Meritiimin matkassa - terveisiä Perämereltä

Tällä kertaa kirjoittajana on meritiimiin ujuttautunut ulkopuolinen henkilö, joten aloitetaanpa esittäytymisellä: Olen Riitta Kananen, 29-vuotias maantieteen ja biologian opettaja, joka on matkan varrella näköjään hairahtunut vähän varsinaisesta ammatinkuvastaan vieraille teille. Tulin metsähallitukselle työkokeiluun huhtikuun alussa, kun olin nihkeän työtarjonnan vuoksi saanut tarpeekseni kotona istuskelusta.  Halusin nähdä ympäristöalan töitä vähän laajemmin ja metsähallituksella haave on totta tosiaan toteutunut. Olen saanut nähdä ja kokeilla jo nyt monenlaisia eri työtehtäviä. Eniten olen kuitenkin viettänyt aikaani meritiimissä Essin ja Johannan työhuoneessa (ja sen ulkopuolella).

Pelastautumispuku ja muskelit

En ollut koskaan edes tullut ajatelleeksi, että metsähallituksella edes tehtäisiin meribiologin töitä. Kuitenkin kuunnellessani Essin kertomusta omasta työstään leukani loksahti hetki hetkeltä enemmän auki. Meritiimissä tehdään todella mielenkiintoista työtä, joka sisältää vielä paljon käytäntöä ja maastossa työskentelyä. Ylipäätään Essin kertoma merellä työskentely kuulostaa varsin eksoottiselta näin vannoutuneen maakravun korviin. Itse pääsin aloittamaan työskentelyni kosketuksilla merikasveihin. Tarkemmin sanottuna yritin raaputella viimekesäisiä merikasvinäytteitä ehyinä irti papereiden välistä ja muodostaa niistä kontaktimuovitetun herbaarion.  Sivukorvalla vakoilin, mitä toimiston "oikeat" työntekijät touhuilivat.  Näpertelyn päätteeksi minulla olikin muutama kymmenen kelvollista kasvia tietolappuineen kontaktin välissä ja mielessä astetta avarampi mielikuva meribiologin työstä. Pääsin myös oppimaan uutta monesta Itämeren lajista kuten korvameduusasta, siloneulasta, kilkistä, murtovesisienestä ja rasvakalasta, kun tehtävänäni oli kirjoittaa kyseisistä lajeista infotekstejä VELMU-postereihin. Tehtävä sujui muuten ihan mukavasti, mutta kilkkien sukupuolielämästä löytyi kumman vähän tietoa, miksiköhän?

Työpöytä

Seuraavaksi oli tehtävänä uudistaa yleisötapahtumissa esiteltävät meritiimin työstä ja perämeren luonnosta kertovat posterit. Johannan kanssa valitsimme arkistojen kätköistä kaikkein edustavimmat kuvat ja aloitimme askartelunäpertelyharjoituksemme. Viimeistelimme uurastuksen tulokset vielä laminointikoneella ja tadaa, sanoisin, että ensi kesänä kelpaa näitä postereita esitellä ;) ! 

Vappuviikolla ohjelmassa oli monenlaista toimistohuoneen ulkopuolella tapahtuvaa toimintaa. Maanantaina menimme Johannan kanssa hallille, jossa tarkoituksena oli mm. pestä sukellusliivit, tarkistaa ilmapullojen päiväykset, järjestellä ja tarkistaa pelastautumispuvut sekä päivittää ns. touhulaatikko, joka lähtee kesällä merelle ja sisältää työvälineitä. Päivä menikin oikein lupsakasti työn touhussa ja ehdimme saada kaikki sopivasti valmiiksi. Hieman sain myös harjoittaa "työpaikkakiusaamista", kun pääsin tähtäilemään Johanna parkaa painepesurilla… 

Torstai aamuna hyppäsimme Johannan kanssa Hiluxiin ja suuntasimme kohti Kokkolaa. Tehtävänä oli toimittaa meritiimin kesällä merelle lähtevät vedenalaiset kamerat huoltoon. Perille osasimme hienosti kerralla Johannan tekemän tarkan karttasuunnitelman avulla ja maantieteilijän (ei välttämättä aina niin) upean kartanlukutaidon ansiosta.  Kun kamerat oli vastuullisesti toimitettu määränpäähän, suuntasimme keskustaan syömään. Sapuskoiden taso oli varsin kohdallaan ja kotimatka saattoi alkaa mukavasti täydellä vatsalla. Toki kahvilla ja munkilla piti vielä kotimatkalla pysähtyä...



Pitää syödä että jaksaa...

Perjantaina vuorossa oli lähinnä shoppailua eli hankintoja kesän töitä varten. Aamulla suuntasimme kuitenkin hallille tyhjentämään ylimääräiset vedet maanantaina pestyistä sukellusliiveistä. Samalla veimme sinne puuttuvia tavaroita ja otimme katsastukseen vietävät ilmapullot kyytiin. Hankintalistalla oli monenlaista tavaraa kuten silikoniletkua, pakasterasioita, happipulloja ja desinfiointiainetta. Kaupat kierrettyämme veimme vielä ilmapullot katsastukseen, haimme pari lääkehappipulloa ja kävimme kasvimuseolla viemässä kesällä kerättyjä kasveja. Lopuksi vielä pikainen visiitti yliopiston kirjastoon ja viikon työt olivat pulkassa.  Tämän viikon jälkeen oli minun aika siirtyä meritiimiltä muihin tehtäviin, mutta jos meritiimistä minulle vielä jotain hommia keksitään, niin ilolla menen niitä suorittamaan. Täältä löytyy nimittäin TODELLA mahtavat työkaverit ja monipuoliset työtehtävät. Kiitos Essi ja Johanna ja iloa kesän töihin!

Johanna tankkaa ja matka jatkuu.



 

Hellyyttävät pistejoukot - terveisiä Perämereltä

Pakko on jakaa päivän pieni mukava huomio: pistejoukkokin voi olla hellyyttävä. Ylempi kuvaa vuoden 2010 Maasarven pisteiden aloituskoordinaatteja, alempi lopetuskoordinaatteja. Aloituskoordinaatit on luotu tietokoneella, lopetuspisteet on otettu käsigepsillä (jos on muistettu muistettu) ja vene on ajautunut minne on sattunut ajautumaan aloituspisteeltä, tuulen vaikutuksesta.

Minulle tuli heti mukava ja lämmin olo näistä lopetuspisteiden taaperteluista, horjahteluista, puuttumisista ja inhimillisyydestä. Tässä näkyy maastotyöntekijän käden työn jälki :) Vuonna 2010 töissä ovat olleet minun eli Essin lisäksi Pekka, joka nyt hoitaa Vaasan toimipistettä, Johanna, joka istuu täällä Oulun toimistossa minun oikeana kätenäni, Jusku, joka menee kesäksi Vaasan meritiimiin töihin, ja Jukka, joka sai reilu vuosi sitten valmiiksi minulle tekemänsä gradun Perämeren vesisammalista.

Tarkastuksen jälkeen pisteet ovat siis oikealla paikallaan, ja ihmisetkin tuntuvat löytäneet paikkansa. Tässä on hyvä jatkaa kevään tulon odottelua :)

On se vaan niin kiva! - terveisiä Perämereltä

Että kesä on tulossa! Meribiologille varmoja kevään merkkejä ovat kesätyöntekijöiden rekrytointi, sukellusvarusteiden keväthuolto ja kesäharjoittelijoiden valinta.

Toimistoon talveksi lukittu meribiologi odottaa aina kevääntuloa, jäidenlähtöä ja maastokauden alkua. Yksi kevään mukavimmista tehtävistä on soittaa kesäksi valituille harjoittelijoille: "No terve. Haluaisitko tulla meille työharjoitteluun kesäksi?" Kukapa ei haluaisi. Meillä on maailman paras kesätyöpaikka!

Meribiologin siisti työpöytä...

Ei ole mikään ihme, että firmat palkkaavat erikseen saneeraajia, jotka saavat kertoa huonot uutiset pois potkittaville työntekijöille. Kuka sellaista haluaisikaan tehdä? Mutta minä voisin sivutyökseni soitella ihmisille, jotka on juuri valittu johonkin mieleiseen työtehtävään tai ovat voittaneet jonkun palkinnon. On niin mukava kuunnella kun ihmiset ilahtuvat, ja kaikkein mukavinta on itse olla hyvän sanoman saattajana.

Oulun meritiimiin on nyt palkattu yhteensä seitsemän henkeä. Tiimi on siis kesällä kahdeksan hengen suuruinen. Oulun ja Jyväskylän yliopistoista löytyi yhteensä kaksi harjoittelijaa, joiden kanssa juttelin puhelimessa eilen. Molemmat kuulostivat oikein ilahtuneilta ja vakuuttivat odottavansa kesää innolla.

Jostain kumman syystä minä taas olen aina tykännyt työharjoittelijoiden ohjaamisesta. Minusta on hienoa päästä näyttämään, kuinka upeaa työtä Luontopalvelut tekee, kuinka eksoottista meribiologin työ voi Suomessakin olla, ja kuinka yhden päivän aikana täytyy pystyä olemaan mekaanikko, kuljettaja, taksonomi, kokki, ompelija, ryhmäterapeutti, voimamies, sähköasentaja, kantaja, valokuvaaja, toimittaja, äiti, ystävä, esimies, sukeltaja ja oman alansa asiantuntija. Koskaan ei aamulla herätessään tiedä, mitä päivä tuo tullessaan, eikä yksikään päivä ole samanlainen. Tietoja ja taitoja tarvitaan laidasta laitaan, mutta vielä enemmän kaivataan sopeutumiskykyä ja joustavuutta.

Toivotan siis tervetulleeksi kevään, jäiden sulamisen, uudet työntekijät ja ennen kaikkea uudet harjoittelijat!

Jääkaudesta jääkauteen

Suomessa jäänmurtajat on perinteisesti nimetty miesten mukaan (Sisu, Urho, Tarmo...) kun taas laivat yleensä naisten mukaan. Englanniksikin aluksista käytetään feminiinistä personapronominia she.

Maia, joka sisaraluksineen on yksi Kreikan mytologian Atlaksen ja meren jumalattaren Pleionen tyttäristä ja nykyisin myös yksi tähtiryhmä Seulasten tähdistä, sai näyttää kykynsä jäänmurtajana eilen.

Sasa ihmettelee jäitä Tornion Röyttän edustalla.

Syystuulten laantumista on tässä odoteltu jo tovi, että päästäisiin laittamaan Maasarven vedenalainen luontopolku talviteloilleen. Keskiviikkona puhaltaneen pienehkön syysmyrskyn päätteeksi onni näytti suosivan. Torstaiaamupäivän odottelun jälkeen 14 m/s puhaltanut tuuli laantui lähelle 6-7 m/s ja Maia starttasi Mustakarista ulkoväylää pitkin Selkä-Sarveen. Roolijako näytti perustuvan sukuuoleen - Pekka ja Lassi ajoivat Maian ja minä ja slovenialainen työharjoittelijatyttö Sasa ajoimme Hiluxin ja trailerin maitse Tornioon.

Mikäs se on tällaisessa syysilmassa tehdä sukellushommia?

Leton satama oli puoliksi puolen millin riitteessä, mutta Tornion edustalla törmättiin jo jäälauttoihin. Sarven satama oli sentään vielä täysin auki. Saimme Sarven täysin itsellemme, ja saunakin lämpeni, vaikka kiukaassa on reikä. Onhan se ulkosaaristo eri näköistä nyt lokakuun viimeisellä viikolla kuin kesällä.

Perjantaina luontopolun poisto kävi näppärästi, onhan sitä harjoiteltu jo monena syksynä. Ainut harmi oli, että vedenalainen vieraskirja oli lähtenyt omille teilleen, joten nyt ei kesän kävijäsaldoa saada tietoon. Jos jollakulla on tietoa, keitä kaikkia polulla on tänä kesänä käynyt, otan sähköpostia kiitollisena vastaan osoitteessa essi.keskinen@metsa.fi

Essi ja Pekka toimivat sukeltajina, Lassi ja Sasa pintamiehinä.

Vaikka perjantai painoi päälle, Sarvesta ei olisi tehnyt mieli lähteä kotiinpäin. Mökki oli juuri saatu lämmitettyä mukavaksi ja ilma ei olisi voinut olla mitenkään parempi - muutama aste pakkasta, sinisenpilvetön taivas ja täysin tyyntä.

Tyyni ei tietysti lupaa hyvää jäiden kannalta. Maasarven edustalla vesi oli pinnasta pohjaan neljäasteista, mutta rannikolla huomattavasti kylmempää. Kiersimme Iso-Huiturin vältelläksemme Torniojoen tuomia jäitä, mutta se ei paljon auttanut, kun meri Kuusiluodon jälkeen jo meni jäähän.

Tällaisessa ilmassa keulaporttikin pääsi oikeuksiinsa!

Punnersimme parisenttisessä jäässä ja Maia pärjäsi hyvin. Juuri ennen Leton satamaa jää vahveni kolmeen ja sitten neljään senttiin. Pari kertaa Maia nousi jään päälle ja upposi siitä sitten kauniisti läpi. Joku oli käynyt yrittämässä Leton satamasta ulos ja päässyt kääntymään vain sataman suulla asti kun oli päättänyt kääntyä takaisin. Satamaan pääsimme siis valmiiksi raivattua railoa pitkin, mutta kaikkein paksuimmassa jäässä oli tietysti veneluiska. Maia suoriutui uusista jäänmurtajan tehtävistään kuitenkin hienosti, ja rannnimmaiset jäät rikottiin pelastautumispuvuissa hyppimällä. Maian varustukseen kuuluva kummallinen liian lyhyt ja uppoava metallinen mela/keksikin pääsi oikeuksiinsa jäänsärkijänä.

"...Kaikki joukolla jäätä särkemään..."

Maia nousi kauniisti ylös ja lepäilee nyt Torniossa jäidenlähtöön asti. Ympyrä sulkeutuu, koska toukokuun viimeisellä viikolla yritimme päästä avaamaan luontopolkua, mutta Perämeren kansallispuistossa oli vielä liikaa jäälohkareita, että sinne olisi voinut uskaltautua Pauhalla.

"...jäätä särkemään, jäätä särkemään..."

Kesän työt on siis tehty ja nyt on aika analysoida tuloksia, pitää kesälomia ja odotella jäidenlähtöä ja seuraavaa kesää.

Kyllä Hiluxilla nousee!

P.S. Perämeren kansallispuiston Facebook-sivuilta löytyy lisää kuvia talvisesta Sarvesta.

Finngrundet ja palomiehen arvoitus

Nyt on taas Johannan vuoro olla äänessä.

Tällä viikolla päästiin muistelemaan mennyttä kesää Vaasaan, Finngrundetille, jonne Sanna meidät ystävällisesti majoitti. Ohjelmassa oli Pohjanmaan meritiimien maastokauden päättäjäiset eli keskustelua, pihahommia ja hyvää ruokaa. Paikalla olivat Oulun ja Vaasan meritiimien lisäksi Micke Vaasasta sekä Jan ja Mats Etelä-Suomesta.

Micken lauttakuljetus

Finngrundetilla on paljon erilaisia kasveja

Sanna oli kehitellyt ulkona vietettävän ajan ratoksi sekä vanhojen tavaroiden että polttopuiden kantohommia. Sisällä sen sijaan kokkailtiin ja palaveroitiin. Essi loihti taas kerran mitä makoisimman illallisen Ankin keittiössä ja pääsin itsekin keittiöremmiin mukaan auttamaan japanilaisen ruoan teossa. Myöhään illalla, kesken illallisen oveen koputettiin! Laskin heti mielessäni, kuka joukosta puuttuu…ei kukaan. Olisiko Sarven muori seurannut meitä Selkä-Sarvesta asti aina Raippaluodon meren puolelle, pimeällä syrjäiselle saarelle, jonne täytyy luovia kauheiden kivikoiden välistä? En ollut uskoa silmiäni, kun ovesta tuli sisään palomies! Hän ei ollut tullut viihdyttämään meitä, vaan sammuttamaan metsäpaloa. Palomiehiä oli ilmeisesti pieni veneellinen ja he olivat sattuneet olemaan lähistöllä harjoituksessa, kun joku oli hälyttänyt palokunnan. Perillä palomiehet olivat huomanneet palon todellisen luonteen, sillä he eivät olleet meinanneet löytää sitä ”metsäpaloa”. Kävivät sitten katsomassa meidän kokkoa. :)

Tauolla ryskähommista

Ihanassa keittiössä tapahtuu...

Nam!

Tiistaina keskusteltiin enemmän, mm. menneestä kesästä sekä tulevasta. Pois lähtiessä piti sitten heittää hyvästit Annalle ja Larille, jotka palasivat Helsinkiin sekä Manulle, joka palasi Jyväskylään. Niina meinasi Ouluun saapuessamme, että me kyllä vielä nähdään, eiköhän! :)

Palautetta kesästä

Finngrundetilta löytyy kaikkea jännää

Kolmiloikalla Perämeren kartalle

Eilen aloitin Excel-taulukoiden tarkistamisen. Aloitin ilmeisesti väärästä taulukosta, koska pisteet, joiden olisi pitänyt olla Tornion ja Hailuodon välissä ja Rahjassa, olivat Brysselissä, Kokkolassa ja Raahessa. Eivät tietenkään kaikki, suurin osa pisteistä oli tietysti syötetty taulukkoon oikein, mutta juuri ne muutamat, jotka ensimmäisenä osuivat silmään, olivat aivan väärill paikoilla.

Pelkästään VELMU-taulukossa on 2634 riviä. Koordinaateista taas ei katsomalla näe, ovatko ne oikealla vai väärällä paikalla. Pisteet täytyy viedä kartalle ja tarkastaa sitten jokainen piste ja rivi käsin, yksi kerrallaan. Muu ei auta. Sitä tässä on tehty kuudesta asti tätä aamua ja pääsin suunnilleen puoleenväliin urakkaa.

Mieheni soitti tänään kun olin etsimässä pistettä A1789. Mikko sanoi heti puhelimeen että Joao Carlos de Oliveira, kolmiloikan maailmaennätys 17,89 m vuodelta 1975. Kysyin, kuinka hän voi muistaa jotain tuollaista. Mikko käski vielä varmistaa netistä, kun siitä on kuitenkin 25 vuotta kun hän on viimeksi harrastanut yleisurheilua.
Tarkistin  netistä: " João Carlos de Oliveira hyppäsi vuonna 1975 Méxicossa kolmiloikan maailmanennätyksen 17,89 m, joka ylitettiin vasta kymmenen vuotta myöhemmin. Hän paransi Viktor Sanejevin nimissä ollutta maailmanennätystä 45 cm, mikä on miesten kolmiloikassa kaikkien aikojen suurin yksittäinen ME-parannus."

Käsittämätöntä, että jollakulla voi olla tuollainen numeromuisti! Minun täytyi luntata Excel-taulukosta, että piste A1789 on kuvattu 9.6.2012 Metsähallituksen Busterilla Essin, Pekan ja Larin toimesta klo 12.38. Piste oli 4,1 m syvyinen.

Tämä olikin ensimmäinen kerta, kun olen yhdistänyt kolmiloikan meribiologisiin kartoituksiin :)

Lomaltapaluu

Essikin palasi lomilta ja istuskelee nyt tässä etätöissä hotellin ala-aulassa.

Hyvähän se oli palata kun kuudesta alaisesta neljä on jo lopettanut työt ja lähtenyt pois ja enää kaksi on jäljellä. Johanna istuu yhä Oulun toimistossa, Anna puolestaan kotonaan tai SYKEn toimistolla Helsingissä.

Lähdin lomalle pahimpaan mahdolliseen aikaan, kaksi viikkoa ennen projektin deadlinea. Tämän ei pitänyt tuottaa minkäänlaisia ongelmia, koska suurin osa datasta kerättiin jo viime maastokaudella vuosi sitten ja loputkin arveltiin saatavan helposti kasaan kesän aikana. Sovin siis toukokuussa loman syyskuun lopulle.

Vaan kuinkas sitten kävikään? Loppujen lopuoksi niin, että syyskuun kolmen viimeisen viikon aikana jokaisen tiimin piti kerätä 40 HD-videolinjaa, analysoida ne ja tallentaa data. Tarkoitus oli kerätä ja analysoida aineisto neljän maastokauden aikana. Nyt aikaa siis oli kolme viikkoa, laitteisto täysin uusi ja ennenkokeilematon, softan evoluutio alkoi versiosta 0.1 ja päätyi syyskuun loppuun ilmeisesti versioon 0.42.

Ihminen yltää uskomattomiin suorituksiin kun pakotteena on hyvä motivaatio, korkea työmoraali ja meriluonnonsuojelun pomo, joka sanoo että työ on tehtävä "hinnalla millä hyvänsä". Toinen pomo lisäsi vain että "mutta ei henkilövahinkoja".

Näillä eväillä Oulunkin tiimi työskenteli minun huidellessani safarilla Afrikassa ja stressatessani tiimin puolesta. Kun tänään sitten pääsin Tikkurilan toimistolle, kaikki oli hoidossa. Excel-taulukkoon oli kertynyt tuhansia tallennettuja rivejä, sukelluslinjataulukoita oli monta kymmentä, videopisteiden data oli tallennettu ja kaikki näytti olevan kuosissaan. Matkalaskut ja ajankäytönseuranta oli tehty valmiiksi kaikilta töistä lähteneiltä ja minullekin tilattu uusi tietokone vanhan tilalle.

Kysyin Johannalta, miten oli sujunut. "Aika tiukka rutistushan se oli", sanoi Johanna. No sen minä kyllä uskon, ja samalla uskallan sanoa, että yhtä omistautuneita työntekijöitä saa kyllä etsiä muualta muttei välttämättä löydä. Jotakin me meripuolella teemme oikein kun kovista vaatimuksista huolimatta samat henkilöt haluavat (tai suostuvat?) töihin kesä toisensa jälkeen.

Kyllähän tällaiseen tilanteeseen mielellään palaa lomalta. Pöytä on putsattu tyhjäksi ja kaikki ovat huoahtaneet helpotuksesta.

Maastotöistä on jäljellä enää vedenalaisen luontopolun purku ja se yritetään tehdä ensi viikolla. Sen jälkeen maastokaudesta on vihdoin päästettävä irti ja uskottava se tosiasia, että toimistoa kohti tässä nyt ollaan menossa.

Talvea odotellessa.