ja vaikka kesä on tullut vietettyä töiden ääressä, niin on sitä tullut muutama pokemonikin napattua. Aloin pelailemaan peliä lapsuuden fanituksen ja liikunnan saannin takia, koska eipä sitä muuten ole tultua hirveästi lenkillä käytyä.  Aloin miettimään (okei, Essin ehdotuksesta) miten ajatukseltaan samanlaisia nämä kaksi, suosittu mobiillipeli ja kasvillisuuskartoitukset oikein ovatkaan.

Molemmissa mennään jonnekin ja yritetään saada sieltä napattua kaikenlaisia eri otuksia. Menetelmiä on erilaisia. Pokemonissa voi metsästää omalla kotisohvalla odottaen niiden tulevan sinne ja kenties tehostaen sitä ”hajusteen” avulla. Tehokkaampi tapa pyydystää pokemoneja on mennä liikkumaan eri kulkuvälineiden kanssa. Niissäkin on tehokkuudessa eroja. Kävely on hidasta pyöräilyyn tai autolla liikkumiseen verrattuna mutta liikunnan ja liikenneturvallisuuden kannalta kävely on paras tapa. Kartoituksessa tavoista nopein ja helpoin on videokuvaus, mutta siinä jää aina jotain huomaamatta ja kaikkia lajeja ei voi pelkästä videosta tunnistaa. Kahlauksen ja sukelluksen avulla saadaan tarkat tiedot, mutta ne ovat hitaampia tapoja, mutta kaikin puolin tarkoitukseen soveliaampia.

Mitäs täältä oikein löytyykään?

Olemme pyrkineet löytämään mallinnettuja ja harvinaisia lajeja paikoilta joita ei ole ennen kartoitettu tai sieltä on mallinnettu näitä lajeja. Nämä ovat kuin harvemmin pokemonissa esiintyvät monsterit, joita saadakseen joutuu menemään kotioveaan pidemmälle metsästämään. Kun mallinnetun uhanalaisen lajin sitten nappaa, on se sen arvoista, vaikka olisi joutunut kahlaamaan läpi ruovikoiden ja kivikoiden.

Lähes kaikkialla kuitenkin kohtaa yleisiä lajeja, joita nappaillaan mukaan, sillä niistä saadaan arvokasta kokemusta sekä karkkeja pokemonien kehittämiseen. Kartoituksessakin tulee vastaan yleisiä lajeja jotka merkitään muistiin koska vaikkei niitä yritetä aktiivisesti etsiä eikä niiden esiintymisiä tarkasti seurata, niin ne ovat tärkeää informaatiota tutkijalle.   

 

Mikä kasvi tämä oikein on?

Kaikin puolin olen tykännyt olla täällä töissä ja olenkin saanut tästä hyvää kokemusta tuleviin opintoihin ja ammattiin. Ja vaikkei niitä pokemoneja ole kovin paljon tullut metsästettyä, niin on sitä näitä töitä tehdessäkin saanut hyvin liikuntaa ulkoilmassa.

Juho

Kesäharjoittelija