Kommelluksia 2018

Kenttäkesään kuuluu aina kommelluksia. Ja teemalaulu. Usein kesän kuunnelluimmaksi tai lauletuimmaksi biisiksi osuu jokin radiossa sillä hetkellä suosittu kappale. Viimekesänä muistan soineen Rihannan Work, Work, Work, Work ja Antti Tuiskun Mun on pakko dyykkaa (sukeltaa). Tänä kesänä, vaikkakin Antti Tuiskun Kumipuku hienosti sopikin Loitokari-kuivapuvun teemaan, Korpoströmin tiimin kappaleeksi syntyi DJ Ibusalin Pilalla, josta kehitimme omia säkeitä viihdyttämään sateista, kylmää ja kurjaa ympäristöämme tai muuten pieleen mennyttä hetkeä. [Älkää huoliko, ei se oikeasti niin kamalaa ollut!]

”Fladat pilalla,
hiekkasärkät pilalla.
Ulkosaaristo on pilalla.
Pelkkää höttöä tilalla”

Jaan seuraavaksi muutaman kuvamuiston:

Luulin, että sukeltaja kuuluu veteen... Kuva: Janni Ketola/Metsähallitus.

Katastrofi-päiväkirja.

Puolustuksekseni tästä päivästä kerron, että kyse oli onneksi alkukauden kartoituksesta. Ja lisäksi linjan gps-pisteen numero sattui olemaan 666. Kartoitimme fladaa. Vedin sukelluskamat ylleni ja lähdin plutaamaan. Pintavahtini Elli oli huolissaan villkaasta vene- ja vesiskootteriliikenteestä, joka kulki linjamme yli. Saimme huomata, että aluetta käytettiin paljon mökkiläisten oikoreittinä. Turvauduimme sukeltajan A-lippuun, ja tehokkaaseen pintavahtitarkkuuteen.

Lisäksi suunnitelmissamme oli tehdä linja kahdessa osassa ja siirtää venettä aina niin, että vene konkreettisena kulkuesteenä väylällä tuo sukeltajalle lisäturvaa. Ongelmaksi kuitenkin osoittautui kaksi 42-kokoista kuivapuvun kenkää, johon oli tipautettu kaksi vain ”hieman pienempää” 36-kokoista jalkaa. Kengän koolla en ollut aiemmilla sukelluksilla huomannut pahaa vaikutusta sukellukseen, sillä ne olivat olleet syvemmässä vedessä, ja onnistuin vedenpaineen avulla tyhjentämään puvusta liiat ilmat pois. Nyt kun vettä oli vain metri, tilanne oli toinen. Ja onnistuin siinä komentaessani jalkojani takaisin alas useita kertoja sotkeutumaan paitsi sukeltajannaruun, myös lyijykynännaruun ja kasvillisuuteen niin kovasti, että jouduin laskemaan ensin kymmeneen, ja sitten kahteenkymmeneen. Pintavahdille näkyvillä olivat vain jalat. Ilmaa täynnä olevat jalat olivat pudottaneet sukeltajan pohjaan, sillä puvussa tai liivissä ei ollut ilmaa. Ja nyt siihen pukuun: jalkani olivat valuneet kengistä puvun säärien kohdalle, enkä totisesti enää saanut niitä tottelemaan. Pintavahti ajatteli, että ”heh, hassua”. Olin niin rauhallinen liikkeissäni, ettei pinnalle näkynyt kasvanut ärsyyntymisen, saati hiipivän paniikin määrä. Lopulta luovutin ja nostin metrin syvyydestä itseni pinnalle sukellusliivin täyttämällä. Tässä tapauksessa yhdistyi käyttäjän kokemattomuus kuivapukusukelluksesta sekä epäsopivat sukellusvälineet.

"Sukellustaito pilalla,
sukelluskunto pilalla
sukellusvarusteet on pilalla.
Melkein hukun linjalla."

Kenttä-KATASTROFI- päiväkirja. Kuva: Tuuli Pietinen/Metsähallitus

Pintahenkilöstä huokuu innokkuus päivän tehtäviä kohtaan. Kuva: Aleksi Leinikki/Metsähallitus

Tee-se-itse -nilkkapainot olivat loppukesäni pelastus. Kuva: Elli Leinikki/Metsähallitus

”Verenkierto pilalla,
Kaulamansetti pilalla,
Nilkkapainot hukassa,
Jalat kelluu pinnalla.”

Ankkurinnosto:

”Ei! Nyt se ankkuri valahti tonne kiven koloon"

Ensimmäinen yritys: yksi henkilö vedessä. Kuva: Elli Leinikki/Metsähallitus

Toinen yritys: kaksi henkilöä vedessä. Kuva: Elli Leinikki/Metsähallitus

Kolmas yritys: kaksihenkilöä ja vääntövoimaa vedessä. Kuva: Elli Leinikki

Vähän oikeakin hätätilanne. 

”Kenttäpäivä pilalla,
suunnittelijat pihalla,
Luontokartoittajatkin on pihalla.
Soitetaan Pekalle illalla”

Tänä kesänä löysimme Ellin kanssa itsemme aivan uudesta tilanteesta: savuttavasta veneestä. Tilanne hoidettiin hienosti, apua kutsuttiin nopeasti, pääsimme kokeilemaan vaahtosammutinta ja meripelastuskin kutsuttiin paikalle. Fucus-vene otettiin hinauksen ja korjaukseen. Kyseessä oli onneksi vain siipipyörän rikkoutuminen ja moottorin ylikuumeneminen, kun viilentävä merivesi lakkasi pyörimästä systeemissä. Tämä luultavasti johtui vedenoton hetkellisestä estymisestä: esimerkiksi vedessä kelluneesta muovipussista, joka esti veden kulun. Jäimme siis muoviroskan uhreiksi. Meillä oli vielä myöhemminkin ongelmia Fucuksen ylilämpenemisen kanssa hitailla nopeuksilla.

Konepellin alta tuprutti muovinkatkuista savua, joka täytti myös veneen hytin. Suhautimme jauhesammuttimen sisällön sen ympärille. Kuva: Tuuli Pietinen/Metsähallitus

Fucuksen hinaus. Kuva: Tuuli Pietinen/Metsähallitus

”Itämeri pilalla,
muoviroskaa tilalla,
Fucuksen kone on pilalla.
Meripelastus paikalla.”

”Ei! Se jäi liian syvälle!” 

- Linjaa merkitsevä poiju nimittäin. Yritimme aikamme puoshaan kanssa kalastaa poijun narua. Tilanne näytti varmasti aivan hullunpuuhalta, sillä ajoimme jatkuvasti pisteen vierelle sohimaan haan kanssa, sitten ylilämpenevän moottorin takia ajoimme pari lenkkiä kovempaa vauhtia - ja uusi yritys. Lopulta totesimme tarvitsevamme sankaritarta, joka käy uimassa poijun takaisin pinnalle. Voi olla, että uimapuku jäi… 

Urotöistä palaava Elli sanoo plup plup. Kuva: Tuuli Pietinen/Metsähallitus

Sinne putosi:

Ensin köysi. Sitten sukelluspullo… Veneen lukko…. "Elli ei kai taas…" Liian isoilla kengillä oli ainakin sukelluspullon tapauksessa merkitystä. Aloimme pitämään kirjaa kuinka moni tiimiläinen on päässyt uimaan satama-altaaseen.

Näkyykö? Ei. Kuva: Tuuli Pietinen/Metsähallitus

"Olemme olleet vastaavassa tilanteessa ennenkin" Kuva: Aleksi Leinikki/ Metsähallitus

”Köysi pohjalla,
pullo pohjalla,
Najaksen lukko on pohjalla.
Sukellanko Elli sun puolesta?”

Terveisin,

Tuuli Pietinen,
Suunnittelija Korpoström

”Lompakko hukassa,
lompakko taas hukassa,
lompakko vieläkin hukassa.
’Maksaako joku mun puolesta?’ ”

p.s. Sain lopulta omaan jalkaan sopivan kuivapuvun!

Joskus on hyvä pysähtyä

Veden alla tuntuu kuin olisi eristyksissä kaikesta. Äänet tuntuvat katoavan ja laimenevan. Sukeltaessa suurin melu syntyy oman hengityksen kuplista ja ohi ajavista moottoriveneistä. Toisinaan huomaa olevansa keskellä täydellistä hiljaisuutta. Keskellä eräänlaista harmoniaa, vierailulla toisessa maailmassa. Vaikka olen töissä, tunnen sukeltaessani, kuinka sykkeeni laskee ja stressi alenee. Olen yksin hetken, vain minä ja luonto. Siinä ohessa raapustan kasvillisuustietoja paperille.

Ihmisten maailmassa pörisee ja hurisee jatkuvasti. Kiire, kiire, kiire - ole tehokkaampi - ole tehokas - ole kone! YT-neuvottelut, määräaikaistyöt, pitkäaikaistyöttömyys, ilmastonmuutos, saasteet, maahanmuutot, elintasojen erot, terrorismi, ahdistus, rahan menoa, ajan arvoa mittaan rahassa, pör pör pör, hur hur hur. Tällaisena aikana, kirjoitetaan yhä enemmän elämäntaito-oppaita, pidetään kursseja meditoinnista ja mindfullnessista. Vaikka maailman hurina on muuttunut kiireellisemmäksi, ihminen on sama. Ihmiset tarvitsevat vastapainoksi lepoa.

Luonnon merkitys vastapainona on noussut monissa tutkimuksissa esiin. Stressaantunut ihminen löytää lääkkeen metsän hajuista ja äänimaailmasta, immuniteetti paranee laittamalla kädet metsämultaan ja sammaleisiin. Tärkeää on osata pysähtyä ja kuunnella. Koskettaa ja hengittää. Etsiä kauneutta, vaikka ihan pienistä asioista. Meren suolaisella tuoksulla on aivan omanlaisensa asema elämässäni. Miellän siihen sinisiä, rauhoittavia värejä, aallon keinuvia ääniä ja tuulen pehmeää kosketusta kasvoillani.

Työssäni kohtaan hyvin erilaisia ympäristöjä. Parhaimmillaan näkyvyys on erittäin hyvä, vesi on puhdasta rehevöitymiseltä - ja toisinaan harmittaa valtavasti, ettei kameraa tullut mukaan. Pahimmillaan meri-ilma on haissut käyneelle, pilaantuneelle hernekeitolle läheisen tehtaan takia. Toisinaan näkyvyys on yhtä huono, kuin yrittäisi nähdä jotain maitokahvin läpi. Toisinaan ympäristö on täynnä roskia, tai pohjalla kohtaa useita kuolleita kaloja. Joskus äänettömyydestä ei ole aavistustakaan, sillä vieressä kulkee veneilijöiden suosima väylä. Jokainen sukellus ei ole nautinto. Mutta toisinaan tällaisestakin ympäristöstä löytää jotain, jonka eteen voi pysähtyä hetkeksi.

Lymnaeidae -kotilo. Kuvaaja Elli Leinikki /Metsähallitus

Syanobakteeripalloja. Elli Leinikki /Metsähallitus

Myriophyllum sibiricum, kalvasärviä. Aleksi Leinikki/Metsähallitus

Idotea balthica, leväsiira. Elli Leinikki/Metsähallitus

Vaikka onkin erinomaista, että nyt on siirretty enemmän katseita kohti luontoa ja ihmisen hyvinvointiin, jota luontosuhde voi tukea, on myös vastuu luonnosta meistä jokaisella. Vastuu siitä, minkälaisia valintoja tekee kuluttajana, tukijana, luonnossa ja kaupungissa ulkoilijana, arjessa eläjänä, on meistä jokaisella. Tukeeko toimintasi ympäristön hyvinvointia ja omaa hyvinvointiasi, vai karkaavatko roskasi, saasteesi ja välinpitämättömyytesi ympäristöön? Istu hetkeksi tuijottamaan kivellä kasvavaa sammalta tai kurkista pinnan alle - ja päätä suojella omaa hyvinvointiasi. Uskalla pysähtyä ja katsoa.

Toimistopäivänkin voi välillä luvan kanssa keskeyttää pullakahvin ohessa pelailulla ;) 



Syksyisiä toimistoterveisiä
toivottaa,

Tuuli Pietinen
Suunnittelija,
Korpoström

Silonäkinparran metsästys

Silonäkinparta Chara braunii. Kuva Ville Savilampi

Olin ollut harjoittelussani Saumaton Perämeri SEAmBOTH -hankkeessa noin kuukauden verran. Minulle oli suotu vihdoin kunnia tehdä kahlauspisteitä itsenäisesti, ja olinkin sitä kautta päässyt myös suppailun makuun. Suppilaudalla kahlauspisteiden teko käy joutuisasti, ja innokkaana musiikinkuuntelijana myös rakas matkakaiuttimeni pysyy mukana menossa.

Oli tiistaiaamu ja olin todella väsynyt, joten yksin työskentely sopi minulle hyvin. Kohteenani oli Herakari Kemin edustalla, ja aloitin matkani saaren lounaisosasta, jonne minut jätettiin. Tavoitteena oli kiertää saari Luoteiskrunnin kautta ja palata Hirsiletonkrunnin länsipuolelta takaisin Etelään. Sain meloa Prissanmatalassa rauhassa tyynillä vesillä pienten sadekuurojen ripotellessa niskaani, samalla nauttien maisemista ja musiikista. Ensimmäiseltä kahluupisteeltäni ei edes löytynyt kasveja, ja jatkoin matkaani kivikkoista länsirantaa myöten kohti pohjoista. Seuraavilta pisteiltä löytyi hyvin tuttuja lajeja, enkä päässyt antamaan minulle tuntemattomille kasveille omia nimiäni. Työkavereideni iloksi olen siis alkanut nimeämään kasveja itse keksimilläni nimillä, jotta näytteiden tunnistusvaiheessa muistaisin mitä kasvia milläkin merkinnällä tarkoitan. Heidän mielestään hulvattomin nimi tähän mennessä on ollut pylpyrätilliruoho, joka mielestäni oli oikein kuvaava.

Herakarin luoteisosan maisemat aamulla. (Kuva: Susanna Greus).

Mutta palataan takaisin matkalleni. Saaren pohjoispään eli Luoteiskrunnin ylitettyäni onneni muuttui. Pilvet hälvenivät, aurinko alkoi paistaa, ja löysin erilaisia lajejakin. Tein ensimmäisen pisteen, jolle jouduin nimeämään itse lajin, jota en aikaisemmin ollut tavannut. Tämä laji sai nimekseen haarajuurikaveri. Sain myös ensimaistiaiset Chara brauniista eli silonäkinparrasta, sillä pisteeltä löytyi muutama pienempi yksilö. Tässä vaiheessa en osannut arvata, mitä olinkaan löytänyt. 

Välipalaa kivellä istuen, maisemana Luoteiskrunnin pohjoisosa. (Kuva: Susanna Greus).

Koko saaren koillisosa oli melko matalaa ja pehmytpohjaista aluetta, jossa kasvoi valtavasti esimerkiksi pystykeiholehden ja kelluskeiholehden risteymää, kanadanvesiruttoa, sekä järvikaisloja. Pysähdyin suurelle kivelle nauttimaan välipalasta ja maisemista. Tämän jälkeen jatkoin matkaani kohti seuraavaa pistettä Herakarin ja Hirsiletonkrunnin välissä, mutta tieni keskeyttikin umpeenkasvanut väylä. Päätin tehdä tälle yhä viidakkomaisemmalle matalikolle ekstrapisteen. Alueella kasvoi kanadanvesiruttoa, katkeravesirikkoa ja aiemmin mainittua keiholehtien risteymää aivan mattona. Käännyin tämän pisteen jälkeen pakon sanelemana takaisin kohti koillista, ja jatkoin tietäni kohti lähintä pistettä seuraavalla väylällä Hirsiletonkrunnin ja Hahtileton välissä. 

Matalikon lajiviidakko: kanadanvesiruttoa, keiholehtiristeymää, sekä katkeravesirikkoa mutapohjalla. (Kuva: Susanna Greus).

Jos Hirsiletonkrunnin ja Hahtileton välistä aluetta katsotaan ortokuvasta, voidaan nähdä paljon vihreää näiden saarten välissä. Vihreät alueet selittyvät sillä, että alue on täyttä järvikaislasaarekeviidakkoa. Tämän viidakon laidalla sijaitsi seuraava piste, jolla kasvoi myös valtavia kaksikymmensenttisiä näkinpartaisleväpensaita. Ihastelin hienoja lisääntymiselimiä, joita itse kutsun pylpyröiksi, ja otin mukaani näytteen. En vielä tässä vaiheessa osannut arvata löytöni erityislaatuisuutta.

 Matkalla Chara braunii -pisteelle. (Video: Susanna Greus).

Jatkoin matkaani yhä sankempaan järvikaislaviidakkoon, ja toivoin pääseväni Hirsiletonkrunnin eteläpuolelle työkavereitani vastaan lounasaikaan mennessä. Väistelin järvikaislapuskia ja yritin etsiä väylää eteenpäin. Tein matkallani pisteen metrin syvyisessä vedessä viidakossa. Hirsiletonkrunnin kaakkoisosaan päästyäni ympäristö oli muuttunut jälleen kivikkoiseksi, ja löysinkin vesisammalia viimeiseltä pisteeltäni. Lopulta työkaverini löysivät minut, ja pääsimme lounastamaan ja jatkamaan työpäivää.

Pisteen tekoa järvikaislaviidakossa. (Kuva: Susanna Greus).

Hypätään seuraavaksi perjantaiaamuun, jolloin olimme jo palanneet toimistolle, ja työkaverini Lajihirmu-Ville alkoi tarkistaa viikon näytteitä. Alkuun kaikki lajit olivat vanhoja tuttuja. Itse nimeämäni haarajuurikaveri olikin oikealta nimeltään Ranunculus reptans eli rantaleinikki. Näytteiden katselu oli tässä vaiheessa jopa hieman tylsää Villen mielestä. Mutta kun hän avasi näytepussin HV13 (eli Hyvä viikko 13), muuttui ääni kellossa. Ensiksi hän iloitsi hienoa näkinpartaislevää. Sitten hän hiljeni. Kun Ville innostuu jostakin lajista, hän menee hiljaiseksi, ja avaa lajitietokirjallisuuden. Tässä vaiheessa voi jo hieman udella, oliko siis löytynyt jotain jännää. Ja tällä kertaa oli, sillä kyseessä oli Chara braunii. Ville tutki ja ihasteli lajia pitkän tovin, olihan löytö erityislaatuinen ainaisiin katkeravesirikkojen tunnistuksiin verrattuna! 

Mikroskooppikuva Chara brauniista eli silonäkinparrasta.

Kun laji oli tunnistettu, päätettiin se prässätä ja tallettaa tiimin lajikansioon sekä lähetettäväksi Luonnontieteelliseen keskusmuseoon. Työpaikalle saapui pikaisesti käymään myös esimieheni Essi, joka ihasteli hienoa lajia, ja kertoi ettei hänkään ollut itse edes koko lajia päässyt ennen näkemään. Hieno löytö siis kerrassaan. Kahden viikon kuluttua, kun tiimi jatkoi töitään Kemissä, pääsi myös monet muut tiimiläiset liittymään Chara braunii -kerhoon, kun lajia löytyi muistakin paikoista. En tiedä, onko laji levinnyt siis Kemiin, vai onko sitä vasta nyt etsitty oikeista paikoista lähempää jokisuistoa, mutta on hienoa löytää uusia havaintoja harvinaisista lajeista. Herakarin, Luoteiskrunnin, ja Hahtileton alueella voidaanki nähdä, kuinka aluekohtaista havaintojen löytäminen voi olla, kun periaatteessa yhden saaren rannat vaihtelevat pohjanlaadultaan ja kasvistoltaan näin paljon.

Silonäkinpartaa on tähän mennessä löytynyt Suomesta vain muutamilta harvoilta pisteiltä sieltä täältä.

Tänä kesänä meritiimimme löytämät havainnot silonäkinparrasta tuplasivat aiemmat havaintomäärät koko Suomessa! On siis tärkeää tutkia meriluontoa, jotta tällaiset harvinaisuudet osataan ottaa huomioon – uhanalaisten lajien lisäksi – tulevaisuuden suunnittelussa alueella. Minusta on ollut hienoa olla osa tätä tiimiä ja päästä näkemään ja kokemaan tämä käytännössä myös oman käden kautta.

Susanna Greus

Kuitupuu karkuteillä

Metsähallituksen SEAmBOTH tiimin kanssa kesällä liikkuessa pinnanalainen maailma on tietenkin keskiössä, mutta aina ei tule ajatelleeksi ihan kaikkea mitä se saattaa kätkeä.  Videoitaessa, sukellettaessa ja kahlatessa näkee sekä oppii paljon, mutta joskus sitä jokin pääsee todellakin yllättämään. Esimerkiksi uppotukeista on ollut tiimissä puhetta. Pahimmillaan suurimmaksi osaksi veden alla kelluva tukki saattaa aiheuttaa valtavaa vahinkoa nopeasti liikkuvalle veneelle.

Ajoittain esimerkiksi Simon jokisuistosta löytyi yksitäisiä pienempiä tukkeja ja puunpalasia, mutta yleensä niin lahonneina ja pohjamutiin hautautuneina, että niistä ei kenellekään varaa aiheudu. Mutta vihdoin siirtyessämme lännemmäs Kemiin, tuli ensimmäinen pahamaineinen uppotukki kunnolla tutuksi. Stora Ensoltahan karkasi syksyllä 2017 1500 kuutiota kuitupuuta eli tukkeja Kemin edustalla...

Töiden loputtua iltapäivästä matka kahlaajia noutamaan Maia-veneellä sujui hiljalleen eteenpäin varovasti liukuen, kun joku huomasi jotain kelluvan muutamia metrejä keulasta. Lähestyessämme varovasti huomasimmekin hämmästykseksemme kyseessä olevan paksu tukki, jonka pää pisti vain muutaman vaivaisen sentin pinnan yläpuolelle.

Jatkoime matkaamme kahlaajia hakemaan ja keskustelimme sillä aikaa tukista. Haettuamme kahlaajat aloimme uudestaan tähystää tukin perään kiikarien ja kuuden silmäparin voimin. Ja pitkään saimme tähystääkin kunnes tukki vihdoin osui taas silmiimme, ja silloin vain muutamien kymmenien metrien päässä keulastamme.

Yhden pukeutuessa pelastautumispukuun, toiset selvittivät, onko tukki irrallaan ja näin ollen helposti hinattavissa vaiko kenties kiinni pohjassa. Viimeistään hypätessäni veteen ja uituani tukin luokse kykenimme toteamaan sen olevan valtava, ja selkeästi irtonaisena kelluva.

Vedessä tukin kanssa kelluminen oli mieleenpainuva kokemus. Kun kerran on tukin kohdannut, ei voi jättää ajattelematta mitä muutakin tuolla syvyyksissä voi piileksiä ja jäädä miettimään meren mysteereitä. Kun tukki vihdoin oli saatu, ainakin toivon mukaan, hyvin kiinnitettyä yhdestä päästä veneeseen oli aika kavuta ylös veneeseen ja lähteä hinaamaan.

Tukkia noutamaan lähetettiin kilpapurjehtija, joka osaa tehdä solmun, joka pitää liukkaassa tukissa.

Tukki onneksi pysyi hyvin kiinni hinauksessa, ja muutamassa kymmenessä minuutissa olimme vihdoin päässeet sataman suojiin ja oli aika uida taas tukin kanssa rantaan.  Muiden ajaessa Maian laituriin omalle paikalleen, uiskentelin tukkia vetäen pikkuhiljaa kohti veneramppia.

Koko tiimi oli mukana vetämässä tukin kuivalle maalle. Noin vajaa nelimetrinen tukki jolla oli leveyttä vajaat 30 cm, oli ilmiselvästi ollut meressä jo jonkin aikaa. Siihen oli myös muun muassa ehtinyt kasvaa useita murtovesisieniä.  Saatuamme päivän hyvän työn päätökseen lähdimme kohti majoitustamme, ja olimme iloisia tuottoisan päivän johdosta.

Muutaman päivän kuluttua taas kentällä liikuimme taas uusia pisteitä kohti tehden videointeja ja kahlauksia eri paikoissa eri puolilla Kemin jokisuistoa ja merialueita. Kahlatessamme pitkin rantoja näimme yhden tukin rantautuneen korkean hiekkasärkän päälle ja vain hetkeä myöhemmin puhelimeen kilahti viestiä Maialla videoimassa olevalta porukalta, joka ilmoitti myös nähneensä tukin. Ei kestänyt kauaa ennen kuin jo seuraava viesti kilahti puhelimeen ja kävi selväksi, että tukkeja on lisääkin. Pian uusille tukkihavainnoille ei enää meinannutkaan tulla loppua, ja muutaman päivän sisällä sekä kahlaajat, jotka löysivät tukkeja rantautuneina mataliin lahdelmiin ja rannoille, settä videoijat, jotka näkivät yhä uusia tukkeja ilmestyvän kameran kuviin, ymmärsivät että näitä on paljon.

Vuodessa murtovesisienet ovat jo ottaneet tukin omakseen. Tässä saa nyt Stora Enso nuolla näppejään - nämä kaverit ehtivät ensin!

Esimerkiksi iltaisin videoita nimetessä, saattoi parhaimmillaan, tai pitäisikö sanoa pahimmillaan, nähdä useampia tukkeja samassa ruudussa. Myös pienellä kumiveneellämme liikkuessa saatoimme ajoittain nähdä useammankin tukin kelluvan lähes vierekkäin yksi pääty vain muutaman sentin merenpinnan yläpuolella, juuri ja juuri näkyvissä.

Valitettavasti koska kartoituksiakin pitää tehdä, ei tukkien pelastamiseen syrjäisiltä paikoilta voi käyttää tunteja jokaisesta työpäivästä, vaikka se hauskaa ajoittain olisikin. Niin kauan, kun tukit eivät välitöntä vaaraa muulle vesiliikenteelle aiheuta, ei jokaisen poiskuljettamiseen työn ohessa keskitytä. Mutta jatkossa silmät pidetään vielä enemmän auki. Myös muilla seuduilla on tietenkin aina syytä noudattaa varovaisuuta vedenalaisten vaarojen suhteen, vaikka ei SEAmBOTH tiimin tapaan liikkuisikaan lähes aina uusilla ja ennestään tiimille tuntemattomilla vesillä. Koskaan ei voi tietää mitä kaikkea siellä veden alla lymyää.

Turvallista veneilyä!

Nikolas Sanila,

vapaaehtoinen luontokartoittaja

P.S. Tukit olivat karanneet Stora Enson kuljetuslaivalta syksyllä 2017 ja niitä löytyi koko kesän 2018 ajan ympäri pohjoista Perämerta.

https://yle.fi/uutiset/3-9967579

https://www.maaseuduntulevaisuus.fi/mets%C3%A4/artikkeli-1.216604

https://www.kaleva.fi/uutiset/pohjois-suomi/kemissa-huuhtoutui-arvokas-1500-kuution-puulasti-mereen-saako-puita-kerata-rannoilta-polttopuuksi/778488/

https://www.satakunnankansa.fi/kotimaa/kemissa-putosi-mereen-valtava-tukkilasti-merella-liikkuvia-varoitetaan-200589399

https://www.satakunnankansa.fi/kotimaa/stora-enso-yrittaa-selvittaa-miten-saisi-suuren-puulastinsa-talteen-meresta-kemin-edustalta-200602495/

https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000005482457.html