Blogin arvoinen asia

Hollantilainen Petrouschka, 16 v, työskentelee seuraavat kolme viikkoa Perämeren meritiimissä. Tänään on työpäivä numero kaksi ja "Petruska" teki jo nyt todella hienon löydön.

Yksi Petruskan omista projekteista on saattaa herbaariokuntoon vuosia vanhat prässätyt kasvinäytteet, joita ei ole aina ehditty tehdä loppuun asti. Olisi näköjään pitänyt, koska vuodelta 2012 löytyi ensikatsomalta hieman epämääräisen näköinen näyte, joka tarkemmalla tutkimuksella osoittautui minulle ennestään täysin tuntemattomaksi lajiksi. Minun silmissäni Perämeri siis sai uuden lajin kun Ryöpäksen saarelta Rahjan saaristosta löytyi itulimaska Lemna turionifera.

Jos olet biologi etkä ole ennen kuullut moisesta limaskasta, ei se mitään. En ollut minäkään. Laji on nimetty vasta vuonna 1975 ja se on Suomelle tulokaslaji joko Pohjois-Amerikasta tai läntisestä Aasiasta. Lajinmäärityskin on varmasti pätevä, koska sen on tehnytt kasviguru Tauno Ulvinen Oulun yliopiston kasvimuseolta. Hän on myös kirjoittanut lappuun että on ottanut puolet näytteistä Oulun kasvimuseon kokoelmiin.

Minulta menee varmaan paljon asioita ohi kun muka kiireisemmät ja tärkeämmät vaativat enemmän huomiota, mutta tällaisten löytöjen ei pitäisi jäädä arkistojen kätköihin.

Tuuletin ja hihkuin kuinka hieno löytö tämä oli ja Petruska kysyi ihmeissään että tämäkö, onko tämä todella niin erityinen kasvi? Nämä pienet vihreät idut paperilla Kyllä, kyllä se on. Erityisesti jos olet meribiologi.

Kyllä kannattaa ottaa harjoittelijoita! Minä opin häneltä tänään varmaan enemmän kuin hän itse (opin myös, että huhtikuun 27. eli tänään on Hollannin Kuninkaanpäivä, vapaapäivä, jolloin kaikki pitävät oransseja vaatteita).

Kirjoitin tänään myös artikkelia uuden opetussuunnitelman mukaisesta ilmiöpohjaisesta oppimisesta. Minusta tänään ollaan oikeiden asioiden äärellä niin monella eri tavalla!

Essi Keskinen


Se aika vuodesta

Niin kuin alkaa keväällä odottaa kesätyöntekijöiden saapumista, odottaa myös veneiden vesillelaskua ja uskollisten työtuhtojen jälleennäkemistä. Tutuksi tulee vääjäämättä, kun satoja tunteja istuu ruorin takana. Niille melkein juttelee, kun talven jälkeen tapaa laiturissa. Melkein kyselee, miten talvi telakalla sujui ja millä fiiliksillä lähdetään taas merelle töihin. Sellaisia ne ovat, nuo kelluvat työkaverimme.

Kun kurjet ovat saapuneet ja haahkat mouruavat soitimellaan, alkaa pälyillä toimiston ikkunasta tyhjälle laiturille. Niin tälläkin kertaa, eikä auttanut kuin hypätä bussiin ja suunnata kohti venetelakkaa. Kiitos saariston riisuttujen bussivuorojen, tälläkin kertaa veneenhakumatkalle lähti mukaan myös keltainen potkupyörä. Sujuu sitten joutuisammin myös se kymmenen kilometrin kotimatka. Repussa kulkivat kuivapuku, merikartta ja muut varusteet veneenajoa varten.

Kevään ensimmäinen kohtaaminen on tavallista starttia aistillisempi. Herkällä korvalla kuuntelee moottorin murinaa. Muistin lokeroista kaivelee, että kaikki on kohdillaan ennen vesille lähtöä. Huolestuneena kurtistaa kulmiaan, kun gps ei löydäkään heti signaalia. Haeskelee vielä trimmien sujuvinta säätöä.

Aurinko paistaa, mutta kylmänkirpeä pohjoistuuli muistuttaa talven läheisyydestä. Merikotka morjestaa komealla kaarroksella rantapuiden yllä. Kymmenien ja kymmenien haahkaparvien kanssa saa olla ajossa tarkkana. Joutsenparille antaa tietä kapeassa väylässä, räpylänpolkijoilla on aina etuajo-oikeus. Heillä ei totisesti ole kiire toiselle puolelle. 

Kotilaituriin kiinnittyessään huomaa mutisevansa veneelle puoliääneen, että kohta mennään taas. Merelle tositoimiin. 

Heidi, meribiologi

Saaristo-Selkämeren meritiimi

Taidetta pinnan alle osa 2: Patsaita puistoksi asti

Kauan ei Kalakodon tarvinnut olla yksin aaltojen alla. Koska Stora Hästön vedenalainen luontopolku osoittautui sukeltavien ja snorklaavien kansallispuistokävijöiden suosikkikohteeksi, siinsi toiveissamme perustaa toinen vedenalainen luontopolku itäiselle Saaristomerelle Dalskärin saaren rantaveteen, Kalakodon seuraksi. Pohdimme aluksi jotain pientä ja luovaa, ehkäpä jonkun kiinnostuneen koululuokan kanssa toteutettuna. Syksyllä 2012 ajatuksemme vedenalaisesta sukellus- ja snorklauskohteesta sai innostuneen vastaanoton Turun Suomalaisen Yhteiskoulun lukion biologian, historian ja kuvataiteen opettajien keskuudessa -ja ennen kuin huomasimmekaan, seuraavana keväänä oli polkaistu pystyyn kokonainen oppilasprojekti aiheen ympärille. Oli riemastuttavaa seurata, miten vaatimaton ideamme lähti iloisesti lapasesta elämään omaa luovaa elämäänsä: näimme pienen muuttuvan suureksi, parin kuvalaatan kokonaiseksi puistoksi vedenalaisia patsaita, kun työvaihe kerrallaan innokkaat ja osaavat lukiolaiset opettajineen muuttivat suunnitelmansa upeiksi betonitaideteoksiksi.

Ensimmäinen tutustumiskäynti Dalskärille tehtiin Olga -purjealuksella toukokuussa 2013. Kuva: Heidi Arponen.

Pohjaa tutkittiin snorklaamalla ja sukeltamalla veistoksille sopivien paikkojen löytämiseksi. Kuva: TSYK.

Aallokko ja tuuli eivät haitanneet, kun oppilaat kävivät useaan kertaan Dalskärillä tutustumassa patsaiden tulevaan sijoituspaikkaan sukelluskouluttaja Jouko Moisalan johdolla. Pitkien koulupäivien jälkeenkin lukiolaiset jaksoivat uurastaa patsaiden parissa milloin metalli- ja hitsaustöiden, milloin betonivalujen kanssa. Taiteilija Miika Karttunen opasti patsaiden suunnittelussa ja toteutuksessa. Projektia vetäneiden opettajien Katja Tauriaisen, Nina Branderin, Christiane Ala-Nissilän ja Marja Haapakankaan periksiantamatonta asennetta ei voinut kuin ihailla: pitkin vuotta projekti eteni kuin vauhtiin sysätty keilapallo, joka kerta toisensa jälkeen kolisteli tieltään eteen tulevat ongelmat. Risto Niinivirta Hartela Oy:stä innostui jälleen tukemaan vedenalaista betonitaidetta lahjoittamalla materiaalia ja lainaamalla työvälineitä. Betonivaluun tarvittavat työtilat järjestyivät Forum Marinumista ja patsaiden kuljetus Aurajoelta Dalskäriin ja niiden pohjaan laskeminen onnistuivat Alfons Håkansin myötävaikutuksella.

Patsaat laskettiin paikoilleen Dalskärin rantaveteen 4.6.2014. Kuva: Heidi Arponen.

 Jokaisen taideteoksen taustalla on tarina ja teema, joka liittää ne osaksi Saaristomeren historiaa ja meriluonnonsuojelua. Merenneito on kukitettu pohjaan laskemisen kunniaksi. Kuva: Kevin O'Brien.

Sinisimpukka, Merikotka, Merenneito, Mänty meressä, Tie merellä, Syvyyksien Houdini… Ympäristötaideteokset ovat kantaaottavia, ja niissä kuvastuu ihmisen suhde meriympäristöön. Kuva: Kevin O'Brien. 

Kohteet esitellään rannan opastaulussa. Sen vieressä olevasta postilaatikosta löytyy vieraskirja –sekä maski ja snorkkeli lainaksi kävijöille! Kuva: Kevin O'Brien.

Sukeltaminen vedenalaisessa taidenäyttelyssä on elämys vailla vertaa –kirkkaan valkoiset veistokset loistavat Itämeren vihreän veden syleilyssä. Juuri kun kadottaa näkyvistä edellisen patsaan, seuraava hohtaa horisontissa. Kuva: Kevin O'Brien/Metsähallitus.

Sinisimpukka -kaunis kuin Itämeri. Kuva: Heidi Arponen/Metsähallitus.

Dalskärin vedenalainen Veistospolku on palkittu kunniamaininnalla Suomen paras maisemahanke –kilpailussa vuonna 2014. Veistospolku sai kunniamaininnan myös Euroopan neuvoston Kulttuuriympäristön tekijät –kisassa, jossa TSYKin oppilaat toivat esille vedenalaisen kulttuuriperinnön ja sen haavoittuvuuden Hiljainen Maisema – Vedenalainen veistospolku –työllään. 

Lukiolaiset säätytalolla vastaanottamassa kunniakirjaa Suomen paras maisemahanke –kilpailussa. Kuva: TSYK.

Veistospolkuprojekti herätti suurta kiinnostusta EU:n Coastal and Maritime Tourism -merialuesuunnittelukonferenssissa Venetsiassa 2014. Kuva: Heidi Arponen/Metsähallitus.

Vuosien kuluessa veistoksista muodostuu simpukoiden, merirokkojen, levien ja kalojen asuttamia vedenalaisia riuttoja.  Kuva: Heidi Arponen/Metsähallitus.

Kivisimppu on löytänyt paikkansa patsaan kolosta. Taustalla luimistelee sirokatkarapu. Kuva: Heidi Arponen/Metsähallitus.

Veistokset muuttuvat vuodenaikojen vaihtuessa, kun eri levälajit kasvavat vuorotellen niiden pinnoilla. Kuva: Heidi Arponen/Metsähallitus. 

Sinisimpukat, levärupi ja merirokot elävät sulassa sovussa patsaiden pinnoilla. Kuva: Heidi Arponen/Metsähallitus.

Lisää tietoa ja kuvia löytyy Vedenalaisen Veistospolun kotisivuilta:

https://blog.edu.turku.fi/vedenalainenveistospolku/

Sukella vedenalaiseen taidenäyttelyyn:

https://www.youtube.com/watch?v=2m_f04Xijj8

Teksti: Heidi Arponen, meribiologi

Jotain uutta, jotain vanhaa

Darwinissa on ilta, lämpötila on 31 astetta ja ilmankosteus 81 %. Saan tekstiviestin töistä: "Perämeren meritiimissä on kesällä harjoittelijan lisäksi Linda ja Lari".

The Usual Suspects. Lari tuli töihin muistaakseni 2011, Linda harjoittelijaksi muistaakseni 2012, ja molemmat ovat olleet joko minun tai kollegani tiimissä joka kesä sen jälkeen.

Tänä vuonna budjettiani pienennettiin viimekesäisestä noin puolella, viimekesäistä pienennettiin edelliskesäisestä noin kolmanneksella. On siis ihme että enää saan venettä veteen. Mutta henkilöstön pätevyydestä ei ainakaan tarvitse tinkiä. Mukaan mahtuu hyvin yksi uusi työharjoittelija ja jokunen vapaaehtoinen, kun tiimin perustan ammattilaisuus on betoniin valettu.

Lomaa Australiassa kestää enää pari viikkoa ja siitä puolet vietän sukeltamalla Suurella Valliriutalla. On mukava ajatella työasioita sen verran lomallakin, että tietää kaiken olevan kunnossa kesää varten. Tiimi on hyvä ja kokenut, kollegat ovat ystävällisesti huolehtineet kaikesta juoksevasta loman aikana ja kesän suunnittelukokous osunee reilun viikon päähän töihinpaluusta.

Lomasta on hienoa ja rentouttavaa nauttia kun tietää voivansa palata jollain tavalla kasassa olevaan työpisteeseen eikä huomata pudonneensa täysin kelkasta loman aikana.

Kiitos uus-vanhalle tulevan kesän tiimille että saan tuntea olevani varmalla pohjalla kesän suhteen myös lomalla!

Essi Keskinen