perjantai 28. kesäkuuta 2019

VEDENALAISIA AVAINLUONTOTYYPPEJÄ ETSIMÄSSÄ

  
Rakkohaurun muodostamaa tiheää kasvustoa, joka tarjoaa elinympäristön ja ravintoa lukuisille muille lajeille sekä piilopaikkoja esimerkiksi kalanpoikasille. Kuva: Metsähallitus.

Kesälomallaan moni suuntaa meren äärelle ja saaristoon. Siellä kohtaamme tuttuja meressä viihtyviä lajeja kuten rakkohaurun (entiseltä nimeltään rakkolevä) muodostamat moniulotteiset vyöhykkeet tai uimareissulla jalkoja kutittelevat ahvenvitakasvustot. Harva kuitenkaan pysähtyy pohtimaan, mikä mahtaa olla näiden vedenalaisten eliöiden merkitys lajien monimuotoisuuden säilymisen tai ekosysteemin toiminnan kannalta. Tai ihmisiä hyödyttävien ekosysteemipalveluiden kuten kalantuotannon kannalta. Ovatko kaikki pinnan alta löytyvät luontotyypit samalla viivalla näiden suhteen? Voimmeko tunnistaa mikä luontotyyppi on tärkein, mitä tulisi suojella ja millä perusteella? 

Näihin kysymyksiin etsitään vastauksia Suomen ympäristökeskuksen, Luonnonvarakeskuksen ja Metsähallituksen Luontopalveluiden yhteisessä Euroopan Meri- ja Kalatalousrahaston rahoittamassa MERIAVAIN-hankkeessa. Hankkeessa tunnistetaan rannikkomme vedenalaiset avainluontotyypit, kuvataan niiden tuottamia ekosysteemipalveluita sekä määritetään ekosysteemipalveluille taloudellinen arvo. 

Luontotyypit ja ekosysteemin toiminta 


Luontotyypit ovat maa- tai vesialueita, joilla on tietynlaiset ympäristöolot sekä näiden ympäristöolojen määrittelemä luonteenomainen kasvi- ja eläinlajisto. Joulukuussa 2018 julkaistussa Suomen toisessa luontotyyppien uhanalaisuusarvioinnissa 42:lle Itämeren vedenalaiselle luontotyypille arvioitiin uhanalaisuus. Näistä Itämeren luontotyypeistä 10 arvioitiin uhanalaisiksi ja 4 silmälläpidettäviksi. Esimerkiksi rakkohaurun ja itämerenhaurun muodostamaa luontotyyppiä kutsutaan haurupohjaksi. Vaikka haurupohjat ovat edelleen luontotyyppinä varsin yleisiä, arvioitiin ne erittäin uhanalaisiksi viimeisen 50 vuoden aikana tapahtuneen näkösyvyyden heikentymisen, rehevöitymisen ja sitä seuranneen rihmalevien kilpailuedun vuoksi. Esimerkkejä muista luontotyypeistä ovat meriajokaspohjat ja liejusimpukkapohjat. Pohjien lisäksi myös ulappaympäristö, sen plankton ja kalasto muodostaa oman luontotyyppinsä.


Kuvassa etualalla näkyvä yleinen ahvenvita on ensisijaisesti sisävesilaji, mutta se on sopeutunut monenlaisiin elinympäristöihin ja viihtyy Itämeren vähäsuolaisessa vedessä. Se voi kasvaa yli kaksimetriseksi ja laajat sekä tiheät kasvustot tarjoavat arvokkaita suojapaikkoja kaloille.  Kuva: Metsähallitus/Noora Kantola. 

Avainluontotyyppien kuvaaminen ja ekosysteemipalveluiden tunnistaminen vaatii ymmärrystä luontotyypeissä esiintyvien lajien ja eliöyhteisöjen toiminnasta. Yksi elämää ylläpitävistä ekosysteemitoiminnoista on perustuotanto. Perustuotannossa omavaraiset eliöt kuten kasvit ja levät muuntavat yhteyttämisprosessissa auringosta lähtöisin olevaa energiaa orgaanisiksi yhdisteiksi muotoon, joka on toisenvaraisten eliöiden kuten kasvinsyöjien käytettävissä. Sen lisäksi että perustuotanto ylläpitää ravintoverkkoja, yhteyttämisessä sitoutuu ilmakehän hiilidioksidia ja syntyy happea. Esimerkiksi ulappa-alueiden kasviplanktonyhteisöjen yhteyttämisen on arvioitu tuottavan yli puolet kaikesta maapallon ilmakehän hapesta. Itämeressäkin elää sadoittain eri syanobakteeri- ja levälajeja, ja niillä on tärkeä merkitys hapen tuotannon lisäksi myös hiilensidonnassa. Ilmastonmuutoksen myötä kiinnostus mereisten perustuottajien kykyyn sitoa hiilidioksidia onkin kasvanut. Tutkimusten mukaan esimerkiksi meriajokasniityt ja makroleväyhteisöt sitovat huomattavia määriä hiiltä ja voivat hillitä ilmastonmuutosta.  

Myös paljaalta vaikuttavilla hiekka- ja mutapohjilla tapahtuu. Pohja-ainekseen kaivautuva liejusimpukka on yksi Itämeren tärkeimmistä lajeista ja lajin yksilömäärät pehmeillä pohjilla voivat olla hyvin suuria. Pohjaeläinten myllertäessä ne muokkaavat fyysistä elinympäristöään ja tätä toimintoa kutsutaan bioturbaatioksi. Rehevöityminen ja hapettomat kuolleet pohjat ovat suurimpia ympäristöongelmia Itämerellä. Pohjaeläinten bioturbaatio auttaa hapettamaan sedimentin pintakerroksia, mikä vaikuttaa positiivisesti pohjan kuntoon ja siellä tapahtuvaan hajotustoimintaan. Näennäisesti paljailla valoisilla pohjilla voi elää myös huomattava määrä pienen pieniä mikroleviä, jotka ovat ihmissilmältä piilossa, mutta tuottavat yhteyttäessään merkittäviä määriä happea.


Liejusimpukoita. Kuva: Metsähallitus.

Osasta rannikkomme luontotyypeistä kuten hauru-, sinisimpukka- tai liejusimpukkapohjista löytyy tutkimustietoa, toisista taas tiedetään hyvin vähän. Yksi puutteellisesti tunnetuista luontotyypeistä on rauta-mangaanisaostumapohjat, joilla 90 % pohja-aineksesta on peittynyt pääasiassa raudasta ja mangaanista muodostuneilla mineraalisaostumilla. Saostumat ovat muodostuneet merenpohjassa mikro-organismien ylläpitämissä biogeokemiallisissa prosesseissa. Ne vaihtelevat kooltaan muutamista millimetreistä jopa usean neliömetrin kokoisiin levyihin. Sukeltajalle nämä pohjat näyttäytyvät jopa mystisinä, samoin avainluontotyyppiä etsivälle. 

Rannikkomme vedenalaiseen eliöstöön liittyy siis monia ekosysteemitoimintoja, jotka hyödyttävät myös ihmisiä. MERIAVAIN-hankkeessa kesä ja syksy jatkuvatkin jännittävän tiedonkeruun parissa, kun kokoamme yhteen tieteellistä tietoa näistä toiminnoista. Selvää on jo nyt, että 42 vedenalaisen luontotyyppimme joukkoon mahtuu niitä, joista tutkimustietoa löytyy vähän. Ensi keväänä meillä on kuitenkin koossa tietopaketti, jota voimme hyödyntää sekä avainluontotyyppien kuvaamisessa että tiedon puutteiden tunnistamisessa.  Tämä on tärkeä askel niin meriluonnon suojelun kuin meriluonnon taloudellisen arvon määrittämisen näkökulmasta.  

Mukavaa kesää toivottaen, 
Fiia Haavisto ja Essi Lakso  


Lisätietoa hankkeesta: 
Metsähallitus (http://www.metsa.fi/meriavain
Suomen Ympäristökeskus 
(https://www.syke.fi/fi-FI/Tutkimus__kehittaminen/Tutkimus_ja_kehittamishankkeet/Hankkeet?n5=2
Luonnonvarakeskus (www.luke.fi/projektit/meriavain)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti