Liputuksen arvoinen

Suomi on tänään ensimmäisenä maana maailmassa päättänyt liputtaa Suomen luonnon päivänä 26.8.2017 suomalaisen luonnon kunniaksi. Tämä on hieno lahja 100-vuotiaalle Suomelle.

Suomalaiset voivat kehuskella maailmalla esimerkiksi äitiyspakkauksella, joka on nykyään otettu käyttöön jo esim. Kanadassa, tai naisten äänioikeudella, jonka suomalaiset naiset saivat kolmantena maailmassa. Ensimmäiseksi kirivät uusiseelantilaiset sisaret vuonna 1893, Australian valkoinen naisväestö yhdeksän vuotta myöhemmin ja suomalaiset naiset vuonna 1906.

Pärjäämme muissakin tilastoissa hyvin - vuonna 2016 Suomi oli maailman turvallisin, lukutaitoisin ja vakain maa maailmassa, se oli parhaiten johdettu ja sosiaalisesti edistynein. Lisäksi meillä on maailman korkein elintaso ja maailman vapain sana. Kaiken huipuksi olemme maailman vihrein maa. Tämä tarkoittaa indeksiä, johon lasketaan mukaan mm. ilmanlaatu, metsien määrä, kalakantojen terveys, pohjaveden ja juomaveden määrä ja laatu, kasvihuonekaasujen päästöt ja lisäksi mm. luonnon monimuotoisuus.

Vaikka en välttämättä täysillä seisokaan nykyisen brändäysvillityksen takana, suomalainen luonto on silti brändinsä ja lippunsa ansainnut. Mm. joka maailman kolkkaan levinnyt National Geographic ja maailman kattavin matkaopas Lonely Planet listasivat Suomen suositelluimpien matkakohteiden joukkoon ensi vuonna. Suurin osa matkailijoista ihailee tunturi- tai vaaramaisemia, Nuuksion metsiä tai Lapin puutonta tundraa. Yhä useampi eksyy myös saaristoon ja merelle - turkulaisen kasvatin ”Turun saaristo” on maailman suurin, jos mittapuuna on saarten määrä. Saaristomeren saarten lukumäärä (reilut 50 000 saarta ja luotoa) peittoaa mennen tullen mm. Kanadan (runsas 36 000 saarta) tai saarivaltion Indonesian (vaivaiset 17 000 ja risat saarta).

Saarten ympäriltä löytyy upea vedenalainen luonto, jonka kaltaista ei löydy mistään muualta maailmasta. Itämeri, erityisesti sen pohjoiset osat ruskeine humuspitoisine vesineen ja nopeasti pakenevine rantaviivoineen ovat maailman mittakaavassa täysin ainutlaatuisia. Suurelle yleisölle näkyvän Suomen maanpäällisen luonnon lisäksi myös Suomen vedenalainen luonto on upea ja uniikki.

Maailmassa on laskutavasta riippuen noin 195 eri maata. Pärjäämme siis varsin hyvin ollaksemme maantieteellisesti suhteellisen pieni ja väestöllisesti erittäin pieni maa.

Ensi vuoden Suomen luonnon päivänä elokuun viimeisenä lauantaina siis lippu salkoon joka niemeen ja notkelmaan!

Essi Keskinen #Suomi100 #luonnonpäivät

Yksinpuhelua englanniksi

Aina sanotaan että "Tuo ihminen sitten rakastaa omaa ääntään!" Mietin tätä kun tänään istuin etätöissä oman keittiöni pirtinpöydän äärellä ja vaikeana (ja jo pari viikkoa eteenpäintyönnettynä ja väisteltynä) työtehtävänä oli tehdä englanninkielinen esitys aiheesta "Metsähallituksen meribiologien yhteistyö koulujen kanssa" NAUHOITETTUNA! Kyllähän minä teen esityksen, vaikka kaksi tai viisi, mutta se piti myös saada kommenttiraidalla varustettuna maailmalle siitä yksinkertaisesta syystä että satun olemaan lomalla silloin kun esitys pitäisi antaa.

Piti kerätä rohkeutta ja viime hetken paniikkia, pakata tietokone matkaan ja tulla oman kodin turvaan ja yksityisyyteen että pystyisin toimittamaan tilatun tuotteen. Jostain syystä tuntui että en voisi nauhoittaa yksinpuhelua toimistossa kun vaikuttaisi pöljältä puhua yksinään tietokoneelle mutta toisaalta - jos joku avaisi toimiston oven ja näkisi minut puhumassa luurit korvilla englantia tietokoneelle, kuka muka tietäisi, että langan päässä ei ole ketään muuta? Tästä huolimatta piti luikkia omaan keittiöön.

Harjoittelin pari kertaa ja niinhän se näytti toimivan, helposti, se PowerPointin nauhoittava toiminta. Helppoa ja yksinkertaista, en voi epäteknisenäkään henkilönä väittää mitään muuta.

Mutta se oman äänen kuuleminen nauhalta! Miten se aina kuulostaa niin omituiselta, nasaalilta ja epäinnokkaalta ja jotenkin kummalliselta? Kuulostaako se kaikista muistakin samanlaiselta, vai vain omaan korvaan?

No, työ tuli hoidettua yhdellä otolla parin harjoituksen jälkeen, pyydetty tasan 20 minuutin esitys on purkissa ja jo menossa Dropboxilla kovaa vauhtia kohti työn tilaajaa. Kerta se oli ensimmäinenkin mutta on pakko sanoa että ramppikuume yksinpuhumiselle omassa keittiössä oli paljon pahempi kuin mitä olen pitkään aikaan esiintyessäni kokenut! Tätäkö tarkoitetaan että itse on itsensä pahin kriitikko?

Essi Keskinen

Kuvat kertovat

Metsähallituksella otetaan vuoden aikana tuhansia ja taas tuhansia valokuvia maastotöistä, lajeista, maisemista ja vaikka mistä. Yksistään Perämeren meritiimi ottaa yhden maastokauden aikana reilusti yli 10 000 valokuvaa. Jokaiselle venekunnalle annetaan kamera matkaan, ihan vain päivän dokumentointia varten. Koskaan ei voi tietää, milloin vastaan tulee joku uusi laji, upea maisema, mielenkiintoinen sääilmiö tai jotakin muuta kuvattavaa. Ohjeistuksena on vain että räpsikää menemään - näin digikuvauksen aikakaudella valokuvien poistaminen ei maksa mitään mutta niiden hakeminen uudelleen - varsinkin jos tilanne on mennyt ohi - on täysin mahdotonta.

Venekameroiden lisäksi sukeltajat ottavat usein kameran matkaan, joskus vain lisäksi linjalle, joskus sukellus tehdään nimenomaisesti valokuvausta varten. Parhaimmat kuvat tulevat yleensä niiltä sukelluksilta, joille on lähdetty vain kuvaamaan. Silloin käytetään yleensä parempaa kameraa, ulkoista salamaa ja keskitytään pelkästään kuvaamiseen. Toisinaan kuitenkin muiden töiden ohessa räpsityt kuvat osoittautuvat niin upeiksi, että niitä käytetään tulevina vuosina vaikka missä.

Viimeisimmäksi silmään pisti vuoden 2014 vapaaehtoisen työharjoittelijan Helmin ottama valokuva, joka komeili Itämeren suojelukomission HELCOMin suojelualueista kertovan raportin kannessa. Raporttia luetaan vähintään kaikissa HELCOM-maissa (kymmenen maata  ympäri Itämerta) ainakin erilaisissa ympäristöviranomaisten toimistoissa, luonnonsuojeluorganisaatioissa ja vaikka missä, EU-direktiivinsäätäjistä ja muista eurooppalaisista luonnonsuojelujärjestöistä puhumattakaan. Kuva siis leviää ympäri Eurooppaa, luultavasti myös Euroopan ulkopuolelle, koska HELCOM laatii alansa kärkiraportteja millä tahansa mittareilla mitattuna.

Omia ja oman tiimin kuviksi tunnistettavia putkahtelee myös esiin mitä erilaisimmissa tilanteissa. Olet seminaarissa Ympäristöministeriössä ja yhtäkkiä joku tiimisi kuvista esiintyy neuvottelevan virkamiehen PowerPoint-esityksessä. Olet käymässä kansainvälisessä seminaarissa, jossa HELCOM jakaa vuoden 2016 kalentereja ja tiimisi ottamia kuvia on seitsemän (7!) kuukauden kuvana. Kuulet uudesta villasaksirapuhavainnosta ja klikkaat auki Vieraslajit.fi -sivuston ja siellä on vuonna 2008 ottamasi kuva villasaksiravusta Perämerellä.

Usein sanotaan että hyvä kuva vastaa tuhatta sanaa. Usein tämä on NIIIIIN totta! Hyvä kuva herättää huomion, saa pysähtymään, ehkä lukemaan kuvatekstin ja kenties muutakin. Hyvä kuva herättää kiinnostusta, tai se häiritsee sillä oikealla tavalla (esimerkiksi roskat meressä) että sitä tekee jotakin välttääkseen samanlaisen kuvan ottomahdollisuuden tulevaisuudessa. Hyvä kuva saattaa kertoa työskentelytilanteesta jotakin sellaista, mikä voisi sanoilla selittämällä viedä sivun verran tekstiä. Hyvä kuva saa pysähtymään ja vain ihailemaan Suomen upeaa luontoa, tai ihmettelemään, mitä meren pinnan alta oikein löytyykään.

Toivon ja uskon löytäväni paljon Metsähallituksen meribiologien ja heidän tiimiensä ottamia kuvia ensi vuonna ilmestyvästä Suomen meriluonto -kirjasta.

Olen ylpeä siitä että tiimini kuvia käytetään niin monipuolisesti. Niiden avulla suomalaiset toivottavasti saavat vielä laajemman kuvan eräästä Suomelle niin tärkeästä osasta luontoa - meriluonnosta.

Essi Keskinen

"Kengät kastuu!!" Kuva Ville Savilampi.

Työnkuva: kirjoittaminen

Kirjoitan tässä blogia, joka kertoo siitä kuinka suunnittelen kirjoittavani lehtiartikkelia, joka puolestaan kertoo siitä, kuinka kirjoitamme "Suomen meriluonto" -kirjaa.

Viimeisen vuoden aikana virallisiin työtehtäviini on kuulunut myös kirjailijana toimiminen. Ei ainoastaan "journalistina" tai "toimittajana", niinkuin silloin kun kirjoitan juttuja lehtiin tai annan haastatteluja, eikä myöskään vain "bloggarina", kuten juuri nyt kun kirjoitan blogia, vaan oikeana kirjailijana, kirjan kirjoittajana.

Valtakunnallinen meriluonnon kartoitushanke VELMU keräsi tietoja pitkin Suomen rannikkoa yli kymmenen vuoden ajan ja ensi vuonna, Suomen 100-vuotissynttäreiden kunniaksi, julkaistaan työnimeä "Suomen meriluonto" kantava eeppinen teos, joka tulee kertomaan kaiken, mitä olet koskaan Itämerestä halunnut tietää - lajitietoa, tietoa pohjaeläinyhteisöistä, juttua vedenalaisista maisemista, kertomuksia ja sattumuksia maastotöistä ja kaikenlaista muuta mukavaa. Teos on tietysti kuvitettu upeasti koska kymmenen vuoden ajalta on kertynyt myös muutama julkaisukelpoinen valokuva sekä tietysti hienoja mallinnettuja, värikkäitä karttoja.

Kippari-lehteen olen kirjoittanut palstaa "Veneenalainen maailma" jo vuodesta 2012 lähtien, joka kuukausi. Nyt juttua tulee ilmestymään joka toinen kuukausi. Suunnitelmissa on kirjoittaa artikkeli siitä, kuinka "Suomen meriluonto" -kirjaa kirjoitetaan ja miten sen pitäisi kuulua jokaisen veneilijän peruskirjavalikoimaan.

Ja tässä kirjoitan nyt sitten blogia tästä koko kirjoitussopasta.

Kirjoitusurakka on ollut varsin mielenkiintoinen ja tuonut vaihtelua työn arkeen. Olen mm. kirjoittanut tarinoita, joissa kerrotaan hauskoja sattumuksia, joita vuosien varrella on maastotöiden aikana väistämättä käynyt. On päässyt muistelemaan ja kirjoittamaan muutakin kuin kapulakielistä virastotekstiä Metsähallitukselta lähteviin lausuntoihin.

Olen jo ennenkin todennut - meillä meribiologeilla on sangen moniulotteinen työnkuva.

Essi Keskinen

Sumppia, sedimenttiä ja sukellusraivoa Alastalon fladassa

Saaristomeren meritiimin Kustavi-visiitin aikana syntyneen Volter Kilpi -innostuksen johdosta tämä blogiteksti kertoo lievästi väritetyn version yhdestä lyhyestä hetkestä Kustavin seudulta:

Naruttaja huikkaa sukeltajalle varovasti: ”Miten meni?”, vedettyään tämän jo melkein veneelle asti sukelluslinjan päätepisteeltä. Varovainen asenne kumpuaa lähinnä parista sukelluksen aikana narua pitkin pinnalle välittyneestä raivoisasta nykäisystä, jotka narutuskielellä tarkoittavat ”lisää narua”. Tietäähän naruttaja itsekin kokeneena sukeltajana, että jos narun avulla käytävän keskustelun sanavarasto ei olisi rajoittunut muutamaan sukelluksen kannalta tärkeään merkkiin olisi viesti päättynyt useampaan kovalla äänellä lausuttuun voimasanaan.

Sukeltaja hengittää syvään ennen naruttajalle vastaamista. Sukeltajalla on vielä kirkkaana mielessä sukelluslinjan loppupään ikävien olosuhteiden aiheuttama ärtymys, jota sukeltajanraivoksikin joskus kutsutaan. Tuulen vaikutuksesta narutusnaruun kohdistuva voima saattaa joskus vetää sukeltajaa kauemmas arviointiruudulta ja mutaiselta pohjalta pöllähtänyt pilvi voi peittää näkyvyyden lähes kokonaan. Voihan sukeltajanraivo syntyä muistakin tekijöistä, mutta tällä kertaa narutusnarun ja pöllähtelevän pohjan yhdistelmä riitti saattamaan sukeltajan kiihkon partaalle viimeisten arviointiruutujen kohdalla. Useimmiten paras lääke sukeltajanraivoon on hengityslaitteen pois otto pinnalle päästäessä ja muutama syvempi henkäys paineistamatonta ilmaa. Lähestyessään venettä sukeltajan pahin ärtymys katoaa metri metriltä ja suupielet nousevat vähintään neutraalille tasolle.

Meriajokasniittyä hiekkapohjalla Hummelskärissä. Kuva: Heidi Arponen/Metsähallitus.

”Miten meni?” on varsin tyypillinen kysymys sukelluksen jälkeen. ”Riippuu tietysti siitä mihin vertaa”, sukeltaja ajattelee itsekseen. Eihän tämä suhteellisen rehevöitynyt tähkä-ärviän, karvalehden ja ahvenvidan hallitsema lahti ollut keskinkertaisuudessaan mitään verrattuna esimerkiksi hiekkapohjalla rehottavaan meriajokasniittyyn. Sukeltaja matkaa mielessään jo kirkasvetiselle lähdepohjaiselle fladalle, jossa punanäkinparta säteilee auringon paisteessa punaisen ja oranssin eri sävyissä. Punanäkinpartafladalta sukeltajan mentaalimatka jatkuu kirkasvetiselle hiekkapohjan mukulanäkinpartaisten ja kivillä kasvavien rakkolevien hallitsemalle väriloistossaan lähes trooppiselta vaikuttavalle Selkämeren ulkosaariston lahdelle. Sukeltajan unelmoinnin keskeyttää korvia vihlova narina, joka syntyy naruttajan vääntäessä sukellustikkaat veteen.

Punanäkinparta (Chara tomentosa) viihtyy kirkasvetisessä matalassa lahdessa. Kuva: Joonas Hoikkala/Metsähallitus.

Niin tosiaan muistaahan sukeltaja myös tehneensä linjan peltojen ympäröimän pitkän sisälahden päässä, jossa veden sameudesta johtuen valoa riitti vain kolmen metrin syvyyteen ja olemattomassa näkyvyydessä pohjan huomasi vasta tömähtäessään siihen. Tai oikeastaan pohjan muta oli niin hyytelömäistä, että siihen upposi. Kasvillisuuttahan tuolta lahdelta ei löytynyt ja syvyystiedotkin oli kirjoitettava sokkona. Ikävää oli myös lahdilla joille tuuli on painanut kymmenien senttien kerroksen irtonaista rihmamaista levää. Kasvillisuuden löytämistä levämassan alta hankaloittaa entisestään irtolevien siirtelystä pöllähtelevä mutainen pohja.

Toisaalta muistaahan sukeltaja myös antaneensa varsin voimallisia ”lisää narua”-viestejä pinnalle tietäen, että naruttaja ei pientä ärtymystä voi olla huomaamatta. Mutta miksipä sitä enää pinnalla pienistä ruikuttamaan. Valmistautuessaan kapuamaan takaisin veneeseen sukeltaja vastaa naruttajalle: ”Hyvi. Onks kahvii?”

Teksti: Joonas Hoikkala, luontokartoittaja.

Mukulanäkinpartoja (Chara aspera) ja rakkolevää Säpin rantavedessä. Kuva: Joonas Hoikkala/Metsähallitus.

Hyvin palvellut

Sadan metrin lasikuituinen mittanauhakela on meribiologille tärkeä työväline. Mitta vedetään rannasta ulospäin tai fladan tai lahden poikki ja kasvillisuus tarkastetaan mitan molemmin puolin osapuilleen kymmenen metrin välein joko sukeltamalla, snorklaamalla tai kahlaamalla vesikiikarin avulla.

Hyviä mittakeloja on harvassa. Kun sellaisen löytää, siitä kannattaa pitää kiinni. Osa keloista ruostuu saman tien, osasta katkeaa kampi heti, osa menee parin käyttökerran jälkeen niin täyteen hiekkaa että mitta ei enää kelaudu takaisin. Osa katkeaa helposti.

Vuonna 2007 onnistuin ostamaan kaksi erinomaista mittakelaa. Toinen on vielä jäljellä ja toinen jättäytyi eläkkeelle vasta tänä kesänä.

Kela oli oireillut jo pitkään. Sen sisäänkelaaminen oli ollut kerta kerralta vaivalloisempaa. Tekniikkakaan ei enää auttanut, oli pakko käyttää voimaa. Kymmenen senttiä oli katkennut nollapäästä.

Vihdoin päätimme yhteisvoimin että hyvin palvellut mittanauha pitäisi päästää hyvinansaitulle eläkkeelle. Linda ja Lari veivät mitan viimeiselle työkeikalleen kauniiseen Larsmoon Kokkolan saaristoon.

Päivä oli aurinkoinen ja suhteellisen tyyni. Linnut lauloivat ja vesi liplatti. Mitta vedettiin viimeistä kertaa auki erääseen fladaan.

Kasvillisuuskartoituksen jälkeen mittaa ei enää edes yritetty kelata takaisin rullalle. Ansioitunut työväline kerättiin pois maastosta ja se sai viimeisen leposijan Ruotsalon omakotitalon jäteastiasta.

Saa nähdä, pärjäävätkö edelliskesänä pestin saaneet nuoret mittakelat yhtä hienosti kuin tämä veteraani.

Essi Keskinen

Mitta viimeisellä työkeikallaan.

Työ on suoritettu, on aika lähteä eläkkeelle.

Fladaa kartoittavan tiimin työvarustus - ämpäri, näytepusseja, vesikiikari, kirjoitusalusta ja tärkeät mittakelat.

Yhteistyöllä loppuun saakka

Vuotava soutuvene kulkee näppärästi moottoroidulla lautalla.

"Hyvä ruoka, parempi mieli", tietää Atria. Tällä strategialla olen edennyt jälleen yhden maastokesän loppuun saakka tehden ruokaa koko tiimille joka ilta.

Maastokesä huipentui keskiviikkona jo perinteeksi tulleeseen Pohjanlahden meritiimin maastokauden lopettajaiskokoukseen Raippaluodossa Finngrundetilla. Saamme käyttää upeaa natura-alueella sijaitsevaa yksityismökkiä talkootyötä vastaan ja juhlistaa hyvin sujunutta maastokautta kokoustaen, saunoen ja syöden.

Finngrundetin mökkimiljöö.

Tämän vuoden talkoohommina oli puunpilkonnan lisäksi vuotavan soutuveneen kuljetus lähemmäs laituria. Veneessä oli päänmentävä reikä joten hinaamaan sitä ei voinut ryhtyä. Tiimin yhteispähkäilyn jälkeen vene päätettiin nostaa lautalle ja kuljettaa paikoilleen sen kyydissä. Homma toimi ja vene saatiin oikeaan paikkaan.

Myös seitsemän ruokalajin kattaus kahdelletoista hengelle hoitui yhteistyöllä. Sekä ruokien esillepano että itse tekeminen sujuivat yhdessä ja kaikki osallistuivat tiskaamiseen ja astioiden viemiseen paikoilleen.

Juhlapöytä on katettu.

Yhteinen juhlapäivällinen ja sitä edeltävät talkoot summaavat hyvin yhteen tämänkin kesän menestyksen salaisuuden: yhteistyön. Meritiimiä ei turhaan sanota tiimiksi - yksin ei pysty tekemään mitään ja kaikkeen tarvitaan vähintään kaksi henkeä,yleensä vielä enemmän.

Kun koko tiimi puhaltaa yhteen hiileen, saadaan paljon aikaiseksi. Tämän maastokesän saldo koko joukkueelta lienee reilut 1000 vedenalaista videota, vajaat 1500 kahlattua pistettä, reilut parikymmentä kartoitettua fladaa ja parisenkymmentä sukelluslinjaa. Noin karkeasti arvioituna. Uhanalaisia kasvejakin löydettiin vajaalta 40 eri alueelta.

Kiitokset koko Pohjanlahden mahtavalle meritiimille 2016! Kerätkää voimia talven ajan ja toivottavasti näemme taas ensi kesänä!

Essi Keskinen

Lakritsikastiketta ja halloumia, kalaa syövillä lakritsikastiketta ja pikapaistettua lohta. Kaadappa lasiin Pinot noir-rypälettä ja ihmettele, miten hyvin se sopii lakritsakastikkeen kera!

Halloumia ja granaattiomenasiirappia.

Kurpitsaa ja vuohenjuusto-timjamimoussea.

Kesän toistaiseksi viimeiseltä sukellukselta tulossa.

Ammattisuppailijat



Kesä Kotkan meritiimissä on ollut merestä kiinnostuneen biologiharjoittelijan unelmien täyttymys.Tällainen työ, jossa saa kesällä olla ulkona ja nauttia mielettömistä maisemista ja meren aaltojen liplatuksesta ja tutustua vedenalaiseen maailmaan, on kuin onkin uskomaton. Olen koko opiskelijaurani ajan haaveillut tällaisesta työstä ja uskoin sen olevan tavoittamattomissa vielä monta vuotta.

Itäisen Suomenlahden meritiimi: Asterope, Mya ja Arenaria + myö

Kesä on pitänyt sisällään snorklausta, soutamista, roudaamista, aurinkorasvaa, sadevaatteita, aika tosi kovaa kulkevia veneitä, SUP-lautailua ja vähän mutaakin. Kohdattu lajisto on myös ollut monipuolinen: harmaahaikara, jalohaikara, pari kumiankkaa, melkein etelänkiisla, mutta ainakin ruokki, kurkia, joutsenia, halleja, lehmiä, ampiaisia, kotiloita, kymmenpiikki sekä tietysti näkinpartaisia, vitakasveja ja vesisammalia!



Kasvinäytteitä ja sammalia (Drepanocladus aduncus)

Tänä kesänä kohteenamme ovat erityisesti olleet matalat lahdenperukat ja fladat. Tämä on vaatinut tutkimussukeltajilta kärsivällisyyttä – etenkin huonossa näkyvyydessä. Usein sukelluslaitteilla sukeltaminen ei näin matalissa vesissä onnistu. Kesä onkin ollut erityinen snorklauskesä ja uusien menetelmien kokeilua. Kesän hittituote on ollut SUP-lauta, joita hankittiin kaksi hyvin matalien kohteiden kartoituksen tueksi. Ne nimettiin Tyyniksi ja Lauhaksi, tuomaan hyvää säätä ja tyyntä ilmaa päiviimme. SUP-laudalla veneen syväyksen tuottamaa ongelmaa ei ole, ja muutenkin pääsee mukavasti liikkumaan kevyesti melko isollakin alueella. Laudalle hankittiin ”ostoskori”, eli laakea vati, tavaroiden säilytykseen ja klipsejä eri asioiden kiinnittämiseen sekä tietysti harava vesikasvien haromista varten. Aika pätevää, vai mitä!



SUP-lauta on ollut ehdoton tämän kesän hitti! Se toimii sukeltajan apuna, tavaran kuljettamiseen, snorklaajan kelluttajana erittäin matalassa vedessä (n. 10 cm) ja miksei joogamattonakin!

Kesän mieleenpainuvimmat paikat ovat olleet tyyni avomeri Luodematalilla ja Länsiletolla Kotkan majakan lähistöllä, ukkosen uhkaaman Pernajanlahden Gerbyvikenin satumaisen hienot täysin pyöreät sinikaislakeitaat ja kirkas lumpeenkukkien täyttämä vesi sekä surkuhupaisa Vedaviken.

Gerbyviken

Luodematalat

Päivä Vedavikenillä on jäänyt erityisesti mieleen. Oli tuulinen torstai, ja työt oli tehtävä maista käsin. Päätimme jakautua kahteen kahden hengen tehotiimiin ja kartoittaa kaksi fladaa lähellä toisiaan. Henna ja Maiju saivat työvälineikseen SUP-laudat ja me Emmin kanssa pakettiauton ja sillä kuljetettavan (”melko” painavan) kumiveneen. Juju olikin siinä, että suppailijat saivat laiturin, ja me kumiveneilijät yli 100 m kivistä ja kantoista pöheikköä ja ruovikkoa. Tie veden äärelle oli raskas ja turhauttava kuntoilusuoritus, mutta selvisimme siitä kahden hengen voimin ja voittajafiiliksellä. Heti veneeseen päästyämme alkoi kuulua suloista veden helinää kun sade rikkoi sinä hetkenä tyyntä vedenpintaa.



Vedaviken: Meidän auto melkein näkyy vielä... Seuraavaksi tullaan läpi kumiveneen kanssa! Kuvassa Emmi ei tiedä pitääkö itkeä vai nauraa. Päätettiin nauraa, oli hauskaa!

Kantoon vaan! Hop! Allekirjoittanut irvistää.

Tilit suppailijoiden kanssa tasaantuivat kun me saimme pitää ruokataukoa lämpimässä pakettiautossa sateelta suojassa ja heidän linssikeittonsa laimeni hyvää tahtia retkeilypöydän ääressä.

Maijun linssikeitto laimenee vesisateessa :( Taustalla kadehdittu laituri.

Samalla viestittelimme tiiviisti myös kahden kaupungissa töitä tekevän lurjuksen kanssa, jotka päättivät lähteä kakkukahveille oikeaan kahvilaan tauon aikana...

Petra ja Jamina ovat tyytyväisinä sadepäivää paossa Porvoossa höttösten ja kahvikuppien äärellä. Mokomat lurjukset!

Tämän kesän opetusten kärkipäässä ovat olleet kärsivällisyys ja joustavuus. Suunnitteluun kuluu paljon aikaa ja se voidaan syystä tai toisesta aloittaa useaan kertaan alusta. Lopulta kuitenkin asioihin suhtautumalla riittävällä joustavuudella työt tulevat tehdyiksi ja mieli pysyy hyvänä. Aikataulut voivat venyä pitkälle, mutta tämä onkin työ, johon on sitouduttava käytännössä koko kesäksi.

Nyt harjoitteluni lopussa voin ylpeänä kertoa, että olen hyvin oppinut veneilystä ja navigoinnista, murtovesikasveista – ainakin matalien lahtien ja fladojen osalta – levistä ja pohjaeliöistäkin, olen oppinut monia tutkimusmenetelmiä ja lennättämään kamerahelikopteria sekä minusta on kehittynyt kätevä SUP-lautailija. Näiden taitojen lisäksi sain mahdollisuuden tutustua erityisesti vesisammalien lajitason määritykseen (tosin sillä tuloksella, että voin myöntää osaavani tunnistaa yhden lajin: luhtasirppisammalen (Drepanocladus aduncus) - mutta sen erinomaisen hyvin).

Suolapunka (Samolus valerandi L.) kuuluu
Suomen uhanalaisiin lajeihin.

Kesäterveisin,

Tuuli Pietinen,
Kotkan meritiimi      

Loppukevennys kumiankka <3