Ja betoni liikkuu!

Selkä-Sarven ja Maasarven väliin vedettiin 200 m mittainen kiinteä vesikasvien seurantalinja käyttäen apuna laiturinpätkää ja ohjausnarua.

Monena kesänä olen kysynyt työharjoittelijoilta, mikä on ollut yllättävintä meribiologin töissä. Melkein järjestään vastaus on ollut "Se, kuinka paljon tavaraa pitää kantaa paikasta toiseen". 

Perämeren meritiimillä on lähes tonni tavaraa, monta traileria, kaksi peräkärryä ja laatikoittain tärkeitä asioita, joiden pitää aina muuttaa mukana kun tiimi muuttaa tukikohdasta toiseen. Monet tavaroista ovat mukana vain varmuuden vuoksi. Toivon aina, että joudumme kantamaan sukeltajan lääkehappea, OXYboxia ja apteekkilaatikkoa mukana turhanpäiten emmekä joutuisi käyttämään niitä. Silti ne pitää olla aina mukana. Lisäksi on valtavasti tavaraa, jota tarvitaan lähes päivittäin.

Pakollisten muuttotavaroiden lisäksi viime viikolla liikuttelimme tonnin verran erilaisia betonilaattoja pitkin Perämeren pohjaa ja akselilla Tornio-Vaasa. Perämeren isännöitsijä Pekka Aho valoi kiinteitä vesikasvillisuuden seurantalinjoja varten kymmeniä kymmenen ja kahdenkymmenenviiden kilon painoisia betonipainoja, joita on kuljetettu Vaasan aluemeribiologille Merenkurkun linjoja varten, ja joita viime viikolla siroteltiin pitkin Perämeren kansallispuistoa linjojen muodossa.

Säät eivät tehneet minkäänlaista yhteistyötä. Pahimmillaan tuuli kävi etelästä tiistaina, jolloin keskituuli löytyi sieltä 16 m/s hujakoilta ja puuskittainen tuuli ylsi 21 m/s. Koko keskiviikon satoi kuin saavista kaataen. Myös loppuviikon tuuli. Näistä säistä huolimatta saimme asennettua kolme seurantalinjaa paikoilleen.

Seurantalinjojen betonimöhkäleiden lisäksi liikkuivat myöskin vedenalaisen luontopolun betonilaatat. Veimme polulle viisi ihka uutta laattaa ja hilasimme paikoilleen vanhat laatat, jotka ovat odottaneet start-poijun luona talven yli. 

Niina värkkää auton takapenkillä pisintä 300 m mittaista linjaa Oulun edustalle.

Huomasimme myös toukokuussa, että rekrytointiteknisistä syistä kaksi ensimmäistä viikkoa meillä on töissä vain viiden tytön porukka ja kaikki tiimin pojat/miehet tulevat töihin vasta ensi viikolla, kun kaikki betonilaatat ovat toivon mukaan paikoillaan ja muutto Kalajoelle Lepäsen saareen on tehty. Saavat ikäänkuin astua valmiiseen pöytään kun me olemme tehneet kaiken raskaan työn.

Vaikka näkyyhän se sujuvan näinkin, tyttöporukalla ja kovalla tuulella. Kaikki vain on hitusen hankalampaa, mutta pääasia kai on, että lopputulos on toivottu.

Essi Keskinen

Merenkurkussa harjoiteltiin viistokaikuluotaimen käyttöä.

Mikkelinsaarten entinen merivartioasema on Metsähallituksen vuokrakäytössä ja Merenkurkun meritiimin tukikohta.

Hyvä ruoka, parempi mieli. Aurajuustoburgeria, punasipulihilloketta, basilikaa, kiinankaalisalaattia.

Uudelleen: hyvä ruoka, parempi mieli. Itämainen olutmarinadi sopi sekä kasviksille että lihoille.

Käsityöt kunniaan!

Tässä tehdään käsityönä mittanauhojen ja narujen yhdistelmiä yhteensä 2,3 km kiinteitä vesikasvillisuuden seurantalinjoja.

Ensimmäinen viikko maastossa eli Vaasassa on ohi. Maastoa ei paljon näkynyt kun lähes koko viikon istuimme koko porukka sisällä ja teimme käsitöitä. Olen ennenkin todennut sen valtavan askartelun ja käsitöiden määrän, joka meribiologin ja hänen tiiminsä täytyy tehdä vuoden mittaan. Silti se jaksaa aina uudelleen hämmästyttää minua.

Narukerät, nippusiteet, mittanauhat ja poijut odottavat askartelijaa.

Kiinteitä vesikasvillisuuden seurantalinjoja varten olemme kiinnittäneet nippusiteillä lasikuituisia 100 m mittanauhoja uppoavaan köyteen. Nippusiteitä on kulunut jo monia tuhansia, köyttä on saatu valmiiksi neljäsataa metriä ja työhön on kulunut noin 12 henkilötyöpäivää! Jäljellä on vielä vajaat kaksi kilometriä köyttä eli vielä saamme tovin istuskella ja kiinnittää nippusiteillä köysiä.

Käsillä tekemisen meditatiivinen puoli on kuitenkin vahva. Välillä me neljä naista juttelimme, minä ja Vaasan Annica utelimme vapaaehtoistytöiltä Inesiltä (Saksa) ja Alejandralta (Kolumbia) heidän elämistään ja opettelimme kieliä - saksaa, englantia, espanjaa, portugalia ja suomea. Ruotsia vähemmän. Välillä taas istuimme pitkät pätkät aivan hiljaa omissa oloissamme. Ainoat äänet olivat nippusiteiden sirinä niitä kiristettäessä ja nippusidepistoolin klipsahdus kun muovirima katkeaa. Tunnelma oli rauhallinen, ulkona sateli hiljaa vettä ja kalalokit huutelivat. 

Tällä tavalla entisaikaan istuttiin tuvassa ja tehtiin iltaisin käsitöitä. Jokainen veisteli omaansa tai pyöritti rukkia tai kutoi, välillä saatettiin kertoa tarinoita. Samalla työt tulivat tehtyä ja yhteenkuuluvuuden tunne ryhmän sisällä on kummallisen suuri myös silloin kun ei puhuta mitään vaan ainoastaan puuhastellaan yhdessä.

Pre-maastokausiviikko tuli taas todelliseen tarpeeseen. Kamerat on käyty läpi ja ne toimivat jotenkuten, Inca-vene toimii vaikka ei vielä suostukaan syöttämään koordinaatteja tietokoneelle, viisotkaikuluotain toimii, muttei saa koordinaatteja, toisen kameran mittariston anturi on rikki. Aivan normi lähtö maastokauteen siis. Ja huomenna ajomatkalla Tornioon klipsutellaan varmasti köysiä. Matkalla Vaasasta Ouluun syntyi 150 m lähes valmista köyttä. Käsitöiden aika ei todellakaan ole ohi.

Essi Keskinen

Menossa viemään Vaasan porukan tavaroita Mikkelinsaarille.

Alejandra ja Ines, tämän kesän Perämeren meritiimin ulkomaalaisvahvistukset ja vapaaehtoistyöntekijät. Tytöt aloittivat työt jo kaksi viikkoa sitten ja jatkavat lokakuun puoliväliin asti eli kumpikin työskentelee viisi kuukautta.

Maastokauden ensimmäinen lounas ulkona Mikkelinsaarilla.

Meriperhe

Kirjoitteluvuorossa tällä kertaa äitiysvapaansa aloittanut Perämeren meritiimin suunnittelija, Johanna. On mua tässä vuosien varrella kutsuttu parilla muullakin nimellä – Jossu, Jortikka, Jonanna, Jombo ja Jogo muutamat mainitakseni – rakkaalla tiimiläisellä on monta nimeä. Näin mammaloman alussa ajattelin, että vois olla sopiva hetki tarttua kynään (tai no tässä tapauksessa näppäimistöön) ja muistella menneitä…

Sarven maisemia kesältä 2010

Kaikki alkoi kesällä 2010, kun olin niin onnekas, että pääsin toiseksi harjoittelijaksi Essin tiimiin. Olin silloin vasta 23-vuotias opiskelijatyttö; hirvittävän ujo, mutta erittäin innostunut työskentelemään merellä. Meitä oli silloin suhteellisen pieni tiimi; vakikalustoa 5 henkeä. Tuota kesää muistellessa hymynkare nousee väkisinkin kasvoille; kaikki oli uutta ja ihmeellistä, meribiologin työn opettelua. Pienen ikänsä merellä viettäneelle tytölle kesäharjoittelu meritiimissä oli unelmien täyttymys ja sitä niinkuin muitakin merikesiä on varmasti mukava muistella joskus keinutuolissa. Kesän 2010 meriperheessäni minulla oli isosisko ja kolme veljeä sekä satunnaisesti varaisiä ja sisko. Kokeneemmat konkarit opettivat työn saloihin ja pian myös me pikkusisarukset kuvattiin ammattitaitoisesti merenpohjavideoita. Myös kiinnostus sukeltamista kohtaan syttyi tuolloin. Meribiologin työ ei suinkaan ollut ainoa asia mitä tuon ensimmäisen kesän aikana opin, vaan kohensin taitojani myös mm. gourmet-ruokien syömisen ja kynsien lakkaamisen parissa. J

Ulkokrunnin hiekkarannalla merisisarusten kanssa kesällä 2010

Seuraavan kerran sain astua meri-isosiskon saappaisiin kesän 2012 kynnyksellä, kun opinnot oli paketissa ja työelämä saattoi alkaa. Siitä lähtien olenkin saanut työskennellä meriluonnonsuojelun parissa Essin tiimissä. Meriperheen koko on kasvanut vuosien myötä ja olen saanut monta uutta siskoa ja veljeä, joiden kanssa kartoittaa vedenalaista meriluontoa. Kartoitusmenetelmät ovat kehittyneet ja uusiakin työtapoja on omaksuttu. Myös sukeltamisesta on tullut itselle uusi harrastus, jota pystyy työssään hyödyntämään. Onneksi varsinkin kesiltä on kertynyt erittäin runsaasti valokuvamateriaalia, jota selatessa voi muistella menneitä hymyssä suin.

Vuosien ja merikesien myötä olen kasvanut hyvänä meribiologina. Olen erittäin kiitollinen kaikille meriperheeni jäsenille, erityiskiitokset Essille, joiden kanssa olen saanut tehdä töitä ja viettää laatuaikaa. Toivottavasti pääsen taas joskus työn merkeissä merelle! Tänä tulevana kesänä pääsen viettämään hieman erilaista merikesää oman rakkaan meriperheeni kanssa. Jännityksellä odotellaan, millainen meribiologinalku sieltä maailmaan putkahtaakaan...

Johanna

Sanansaattajana

YLEn Luonto-Suomen radiolähetys on alkanut ja hyönteisasiantuntija ja Oulun hyönteiskerhon puheenjohtaja Harry Nyström tutkii tulitikkurasiassa saapunutta suursukeltajaa. Muut asiantuntijat ovat allekirjoittaneen lisäksi biologi Juha Markkola Oulun yliopistosta Harryn vieressä ja tutkija Panu Orell Luonnonvarakeskuksesta Essin vieressä. Kuva Ulla Matturi.

Välillä viestintä vie enemmän aikaa kuin toisinaan. Viikko sitten lauantaina puhuin Biologian- ja maantieteenopettajien päivillä Oulussa Perämerestä, tiistaina vedin tuplatunnin Iin lukiolaisten maantieteen paikkatietokurssilla ja eilen osallistuin suorana lähetyksenä YLEn Luonto-Suomen radio-ohjelmaan.

Ohjelma lähetettiin Liminganlahden luontokeskukselta. Nimenomaan keskukseLTA eikä keskukseSTA, koska viime tingassa meille asiantuntijoiksi pyydetyille ilmoitettiin, että lähetys tehtäisiinkin ulkoa. "Ottakaa siis lämpimästi päälle koska istutte kaksi tuntia paikoillanne mikrofoneihin kytkettynä."

Lämpötila oli lievästi plussan puolella ja aurinko laski lähetyksen puolivälin jälkeen talon taakse eikä tuultakaan sentään ollut läheskään kymmentä metriä sekunnissa. Vaikka kuinka olin varautunut sekä lämpökerrastolla että mikrofleece-kerrastolla ja GoreTexilla, viimeiset viisitoista minuuttia hytisytti jo hiukan.

Yleisöksi oli saapunut sekä paikallisia että kauempaakin tulleita vieraita. Sinnikkäimmät jaksoivat istua ja kuunnella koko kahden tunnin live-lähetyksen ajan kylmässä viimassa. Kuva Ulla Matturi.

Ilmassa oli jännityksen tuntua kun saavuin Oulusta muiden asiantuntijoiksi tilattujen kanssa. Lähetys alkoi kuudelta ja meidät oli pyydetty varmuuden vuoksi paikalle jo viideltä saamaan ohjeita juontaja Juha Laaksoselta.

"Joo, muutama kysymys on tullut, ne voitaisiin käydä läpi, ja voitte sitten keskustella keskenäänkin ja kompata toisianne, jos tuntuu että puhuttava loppuu. Eiköhän se sitten sillä mene."

Ohjeistus oli annettu alle minuutissa ja loppuajan lähetyksen alkuun asti joimme kahvia.

Toimittaja Juha Laaksonen vastaanottaa tilhiä ja urpiaisia koskevan kysymyksen paikalliselta. Kuva Ulla Matturi.

Yleisöä oli paikalla sankoin joukoin ja keskustelu kävi vilkkaana. Toimittaja Laaksonen sai kysymyksen toisensa perään kysyjien ikähaarukan asettuessa välille 8-80. Monet kysymyksistä koskivat lintuja, oltiinhan Suomen, jollei jopa Maailman, komeimmalla lintualueella Liminganlahdella, mutta mielenkiintoisia kysymyksiä ropisi myös hyönteisistä, kastemadoista, kaloista, kasveista, Perämeren rehevöitymisestä ja ahvenpaikoista.

Toinen kysymys asiantuntijaraadille. Kuva Ulla Matturi.

Vaikka istuessa vilu hiipikin pikkuhiljaa luihin ja ytimiin, oli tilaisuuden henki mitä lämpimin. Oli valtavan hienoa huomata, kuinka paikalliset välittävät kotipaikkansa luonnosta, kuinka suojelu ja luonnon ihmeet kiinnostavat ihmisiä ja kuinka tarkkoja havaintoja monet tekevät suoraan takapihoiltaan. 

Olin lisäksi positiivisesti yllättynyt siitä, että tuppisuisena pidetyt suomalaiset lähes jonottivat mikrofonin eteen esittämään omia kysymyksiään. Juttuja ei tarvinnut kehitellä omasta päästä kahta tuntia vaan koko ajaksi riitti kysyjiä ja sähköpostikysymyksiä. Lähetyksen viimeiset minuutit tulivat vastaan yllättävän nopeasti. Lähetyksen jälkeen muutamat sinnikkäästi paikoillaan istuneet ja koko lähetyksen seuranneet paikalliset kävivät vielä kiittelemässä ainutlaatuisesta tilaisuudesta osallistua omalla paikkakunnalla tehtävään luonto-ohjelmaan. Siinä oli hymy herkässä ja lähes kyynel silmäkulmassa kun onnistumisen tunne oli niin hieno.

Oli todella hienoa osallistua Luonto-Suomen lähetyksen tekoon ja olin kieltämättä melko otettu siitä kunniasta, joka päälleni lankesi kun minua pyydettiin paikalle Perämeren meriasiantuntijana. Viimeisen viikon viestintäsaldo on siis vajaat sata opettajaa, vajaat kolmekymmentä lukiolaista ja kaikki YLEn Luonto-Suomen kuuntelijat ympäri Suomea keskiviikko-iltana 22.4.2015. Ei ollenkaan huono näkyvyys yhdelle viikolle :)

Essi Keskinen

Uutistauolla paikalle kiikutettiin lämmittävää kahvia ja voimistavia voileipiä. Kuva Ulla Matturi.

Uuden äärellä

Selkä-Sarven ja Maa-Sarven välille on yhtenä tuulisena päivänä sukellettu 218 m pitkä linja, joka osoittautui kasvistollisesti hyvin mielenkiintoiseksi. Lisäksi linjalta löytyi rosterinen savustuspönttö.

Suunnittelen kesällä Perämerelle perustettavia kiinteitä kasvillisuuslinjoja. Työ on mielenkiintoista ja odotan jo sitä, että pääsen sukeltamaan linjat joka kesä, mutta itse perustaminen vaikuttaa vaivalloiselta.

Kiinteiden pysyvien linjojen juju on siinä, että ne todella ovat kiinteitä ja pysyviä. Pelkät linjan päätyjen koordinaatit eivät riitä, koska koordinaatit heittävät aina ja linjan ja maamerkkienkin ottamisessa on se riski, että arviointiruudut heittelehtivät muutamalla metrillä vuosien välillä. Ainoa tapa tehdä kiinteä pysyvä seurantalinja on todella tehdä siitä  kiinteä ja pysyvä. Tarkoituksena on siis päästä seuraamaan saman linjan muutoksia vuodesta toiseen nyt kun Perämeren peruskartoitus on jotakuinkin saatu valmiiksi.

Selkä-Sarven ja Maa-Sarven välinen musta sukelluslinja on yksi ehdotettavista seurantalinjoista. Muut Selkä-Sarven alueella tehdyt sukelluslinjat näkyvät pinkkeinä linjoina kartassa. Yksittäiset sukelluspisteet on merkattu pinkeillä pikkupalloilla.

Eteläisemmällä Itämerellä linjan voi porata vedenalaisella paineilmalla toimivalla iskuporakoneella suoraan kallioon. Reikiin hakataan sitten koukut, joihin linja kiinnitetään. Perämerellä ei ole kalliota eikä kaikilla ehdottamillani linjoilla edes kiviä. Lisäksi olen joskus käyttänyt paineilmaiskuporakonetta ja se ei ollut hauskaa. Kauhean äherryksen jälkeen sain aikaiseksi vaivaisen kolon kallioon.

Puolet Perämerelle ehdottamistani kiinteistä seurantalinjoista kulkisi hiekka- tai pehmeällä pohjalla eikä kivikossa. Tämä sen takia, että Perämeri ei juuri voi makrolevillä tai muillakaan kovan pohjan avainlajeilla prameilla. Meiltä puuttuvat vähäisen suolaisuuden vuoksi esimerkiksi rakkolevä ja sinisimpukka, jotka muodostavat eteläisemmillä merialueilla tärkeitä kovien pohjien eliöyhteisöjä.

Perämerellä pehmeät- ja hiekkapohjat ovat avainasemassa. Kovilta pohjilta löytyy alueellisesti uhanalaisia vesisammalia ja koviakin pohjia toki lähdetään seuraamaan, mutta varsinaiset vedenalaiset niityt ja runsaslajiset alueet löytyvät sieltä missä viihtyvät putkilokasvit, näkinpartaiset, uhanalaiset direktiivilajit ja muutamat pehmeiden pohjien rihmalevät. Erilaiset vidat ja näkinpartaiset muodostavat tuuheita monilajisia niittyjä, jotka ovat kalanpoikasten ja selkärangattomien eläinten keitaita.

Ryöpäksen sukelluslinjaa on ehdotettu seurattavaksi Rahjan saaristossa. Linja edustaa tyypillistä kovan pohjan avoimen rannan syvää linjaa Rahjan natura-alueella ja eteläisellä Perämerellä.

Perämeren kiinteitä linjoja varten lähdetään valamaan betonipainoja, Tarpeeksi painavina ne varmaan uppoavat sen verran tiiviisti pehmeään pohjaan että pysyvät paikoillaan kovemmallakin aallokolla. Ongelmana onkin lähinnä tarpeeksi painavan painon ja sen käsiteltävyyden käyrien leikkauspisteen löytäminen - mitä painavampi paino, sen helpommin se pysyy paikoillaan, mutta mitä painavampi paino, sen vaikeampi sitä on käsitellä veneessä.

Käytettävän köyden valinta on toinen mielenkiintoinen tehtävä. Jos käytetään tavallista köyttä tai mittanauhaa, riski narun katkeamiseen on ehkä suurempi kuin jos käytetään pohjalle painuvaa lyijyköyttä, jota tavallisimmin käytetään verkon alapaulana. Lisäksi pitäisi tilata 1100 m lasikuituisia mittakeloja.

Harvemmin olen joutunut soittelemaan erilaisia varoitustarvikkeita myyviin liikkeisiin ja pyytämään tarjousta sadasta betoniporsaasta "jotta voisin upottaa ne merenpohjaan". 

Meribiologin elämässä jokainen päivä on pieni seikkailu.

Essi Keskinen

Öljyntorjunta(a) jäissä

Jäänmurtaja Sampo on varsin vaikuttava näky, erityisesti tästä kulmasta katsottuna.

Minä ja Vaasan aluemeribiologi Pekka osallistuimme viime viikolla Kemi Arctic –konferenssiin, jonne oli löytänyt tiensä reilut parisataa osallistujaa ympäri maapalloa. Kaukaisimmat vieraat taisivat olla Kiinasta, Kazakstanista ja USAn rannikkovartiostosta sekä Kanadasta. Aiheena oli arktinen merenkulku ja siihen liittyvät lieveilmiöt kuten öljyntorjunta arktisissa- ja jääolosuhteissa.

Seminaari oli yksi parhaita, joissa olen koskaan ollut. Oli vaihteeksi kiva olla samalla hiekkalaatikolla ns. isojen poikien kanssa, kuunnella merenkulkualan ja kansainvälisen öljyntorjunnan ihmisiä sellaisista aihepiireistä, joissa oikeasti liikkuu rahaa. Me luonnonsuojelupuolella työskentelevät tiedämme kyllä, että asiamme on tärkeä, mutta joskus pääsee unohtumaan se, minkälaista piperrystä esimerkiksi tekemäni Perämeren vedenalainen kartoitus on kun katsoo asiaa puhtaasti budjettipuolelta.

Öljyntorjunta-alus Louhi operoi keulassa olevia harjoja, joilla jäistäkin voi kerätä öljyä.

Kanadalaiset kertoivat olevansa perustamassa arktista tutkimuslaitosta, jonka perustamiskustannukset ovat 100 miljoonaa dollaria ja vuosikäyttökulut 20 miljoonaa dollaria. Soittelin juuri ELY-keskukselle ja kysyin, liikenisikö heiltä 2000 euroa sitä varten että voisimme anoa työllistymistukea Työvoimatoimistolta ja maksaa matkapäiväkuluja mahdollisesti työllistyvälle luontokartoittajalle. Meidän meribudjetista tuota summaa ei löydy.

Kuitenkin me luonnonsuojelupuolella teemme myös äärimmäisen tärkeää työtä, siinä vain ei liiku raha samalla tavoin kuin liikemaailmassa.

Keskiviikkona seminaarivieraat pääsivät katsomaan jäänmurtaja Sampolle jääolosuhteissa tapahtuvaa öljyntorjuntaharjoitusta. Etelä-Suomesta olivat saapuneet öljyntorjunta-alukset Louhi ja Letto, muut olivat lakon takia jumittuneet satama-altaaseen.

Vaikka Louhi on suuri alus ja laiturissa ollessaan näyttää massiiviselta, Perämeren jäälakeuksilla se näytti harjoineen naurettavan pieneltä. Jos öljyvahinko oikeasti tapahtuisi jäätyneissä olosuhteissa, öljyn kerääminen olisi varsin vaikeaa. Toisaalta jäissä öljy ei pääse liikkumaan yhtä nopeasti kuin avovedessä eikä aallokko vaikeuta töitä juuri koskaan, mutta toisaalta öljy saattaa sekoittua jäälohkareiden joukkoon tai piiloutua sohjojään alle. Jääolosuhteisiin tarvitaan erilaisia varusteita ja menetelmiä kuin avoveden öljyntorjuntaan.

Ilma suosi kongressivieraita, jotka tulivat katsomaan öljyntorjuntaharjoitusta Sampon kannelle. Kirpakka kymmenen asteen pakkanen ja perämereinen kylmä viima pysyivät loitolla kun aurinko lämmitti mieltä.

Merenkulun ja luonnonsuojelun yhtymäkohtana toimikin hyvin pelote mahdollisen öljyonnettomuuden vaikutuksista luontoon. Me luonnonsuojelupuolella teemme esimerkiksi herkkyysindeksejä ja voimme kertoa pelastusviranomaisille, mitkä ovat rannikon ensimmäisenä suojeltavat luontokohteet. Merenkulku- tai öljyala taas joutuu maksamaan viulut jos jotakin tapahtuu, ja öljynkeräyslaitteita, öljyvahinkojen kaukokartoitusmenetelmiä ja öljyn havaitsemista vedessä kehitetään koko ajan eteenpäin niin että vahinkoa a) ei pääsisi tapahtumaan, b) se havaittaisiin heti ja/tai c) onnettomuuden seuraukset saataisiin minimoitua. Koko ala on kietoutunut toisiinsa kuin sienirihmasto puunjuuriin.

Harvoin pääsee osallistumaan näin mielenkiintoiseen, monitieteiseen ja erityisen hyvin järjestettyyn seminaariin. Valtavan iso kiitos SYKElle ja erityisesti öljyntorjunnan asiantuntijalle Jorma Rytköselle hienosta kolmipäiväisestä tapahtumasta, jossa koko arktinen alue keskusteli keskenään.

Essi Keskinen

Monista ulkomaisista kongressivieraista jäällä kävely oli varsin eksoottista - Itämeri on yksi niitä hyvin harvoja meriä napa-alueiden ulkopuolella, joka jäätyy edes osittain joka vuosi. Suomalaisille jää ei ole mikään erityinen juttu, mutta valtamerten rannoilta tulevat eivät yleensä pääse kävelemään vetten päälle.

Sammolla sai kokeilla pelastautumispukua ja jäissä kelluntaa. Ulkomaalaiset olivat ihmeissään, minä ja Pekka olimme sitä mieltä, että kesällä tulee vietettyä tarpeeksi aikaa pelastautumispuvussa kelluessa.

Seminaariin kuului tutustuminen Kemin lumilinnaan. Kieltämättä rakennus oli hyvin vaikuttava.

Tämänvuotinen teema Kemin lumilinnassa oli suomalaisuus. Merenkulku ja meri elinkeinona oli hyvin edustettuna lumisiin seiniin kaiverretuissa kuvissa.

Win-Win –tilanteessa

Linda meni Etelä-Suomen meritiimiin töihin.

Perämeren tiimiin jäi Lindan kokoinen aukko.

Vaikka jäämmekin kaipaamaan Lindaa, tilanne on silti minun kannaltani vain voittoisa. Nythän voin palkata jonkun uuden henkilön entisten työntekijöiden ulkopuolelta. Jos Linda olisi tullut Perämeren tiimiin, olisin riemuinnut loistavan työntekijän saamisesta takaisin, mutta koska näin ei tapahtunut, voin riemuita sitä että nyt on ”pakko” palkata joku meille aivan uusi ja näin antaa tilaisuus uusille kyvyille.

Jos haluan saada kenttätyöt sujumaan kesällä, otan mieluiten jo ennestään tuttuja, kaikki veneet ja menetelmät tuntevia työntekijöitä, joihin voin luottaa kuin peruskallioon vaikka itse kävisin muutaman päivän lomalla. Toisaalta joka vuosi meille hakee paljon uusia ihmisiä, joilla on hyvät hakemukset ja paljon pätevyyttä, jota voisimme varmasti hyödyntää. Kiireisen ja tiukan kesän vaakakupissa painavat kuitenkin tulosvastuutehtävät ja se, että työ pitää saada suoritettua.

Olen joka kesä iloinnut uusista työharjoittelijoista, koska he ovat aina väkisinkin ”uusia”. Työharjoittelun luonteeseen kuuluu ensikertalaisuus – eihän se muuten enää olisi ”harjoittelua”. Muutamana vuotena saapuneet vapaaehtoistyöntekijät ovat hekin olleet piristävä uutuus, ja tänä kesänä on tulossa kaksi kansainvälistä vapaaehtoistyöntekijää lisää. On hienoa päästä antamaan työharjoittelumahdollisuus ihmisille, jotka sitä arvostavat.

Niin paljon kuin uusista työntekijöistä ja työharjoittelijoista nautinkin, kauhuskenario on kuitenkin se, jos jonakin vuonna en saakaan yhtään aiempaa työntekijää töihin ja joudun aloittamaan kesän työt ”nuubie”-ryhmällä eli laumalla ihmisiä, jotka eivät ole koskaan nähneet ainoatakaan Metsähallituksen vedenalaisen luonnon kartoittamiseen tarvittavaa välinettä. Uuden opettamiseen menee aikaa, ja vaikka se on toisaalta palkitsevaa, se on myös pois niistä töistä, joita vastaan palkkarahat on valtiolta saatu.

Tulin juuri lomalta Burmasta, jossa jokapäiväiseen elämään kuuluu jälleensyntymän ja karman miettiminen ja hyväntekeväisyys tulevien elämien parantamisen nimissä. Minä taas haluaisin tehdä itselleni hyvän mielen tarjoamalla mahdollisimman monelle uudelle yrittäjälle työharjoittelu- tai työpaikan. Tiedän, että paikka meritiimissä kesän ajan olisi monelle unelmien täyttymys ja nyt olen yhtä aikaa innoissani siitä, että voin antaa tuon pienen taivaspaikan jollekulle uudelle ja samaan aikaan tuntea hyvää mieltä siitä, että Linda sai Etelä-Suomesta pidemmän työsopimuksen ja Etelä-Suomi sai loistavan työntekijän tiimiinsä.

Kerrankin tilanne, jossa voi vain voittaa!

Essi Keskinen