Kävelyllä Itämeren hyväksi

Save the Baltic Sea vaellusretkikunta pysähtyi Oulussa ottamassa osaa Velmu-kartoituksiin. Kuva: Sara Karvo / Metsähallitus

Velmu (valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelma) kohtasi tänään Save the Baltic Sea -vaellusretken, jonka tarkoitus on nostaa tietoisuuteen mm. Itämeren ongelmia, ratkaisuja niihin ja kansalaisten vaikutusmahdollisuuksia. Matka alkoi Klaipedasta maaliskuussa 2024 ja päättyy ennen vuodenvaihdetta takaisin lähtöpisteeseensä. Tarkoituksena on kävellä koko 6000 km matka yhdeksän kuukauden reissun aikana. Mukana kulkee huoltoauto.

Matkan varrella retkeläiset tapaavat aktivisteja, päättäjiä, Itämeren parissa työskenteleviä ammattilaisia ja muita Itämeren tilan hyväksi työske
nteleviä ihmisiä.

Tänään vuorossa oli Perämeren Velmu-tiimi.

"Näin puetaan pelastautumispuvut, henkselit kannattaa laittaa ristiin..." Kuva: Sara Karvo / Metsähallitus

Sovimme jo hyvissä ajoin kesäkuussa, että retkikunnan pitäisi olla Oulun kohdalla 22-23.8 ja näin todella tapahtui. Tapasimme Dovilén ja Editan Nallikarin rannalla, kävimme läpi muodolliset "Tämä on metsähallitus ja tätä tekee Velmu" -power pointit, katselimme tämänkesäisten Velmu-töiden karttakansiota ja sitten hypättiinkin kädet savessa töihin. Eli pelastautumispuvut päälle ja mereen.

Nallikarin heikkarannan ympäristöön ja Hietasaaren rannoille on vuosien saatossa tehty melko paljon Velmu-kartoituspisteitä, koska tuulisella ilmalla toimistolta on päässyt vaikka polkupyörällä polkemalla paikalle. Nyt linjat haluttiin tehdä Nallikariin, koska siellä retkikunta majoittuu ja pohja on matalaa hiekkaa, joten pelastautumispuvussa pystyy helposti tekemään vesikiikarilinjan, eikä tottumatonkaan pöllytä pohjaa.

Kova hiekka ei paljon pöllyä. Kasvillisuus käsitti lähinnä ahvenvitaa, järviruokoa, vesitähtiä ja luikkia. Kuva: Sara Karvo / Metsähallitus

Minä sain sihteerikseni Editan, Sara ja Erika saivat Dovilén. Linjat vedettiin, minä tein arvion näytepisteeltä ja Edita kirjoitti tiedot ylös. Hän katseli ihmeissään vesikiikarilla veden alle, ihmetteli kasveja ja kalanpoikasia ja uskaltautui lopuksi hiukan kelluskelemaankin. Meri oli tyyni, sade ropisi, oli kovin kaunista ja seesteistä. Edita, joka tavallisessa elämässään työskentelee kehitysvammaisten lasten fysioterapeuttina, sanoi nauttivansa meressä kahlailusta ja rantamaisemista kovasti.

Näin otetaan pohjaeläinnäyte hiekkapohjalta. Kuva: Sara Karvo / Metsähallitus

Ei linjoilta mitään erityistä saati harvinaista löytynyt, mutta viimeinen puuttuva hiekkapohjanäyte saatiin otettua ja demonstroitua Save the Baltic Sea -vaellusryhmälle, millaista työtä Metsähallitus ja Velmu tekevät Itämeren hyväksi. Lopuksi saimme vielä kaksi "Editan lasten" askartelemaa laivapiirrosta lahjaksi ja allekirjoitimme vieraskirjan.

Vieraskirjaan tuli Metsähallituksen ja Velmun terveiset. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kiitokseksi saimme tämän ja toisen vastaavan lasten askarteleman laivan. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Huomenna tai ylihuomenna retkikunnan matka jatkuu kohti etelää. Helsingissä porukka tapaa HELCOMin eli Itämeren merellisen ympäristön suojelukomissoin tai Helsingin komission edustajan. Mainostimme ensi torstain Itämeripäivää, jolloin juhlitaan Itämerta, tutustutaan siihen ja vaikka uidaan siinä. Silloin ympäri Suomen rannikkokaupunkeja löytyy Itämeriaiheisia tapahtumia. Oulussa päivän nimenä on Pelasta Perämeri, Helsingissä Velmu juhlii 20-vuotista taivaltaan Oodissa, Korkeasaaren rannassa pääsee katselemaan sukellusnäytöksiä ja Turussa Itämeripäivää juhlitaan mm. Forum Marinumissa. Koko päivän kaiken ohjleman löytää Itämeripäivän virallisilta sivulta.

Miksi Itämeripäiviä tai tällaisia vaellusretkikuntia tarvitaan? Niitä tarvitaan kasvattamaan tietoisuutta ja nostamaan Itämeri ja sen ongelmat, mutta myös sen pelastamiseksi tehtävä työ, kaikkien tietoon. 

Nähdään 29.8.2024 Itämeripäivässä esimerkiksi Oulussa, Turussa tai Helsingissä!

Essi Keskinen

Näytteitä, näytteitä, enemmän näytteitä!

 

Putkinoutimella sukeltaja ottaa pohjaeläinnäytteen hiekka- tai mutapohjalta. Hiekkanäytteet joudutaan nyppimään - hiekanjyvät eivät mene seulasta läpi, jolloin koko näyte säilötään etanoliin ja se kuuluisa "joku" nyppii pohjaeliöt hiekan joukosta myöhemmin talvella. Kuva: Sara Karvo / Metsähallitus

Kun sukeltaja tai pelastautumispuvussa kahlaava luontokartoittaja tekee työtään ja katselee näytepistettä, vastaan tulee usein lajeja, joita ei osaa tunnistaa suoraan luonnossa, tai jotka on mahdollista tunnistaa vain mikroskoopilla. Silloin lajista otetaan näyte ja tehdään tunnistus myöhemmin mikroskoopin ja lajikirjallisuuden avulla. Näitä näytteitä minä ja tiimini otamme päivässä kymmeniä. Velmu-kartoituksissa (valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelma) ollaan pitkälti siirrytty drop-videoista sukeltamiseen, snorklaamiseen ja kahlaamiseen, koska näillä menetelmillä lajista pystytään ottamaan näyte. Videokuvaamalla näytettä ei saa, paitsi satunnaisesti haralla, ja tarkka lajinmääritys jää tekemättä. 

Tänä vuonna otetaan myös muunlaisia näytteitä.

Kaksi Velmu-linjaa risteää mallinnetun hiekkasärkän matalimmalla kohdalla. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Sukeltaja seuraa mittalinjaa ja tekee näytepisteen joka 10 m välein, tai jos syvyys muuttuu yli metrillä, tai jos elinympäristö muuttuu merkittävästi. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Sukeltaja tekee merkintänsä muoville, joka on teipattu kirjoitusalustaan. Mikroskopoitavaksi vietävät näytteet tallennetaan ns. leväpatteriin eli purkkisarjaan. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Koska Velmun 20-vuotisvuoden pääkohteena ovat hiekkaiset elinympäristöt, natura-luontotyypit "hiekkasärkät" ja "harjusaarten vedenalaiset osat", otamme paljon pohjaeläinnäytteitä. Hiekkaisista elinympäristöistä on otettu vähemmän pohjaeläinnäytteitä kuin muista elinympäristöistä, siksi tarkempi syyni tänä vuonna. 

Sukeltaja, tai pelastautumispuvussa kahlaaja, työntää n. 8 cm halkaisijaltaan olevan kirkkaan pleksiputken hiekkaan n. 10 cm syvyydelle. Päällä olevaa sedimentaatiota yritetään olla häiritsemättä, koska siitä monet hiekkapohjien eliöt löytyvät, eivät välttämättä syvältä hiekan sisältä. Putken päiden kumitulpat suljetaan ja näyte tallennetaan verkkopussiin. Yhdeltä 100 m mittaiselta linjalta pyritään ottamaan kolme näytettä, syvimmältä, matalimmalta ja syvyysalueen keskivaiheilta. Joskus pohja on niin kivikkoista, että näytettä ei saada, tai ohuen hiekkakerroksen alta alkaa heti sora.

Pinta-avustaja on viemässä putkinoutimia sukeltajalle. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Onnistunut ja häiriintymätön hiekkapohjan näyte! Hiekan pinnalla kasvanut kasvillisuus (näkinpartaisia) on edelleen koskemattomana ja myllertämättömänä hiekkanäytteen päällä. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Snorklaamalla putkinäytteen ottaminen vaatii hieman akrobatiaa, koska putki täytyy työntää tarpeeksi syvälle hiekkaan. Jos hiekka on kuitenkin pehmeää eikä sisällä esim. soraa, on snorklaajankin se mahdollista suorittaa. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Snorklaaja on onnistunut ottamaan pohjaeläinnäytteen putkinoutimella. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Häiriintymättömän näköinen hiekkapohjan pohjaeläinnäyte tulossa! Kuva: Sara Karvo / Metsähallitus

Kun sitten tullaan veneellä maihin, liika vesi kaadetaan pois putkesta ja hiekkapaakku huuhdellaan varovasti astiaan. Siitä se 70-80 % etanolin kanssa huuhdotaan litran vetoiseen lasipurkkiin, joka merkitään asianmukaisesti. Talvella joku nyppii näytteet eli poimii pinseteillä pohjaeliöt hiekan joukosta. Mutapohjanäytteet seulotaan, mutta hiekka ei mene seulasta läpi. 

Hiekkapohjien eliöstön kartoittaminen on tärkeää, koska tästä elinympäristöstä tiedetään vielä yllättävän vähän. Oma käsitykseni pohjoisen Perämeren hiekkapohjien eliöstöstä on, että se on kovin vähäistä ja karua, lähinnä meiofaunaa eli hyvin pieniä eläimiä. Suurin osa hiekkapohjista on irtonaista, liikkuvaa hiekkaa, mikä tekee elinympäristöstä hyvin epästabiilin ja arvaamattoman. 

Kun näytteet joskus saadaan analysoitua, hiekkapohjien pohjaeläimistöstä pystytään sanomaan jo paljon enemmän.

Sukellus on todellakin varusteurheilua. Erityisesti kun otetaan näytteitä tai tehdään muuten tieteellistä sukelluskartoitusta, varusteita on paljon. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Snorklaaja, jonka räpylät unohtuivat veneeseen, ottaa kasvinäytettä... Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Tänä kesänä olemme ottaneet myös muita näytteitä. Luonnontieteellinen keskusmuseo miettii, ovatko kaikki Suomen limakotilot samaa lajia, koska niiden morfologinen muuntelevuus eli ulkonäkö muuntelee kovasti yksilöstä toiseen. Keräsimme siis heille limakotiloita aina kun niitä tuli vastaan. 

Norjasta tuli loppusyksystä pyyntö, josko voisimme kerätä DNA-tutkimuksia varten kaspianpolyyppinäytteitä Itämereltä. Kaspianpolyyppi on vieraslaji, joka on asuttanut Itämerta jo ainakin 1800-luvulta lähtien, mutta sen(kin) muuntelevuudesta on nyt epäilyksiä. Jos kaspianpolyyppeja tuli linjalla vastaan, otimme yhden näytteen joka alueelta. Samalla otettiin valokuva kasvualustasta eli elinympäristöstä.

Kaspianpolyypit loistavat valkoisina rihmalevien joukosta. Kuva: Sara Karvo / Metsähallitus

Limakotilot ja kaspianpolyypit kerätään tänä kesänä pieniin näytepurkkeihin. Illalla näytteet siirretään 80 prosenttiseen etanoliin ja pakastetaan. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Etanoliin säilötyt näytteet säilytetään pakkasessa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Limakotilo- ja kaspianpolyyppinäytteet tallennetaan pieniin näytepurkkeihin etanoliin. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Neljäs näytepyyntö tuli Jyväskylän ja Suomen ympäristökeskuksen yhteispyyntönä. Tutkimuslaitokset tekevät toksisuustestejä sulfaatilla tarkoituksenaan selvittää, millaiset pitoisuudet ovat vesieliöstölle rannikkoalueilla turvallisia. Tutkimus liittyy kasvavaan akku- ym. vihreän siirtymän teollisuuden toimintaan ja niiden päästöihin. Vastaava työ on tehty sisävesille ja siitä tehty julkaisu on nyt saatavilla. Murtovesissä tällaisia tutkimuksia ei kuitenkaan ole tehty, ja monet tehtaat syytävät sulfaatteja mereen melko lepsusti. 

Tutkimuksia varten keräsimme kesällä 2023 isonäkinsammalen versoja. Nyt versoja tarvittiin lisää (kuulemma n. 83 kpl), erityisesti sammalen kärkikasvuja. Näytteet toimitettiin Oulun yliopiston kampusalueella sijaitsevalle Suomen ympäristökeskuksen yksikölle. 

Isonäkinsammal on rehevä ja roteva, Perämeren suurin vesisammal. Salama heijastuu veden pienistä hiukkasista ja tekee maisemasta usein lumisateisen näköisen. Kuva: Sara Karvo / Metsähallitus

Sukeltajan näytepurkit ovat verkkopussissa ja kiinni sukeltajan tasapainoliivissä. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Hiekkanäytteenotto eli pohjaeläinnäytteenotto vie käsittelyineen selkeästi eniten aikaa. Isonäkinsammalet saatiin keräyttyä yhdellä kertaa samalta sukellukselta. Kaspianpolyyppien ja limakotiloiden poiminta ei juuri hidasta normaalia Velmu-linjan tekoa, koska nämäkin ekstanäytteet otetaan linjan näytepisteiltä, jotka joka tapauksessa pysähdytään analysoimaan. 

Kaikki näytteenotto on tallennettu yhteen Excel-taulukkoon, jonne pikkuhiljaa kertyy lisää rivejä sitä mukaa kun näytteet pakastimessa lisääntyvät. Koska Velmu-näytepisteet analysoidaan tarkasti sekä pohjasedimentin että lajiston suhteen, näistä extranäytteistä tai niiden ympäristöstä ei tarvinnut ottaa enää enempää lisätietoa ylös. Kun eri tahojen intressit pystytään ennakoimaan, voidaan kerralla lyödä monta kärpästä yhdellä iskulla.

On mielenkiintoista kuulla, mitä kaikki nämä näytteenotot ja tutkimukset paljastavat, kunhan data ehditään analysoida. Tuloksia kuullaan kuukausien (pohjaeläinnäytteenotto, limakotilot) tai joskus ehkä vasta vuosien (toksisuustestit) päästä. Mutta tässä tapauksessa hyvää eli lisätietoa pitää vain odottaa kärsivällisesti.

Essi Keskinen

Säiden armoilla

 

Sukellusavustaja ohjaa henkiliinan päässä pintaa pitkin etenevää sukeltajaa kohti poijua, josta sukellus alkaa. Sinivalkoinen lippu kertoo, että sukeltaja on vedessä eikä venettä saa lähestyä. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Merellä ollaan aina säiden armoilla. Juuri tätä kirjoittaessa "armoilla" tarkoittaa 1 m/s tuulta eli käytännössä täysin tyyntä merta ja täyttä hiljaisuutta. Merellä on aina kummallista, jos ei kuulu edes laineiden liplatusta, mutta nyt on niin tyyntä, että sitäkään ei kuulu. Sukeltaja on peilityynessä vedessä, kuplavana nousee pinnalle, henkiliina kiemurtelee sukellusvahdin kädestä pinnan alle sukeltajana vyötärölle. Minulla on aikaa kirjoittaa blogia, koska työpanostani ei tarvita juuri tällä hetkellä muuhun kuin paikalla olemiseen.

Sukeltaja valmistautuu tekemään jättiloikan mereen aukinaisen keulaportin kautta. Jos tuulee liikaa ja vene on ankkurissa, keulaporttia ei voi avata. Sukeltajalle se on helpoin tapa päästä veteen. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Metsähallituksen sukellustapahtumassa on aina oltava vähintään kolme henkilöä - yksi sukeltaja ja kaksi pintahenkilöä tai kaksi sukeltajaa ja yksi pintahenkilö. 99,9 % ajasta kolmas henkilö on täysin turha, jos sukeltaja tekee työnsä yksin henkiliinan toimiessa napanuorana veneeseen. Kolmas henkilö on oltava siltä varalta, että jotain menee pahasti pieleen ja sukeltajaa jouduttaisiin elvyttämään samalla kun venettä pitäisi ajaa kohti rantaa. Näin ei ole onneksi koskaan käynyt.

Snorklaaja ei kastu, mutta pintahenkilöllä ei ole erityisen mukavaa.  Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Näin helppoa ei työskentely merellä ole, jos tuulee. Tiettyyn rajaan saakka (n. 6-7 m/s suorassa tuulessa, siis vaahtopäiden juuri alettua muodostua) voidaan vielä sukeltaa, mutta kovemmalla tuulella on aina mahdollisuus, että ankkuri pettäisi, nouseminen veneeseen tikkaita pitkin olisi vaarallista tai matalassa vedessä aallot ja maininki heiluttaisivat sukeltajaa niin, ettei työstä tulisi mitään, tai vähintään sotkisi näkyvyyden. Kurkkaa vaikka vuoden 2010 blogista, kuinka tuuli voi estää työt.

Vuoden 2023 maastotöissä vietettiin viikko Ulkokrunnin saaressa Krunnien luonnonsuojelualueella. Säätiedotuksen lupaamasta huolimatta meri oli kovin kuoppaisa ja vesi lensi kun Krunneilta palattiin maihin. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kova sade ja tuuli haittasivat veneen siirtoa Torniosta Iihin maastokaudella 2023.  Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Sateella voidaan työskennellä, mutta eihän se hauskaa ole. Suurin osa meritiimin varusteista on täysin tai vähintään jonkin verran vesitiiviitä ja säänkestäviä, mutta esim. uusien lomakkeiden teippaaminen kirjoitusalustalle on mahdotonta, käsi-GPS:en vedenkestävät pussukat alkavat huurustua sisältä ja jossain vaiheessa myös pelastautumispuvut alkavat päästää vettä läpi. Puhumattakaan siitä, kuinka suuri moraalia laskeva vaikutus koko päivän kestävällä sateella on.

Sade ja tuuli yhdessä ovat yleensä sääkombinaatio, joka saa meritiimin pysyttelemään sisätiloissa, mikroskopoimaan, siirtämään tietoja lomakkeilta Exceleihin ja tekemään huoltotöitä. Sukelluspullot pitää täyttää, sitä ja tätä korjailla, pelastautumispuvut kuivata kunnolla aina välillä.

Sukellukseen valmistautuminen on helpointa ja mukavinta tyynellä merellä. Jos joku ihmettelee pintahenkilön pelastusliivittömyyttä, se johtuu siitä, että hän on juuri ottanut pelastautumispuvun pois päältä ja on seuraavaksi laittamassa pelastusliivit päälle. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Viimeiset pari viikkoa sään jumalat ovat olleet meille suosiollisia ja olemme nauttineet auringonpaisteesta ja lähes tyynistä keleistä. Työ on helppoa ja mukavaa ja mereltä ei halua pois millään. 

Tänä kesänä Velmu-tiimini (valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelma) on sukeltanut hiekkasärkkiä ja harjusaarten vedenalaisia osia. Erityisesti hiekkasärkät voivat olla kaukanakin saarista, ulkomerellä, joten alueet ovat tuulille herkkiä. Kesäkuu oli erityisen tuulinen, mutta kyllä elokuun ensimmäisellekin viikolle mahtui niin kovia tuulia, että emme viikkoon päässet merelle lainkaan. Silloin tehtiin pelastautumispuvussa kahlaustöitä mantereelta käsin.

Kun tuulisella säällä ei päästä veneellä vesille, voidaan kahlaustöitä tehdä suojan puolella. Vesikiikari auttaa näkemään pinnan läpi pohjaan - se toimii kuin sukeltajan tai snorklaajan maski. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Itseäni ei lainkaan haittaisi, vaikka nämä säät kestäisivät maastokauden loppuun eli elokuun loppuun asti, mutta näillä näkymin vaikuttaa siltä, että jo huomenna alkaisi tuulla. Muttei sataa. Hyvä päivä kahlauksille siis.

Essi Keskinen

Pikkujärvisimpukka kurkistelee hiekkapohjalta.  Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Ajoksen edustalla näkyvät pohjoiselle Perämerelle harvinaiset kalliot. Perämerellä, erityisesti Raahen pohjoispuolella, peruskallio on yleensä monen metrin paksuisen moreenikerroksen alla niin että kallio pilkottaa esiin vain muutamasta harvasta kohdasta. Esimerkiksi Turun ja Helsingin saaristoissa kallioluodot ovat tavallinen näky, mutta Perämerellä harvinainen. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Auringonsäteet siivilöivät valoa sukeltajalle. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Rantasiipisammalta (Fissidens osmundoides) on löytynyt tämän kesän maastotöissä enemmän kuin koskaan, jopa muutaman peittävyysprosentin laikkuja sieltä täältä. Kieltämättä tämän kesän Velmu-kartoitukset ovat osuneet melko lähelle jokisuistoja, joista löytyy eniten vesisammalia, mutta yksin se ei selitä tämän kesän suurta rantasiipisammalsatoa. Ehkä jotkin muut olosuhteet ovat olleet sille otollisia tänä vuonna? Kuva: Sara Karvo / Metsähallitus

Öljyä laineilla

Ahvenpankin uimaranta on suljettu, kunnes viimeisimpien vesinäytteiden tulokset saapuvat. Öljy on vaarallista sekä ihmisille että eläimille myös ihon kautta "nautittuna", ei vain nieltynä. Allergiset saattavat saada siitä pahojakin ihoreaktioita, ja koiran turkista öljykerrosta on hyvin vaikea saada pois. Kuva: Lotta Mattila

"Maanantaina 22.7.2024 PVO-Vesivoiman Isohaaran voimalaitoksella sattuneessa öljyvuodossa kulkeutui 500 litraa öljyä Kemijoen ranta-alueille Torniossa, Keminmaassa ja Kemissä. Kemijoesta otetuissa vesinäytteissä ei havaittu mitattavia määriä öljyhiilivetyjä."

Näin uutisoi Kemin kaupunki päivitetyssä tiedotteessaan reilu viikko onnettomuuden jälkeen tiistaina 30.7.2024.

Ahvenpankin hiekkarannalta löytyi ohut öljykalvo heti öljyvuodon jälkeen. Kuva: Lotta Mattila

Mitä tapahtuu, kun veteen pääsee öljyä? Öljy on hyvin haitallista kaikille eliöille. Öljyn laadusta riippuen se voi joko haihtua pinnalta itsestään, ajautua rantaan ja sotkea sekä eläimet, kasvit että rannan tai upota pohjaan, jossa se vaikeuttaa pohjaeläimistön ja -kasvillisuuden elämää. Kukaan ei halua öljyä Itämereen (eikä maallekaan, tietysti) ja siksi meillä onkin tehokas koneisto, joka pyörähtää käyntiin öljyvahingon sattuessa.

Kemin öljyvahingon oli huomannut tarkkaavainen kansalainen, joka teki siitä ilmoituksen. Öljyvahingot ilmoitetaan ensisijaisesti hätäkeskukseen, joka mobilisoi lähimmän pelastuslaitoksen, tässä tapauksessa Lapin pelastuslaitoksen. Kemin palolaitokselta tehtiin tarkastuskäynti Isohaaran voimalalle, jonka tulvaluukkujen alapuolelle levitettiin 2 x 80 m litteää imeytyspuomia öljykalvon poistamista varten. PVO-Vesivoiman Isohaaran voimalaitos sulki vuotaneen turbiinin.

Kansalaisten ilmoittamat öljyhavainnot 31.7.2024. Kartta: Envineer Oy

Kun pelastuslaitos ja vuotava taho ovat tehneet kaiken voitavansa, että öljyä ei pääsisi maastoon enempää ja että vuoto saataisiin rajattua suuremmalta leviämiseltä, alkaa öljyonnettomuuden seurausten ja öljyyntyneiden alueiden puinti yhteistyössä lianneen tahon, pelastuslaitoksen, kaupungin, terveysviranomaisten, ELY-keskusten ja usein myös esimerkiksi Metsähallituksen Luontopalvelujen, Suomen ympäristökeskuksen, rajavartiolaitoksen, meripelastuksen ja WWF:n kanssa. Jos öljyvuoto tapahtuu avomerellä, onnettomuuden organisoinnista vastaa nykyisin Rajavartiolaitos (Pelastuslaki 27 a §).  Kun öljyvuoto sattuu maalla tai sisävesissä, alueelliset viranomaiset ovat vastuullisia öljyntorjunnan organisoinnista.

Ilmoitetut, tarkastetut ja havaitut öljyyntyneet alueet 25.7.2024. Matalan jokisuiston koluaminen läpi on hidasta ja hankalaa, syvemmän uoman rannat tarkastaa helpommin. Kartta: Envineer Oy

Jokaisella ELY-keskuksella on alueelleen tehty öljyntorjuntasuunnitelma, jossa myös torjuntatilanteen komentoketju on tarkkaan määritelty. Jos öljy likaa esimerkiksi lintuja, WWF:lle voidaan antaa mandaatti ryhtyä vapaaehtoiseen öljyyntyneiden eläinten ja rantojen puhdistukseen. Metsähallitukselta saatetaan pyytää paikallista asiantuntija-apua sekä maaston että lajiston suhteen, ja rajavartiolaitos ja meripelastus voivat ilmoittaa merelle levinneen öljyn laajuudesta. Terveysviranomaiset antavat ihmisiä ja eläimiä koskevia rajoituksia ja neuvoja. Esim. Kemin öljyturman yhteydessä terveysviranomaiset kehottivat kaupunkeja sulkemaan uimarantoja vedessä esiintyneen öljykalvon ja rannalle päätyneen öljyn johdosta. Vedessä, jossa selkeästi on havaittavissa öljyä, ei saa uida, eivätkä siinä saa uida myöskään lemmikkieläimet. 

Lapin pelastuslaitoksen ja Envineer Oy:n kanssa lähdössä tarkastamaan Kemijokisuiston Natura-alueiden ja epävirallisten hiekkarantojen mahdollisia öljyyntyneitä alueita. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Hyvin nopeasti kuvaan astuvat myös konsultit, jotka ottavat vesi- ja maaperänäytteitä, jotka lähetetään laboratorioihin analysoitaviksi. Jos öljyn lähde ei heti ole täysin selvä, voidaan se joutua päättelemään näytteiden perusteella.

Öljyvahinkojen torjunta- ja muista kustannuksista vastaa aiheuttaja tai tämän vakuutusyhtiö. Viranomainen vastaa torjuntakustannuksista siihen saakka, kunnes ne saadaan perittyä vastuulliselta taholta. Jos öljyvahinko on ollut suuri, sen jälkiseuraamuksena voidaan joutua esimerkiksi kunnostamaan öljyyntyneitä maa-alueita. Todella suurissa öljyturmissa kuten Alaskan Exxon Valdezin (1989) tai Meksikonlahden Deepwater Horizonin (2010) tapauksessa jälkiä saatetaan joutua korjaamaan vuosikausia ja onnettomuuden vaikutukset näkyvät alueella vuosikymmeniä.

Lapin pelastuslaitoksen viemäriputkiveneellä pääsi hyvin matalillekin rannoille tarkastuskäynneille.  Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kemin öljyonnettomuudesta oli ehditty pitää yksi viranomaisneuvottelu kun Lapin ELY-keskukselta soitettiin Metsähallitukselle eli minulle. Minä ja Velmu-tiimini työskentelemme Kemissä vedenalaiskartoitusten parissa koko elokuun joten olimme kätevästi paikan päällä. Lisäksi olen profiloitunut Metsähallituksella Perämeren aluemeribiologiksi, joten minut oli helppo kutsua kokoukseen. Kemin tapauksessa Metsähallituksen huomioiminen johtui vuodon leviämisalueen lähelle sijoittuvista Natura-alueista, joiden hoidon ja käytön suunnittelu on Metsähallituksen vastuulla. 

Viikko vuodon tapahduttua lähdin Envineer Oy:n konsultin ja Lapin pelastuslaitoksen kanssa tarkastamaan Perämeren saarten natura-alueiden rantoja ja muutamia epävirallisia uimarantoja Kemijoen suistossa. Yhteistyö eri tahojen kanssa toimi hienosti - pelastuslaitos hoiti kuljetukset hyvin matalalle jokisuistoalueelle ja lennätti droonia, Envineer Oy:n konsultti otti näytteitä ja suoritti visuaalista tarkastusta (ja välillä haisteli hiekkaa ja heitteli rantahiekkaa veteen, jolloin sen joukossa mahdollisesti piileskelevä öljy nousee kalvona pintaan) ja minä lähinnä ihmettelin menoa. Sattumalta löysin kolme uutta havaintopaikkaa uhanalaiselle vesipaunikolle, joten minun kannaltani retki oli onnistunut. Myös öljyonnettomuuden jälkitorjunnan kannalta, koska öljyä ei löytynyt.

Paunikko on kaikessa vaatimattomuudessaan suloinen kasvi. Onneksi tällä tarkastuskäynnillä öljyä ei löytynyt, mutta uhanalaisia lajeja kyllä.  Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Säännölliset viranomaisneuvottelut jatkuvat vielä, kunnes uimarannat pystytään avaamaan ja koko jälkirumba on käsitelty. Maankunnostustöitä ei tarvinne tällä erää tehdä, koska öljyä ei päässyt maastoon niin suuria määriä. Suurimmat haittavaikutukset ovat aiheutuneet uimareille ja rantojenkäyttäjille, jotka eivät ole voineet mennä veteen. Muuten tämän onnettomuuden vaikutukset jäänevät melko pieniksi.

Ns. suoöljy, bakteerin aiheuttama öljykalvon näköinen ohut kelmu veden päällä, on täysin luonnollinen ja harmiton ilmiö. Sen erottaa öljystä mm. siitä, että bakteerien aiheuttama kalvo ei haise miltään. Kuva: Lauri Manninen / Lapin Pelastuslaitos

Kansalaishavaintoja kertyi eri puolilta Kemijokisuistoa ja lähes kaikki pyrittiin tarkistamaan maastossa. Joskus maastosta löytyy ns. suoöljyä, rautabakteerin aiheuttamaa sateenkaaren väreissä kiiltelevää kalvoa, joka näyttää erehdyttävästi öljyltä. Se ei kuitenkaan haise öljyltä ja usein sen alkulähde on selvästi esim. turpeen tai kasvillisuuden alla eikä esim. venerantaan unohtuneessa öljykanisterissa. Ympäristöviranomaiset ovat kuitenkin kiinnostuneita kaikista öljyltä vaikuttavista havainnoista, joten jos ilmoitus tulee, joku käy havainnon tarkastamassa.

Vesinäytteitä on otettu valituista kohteista öljyvuodosta alajuoksulle. Kuva: ELY-keskus

Näin öljyvahingon torjunta ja jälkitorjunta siis lähtevät purkautumaan - tiiviinä viranomais- ja muuna yhteistyönä lukuisien eri tahojen kanssa.

Essi Keskinen