Vanhassa vara parempi?

Emeritusprofessori Pertti Eloranta näyttää mikroskooppikuvia makeanveden levälajeista leväkurssilla Oulussa.

Perämeren makrolevät eli silmin (hädin tuskin) nähtävät levät ovat sekoitus makeanveden ja murtoveden lajistoa. Osa lajeista on selkeästi mereisiä, esim. punahelmilevää Ceramium tenuicorne löytyy aina silloin tällöin pohjoisimmillaan Krunneilta asti. Lajin levinneisyyttä säätelee selkeästi mm. suolapitoisuus, ja pohjoisempana suola vaan ei enää riitä.

Osa lajeista on selkeämmin murtovesilajeja, esimerkiksi ahdinpallero Aegagrophila linnaei.

Osa lajeista taas on väistämättä makeanveden lajeja, kun operoidaan pohjoisella Perämerellä, suolapitoisuuksissa välillä 0–0,3 %. Esimerkiksi suku Batrachospermum, tupsunauhat, on selkeästi makeanveden lajistoa, vaikka lajeja löytyy myös Perämerestä. Suuri suku on nyttemmin pilkottu useaksi suvuksi geneettisen taksonomian edistyessä.

Batrachospermum gelatinosum punalevä eli hyytelötupsunauha erottuu Perämeressä paljaalla silmälläkin. Kuva Essi Keskinen, Metsähallitus

Sitten on se loppu rähmä siinä petrimaljalla, jota ei pysty tunnistamaan millään hyllystä tällä hetkellä löytyvällä lajintuntemuskirjallisuudella ja josta ei edes tiedä, onko kyseessä sinilevä (sinibakteeri) vai rihmalevä. Piilevät nyt sentään yleensä erottaa - melkein aina.

Yli kymmenen vuoden ajan olen pyytänyt omaa leväkurssia tänne pohjoiselle Itämerelle eli Perämerelle. Minä ja tiimini olemme osallistuneet monille eteläsuomalaisille leväkursseille, joiden annista muutamaa prosenttia voi soveltaa Perämereen. Omaa kurssia ei kuitenkaan ole saatu. Oulun yliopistossa ei ole leväasiantuntemusta. SYKEn meritiimissä sekä Helsingin ja Turun yliopistoissa opetetaan ja tunnetaan vain merilajeja. Ja jostain syystä emme tulleet kysyneeksi esimerkiksi Jyväskylän yliopistosta, josta olisi kyllä löytynyt makeanveden levälajintuntemusta. Ehkä tuudittauduin myös siihen ajatukseen, että meitä ohjataan ylhäältäpäin, ja sieltä myös koulutusten pitäisi valua alaspäin.

Hyytelötupsunauha Batrachospermum gelatinosum. Kuva Pertti Eloranta.

Tänä kesänä hermostuimme tilanteeseen täällä pohjoisessa ja pyysimme jälleen apua eteläsuomalaisilta kollegoilta. Tällä kertaa meille annettiin makeanveden leväasiantuntijan nimi, Helsingin yliopistossa limnologiaa ja Jyväskylän ja Kuopion yliopistoissa hydrobiologiaa opettanut ja tutkinut emeritusprofessori Pertti Eloranta. CV:stä löytyi myös KHO:n ympäristöasiantuntijaneuvoksen titteli. Jäänyt eläkkeelle vuonna 2006.

Yhteydenotto Elorantaan osoittautui hedelmälliseksi. Saimme näytteitämme tunnistetuiksi, ja kun sitten itkin sitä, että emme saa kurssitusta, emeritusprofessori sanoi, että kyllähän hän nyt yhden päivän kurssituksen voi meille tulla pitämään, kun on vielä tuota kiinnostusta asiaan.

Niinpä virkeä ”eläkeläinen”, jonka päivät edelleen kuluvat pitkälti työntekoon verrattavan puuhastelun kuten mikroskopoinnin parissa, hyppäsi autoonsa Jyväskylässä ja hurautti mennen tullen Ouluun pitämään SEAmBOTH- ja VELMU-tiimiläisille kurssitusta makeanveden levälajeista. Tieto kyllä lisäsi tuskaa - totesin tunnistaneeni systemaattisesti väärin ainakin yhden sinileväsuvun koko meribiologinurani ajan. Samalla lisääntyi tuskallisesti tieto siitä, miten paljon lajeja täältä todellisuudessa voikaan löytyä. Tähän mennessä näytteet oli näppärästi niputettu samojen sukujen alle, mutta nyt meillä on ainakin teoriassa tieto kymmenistä uusista lajeista.

Emeritusprofessori Tauno Ulvinen Oulun yliopistolla pitää itsensä edelleen täystyöllistettynä, 60 vuotta siitä kun tuli töihin. Ulvinen tarkastaa edelleen vaikeimmat Perämeren meritiimien vesisammallöydöt. Ulvinen valittiin Metsähallituksen vuoden vapaaehtoiseksi vuonna 2011.

Päivän mittaan ihmettelimme yhdessä, onko taksonomia kokonaan kuoleva tieteenala, kun morfologisia tuntomerkkejä katsomalla ei enää välttämättä pääse perille asti vaan lajintunnistus tapahtuu pitkälti DNA-tasolla. Taksonomeja ei enää palkata minnekään eikä monikaan opiskelijanuori ole kiinnostunut taksonomiasta. Kuitenkin vain tarkkaa lajitietoa voi käyttää esim. ympäristömuutoksista kertovina indikaattorilajeina. (Ei tietenkään pidä unohtaa esim. Marja Koistista Luonnontieteelliseltä keskusmuseolta. Koistinen on väsymättä määrittänyt erityisesti näkinpartaisia kaikille Metsähallituksen meritiimeille. Koistinen on vielä hyvinkin työikäinen, eli eivät kaikki taksonomit sentään ole eläkeikää ylittäneitä 😃)

Hyytelötupsunauha. Kuva Essi Keskinen, Metsähallitus

Onneksi meillä on vielä kiinnostuneita, innostuneita, uteliaita ja terveitä emeritusprofessoreja kuten Pertti Eloranta, 76 ja Oulun yliopistossa Tauno Ulvinen, 89, joka edelleen tarkastaa Perämeren meritiimien vesisammalet. Kun kuuntelee näitä eläviä tietosanakirjoja, joille on kummallekin kertynyt kuudenkymmenen vuoden ura taksonomian parissa, tuntee itsensä kovin nöyräksi oman kokemuksensa ja tietopohjansa kanssa.

Toisaalta, mistä meistä nykymeribiologeistakaan tietää - eläkeikä nousee kohisten niin että ehkä me nelikymppiset olemme vielä työvelvoitettuja seuraavatkin neljä vuosikymmentä? Ehkäpä siinä ajassa ehtisi oppia itsekin.

Essi Keskinen

Batrachospermum atrum -punalevä eli tummatupsunauha mikroskoopissa. Kuva Pertti Eloranta.

Ahdinpallero Aegagrophila linnaei kiven pinnala Perämeressä. Kuva Niina Kurikka, Metsähallitus.

Työharjoittelu merellä

Tyyni keli Perämerellä, kuva Sjef Heijnen, Metsähallitus.

Meret ovat mielestäni kaikista kauneimpia ja kiehtovimpia luonnonympäristöjä. Etenkin vesikasvit ja makrolevät kiinnostavat minua, sillä niillä on tärkeä rooli rannikon ekosysteemissä alueen tärkeimpinä perustuottajina, hiilen sitojina, rannikon sedimenttien vakauttajina, aaltojen vaikutusten vaimentajina, maalta tulevien ravinteiden suodattajina ja elinympäristöinä monille muille eliöille. Makrofyyttien levinneisyyden ja siinä tapahtuvien muutosten tehokas kartoitus on tärkeää, jotta voidaan ymmärtää paremmin ympäristöä sekä ohjata päätöstentekijöitä ympäristönsuojeluun, turismiin, kalastukseen ja aluesuunnitteluun liittyvissä toimissa. Pinnanalaisten kohteiden tutkiminen on kuitenkin haastavaa, sillä vedessä hengittämiseen tarvitaan laitteita, eikä merenpohjan alueita ole pystytty sen vuoksi kartoittamaan samassa määrin kuin maa-alueita. Merissä on vielä paljon tutkittavaa, mikä tekee niistä mielestäni hyvin kiinnostavia. Monet tekijät, kuten rehevöityminen, ilmastonmuutos ja vieraslajit, uhkaavat merien ekosysteemien hyvinvointia. Siksi haluan olla mukana tutkimassa niitä, jotta voimme jatkossa tehdä hyviä päätöksiä niiden hyvinvoinnin edistämiseksi ja näiden kauniiden ympäristöjen säilyttämiseksi. Ilahduin siis valtavasti, kun sain kuulla, että pääsen työharjoitteluun Metsähallituksen luontopalveluihin SEAmBOTH-hankkeeseen vesikasvien kartoitukseen.  

Potamogeton perfoliatus (ahvenvita) vedenpinnan alla. Kuva Sjef Heijnen, Metsähallitus.

Työpäivät ovat alkaneet yleensä niin, että koko ryhmä lähtee aamulla yhdessä kentälle. Työtehtäviä ovat esimerkiksi kahlauspisteiden teko, jossa liikutaan pisteeltä toiselle joko kävellen, kumiveneellä tai SUP-laudoilla, merenpohjan videokuvaaminen veneestä käsin tai sukeltaminen.  

Sukellus alkamassa, kuva Suvi Saarnio, Metsähallitus.

Kahlauspisteitä tekemässä Halli-kumiveneellä. Kuva Suvi Saarnio, Metsähallitus.

Iltapäivällä jokainen on keskittynyt oman vastuualueensa hoitamiseen. Minun tehtäväni on ollut näytteiden mikroskopointi ja lajien tunnistus. Se on ollut todella kiinnostavaa, sillä koen, että siten oppii parhaiten uusia lajeja. Olen todella kiinnostunut oppimaan lajitunnistusta, mutta välillä tuntuu, että aika tai mikroskoopin suurennus eivät riitä lajitason tunnistukseen. Esimerkiksi monien rihmalevien tunnuspiirteet ovat nähtävissä vain tarkemmalla mikroskoopilla kuin mikä meillä on käytössä. Jos emme pysty tunnistamaan lajia, näytteen voi lähettää tunnistettavaksi Oulun tai Helsingin yliopiston kasvimuseolle. Kesän alussa, jolloin monet kasvit olivat hyvin pieniä, tunnistus oli jätettävä sukutasolle. Olisipa loputtomasti aikaa lajintunnistuksen opetteluun!   

Ranunculus peltatus (sätkin) ja kahluupisteen tekijä. Kuva Suvi Saarnio, Metsähallitus.

Lajien oppimisen lisäksi yksi parhaimmista asioista työssä on ollut merellä olo ja veneellä ajaminen. Pidän vauhdista, veneen liikkeestä aaltojen tahdissa, merimaisemasta ja keskittymisestä yhtäaikaisesti useaan asiaan kuten plotterin ja syvyyden seuraamiseen, reitinsuunnitteluun, merimerkkeihin ja muuhun liikenteeseen. Olin jonkin verran ajanut venettä aiemminkin, mutta kesän aikana opin myös uusia asioita, kuten solmuja ja veneen ajamista laituriin.  

Veneellä ajaminen oli kivaa! Kuva Teemu Uutela, Metsähallitus.

Haastavinta veneen ajamisessa oli videoinnin aikana ajaminen, kun minun tuli pitää vene paikallaan kovassa tuulessa ja aallokossa pistettä tehdessä. Ensiksi ajoin kohteelle GPS-laitteen avulla, niin että veneen perä tai keula oli aaltojen tulosuuntaa kohti, jotta videokuvausta hankaloittava veneen keinuminen olisi mahdollisimman vähäistä. On vaikeaa, kun vedessä ei ole mitään näkyvää kohdetta, johon tähdätä, vaan piste tulee katsoa GPS-laitteelta. Ensimmäisillä kerroilla yritin monta kertaa ajaa samalle pisteelle, koska vene liukui pisteen yli lähestyessäni kohdetta liian nopeasti tai kun tuuli ja aallot liikuttivat venettä. Ei myöskään riittä, että kerran ajaa pisteen päältä, vaan vene tulee myös pitää paikallaan vähintään sen ajan, kun videota kuvataan. Se ei ollut aluksi helppoa, sillä aallot ja tuuli painoivat jatkuvasti venettä pois pisteeltä. Pikkuhiljaa pisteille ajaminen alkoi sujua ja siitä tuli yksi hauskimmista tehtävistä.  

Veneen pitäminen paikoillaan kartoituspisteellä kovassa tuulessa ja aallokossa oli aluksi haastavaa. Kuva Suvi Saarnio, Metsähallitus.

On ollut mahtavaa päästä päivittäin näkemään pinnan alle mitä erilaisimmissa meriympäristöissä. On ollut avoimia ja kivikkoisia pienten saarien rantoja, joissa on kasvanut vain rihmaleviä ja vesisammalia sekä matalia ja pehmeäpohjaisia suojaisia jokisuistoja, joissa on usein ollut todella monipuolinen vesikasvilajisto.  

Näkymä vesikiikarin läpi. Kuva Sjef Heijnen, Metsähallitus.

Härkäletossa kivikkoiten rantojen kahluupisteiden tekoa. Tämän kaltaisissa paikoissa kasvaa yleensä rihmaleviä ja vesisammalia. Kuva Suvi Saarnio, Metsähallitus.

Koko kesän aikana vain yhdellä kartoituspisteellä on ollut helsinkiläiselle tuttua kalliota. Suurin ero merimaisemassa eteläisen ja pohjoisen Itämeren välillä onkin ollut Perämerelle tyypilliset hyvin matalat ja kivikkoiset rannat sekä Suomenlahden kalliorannat.  

Pääsin tekemään kesän ainoan kalliolla sijainneen kahluupisteen. Kuva Suvi Saarnio, Metsähallitus.

Nyt kun puolessa välissä kesää tuntuu, että työhön alkaa tulla rutiinia, on hieman harmillista, että loppu häämöttää jo nurkan takana (ja blogi ehdittiin julkaista vasta töiden loppumisen jälkeen, toim. huom). Kesä on mennyt todella nopeasti ja olen oppinut paljon uutta. Ensi vuonna aloitan gradun tekemisen, ja luulen että työharjoittelussa oppimistani taidoista on hyötyä aiheen valinnassa ja työn kenttäosuuden tekemisessä. Työ SEAmBOTH-hankkeessa on ollut todella mielenkiintoista!  

Petra Saari 

Kahluupisteitä tehdessä voi päästä uimaan veneväylien yli. Kuva Petra Saari, Metsähallitus.

Pääsimme Maian hinattavaksi saarelta toiselle. Kuva Teemu Uutela, Metsähallitus.