Meren ihmeitä esittelyssä Tvärminnessä

Tvärminnen eläintieteellinen tutkimusasema on Helsingin yliopiston tutkimusasema, joka on tullut varmasti monelle yliopiston opiskelijalle tutuksi kenttäkurssien tai seminaarien aikana. Suurimmalle osalle se on kuitenkin täysin tuntematon paikka, mutta 16.9. järjestetyssä Tvärminnen avoimien ovien päivässä myös ei-biologit pääsivät tutustumaan asemaan ja sen toimintaan sekä sitä ympäröivään upeaan luontoon. Metsähallituksen Tammisaaren meritiimi on jo useana kesänä viettänyt suuren osan kenttäkaudesta Tvärminnessä, joten me pääsimme myös mukaan tapahtumaan.

Maisema Tvärminnen luontopolulta

 Pitkin viikkoa seurasimme tapahtumapäivälle sateita lupaavia sääennusteita, mutta lauantai kuitenkin valkeni hyvin aurinkoisena ja sää jatkui kauniina koko päivän. Asemalle oli pystytetty kymmeniä toinen toistaan mielenkiintoisempia pisteitä, joissa pääsi tutustumaan mm. miltä näyttää raastettu legopalikka mikroskoopin alla, mitä tarvitaan mukaan naparetkelle ja minkälaisia eliöitä asuu meriajokasniityn seassa. Mielenkiintoista oli myös oppia tunnistamaan naaras ja koiras kiiltomadot toisistaan sekä tutustua laitteeseen, jolla tutkitaan pienten äyriäisten, kuten massiaisten silmiä. Tutkijoiden ja henkilökunnan pisteiden lisäksi avoimien ovien päivillä pääsi kiertämään Tvärminnen upean luontopolun ja herkuttelemaan kalakeitolla ja pullalla.

Akvaarioissa oli esillä Itämeren kasveja ja muita eliöitä

Metsähallituksen pisteellä vieraat pääsivät käymään veneessämme Alkyonessa ja kokeilemaan vedenalaista HD-kameraamme. Laiturilla oli esillä myös sukellusvarusteitamme sekä kentältä ottamiamme vedenalaiskuvia. Erityisesti vedenalaiskamera sai suuren suosion ja todella monet lapset sekä aikuiset kävivät koittamassa miltä tuntuu olla merenpohjaa kuvaava meribiologi. Merenpohja Tvärminnen venelaiturin vieressä todettiin moneen kertaan päivän aikana ei niin kovin monimuotoiseksi, mutta moni onnistui saamaan yksittäisen vesikasvin, kuten ärviän tai hapsividan kameran linssin eteen. Yhtäkään aarretta ei valitettavasti löytynyt lukuisista yrityksistä huolimatta.

Tervetuloa veneeseen!

Vici opastaa mahdollista tulevaa merentutkijaa vedenalaiskameran käyttöön

Koko päivä oli suuri menestys, sillä hyvä sää ja kiinnostus luontoa kohtaan toi Tvärminneen yli 800 kävijää. Meidänkin pisteellämme kävi koko päivän kova kuhina ja oli mukava tavata niin monia Itämerestä kiinnostuneita ihmisiä. Mukavista löydöksistä, kuten elinvoimaisista meriajokasniityistä sekä isoista kampeloista on aina kiva kertoa ja oli myös mielenkiintoista kuulla meren läheisyydessä asuvien paikallallishavainnoista. Päivän aikana tulikin juteltua niin paljon, että illalla ääni oli käheänä. Vieraitten lähdettyä olo oli väsynyt, mutta iloinen sekä innostunut. Oli mahtavaa huomata, kuinka kiinnostuneita ihmiset ovat luonnosta ja sen tutkimisesta. On myös hienoa, että tällaisia tapahtumia järjestetään, jotta ihmiset pääsevät tutustumaan biologien työhön ja voivat ymmärtää sitä paremmin. Niin kuin Essi kirjoitti aikaisemmin blogissaan, on vaikea suojella sellaista, mistä ei ymmärrä. 

Kaunis syyspäivä toi Tvärminnen laitureille useita luonnosta kiinnostuneita

Suuret kiitokset Tvärminnelle mukavan päivän järjestämisestä, sekä erityiskiitokset jokaiselle pisteellämme vierailleelle sekä meitä jututtaneelle kävijälle! Metsähallituksen kenttäkausi alkaa olla jo ohi, mutta ensi kesänä taas liikumme vesillä ja meitä saa tulla sekä vanhat että uudet tuttavuudet moikkaamaan.

Mukavaa syksyä kaikille toivottaa

Linda, Läntisen Suomenlahden suunnittelija

Kirjoittaja kampelan kanssa yhteiskuvassa

Kuoriaiskuiskaajat Pubipenniksen jäljillä

Meriuposkuoriainen on erityisesti suojeltava direktiivilaji, jota Euroopasta on löytynyt ainakin toistaiseksi vain Suomen rannikolta. (Kuva: Metsähallitus/Maiju Lanki)

Muutama vuosi sitten tein täällä Itäisellä Suomenlahdella normaalia sisäsaariston sukelluslinjaa, ruovikon reunasta ulospäin. Siinä neliömetrin kokoisella analyysiruudullani, noin metrin syvyydessä, käveli pohjalla kovakuoriainen. Se ei näyttänyt mielestäni olevan oikeassa elementissään. Se siis ei uinut vaan käveli, melko kömpelön näköisesti pitkillä jaloillaan. Meitä oli samana vuonna kehotettu pitämään silmiämme auki meressä elävien kuoriaisten varalle, joten nappasin innokkaasti mukaani hyönteisen näytepurkkiin ja kiikutin sen kanssamme samalla toimistolla työskentelevälle humoristiselle kovakuoriaisasiantuntijalle, Seppo Karjalaiselle.

Niin siinä sitten kävi, että ensimmäinen koskaan veden alla näkemäni kävelevä kovakuoriainen oli uhanalainen ja erityisesti suojeltava meriuposkuoriainen (Macroplea pubipennis). Tästähän tietysti kovakuoriaisasiantuntijamme oli hyvin innoissaan, mutta varmasti myös (salaisesti) vähän harmissaan, sillä tämä oli hänen kotikontujaan ja hän ei ollut itse etsinnöistä huolimatta onnistunut samaan kuin minä. Ja minähän en edes yrittänyt, meriuposkuoriainen vain muina kuoriaisina käveli minua vastaan.

Uposkuoriaisten elämäntavat ovat puutteellisesti tunnettuja, mutta kartoituksissa on tullut selväksi, että mieleisen naaraan löydettyään uros ei mielellään päästä siitä irti, vaan ratsastaa sen selässä toimistolle saakka. (Kuva: Metsähallitus/Jyri Tirroniemi)

Noh, tästä on sitten mennyt muutama vuosi ja me ryhdyimme tänä vuonna tosihommiin. Tärkeään direktiivilajiin budjetoitiin erikseen aikaa ja niinpä lähdimme ihan oikeasti etsimään uposkuoriaisia. Tämä oli ensin tuskaisaa. Kuvitelkaa puuroriisinjyvän kokoisen ötökän etsintää jalkapallokentän kokoisesta lahdesta, jossa on vedenalaiskasvustoa paikoittain kuin ruohoa niityllä, ja pahimmillaan vain parinkymmenen senttimetrin näkyvyys. Eivät ne meinanneet millään löytyä ja melkein kaksi etsintäpäivää meni, ennen kuin tärppäsi. Olimme kahden sukeltajan ja yhden snorklaajan voimin etsineet omilla sektoreillamme monta tuntia putkeen ja melkein antaneet periksi. Sitten, melkein samasta kohdasta kuin pari vuotta aiemmin, Jyri (toiselta nimeltään Kuoriaiskuiskaaja) löysikin parittelevan meriuposkuoriaisparin. Me menimme kaikki paikalle ihmettelemään ja kun lemmiskelevälle parille nostettiin rekvisiittakasvillisuutta purkkiin, siitä löytyikin toinen pari. Kuoriaiskuiskaajamme löysi vielä hetken päästä kolmannenkin parin. Voinemme siis sanoa löytäneemme elinvoimaisen (ja ilmeisen fertiilin) meriuposkuoriaiskannan.

Uposkuoriaisen määritys vaatii tarkkuutta. Kentällä määrityksen apuna on toiminut luuppi. (Kuvat: Metsähallitus/Tuuli Pietinen ja Metsähallitus/Petra Pohjola)

Tästä päivästä eteenpäin Kuoriaiskuiskaaja-nimitys on hypännyt kenttätyöntekijältä toiselle ja olemme yhtäkkiä löytäneet muiden kartoitusten ohessa runsaasti uposkuoriaisia, paitsi meriuposkuoriaisia, myös rantauposkuoriaisia (Macroplea mutica) ja järviuposkuoriaisia (Macroplea appendiculata). Ilmeisesti uposkuoriaisia oppii näkemään, ikään kuin suppilovahveroita lehtien seasta. Tyypillinen elinympäristö kuoriaiselle on sisälahdessa matalalla, ruovikon reunan läheisyydessä, puhtaan ja suhteellisen harvan uposkasvillisuuden päällä. Kun uposkuoriaisen on kerran nähnyt elinympäristössään, voi yhtäkkiä havahtua ajatukseen, että onpa sen näköinen paikka, että täällä voisi olla uposkuoriaisia, ja aika usein onkin.

Uposkuoriaisen voi veden alla löytää puhtailta vedenalaiskasveilta. Varsinkin meriuposkuoriaista uhkaa sekä vedenlaadun heikkeneminen ja ruovikon umpeenkasvaminen että toisaalta myös ruoppaaminen. Kuvassa rantauposkuoriainen hapsividalla. (Kuva: Metsähallitus/Petra Pohjola)

Siitä, että osaamme onnistuneesti määrittää uposkuoriaislajeja, voimme kiittää vain kärsivällistä toimistosankariamme Seppoa. Ensin opimme kädestä pitäen erottamaan meriuposkuoriaisen muista uposkuoriaisista mikroskoopilla, sittemmin olemme kaikki oppineet erottamaan lajeja toisistaan luupin avulla. Tätä taitoa me myös olemme tarvinneet, sillä kaikki kolme lajia ovat usein esiintyneet iloisesti sekaisin, mikä on ristiriitaista aiemman tiedon kanssa. Ja vaikka olemme saaneet virallisen luvan ottaa muutamia uhanalaisia meriuposkuoriaisia näytteiksi, ei kuoriaisia tarvitse turhaan riistää kodeistaan kenttämäärityksen ansiosta. Toisaalta muut uposkuoriaislajit ovatkin tällä hetkellä erityisen kiinnostavia uusien, vielä julkaisemattomien tutkimusten takia, ja kuoriaisia onkin tullut kiikuteltua Sepon toimistolle riesaksi asti. Paljon uutta tietoa on luvassa tästä puutteellisesti tunnetusta lajiryhmästä, mikä on paitsi jännittävää, myös mahdollistaa lajien suojelun.

Kuvissa erilajisia uposkuoriaisia. Määrityksessä katsotaan muun muassa yläselän täplitystä, takajalan jaokkeiden pituuksia, karvoitusta ja peräpiikkien muotoa. (Kuvat: Metsähallitus/Petra Pohjola)

Terveisin Petra, Itäisen Suomenlahden suunnittelija

Vielä lisäkuvan verran kuoriaislempeä <3 (Kuva: Metsähallitus/Petra Pohjola)

Koululaiset mereen

Mikäs sen parempi kohderyhmä Itämeren suojelusta kertomiselle kuin koululaiset? Nuorissa on tulevaisuus ja nuoret sitä merta suojelevat sitten kun meistä tämänhetkisistä meribiologeista aika jättää. Tämän hetken nuoret ovat niitä, jotka käyttävät Itämeren ekosysteemipalveluja tulevaisuudessa ja pääsevät hyötymään nykyisestä sini(vihreästä) kasvusta.

Kukaan ei osaa suojella sellaista mitä ei ymmärrä ja mistä ei tiedä mitään. Tällä ajatuksella Perämeren meritiimi on jo monena kesänä tehnyt yhteistyötä Perämeren rannikon koulujen kanssa ja vienyt koululaisia joko rannalle tai kirjaimellisesti Perämereen. 

http://metsahallitusmerella.blogspot.fi/2015/09/perameri-road-show-eli-koululaiset.html 

http://metsahallitusmerella.blogspot.fi/2014/08/paivani-murmelina-ei-vaan-opettajana.html 

Tämänvuotisetkaan yläkoululaiset eivät pettäneet - "Onks mun meikit levinneet?" ja "Yök! Tän hihat on jo märät!" -huudoista huolimatta nuoret eivät jättäneet käyttämättä tilaisuutta käydä pelastautumispuvussa meressä tiirailemassa vesikiikarin läpi hiekkarannan kasvillisuutta (ahvenvitoja, hentovitoja, letkuleviä, rihmaleviä).

Moni halusi kokeilla päälleen sukellusliiviä ja -pulloa ja hengittää regulaattorista. Kaikille oli yllätys, että sukeltajan varustus painaa niin paljon.

Omakohtaiset elämykset ovat aina niitä, jotka jäävät parhaiten mieleen. Se, että pääsee itse kahlaamaan mereen ja katsomaan vesikiikarilla, voi hengittää regusta ja kokeilla sukeltajan kirjoituslevylle kirjoittamista. Siinä sivussa saa nuoren päähän ujutettua edes hiukan tietoa - Perämeressäkin on paljon lajeja, mutta sieltä puuttuvat mereiset eteläsuomalaiset lajit kuten rakkohauru, sinisimpukka ja merirokko, meren vedenalaista luontoa kartoitetaan jotta sitä pystyttäisiin paremmin suojelemaan ja Itämeren suojelu on jo lähtenyt tehoamaan - meri ei enää ole samanlainen läpinäkymätön leväpuuro kuin vielä viisitoista vuotta sitten.

Samalla päästiin kertomaan merialuesuunnittelusta ja sen kansainvälisistä ulottuvuuksista. Perämeri on suhteellisen pieni merialue ja Suomi jakaa sen Ruotsin kanssa. Vesi ja lajit eivät kuitenkaan ymmärrä pysähtyä rajalla, vaan jatkavat vellomistaan valtioista välittämättä. Interreg Nord -rahoitteisessa SEAmBOTH - Saumaton Perämeri -hankkeessa Ruotsin kanssa tehdään yhteistyötä ja luodaan rajat ylittäviä karttoja tulevaisuuden merialuesuunnittelun tueksi. Koululaisia naurattivat nykyiset kartat, joissa jopa vesi loppui Ruotsin rajaan.

Parhaimman kiitoksen sain kasiluokkalaiselta tytöltä. Hän huikkasi lähtiessä "Kiitti, oli tosi mielenkiintoinen päivä! Edes mun isoveli ei ole saanut kokeilla mitään tällaista!"

Essi Keskinen

Minun mereni

Itämeremme on minulle rakas. Asun aivan sen rannalla, lähes kaikki lapsuusmuistoni liittyvät siihen ja lopulta tein siitä ammatinkin. Merellä mökkeillään, veneillään, kalastetaan tai vain nautitaan olosta. Metsähallituksen hommissa olen saanut kiertää rannikkoamme viisi kesää ja valokuvia on karttunut matkan varrelta muutamia tuhansia. Hauskojen sattumusten, pelastautumispukufiilistelyjen tai kenttäruokien kehumisen sijaan ajattelin esitellä teille palasen sielunmaisemaani, tuokiokuvia minun mereltäni.

- Jamina 

Luontokartoittajan työpäivä videona!

Tänä kesänä olemme kartoittaneet Itäisellä Suomenlahdella paljon matalia sisälahtia eli tuttavallisemmin fladoja. Fladakartoitukset eivät sinällään eroa muusta kartoittamisesta kovinkaan paljoa, sillä aikaa kuluu paljon kartoituspaikalle siirtymiseen, lastaamiseen, purkamiseen ja linjojen vetämiseen. Päivät venyvät usein normaalia toimistopäivää pidemmäksi, mutta näin kiinnostavassa työssä ja hyvällä työporukalla se ei haittaa ollenkaan. Fladakartoitukset eivät ole kaikille tuttuja, joten päätin koota videopäiväkirjamaisen kuvauksen fladapäivästä. Videolla näkyy allekirjoittaneen lisäksi luontokartoittajamme Teemu ja suunnittelijamme Petra. Aina kaikki fladakartoitukset eivät suju yhtä mallikkaasti kuin videolla, vaan joudumme taistelemaan SUP-laudan ja linjanarujen kanssa läpi rantapusikoiden ja metsien. Fladan reunaan saavuttaessa meitä saattaa odottaa upottavassa ruovikossa mudan läpi tarpominen, suppailijaa pyörittävä kova tuuli tai jäätävät sadekuurot. Kaikesta kuitenkin selviydytään oikealla asenteella ja hyvillä varusteilla. 

Mutaisin fladaterkuin

Jyri, puolisukeltava luontokartoittaja

Nattens mysterier

Valsörarnas fyr i månskenet  Bild: Niclas Fritzén

Växtlighetskarteringarna tog slut men Kvarken fladas fladdermus-studier är i full fart. Snart i nästan tre veckors tid har en grupp biologer försökt få tag på den mysteriösa trollpipistrellen vars migrationsrutt till dato är ett frågetecken. Jag var lyckligt lottad och fick följa med dem i två nätter.

Valsörarna har jag besökt redan flera gånger detta år och även övernattat på den biologiska stationen men det häftiga nattelivet var mig inte bekant. Jag kom fram på måndagen med Niclas som är ansvarig för projektets fladdermus del. Nicklas har på våren satt upp passivdetektorer på 10 olika ställen i Finland och tillsammans med Anniina från Länsstyrelsen Västerbotten  även 10 stycken på den svenska sidan. Dessa passivdetektorer har hela sommaren samlat in information av förbi susande fladdermöss, ifall det fanns vilka.

Nu var det alltså dags att få svar på gåtan. Gruppen som redan varit en längre tid på Valsörarna var lätt frustrerad eftersom det som de helst ville ha tag på, trollpipistrellen, hade inte ännu dykt upp. Denna kväll hade fällorna förflyttats till ett annat ställe och jag fick hjälpa att ställa upp dem. Jag som trodde att marinbiologer inte gör något annat än släpar på en massa tunga grejer som är omöjliga att bära och jobbar på konstiga sätt och tider… Men det gör även fladdermusfolket! Fällorna kan väga upp till 20kg och är av omöjliga former och längder. Det kräver an massa kraft och fantasi för att ställa upp fällorna. Första byten brukar vara biologerna själv som endera går/snubblar i fällorna eller blir under de ramlande konstruktionerna. Man behöver ett och annat hjälpmedel för att få upp dessa fällor och allt från metspö till tältpinnar används.

Jobbet börjar då det blir mörkt, annars har man fåglar i fällorna. Beroende på fällan måste de endera tömmas varje timme (harpfälla) eller med 15 minuters mellanrum (slöjnät). På Valsörarna användes både och; detta innebär att under hela mörka tiden från kl. 21 på kvällen till 06.00 på morgonen måste fällorna besökas var femtonde minut. Det lät ju mycket spännande i mina öron eftersom jag redan vaknat 06.00 på morgonen. Natten gick ut på det, att med jämna mellanrum patrullerades vid fällorna i stor förhoppning om att något flugit i fällorna. Jag sto ut med väntande till klockan 01.00 då jag hittade en mysig soffa i huset vid fyren där jag kröp ihop och slumrade. Jag vaknade lite nu och då för att höra att inget än hittats i fällorna. Femtiden på morgonen kom Nicke och berättade att nu flyger det trollpipistreller. Den lilla jäveln kurvade i 15 minuter ovanför oss. Den svängde alltid just före fällan vilket antyder på det att den dock märker fällan rätt bra. Nicke även ställde upp sig på en hös stege med en håv för att möjligen på detta sätt få fast den men nej… En timme senare traskade vi tillbaka till stationen för att sova. Trollpipistreller är inte så vanliga i Finland. Jag som slumrade på soffan och kollade inga fällor blev alltså väckt för att se en av dem. På stationen hade bl. a Kati som sysselsatt sig redan i längre tid med fladdermöss vakat hela natten; hon har aldrig sett en trollpipistrell i Finland förr, usch vad jag skämdes min goda tur.

Niclas och Kati ställer upp en liten harpfälla  Bild: Roosa Mikkola

Det här konstiga fladdermusbiologerna är till största delen redan vakna före kl. 12. Jag förstår inte hur de orkar. Tröttheten kanske märks på de rastlösa skämten och deras underhållande humor. Man måste vara en viss slags människa för att stå ut att vara 4 veckor på en öde ö med ett par andra människor och vara vaken hela natten.

På morgonen efter ett par timmas sömn beslöt Eeva att kolla fladdermusholkarna. Där hittade hon en taigafladdermus som hon sedan tog in till stationen för ringmärkning. Jag har inte på en lång tid varit så imponerad av något som av hennes hanterande av en fladdermus. Djuret väger kring 10gr och är så skört. Man måste hantera det med handskar och hålla de så i handen, att den inte biter. Djuret skall vägas, könet och tänderna kontrolleras. Längden på underarmen skall mätas och det skall tittas efter parasiter. Sättet hon hanterade fladdermusen var häpnande; självsäkra fasta grepp men ändå så att djuret inte kommer till skada. Det är ju inte precis så att djuret är lugnt i handen och njuter av uppmärksamheten. Man kunde se att hon hade gjort det många, många gånger.

Eeva ringmärker en taigafladdermus  Bld: Roosa Mikkola

Inte vem som helst får fånga fladermöss. Det kräver mycket mer än vad man kan tänka sig. För att ansöka tillstånd för ringmärkning måste man ha avlagt ett prov som består av flera olika delar; kännedom om lagstiftning gällande fladdermöss, artkännedom samt hantering. Man måste även ha övat hantering gemensamt med någon som har erfarenhet och man måste också ha kunskap om att ta loss fåglar och fladdermöss ur nät.

På kvällen var det dags igen att sätta upp fällorna och börja patrullera. Denna gång blev jag kvar på stationen med Kati och Johanna. Tröttheten började trycka så jag gav igen upp efter midnatt och gick och sova. Vid något skede vaknade jag dock och hörde hur Kati sa i radiotelefonen att hon kommer. Johanna som var och kolla fällorna hade hittat en fladdermus! Kati gick ner för att hjälpa till. Johanna är vid det stadie att hon övar att hantera fladdermöss och fick därför inte själv ta fladdermusen ur fällan. Med Katis understöd hämtades den lilla fladdermusen till stationen för artbestämning. Det handlade sig om en taigafladdermus. Johanna fick hantera fladdermusen medan Kati hela tiden sa vad som skulle göras och hur. Det var fint att få se hur en proffs arbetar och hur en lärling blir lärd. Johanna hanterade fladdermusen mycket väl och efter artbestämningen fördes den tillbaka dit den fångats ifrån. Det var sängdags för oss tre medan gruppen från fyren skulle ännu gå i soluppgången två kilometer tillbaka till stationen. När vi vaknat ett par timmar senare kom det fram att andra gruppen igen bara sett trollpipistreller men de fortfarande vägrade bli fångade.

Efter lite till sömn var dags för mig att återvända till fastlandet. På lång tid har jag inte fått lära mig så många nya intressanta saker som under dessa dagar. Det är obetalt att få följa med proffs vid sitt arbete och få suga ur dem den kunskap de har.

Förra natten efter att jag lämnat gruppen fick de äntligen trollpipistreller! Två stycken hittades i fällorna. Jens och Roosa som de blev och heta, har nu båda en radiosändare på ryggen som hoppeligen kommer att avslöja hemligheter om  trollpipistrellernas  migrationsrutt. Nu fick Kati äntligen se och ringmärka trollpipistreller i Finland, tre veckors frustrerande väntande och kontrollering vid tomma fällor betalade sig. Kati var dock inte den ända som äntligen fick se det hon ville. Under tre års tid på hösten har seglaren Heikki befunnit sig av slump på Valsörarna samtidigt som fladdermusforskarna. Varje gång har han varit med ett par nätter i hopp om att få se en fladdermus. Han har säkert tänkt att de inte finns eftersom då han har varit med har fällorna alltid varit tomma, men nu fick även han också se ren ringmärkning av en fladdermus. Succé för alla parter.

 Jag kan inte tacka nog gruppen som orkade visa och förklara, svara på alla mina frågor och vara så entusiastiska om sitt arbete. Om ni läsare bara någon gång har möjligheten att följa detta arbete i en natt kan jag hjärtligt rekommendera det. Man måste bara ha lite förstånd för de människor som utgör detta arbete… efter att vara vaken så många nätter i rad och inte sova tillräckligt gör en lite galen… Eller kanske det var det redan från början… J

Roosa

Ansiktsbild av trollpipistrellen Roosa där ringen syns (den lilla pricken som syns i örat är ett fladdermuskvalster) Bild: Niclas Fritzén

På natten har man tid... ja för allt möjligt med alla tänkbara sätt  Bild: Kati Suominen

Tanduppsättningen hos en taigafladdermus (Myotis brandtii). Vassa tänder behövs för att krossa bytesinsekternas kitinskal  Bild: Niclas Fritzén

Mitä meribiologiharjoittelija oikeasti tekee ja osaa?

(Kuvat: Metsähallitus / Tiina Ellonen, Tuuli Pietinen ja Jyri Tirroniemi)

Mikä sinusta nyt oikeasti sitten tulee? Tämä on kysymys, joka on tullut erittäin tutuksi opiskeluaikana kaikissa sukujuhlissa ja vanhoja ystäviä tavatessa. Vastaus on yleensä biologi ja jotain epäselvää muminaa monista mahdollisuuksista. Biologian opiskeluhan ei varsinaisesti valmista suoraan ammattiin. Sen takia harjoittelu on tärkeä osa opiskelua, vaikkakaan ei pakollinen. Tänä kesänä olen harjoittelijana Metsähallituksen Itäisen Suomenlahden tiimissä oppinut paljon sitä, mitä biologi oikeasti tekee – siis ainakin merellä.  

Yleinen oletus biologeista (tässä luontokartoittajista) on, että osataan kaikki mahdolliset lajit ulkoa tai toisaalta osataan vastata, miten esimerkiksi ilmastonmuutos saataisi torjuttua. Anna L kertoi jo aiemmassa blogikirjoituksessa lajintunnistuksesta. Se onkin yksi tärkeimmistä asioista, joita luontokartoittaja tekee. Mitä kaikkea muuta tämä työ vaatii?

Työtehtäväni ovat olleet vaihtelevia. Olen päässyt naruttamaan sukelluksia, seulomaan hiekkanäytteitä, kuvaamaan merenpohjaa, tekemään toimistohommia (tietojen kirjaamista yms.) ja ehkä kaikkein eniten vetämään linjoja sukeltajille soutamalla ja sup-lautailemalla. Koko kesän veneellä työskentelyn jälkeen voin myös sanoa oppineeni jonkin verran veneilyyn, navigointiin ja solmuihin liittyviä asioita. Konkreettisten taitojen lisäksi mm. joustavuutta (kenttämajoituksessa eläminen) ja ryhmätyöskentelytaitoja tarvitaan. Jälkimmäinen tosin on ollut äärimmäisen helppoa näin mahtavan tiimin kanssa! Niin, tässä kohtaa piti muistaa kehua myös Petran kokkailuja. 

Pääosa ajasta menee merellä. (Kuva: Metsähallitus / Tiina Ellonen)

Allekirjoittanut seuloo Petran kanssa näytteitä Myan kannella (Kuva: Metsähallitus / Teemu Mustasaari)

Vaihtuvat olosuhteet vaativat mukautumista. Kova tuuli voi pilata kentälle lähdön ja aina ei teknologia pelaa, mutta kuten Itäisellä Suomenlahdella todetaan, ne ovat vain haasteita. Haasteille vastapainoa tuovat upeat maisemat ja ajoittain näyttäytyvä aurinko.
Mitä siis biologi tekee? En vieläkään osaa vastata muuta kuin että kaikkea maan ja taivaan väliltä, mutta ainakin se on kivaa. Iso kiitos siis koko ISL-tiimille mahtavasta kesästä.

-Tiina

Kenttämajoituksessa on puolensa! (Kuva: Metsähallitus / Tiina Ellonen)